Pääsiäisaamuna aurinko tanssii

Mikäpä olisikaan sopivampi aika entisen blogin elvyttämiseen kuin pääsiäinen. Tosin en vielä tiedä, kummalle "tontilleni" tämän tallennan, alkuperäisellekö, jossa vuosien mittaan kirjoittamani tarinat näyttävät edelleen houkuttelevan satunnaisia lukijoita vai toiselle, joka on autio ja tyhjä vailla ainuttakaan tarinaa. No, sen ehdin päättää sitten kun näen, synnyttävätkö ruostuneet aivoni ja kömpelöt sormeni enää mitään tallennettavaa. Olkapäätäkin juilii ja öisin kipuilevat jalat. Mutta jospa nekin tässä luomistyön tuiskeessa elpyisivät.
Kuten viime syksynä kerroin, aikomukseni oli toimittaa Petriinan omien juttujen parhaimmistosta jonkinlainen kooste joko omakustanteena julkaistavaksi tai vain kaikkein lähimmilleni tulostettavaksi. Mutta kun olin innoissani siirtänyt niistä suunnilleen puolet toiseen tiedostoon, tuli seinä vastaan: Ketä kiinnostaa!? Ei ketään. Mennyttä mennyttä kaikki... He, joita vanhat tarinani ehkä kiinnostavat, löytävät ne blogistani edelleenkin. Uusia en enää aikonut kirjoittaa. Mutta nyt, aurinkoisena pääsiäisaamuna alkoi tuntua, että ainoastaan kirjoittamalla voisin selättää pääsiäispettymykseni.

Olin nimittäin valmistautunut katsomaan Valamon luostarista televisioitavaa pääsiäisyön ortodoksista jumalanpalvelusta kun luin, että kysymyksessä olisikin uusinta viiden vuoden takaa! Iltapäivälehden kommenteista päätellen en ollut ainoa, johon Ylen selittelyt säästösyistä eivät uponneet, vaan joiden mielestä pääsiäisen perinteitä ei mitata euroissa. Vaikka liturgiat toistuvat samankaltaisina, suorassa lähetyksessä on oma tuoreutensa ja  ajankohtaisuutensa, ulkona tapahtuva ristinsaattokulkue on jo kulloinkin vallitsevan sään vuoksi aina erilainen. "Ortodoksisuudessa on jotain kiehtovan mystillistä ja harrasta," totesi sukulaisrouva jolle asiaa harmittelin. En katsonut uusintaa enkä kuunnellut rahisevan radioni välittämää Turun ortodoksikirkosta tullutta suoraa lähetystä, nukuin.

Pitkäperjantain kiehtova tv-dokumentti Vienan Karjalasta sen sijaan ei kaikesta päätellen ollut uusinta, ei ainakaan sieltä  kaikkein vanhimmasta päästä. Ja illalla esiteltiin Viipurissa, Torkkelin puistossa sijaitseva kauniisti uudistettu Espilän ravintola. Vaikka en sukujuuriltani olekaan karjalainen, kaikki sinne liittyvä kiehtoo. Tosin viimeisimmästä Viipurin matkastani on jo parikymmentä  vuotta. Sitä ennen olimme, minä ja kolme miestä käyneet Viipurissa vuonna 1987. Kolme miestä olivat isäni, mieheni ja poikani. Molemmat sodat käynyt isäni oli ensi kertaa nuoruutensa Viipurissa. Tunteet olivat pinnassa ja olivat ehkä syynä siihen että hän joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut  maistanut pisaraakaan alkoholia, innostui Pyöreän tornin ravintolassa tilaamaan kuppeja siihen tahtiin, että loppujen lopuksi jouduimme taluttelemaan häntä pitkin Viipurin  katuja!  Seuraavana päivänä osallistuimme mieheni kanssa orotodoksisen kirkon messuun, jossa yleisön joukossa ollut huivipäinen nainen tuli huomauttamaan miehelleni, että kirkossa ei seisota kädet selän takana, vaan käsien tulee antaa riippua sivuilla vapaina. Iltapäivällä isäni halusi käydä Pikiruukissa, mutta emme löytäneet sinne tietä. Jossain puistossa vastaan tuli venäläinen sotaveteraani, jolla oli rintapieli kunniamerkkejä täynnä. Hänen ja isäni tapaaminen oli riemullinen ja vaikka heillä ei ollutkaan yhteistä kieltä, kävi ilmi että sodassa he olivat olleet samoilla paikkakunnilla toisiaan vastaan taistelemassa.

Mutta nyt ylös, ulos ja lenkille! Huomenna sukulaistapaaminen. Tallennan tämän kokeeksi kumpaankin blogiini ja yritän liittää mukaan vuosi sitten televisioidusta pääsiäisyön jumalanpalveluksesta ottamani kuvan. Uudemman blogini mahdollisiin kommentteihin en eräistä teknisistä syistä voi vastata, joten kiitän niistä jo etukäteen. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Kuvan liittäminen ei onnistunut, joten liitän kuvan posliinikukastani.

Syksyn tullen

Hei pitkästä aikaa! En kotiutunut sinne toiselle tontille perustettuun Petriinan blogiin, vaan poistin sen ainoankin siellä olleen jutun. Aikomus oli poistaa koko blogi, mutta kun ei tiedä mitä muita seuraamuksia siitä taas olisi ollut, annoin olla.

Kesä on mennyt taloyhtiön remontin etenemistä seuratessa sekä pienillä kotimaan retkillä piipahtaessa. Olen kirjoitellutkin, sillä mihinkäs koira karvoistaan pääsee kuten sanotaan, mutta nettibloggailua en ainakaan tämän hetkisten tuntemusteni mukaan jatkane. Toivottavasti ehdin tulostaa tänne vuosien mittaan  tallentamani jutut paperille ennen kuin ne katoavat jonnekin bittiavaruuteen.

Oikein hyvää ja kaunista syksyä kaikille ja lämmin kiitos mukanolostanne Petriinan omien juttujen parissa!

Muutoksia

Enpä osannut arvata, mitä kaikkea seuraisi kun päätin vaihtaa kännykkäni älypuhelimeen!
Sähköpostiosoite meni uusiksi, samoin   facebookprofiili. Oli muitakin muutoksia, joista selvisin lapsenlapsen avustuksella, mutta se miksi  tämä "Petriinan omat jutut" blogini yllättäen ilmoitettiin lopetetuksi, on edelleen mysteeri.

Niinpä lapsenlapsi perustikin mulle uuden "Petriinan blogin", joka  löytynee googlehaulla, Samakasan blogiluettelossa se on entisen  blogini nimellä. Mutta kun hetki sitten löysin polun tänne vanhaan blogiinikin googlehaulla: Blogger: User Profile: Petriina, päätin yrittää tallentaa tämän tekstin sekä vanhaan että uuteen blogiini ja ajan myötä katsoa, kumpaan seuraavat tarinani  tallennan.

Mutta on toki älypuhelimesta ollut iloakin. Voin katsella uutisia ja selata facebookia, lukea ja kirjoittaa sähköposteja ilman että tarvitsee avata tietokonetta. Ja puhelimen kameralla ottamani valokuvat tallentuvat välittömästi tietokoneelle jne. Harmillista oli   se että sormenjälkitunnistin puhelinta avatessa ei toiminut eikä sittenkään, vaikka se vaihdettin peukalonjälkitunnisteeksi, mutta puhelinpuodista löytyi apu siihenkin asiaan.

On ollut lämpimiä aurinkoisia päiviä, mutta tämä päivä alkoi sateisena. "Hyvä kun sataa!"  Edesmenneellä isälläni oli tapana todeta kun harmittelimme  sadesäätä. "Eihän kesä muuten tule", hän sanoi. Niinpä. Eikä enää ole liukasta. Tosin minä, joka olin koko talven varonut liukkaita kelejä, kaatua kupsahdin nyt kun kadut ovat sulat.  Kurkotin ottamaan maahan pudonnutta kauppakuittiani kun tasapaino petti ja tupsahdin turvalleni kadun varressa ollutta likaista lumipenkkaa vasten! Joku nuori nainen käveli ohitseni puhelin kädessä, kuulokkeet korvilla. Ehkä ei edes huomannut minua tai ajatteli että kas vaan, mummo on käynyt siihen päikkäreille. Onneksi pääsin omin voimin jalkeilleni ja pystyin kävelemään kotiovelle eikä jälkeen päinkään ole jomotellut  mistään. Niin ja se maahan pudonnut kuittikin tuli poimittua.

Toiseen blogiini tallentaminen ei nyt sitten erinäisistä syistä onnistunutkaan, joten katson myöhemmin, mitä sen kanssa teen.

Kivaa kevättä kaikille!

Kokeilu

Blogini ilmoitetaan lopetetuksi joten kokeilen, avautuisiko se kun yritän tallentaa sinne uuden tekstin. Kun vaihdoin kännykkäni älypuhelimeen, samalla sähköpostiosoitekin vaihtui, josta taas seurasi facebook-profiilin vaihto ja erinäisiä ongelmia blogin kanssa.
"Vain muutos on pysyvää", kuka viisas niin sanoikaan?

Tämä ei suostu blogiluetteloon vieäläkään, mutta katellaan ja kokeillaan...

Eikä älypuhelimeni sormenpäätunniste toimi eli vali vali...

Tunnussana!

Kyllä on ikänuoren elämä tehty hankalaksi kun viimeiset vuodet menevät tunnuslukuja, salasanoja, pinkoodeja ja kaiken maailman käyttäjätunnuksia muistellessa, totesimme Rautarouvan kanssa. Toki ne voi tallettaa johonkin salaiseen paikkaan kun vain sitten muistaa, mikä se paikka oli. Ilmaisu "ikänuori" on kirjasta "Uskomaton Aira Samulin", joka haluaa itseään kutsuttavan mieluummin ikä- kuin ikinuoreksi. Ja otsikon "tunnussana" sota-ajalta, jolloin sitä käytettiin rintamalla viestejä välitettäessä tai kysyttiin tiellä vastaan tulleelta tuntemattomalta kulkijalta. 

Tämän päivän digimaailmassa sen sijaan kysytään tunnuslukua oli toiminto mikä tahansa. Rautarouva oli tuskaillut pankin uuden tunnuslukulaitteen käyttöönoton kanssa, arvellut että minä entisenä pankkineitinä selviäisin siitä vaivattomammin. Mitä vielä! Ensimmäisellä kerralla en löytänyt pankin sivustolta kohtaa, mihin ko. laitteen olisi voinut liittää, vaan itsepintaisesti minulle tarjottiin mobiililaitteelle ladattavaa tunnuslukusovellusta. Kun en  onnistunut vielä toisella yritykselläkään, hermostuin niin että päätin jättää homman seuraavaan päivään ja ellei muu auttaisi, soittaisin pankkiin ja haukkuisin koko systeemin pystyyn. Onneksi muistin kaapissani olevan korkkaamattoman konjakkipullon ja otettuani pienet neuvoa antavat päätin yrittää vielä kerran ja löysin kuin löysinkin kohdan, jossa onnistuin naputtelemaan laitteen käyttövalmiiksi.

Mutta entiseen pahviseen tunnuslukukorttiin verrattuna laite on turhan monimutkainen. Pahvikortissa nelinumeroinen tunnusluku vedettiin vain käytön jälkeen yli ja kun numerot alkoivat olla käytettyjä, pankki lähetti jo hyvissä ajoin uuden kortin. Nopeaa ja vaivatonta, mutta jostain syystä kyseinen pankki haluaa sen tilalle hitaan ja hankalan systeemin. Tunnuslukulaitteen näppäimiin ei pelkkä hipaisu riitä vaan niitä on painettava kunnolla että pinkoodi tulee pienelle himmeälle näytölle näkyviin, minkä jälkeen on painettava ok-näppäintä. Sitten näytölle ilmestyy 9-numeroinen ( ! ) tunnusluku, joka naputellaan tietokoneen näytölle oman käyttäjätunnuksen alle. Maksujen vahvistukseen ei enää riitä pahvikortilta määrätyn kirjaimen kohdalta naputeltava nelinumeroinen luku, vaan tunnuslukulaitteeseen naputellaan tietokoneen ruudulla näkyvä 6-numeroinen koodi, minkä jälkeen laite antaa jälleen 9-numeroisen luvun, joka naputellaan tietokoneen "vahvista" kohtaan jne.

Pankissa työskennellessäni olen tottunut naputtelemaan pitkiä numerosarjoja ja onneksi sormeni taipuvat siihen vieläkin, mutta läheskään kaikilla ei taivu. Eikä läheskään kaikilla ole mobiililaitetta eivätkä kaikki sellaista edes halua ja vaikka olisikin, kaikki eivät halua pankin tunnuslukuja puhelimeen, joka saattaa kadota tai tulla varastetuksi. Tunnuslukukortissani on vielä muutama käyttämätön numero siltä varalta että on nopeasti päästävä nettipankkiin. Kun ne loppuvat, edessä saattaa olla vaihto sellaisen pankin asiakkaaksi, jonka palveluita kehitettäessä myös "ikänuorten" tarpeet ja valmiudet otetaan huomioon. 

Yläkuvassa pahvisen tunnuslukukortin ylivedettyjä numeroita, oheisena
5x7 cm kokoinen tunnuslukulaite.

Poikkeustilanteita

Onko niin että ihminen on onnellisimmillaan, tai ainakin kokonaisvaltaisemmin läsnä omassa elämässään normaalista elämänmenosta poikkeavissa tilanteissa?

Taloyhtiömme lämmitysjärjestelmän vaihdon vuoksi sähkö, lämpö ja lämmin vesi olivat eräänä arkiaamuna poissa muutaman tunnin. Olin varautunut tilanteeseen lataamalla puhelimen akun täyteen ja keittämällä kahvia termospulloon sekä pukeutumalla lämpimästi.  Pakastimen sisällön olin siirtänyt parvekkeelle pakkaseen sekä jääkaapista kaiken mikä saattaisi lämmetessään pilaantua. Oli pilvinen päivä ja lunta tuiskutti sekä vaaka- että pystysuoraan, joten ulos lähtö ei kiinnostanut, mutta sisälläkään ei voinut tehdä juuri mitään kun ei ollut sähköä! Harmaan sään suomassa niukassa päivänvalossa lukeminen oli pelkkää tihrustamista. Sukanvarren kutominen sentään onnistui, mutta sekin alkoi pian tympiä, joten minä vain olin. Olin olemassa kokonaisvaltaisesti siinä tilanteessa hetki kerrallaan.  Kuuntelin hiljaisuutta ja koin rauhaa jollaista en muista aikoihin kokeneeni. Ei ollut kiire mihinkään. Lukutuolissa istuessani, sängyn päällä loikoessani visioin asioita, edessäpäin  mahdollisesti olevia tapahtumia ja tulevaisuuteni näytti henkisesti rikkaalta ja mielenkiintoiselta, vaikka todellisuus saattaakin sitten olla jotain aivan muuta. 

Ja termoskahvi aikaisemmin valmiiksi tekemäni voileivän kanssa maistui taivaalliselta! Olin piknikillä omassa keittiössäni. Muistin että samaan punavalkoiseen termospulloon oli aikoinaan laitettu eväskahvit marjametsään tai Savon reissulle lähtiessä. Ennen lähtöä käytiin aina pienoinen vääntö siitä, otetaanko retkelle mukaan eväät vai käydäänkö baarissa kahvilla. Isäntä oli baarin kannalla, minä eväiden, vaikka itse jouduinkin ne tekemään. Kysyttiinköhän lasten mielipidettä lainkaan? Kauniina kesäpäivänä eväiden syönti jossain tienvarren levähdyspaikalla, punaiseksi maalatun pitkän pöydän ääressä pitkällä puupenkillä istuen oli mielestäni tunnelmallisempaa kuin baarissa kahvittelu. Onkohan missään päin Suomea valtateiden varsilla enää sellaisia levähdyspaikkoja?

Sähkökatko kesti kolmisen tuntia. Viiden tunnin kuluttua alkoi kylmiksi jäähtyneisiin pattereihin  virrata kaukolämmön tilalle uutta maalämpöä ja kraanoista tulla  kuumaa vettä. Nyt patterit hohkaavat yhtä kuumina kuin ennenkin ja arki on palannut entisiin uomiinsa. Asiantuntijoiden mukaan maalämpö on kaukolämpöä huomattavasti halvempi vaihtoehto. Maalämpöputkien vuoksi auki revittyä takapihatietä kunnostetaan parhaillaan. Maan uumeniin porattujen, 300 metriä syvien reikien päälle on painettu  pyöreä musta kansi ja talon katolle on asennettu pari  teräksenharmaata pötikkää.

Mutta poikeustilanteen luoma onnellisuudentunne lienee tuntematon käsite silloin jos sähkökatkos kestää päiväkausia niin kuin tänäkin talvena monilla paikkakunnilla on tapahtunut. Yhteisöllisyyden tunnetta sellainenkin tilanne, jossa kaikki ovat niin sanotusti samassa veneessä, on kuulemma ainakin jossain päin kohottanut. Taloyhtiömme putkiremontin aikana olin havaitsevinani samaa. Naapurit jotka ennen olivat hädin tuskin tervehtineet toisiaan, heittäytyivät rapussa tai pihalla tavatessaan juttusille kun huolenaiheet olivat yhteiset. Yhteinen vessa ja suihku saunaostolla, yhteiset vesipisteet rapputasanteilla jne. Ja vaikka moni meistä majaili muualla, päivittäin tuli käytyä katsomassa remontin etenemistä, ehkä yövyttyäkin sen keskellä ja siinä samalla tutustuttua yhteisessä käytössä olleisiin tiloihin. Mutta kun remontti oli ohi, asukkaat vetäytyivät omiin kotikolohinsa ja pikkuhiljaa  eristäytyivät taas toisistaan. Vaan antaas olla kunhan kesä tulee, meikä keittää termospulloon kahvit ja kutsuu viereisen rapun mukavan naapurin pihapöydän ääreen piknikille!

Sitä odotellessa raikkaita sydäntalven päiviä kaikille!

Seksuaalista ynnä muuta häirintää

En ollut tehnyt uudenvuoden lupauksia, mutta vuoden vaihtumisella oli puhdistava vaikutus. Vuoden aikana kerääntynyt painolasti, mielenkuona oli kerralla pyyhkäisty pois samalla kuin pöytäpäivyrin muistiinpanojen tuhrimat lehdetkin, asetettu telineeseen uusi, tulevien päivien piukka pino.

Edellä oleva katkelma on parin vuosikymmenen takaisesta päiväkirjastani. En tiedä, onko tämän päivän pankkineideillä enää työpöydällään paperipäivyriä, epäilen että ei. Tosin eipä taida kohta olla enää pankkineitejäkään, robotit korvaavat heidät. Ja robottien yhteisöissä kuluneen syksyn kuuma aihe, seksuaalinen häirintäkin lienee tuntematon käsite.

Minun nuoruuteni työyhteisöissä tyttö, jota miespuolisten esimiesten tai työtovereiden taholta ei koskaan häiritty vaikkapa huomauttamalla kauniista silmistä tai sutjakoista sääristä, saattoi kokea itsensä jotenkin vialliseksi tai ulkopuoliseksi. Ohimennen ja kevyellä kädellä tapahtunut pyllylle taputtelukin saattoi vielä olla sallittua, lääppiminen tai kouriminen sen sijaan ei. Mutta ei ole olemassa tilastoja siitä, kuinka moni nainen tai mies joutui päivästä toiseen sellaistakin sietämään ja suosion tai jopa työpaikan menettämisen pelosta salaamaan sen. Oli siis korkea aika nostaa asia julkisuuteen.

Omalla kohdallani luulin "parasta ennen" päivämäärän menneen jo aika päiviä ohi, vaan kuinkas kävikään! Joulun alla marketin  kassajonossa tunsin takapuolessani töytäisyn, joka sai minut vilkaisemaan vihaisesti taakseni. Joku ukko siellä seisoi ostoskärrynsä takana ja katsoi oikeudekseen muksaista minua kärryllään. Jotenkin sen olisi ehkä ymmärtänyt jos hänen edessään olisi ollut tiukkojen farkkujen verhoama timmi herkkupeppu, mutta näköjään litteäpyllyinen paksujen toppavaatteiden peittämä mummokin vielä kelpasi kohteeksi. Ja hetken kuluttua uusi töytäisy! Kassajonon etummainen asiakas kaiveli kaikessa rauhassa kolikoitaan, edessäni seisovalla miehellä oli kärrykuormallinen ostoksia, joten siinä ahtaassa rakosessa seisoessani minulla ei ollut mahdollisuutta siirtyä senttiäkään eteen päin. Kun takamustani tuupattiin kolmannen kerran, käännyin oikein kunnolla katsomaan että ei kai vain valtakunnan kuuluisin seksuaalinen häiritsijä, itse herra Hakkarainen seisonut kärryjen takana! Ei, ei ollut hän. Tämä oli kalpeakasvoinen vanha mies, jonka väsynyt katse tähyili jonnekin kassajonon takaisen katon ja seinän rajaan. Kyseessä ei siis ollutkaan seksuaalinen häirintä! Ei kiukkuinen kassajonon tyrkkiminen eteen päin, vaan tahaton töniminen kun hän vapisevilla jaloillaan yritti pysytellä pystyssä kärrynsä takana. Ehdin jo harkita että pitäisikö kysyä hänen vointiaan kun etummmaisena ollut täti oli viimein löytänyt tarvittavan määrän kolikoita pussinsa pohjalta ja jono liikahti himpun verran eteen päin. Aivan kuin eteisaulan suunnalta olisi samalla leyhähtänyt tuulahdus uutta raikasta ilmaakin hengitettäväksi.

Ostokset maksettuani vilkaisin perästäni tullutta miestä, joka kärryjen palautuspaikan luona alkoi asetella vähäisiä ostoksiaan kassiinsa.  Kysyisinkö nyt hänen vointiaan vai toivottaisinko hyvää joulua? En tehnyt kumpaakaan, vaan jatkoin matkaani. Näin me ihmiset välttelemme kohtaamasta toisiamme kun emme tiedä, miten meihin suhtauduttaisiin. Koettaisiinko voinnin kysyminen tai hyvän joulun toivotus tuntemattomalta hyvän tahdon eleenä vai jonkin asteisena häirintänä? Toisen henkilön yksityisyyteen puuttumisena? Entä jos sanoisin bussipysäkillä kohtaamilleni iloisen näköisille ekaluokkalaisille jotain ystävällistä, lähtisikö koululta välittömästi vanhemmille viesti lapsia kyttäävästä tuntemattomasta naisesta? 

Elämme hyvin herkkähipiäisiä aikoja kun jopa toisen henkilön olemukseen kohdistuva kaikenlainen huomautteleminenkin tulisi erään ministerin mielestä olla lailla kiellettyä. Seksuaalisesta härinnästä ja kiusaamisesta tehtävä rikosilmoitus on oikein ja paikallaan, mutta eiköhän jokainen tavallisella talonpoikaisjärjellä varustettu kansalainen ihan itse osaa päätellä, mikä on seksuaalisen häirinnän, kohteliaisuuden ja arkipäivää kummasti elävöittävän hienoisen flirtin välinen ero.

Suomineidon synttärit

Yökylässä ollut lapsenlapsi ehdotti itsenäisyyspäivän aamuna että laulaisimme satavuotiaalle Suomelle "Paljon onnea vaan..." Lauloimme. Minkä jälkeen hän räpläsi puhelintaan ja ilmoille kajahti Porilaisten marssi ja Finlandia, jonka hiljalleen  voimistuvista alkusoinnuista tunnistimme luonnonääniä. Pyysin häntä etsimään myös Veteraanin Iltahuudon, joka sai minut kyynelehtimään, muistelemaan veteraanien hautausmaalla lepäävää, sekä talvi- että  jatkosodassa taistellutta isääni. Hänen kuvansa oli pikkupöydällä Suomenlipun vierellä. Ulos vilkaistessani totesin että luontokin kunnioittaa satavuotiasta Suomea pukeutumalla harsomaisen ohueen valkeaan lumivaippaan. "Ei luonto kunnioita meitä vaan meidän pitää kunnioittaa luontoa", lapsenlapsi huomautti. 

Päivällä paikalle pelmahti lisää porukkaa. Syötiin ja kahviteltiin, joku katsoi televisiosta Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Sitä ennen olin ehtinyt silmäillä kirkonmenoja sen verran että olin nähnyt  presidenttiparin saapuvan paikalle. Vilkkaan päivän hiljennyttyä iltaa kohti  korkkasin siideripullon ja istuin television ääreen. Uutisissa näytettiin "satavuotiaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion" kansalaisia jonottamassa ruokakasseja! Sitten siirryttiin "etkoille" kohti linnanjuhlia lasiseinäiseen studioon, johon juhlapukuinen kondiittorimestari oli kuljettanut näytille kokonaista kolme komeaa täytekakkua. Eikä ainoastaan näytille, vaan juhlapukuinen toimittaja leikkasi niistä kimpaleen sekä omalle että toisen juhlapukuisen toimittajan lautaselle ja he alkoivat syödä maiskutella niitä televisiokatsojien seuratessa vesi kielellä toimitusta! Koska samalla silmäilin päivän lehteä, minulle ei täysin selvinnyt mikä oli homman nimi, vain ja ainoastaanko mainostaa kyseisen kondiittorin luomuksia ajatuksella "kateelliset katselkoot päältä kun nappaat riemun sieltä, toisen täältä!"

H-hetki lähestyi. Ja siinä he seisoivat, illan isäntäpari tv-toimittajien haastateltavina. Pidin rouva Haukion puvun väristä ja mallista. Oli ollut hieno ele antaa se vuoden suunnittelijaksi valitun nuoren naisen toteutettavaksi. Pidän myös siitä että hänellä ei ole tarvetta esitellä kireiden trikoiden verhoamaa vauvavatsaansa kuten nykyään näkyy olevan tapana, vaan puvun kangas laskeutui kauniisti ylhäältä alas asti.  Oli myös hieno ele kutsua juhliin vuosikymmenten varrella eri yhteiskunnan alueilla kunnostautuneita veteraanikansalaisia kuten myös nuoria tulevaisuuden toivoja. Ikikaunottaret Aira ja Lenita  hymyilevinä ja räiskyvinä kuten aina. Kirjailijat Eeva Kilpi ja Laila Hirvisaari kauniisti harmaantuneina, arvokkaasti ikääntyneinä  odottivat tyynesti kättelyjonossa vuoroaan. Suomisen Ollina tunnettu Lasse Pöysti poikansa saattamana, hurmurinäyttelijä Esko Salminen pönäköityneenä, mutta tuttu pilke silmäkulmassa hänen tervehtiessään illan emäntää. Ikä on ihmisen kunnia, ajattelin. Jotkut kansanedustajat  olivat ehostautuneet niin tuntemattoman näköisiksi että oli suoranainen ihme, miten tv-selostajat tunnistivat heidät. Muuten olen samaa mieltä siitä, että kansanedustajat voisi kutsua ainoastaan kerran tai korkeintaan kaksi kertaa neljävuotiskautensa aikana Linnan juhliin, jolloin yhä useammalla kansan edustajalla olisi mahdollisuus päästä mukaan. Olkoonkin että en liene ainoa, joka kuumissaan tungeksivaa juhlakansaa katsellessaan huokasi helpotuksesta että sai löhötä omalla kotisohvallaan.

Mutta sitten, ei voi olla totta! Kättelyn edetessä televisioruudun alareunassa alkaa pyöriä laskuri, joka ilmoittaa "kenestä illan kuningatar" äänestyksen kulloisenkin tilanteen! Rallitähden tyylikkään näköinen rouva on johdossa, seuraavana illan emäntä ja kolmantena hiihtolatujen kuningatar. Tämäkö muka satavuotias sivistysvaltio, jollaiseksi maatamme oli päivän mittaan myös ehditty mainostaa? Tunnen syvää myötähäpeää. Vai olenko minä vain paikoilleni jämähtänyt kalkkis, joka ei ymmärrä että historian havinaa tärkeämpää on se, kenen suunnittelemat asut ja korut pääsevät parhaiten esille? Mitkä ovat kulloisetkin muodin trendit meillä ja maailmalla? Itsekin liike-elämässä toimineena olen täysin unohtanut että raha se on joka ratkaisee ja kauppa se joka kannattaa! Esimerkiksi Lenita lienee oivaltanut sen tosiasian jo syntyessään. Isänmaallishenkisen haastattelunsa päätteeksi hän kehaisee olevansa mukana Nokian uudessa nousussa kuten aikoinaan oli ollut ensimmäisessäkin. Mainoskasvona tietty. Melkoinen saavutus kahdeksankymppiseltä!

Ensimmäisen kättelyjonon jälkeen olikin uutisten vuoro. Aikaisempina vuosina Linnan juhlien televisiointi on jatkunut fem-kanavalla tauotta, mutta nyt siellä pyöri Milanon naisten paratiisi, jonka katsomisen olin poikkeuksellisesti päättänyt jättää seuraavaan päivään. Ja niin siinä kävi että sillä aikaa kun  uutisankkuri jorisi päivän aikana moneen kymmeneen kertaan kerrottuja uutisia, sekä Suomen hallitus että diplomaattikunta ehtivät televisiokatsojilta salaa livahtaa Linnan juhliin. Ministereistä ei niin väliä, mutta eikö olisi ollut kohteliasta vaikka jälkeen päin näyttää ulkomaisten diplomaattien saapuminen satavuotiaan Suomineidon syntymäpäiville?

Siinä missä julkkiskaunottaret ja kirkkaan keltaiseksi tukkansa värjännyt laulaja ja siskonsa sekä jokunen herrahenkilö saivat runsain mitoin mediahuomiota, moni illan kaunotar, kuten aikoinaan Afganistanista Suomeen tulleen, vuoden pakolaiseksi nimetyn miehen kuvankaunis puoliso ja hänen tyylikäs jäänsininen iltapukunsa jäivät täysin huomiotta. Parin päivän kuluttua iltapäivälehden "Linnan juhlien tuntemattomia kaunottaria" osiossa hänetkin sitten esiteltiin. Hyvä että edes silloin. Orkesterin solisteina esiintyneiden Katri-Helenan ja Diandran esityksistä näytettiin pätkiä kotikatsomoihinkin, mutta juuri kun virittäydyin kuuntelemaan tenori Pentti Hietasen upeaa esitystä, hups! Televisioruutuun ilmestyykin toimittajatyttö haastattelemaan jotakuta julkimoa ruotsiksi ja sitä jutustelua kestää niin kauan että tenori on laulunsa laulanut. Perskale!

Merkilliseksi on maailma muuttunut, mutta siinä muutoksessa on vai yritettävä pysytellä mukana. Kysyin lapsenlapseltani, että  vieläkö heitä koulussa kutsutaan tytöiksi ja pojiksi vaiko kouluhenkilöiksi? "Meitä kutsutaan herrasväeksi", oli vastaus. Minulle ei oikein selvinnyt, oliko hän tosissaan vai velmuiliko vain? Juhlien jälkeisenä aamuna hemmottelin itseäni katsomalla Areenalta nostalgiselle 50-luvulle sijoittuvaa Milanon naisten paratiisia, jonka henkilögalleria lumoaa ja tarinan juonenkäänteitä on edeltä käsin mahdoton arvata.  

Lumoavaa joulun odotusta ja hyvää, joko vanhan- tai uudenaikaista joulujuhlaa kaikille! 

Iloa säkenöivä järjestys

Kirjastoautolta käteeni tarttui japanilaisen Marie Kondon kirja "Siivouksen elämänmullistava taika." Sen luettuani pitkään vireillä ollut "kuolinsiivoukseni" vaihtui vähemmän lopullisen tuntuiseksi "konmarittamiseksi". Vaikka en kaikista kirjan ohjeista, kuten vaatteiden viikkaamisesta pieniksi natturoiksi tai biojätepussin laittamisesta pakastimeen innostunutkaan, yksi oli ylitse muiden: Kotiin kertyneiden tavaroiden säilyttäminen tai hävittäminen tulee tapahtua ILON kautta! Eli tuottaako tämä esine minulle enää iloa? Ellei, on aika kiittää sitä aikaisemmin koetuista ilon ja onnentunteista ja hyvästellä se lempeästi, mutta päättäväisesti.

Aloitin olohuoneen nurkkahyllyn valokuvakokoelmasta, jossa jokin ei sopinut joukkoon, mutta vasta nyt oivalsin, että mikä. Olin laittanut lasten ja lapsenlasten kuvien keskelle oman kuvani, jossa istun syntymäpäiväkukkieni keskellä. Vaikka olen siinä pirteän ja nuorekkaan näköinen, koin sen olevan muistutus elämän rajallisuudesta ja poistin sen. Ja kas kummaa, aivan kuin kuvien lapset ja nuoret olisivat huokaisseet helpotuksesta ja alkaneet hymyillä entistä vapautuneemmin ja itsellenikin tulee kuvia katsoessani kevyt iloinen olo! Toisessa huoneessa olleelle äitini kuvalle tein samoin. Kuva oli otettu isän siunaustilaisuudessa, ja vaikka äidillä oli siinä hopeanhohtoinen huivi harteillaan ja uudet kiharat päässä, hänen ilmeensä oli niin väsynyt ja surullinen että sitä katsoessani omakin mielialani laski. Poistin kuvan ja laitoin sen tilalle toisen, jossa äiti istuu parveketuolissa arkivaatteet päällä hymynhäive kasvoillaan. Lattialla tuolin vierellä hehkuu punakukkainen pelakuu. Kuva viestittää äidin kanssa vietetyistä hyvistä hetkistä ja kun katseeni osuu siihen, saatan huikata: Moi, äiti!

Entäs matkamuistot? Tuottaako lähes kolmekymmentä vuotta sitten Jordanian Akabasta tuomani hiekkapullo enää iloa? Ei tuota. Muistan miten ihmeissämme katselimme kun miehet puhalsivat mehupillillä eri väristä hiekkaa lasipulloon ja tuloksena oli toinen toistaan kauniimpia palmujen, kukkasten ja kamelien kuvia, kirjoituttivatpa jotkut matkailijat kuvioiden sekaan oman nimensä. Innoissani ostin yhden ison ja muutaman pikkupullon, jotka lahjoitin läheisilleni. Mutta vuosien myötä matkan muistot ovat haalistuneet ja hiekkapullokin on kuljeksinut milloin milläkin hyllyn kulmalla. Sisältö olisi helppo kaataa roskikseen ja pullo viedä lasikeräykseen, mutta koska se tuntuisi suoranaiselta rikokselta tuntematonta hiekkataitelijaa kohtaan, kysyin, haluaisiko joku sen. Kyllä! Keväällä hiekkapullo saa uuden elämän nuoren perheen terassilla katseenvangitsijana.

Nurkkahyllyn perkaamisen jälkeen vuorossa oli kirjahylly. Tietokirjasarjan kokoaminen oli aikoinaan jäänyt kahteen ensimmäiseen osaan, ne revin ensimmäiseksi, sivut paperi- ja kannet pahvikeräykseen. Saman kohtalon kokivat sekä lahjaksi saadut että itse ostamani unkarinkieliset kirjat. Ainoastaan "Vanhan Kalevalan esipuhe suomeksi ja unkariksi" sekä pari värikästä lastenkirjaa jätin. Unkarilaiskirjailijoiden suomennettuja teoksia en hävittänyt. Muutama joko poistomyynnistä ostettu tai jotain muuta kautta hyllyyni kulkeutunut iloa tuottamaton tarpeettomaksi kokemani kirja joutui myös roskiin. Sen jälkeen kävin jokaisen hyllyn kirja kirjalta läpi. Mitä aarteita sieltä löytyikään! Muistoja ja tunnelmia. Omistuskirjoituksia. "Matkailija, vaeltaja minä olen ja joka päivä löydän uuden seudun sielustani". Nämä Kahlil Gibranin sanat rakkaat lapseni ovat kirjoittaneet erään  syntymäpäivälahjaksi antamansa kirjan etulehdelle. Mutta olisiko jo Marie Kondon vaikutusta se, että viime vuosina saaduissa kirjoissa enää vain harvassa on omistuskirjoitus? En itsekään ole enää kirjoittanut silloin tällöin ostamiini kirjoihin nimeäni, lahjaksi annettuihin olen laittanut pienen kortin kirjan väliin. Siten ne olisi helpompi laittaa kierrätykseen, myydä kirppiksellä tai tarjota antikvariaattiin. Pyyhin pölyt hyllyiltä, asettelin kirja-aarteeni takaisin paikoilleen. Monet niistä haluan lukea uudelleen. Ja vaikka en lukisikaan, niiden hävittäminen tuntuisi vielä pahemmalta kuin hiekkapullon tyhjennys. Seuraavaksi konmaritin työpöydän kaapin ja laatikon, samoin nukkumahuoneeni törkyhyllyt.

- Mitä täällä on tapahtunut? Ystävä kysyy silmäillessään olohuonettani. - Miten niin? - No kun täällä on jotenkin väljempää ja selkeämpää kuin ennen, hän sanoo. - Ei mitään muuta kuin että olen siivonnut kirjahyllyni. Niin ja löysin makurin hyllyn perältä tuon lampun, selitän. Mustalla pikkupöydällä valkoinen lasipallo, jonka päällä on pieni musta kupu kuin lakki lumiukon päässä, työnantajalta aikoinaan saatu joululahja jonka olemassaolon olin unohtanut. Ystävä ei usko selitystäni vaan yrittää löytää muitakin muutoksia, mutta kun niitä ei löydy, on vain uskottava konmarittamisen ihmeelliseen taikaan. (Marie Kondon toinen suomennettu teos on tuo otsikon "Iloa säkenöivä järjestys.")

Mutta kaikkea iloa tuottamatonta esineistöä ei kuitenkaan voi hävittää, vaikka Marie Kondo kehottaa esimerkiksi keittiövälineiden, astioiden ym. kohdalla niin tekemään. Jonkin naarmuuntuneen taikinakulhon tilalle voi hankkia uuden värikkäämmän, mutta iloa tuottamattomien käyttökelpoisten pannujen ja kattiloiden uusiminen tulisi turhan kalliiksi. Aikomukseni on kuitenkin käydä keittiön kaapit ja laatikotkin läpi, mutta kaikkein kovin konmarittaminen on vielä edessä päin. Vaatteet! Komeroissa tulisi siistiä ja selkeää jos kylmästi hävittäisin kaiken tarpeettoman ja iloa tuottamattoman kuten vaalean pitkän jakun tai hiekanvärisen housupuvun, joita en ole käyttänyt viiteentoista vuoteen. Mutta entä jos niille tuleekin vielä käyttöä? Tai jos laihtua hupsahdan niin että pitkä kapea tummansininen hame mahtuu vielä päälleni? Takkejakin on hyvä olla siltä varalta jos vaikka jonkin vetoketju menee rikki eikä sitä heti ehdi korjauttamaan jne jne. Vedän välillä henkeä ja kerään voimia vaatekaappien konmarittamiseen, jonka senkin aion vielä tämän vuoden puolella tehdä.

Mutta biojätepussia en laita pakastimeen! En vaikka minulla olisi miten tyhjä ja tilava pakastin.  Marie Kondo kertoo tekevänsä niin silloin jos ei ole aikaa tai mahdollisuutta viedä jätepussia ulos roskikseen eikä hän halua sen haiskahtelevan keittiössä. Vaikka hän kertoo pakastimeen laittamassaan pussissa olevan vain melko tuoreita jätteitä, ei silti onnistuisi minulta. Ellen voi heti viedä sitä ulos, laitan parvekkeelle tai ellei olisi parveketta, saisi haiskahdella keittiössä.

Ehkä konmaritusta voisi soveltaa myös ihmissuhteisiin. Jos jokin aikaisemmin iloa tuottanut ystävyys- tai tuttavuussuhde on muuttunut ilottomaksi, silloin tällöin väkisin ylläpidetyksi yhteydeksi, ehkä kummallekin osapuolelle armeliaampaa olisi lopettaa se kokonaan tai ainakin pistää joksikin aikaa jäähylle?

Olet vieläkin niin salskean näköinen...

- Olet vieläkin niin salskean näköinen, Sándor. Vaimo sanoo miehelleen samalla kun ojentaa hänelle hänen kävelykeppinsä. Repliikki joka kaikkien alamaailman kauhujen keskellä lämmitti mieltäni Vilmos Kondorin dekkarisarjan toisessa osassa "Budapestin synnit". Repliikissä hehkuu unkarilaisuuden ydin, sen Unkarin ja unkarilaisuuden, johon itse aikoinani rakastuin. Vai onko joku kuullut suomalaisemännän sanovan miehelleen noin? En minä ainakaan sanonut silloin kun siihen vielä olisi ollut tilaisuus. Ei, me odotamme että mies huomioi meidät. Ellei, syytös henkisestä julmuudesta, ja ei kun eropaperit vetämään!

Tarinan Sándor on eläkkeellä oleva rikosetsivä, joka edelleen selvittelee rikoksia. Kipuilevan polvensa vuoksi hän kaupungilla liikkuessaan joutuu tukeutumaan kävelykeppiin. Kotona häntä odottaa vaimon valmistama päivällinen. Ja myöhemmin illalla vaimo ilmestyy selän taakse höyryävä tee- tai kahvikuppi kädessään. Avioliitto on Sándorin toinen. Hänen ensimmäisen vaimonsa ja pienen tyttärensä "Leninin pojat" ovat aikoinaan surmanneet tuon ajan poliittisissa kahinoissa. Tämä jo lähes 20 vuotta kestänyt liitto Terézin kanssa on lapseton ja Teréz omistautuu parisuhteensa vaalimiseen. Olisiko niin että ensimmäistä, usein hyvin nuorena solmittua liittoa moni meistä pitää itsestäänselvyytenä ja vasta toisen tai kolmannen suhteen vaalimiseen osataan panostaa kunnolla?

Mutta osaa toki unkarilainen mieskin hellitellä sanoillaan. "Olitte kalamarkkinoiden kaunein nainen." Johanna Adorjánin kirjassa "Rakkaudessa erottamattomat" mies sanoo vaimolleen heidän palattuaan kutsuilta, joilla on ollut muitakin naisia. (Olen kirjoittanut tästä enemmän eräässä aikaisemmassa blogissani.) Koko pitkän avioliittonsa ajan pariskunta on teititellyt toisiaan. Tarina ei kerro, miksi mies kutsuu juhlia kuin juhlia kalamarkkinoiksi. "Eivätkö olekin kauniita?" Vaimo kysyy haettuaan puutarhasta ruusuja maljakkoon. "Yhtä kauniita kuin te", mies toteaa.

Esimerkkipariskuntani ovat jo ikäihmisiä. Olin hiljattain naapuripitäjässä häissä, joissa isänsä käsipuolessa kirkkoon saapunut morsian lauloi tulevalle puolisolleen rakkauslaulun ennen kuin he astuivat alttarin eteen vihittäviksi. Myöhemmin illalla, en muista, ennen vai jälkeen häävalssin, sulhanen puolestaan lauloi vastavihitylle vaimolleen: "Sua vain yli kaiken mä rakastan Sinä taivaani päällä maan..." Ja minä sukulaistäti, ei ei, en laulanut! Mutta pois lähtiessäni ohjeistin morsiusparia:  "Sanokaa joka päivä toisillenne jotakin nättiä." (Minä jonka omia sanomisia kukaan ei enää ole muistelemassa! Ja ne jotka ehkä muistavat, huomaavaisesti vaikenevat.)

"Sanoisit edes joskus jotakin nättiä", suomalaisemäntä huokaa miehelleen, joka ei puhu muusta kuin säästä ja siitäkin useimmiten vain pakon edessä. Mies vaikenee. "Ruusu", hän viimein murahtaa. Oi, mutta sehän on nättiä!

Olen tässä kirjoittaessani miettinyt, miltä se kuulostaisi, jos joku herrahenkilö sanoisi minulle: "Olitte marraskuun markkinoiden kaunein nainen." Kamalalta! Sen sijaan: "Olitte Joulukylän kaunein nainen", tuntuisi jo paljon paremmalta.

Sitä odotellessa, heips kaikille!

Kaksi tuokiokuvaa

- Täällä näkee kaikenlaista, bussikatoksen penkillä istunut nainen naurahti. Olin samaa mieltä. Se, että pysäkille lyllertää kaksi vierasta kieltä melskaavaa pitkiin hameisiin ja päähuiveihin, hijabeihin sonnustautunutta naista lastenvaunuja lykkien, ei enää hämmästytä ketään. Mutta tämä:

Iso sininen avoauto, oikea vanhanajan kosla viilettää Vapaudenkatua  keskustaan päin. Etupenkillä kaksi rennon oloista kaveria, takana kolmas mies sotkuinen tukka tuulessa hulmuten. Mutta seurueen komein kunkku on etupenkin selkänojalla istuva iso musta koira! Uljaan näköisenä, mustavalkoinen pää korkealla se vauhdin hurmasta nauttien, vaiko sitä peläten katsoo tiukasti menosuuntaan päin. Mikä hauska, hillitön välähdys elämän monimuotoisuudesta! Etäisesti koira muistutti presidentin Lennu-koiraa, mutta tämän komistuksen rinnalla Lennu näyttäisi kääpiöltä.

Aikaisemmin päivällä olin torin toisella puolella apteekissa seisaaltani odottanut vuoroani yli puoli tuntia. Kun jokin istumapaikka oli vapautunut, siihen oli ollut monta minua huonommin liikkuvaa  ihmistä pyrkimässä. Olin jo harkinnut että lähtisinkö ja antaisin vuoronumerolappuni juuri sisään tulleelle vanhalle pariskunnalle, mutta päätin kestää loppuun asti ja vastedes toimittaa asiani jossain laitakaupungin hiljaisemmassa apteekissa. Mutta Suomen kansa on tottunut odottamaan, taisin olla ainoa joka huokaili ja vaihtoi kärsimättömästi painoaan jalalta toiselle. Juuri saapuneet mies ja nainenkin olivat asettuneet tyynen näköisinä seinän vierustalle seisomaan. Ja ovi käy koko ajan, kaiken ikäistä asiakasta lappaa sisään. Joitakin sentään poistuukin, vaikka välillä tuntuu kuluvan ikuisuus ennen kuin tauluille kilahtaa uusi punainen numerovalo. Eräässä loosissa naisasiakas näyttää jääneen suustaan kiinni, selittää seisoaltaan virkailijalle jotakin. Onkohan se päättänyt kertoa koko elämäntarinansa välittämättä vähääkään siitä, että pilvin pimein ihmisiä istuu ja seisoo odottamassa  vuoroaan! Päätän lähteä vaivihkaa kurkkaamaan mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta en ehdi ottaa askeltakaan kun naisen edestä nousee huonokuntoisen  näköinen mies, joka ilmeisesti on istunut asiakastuolilla koko ajan ja nainen on ehkä keskustellut virkailijan kanssa hänen lääkitykseensä  liittyvistä asioista. Pariskunta lähtee etenemään kassoja kohti niin että nainen työntää rollaattoriaan ja mies seuraa lyhyin vapisevin askelin hänen perässään, pitää kummallakin kädellään naisen olkapäistä kiinni. Voi hyvä Jumala tätä ihmisen elämää! Näky saa kyyneleet silmiini, häpeän omia äskeisiä ajatuksiani. En nähnyt, miten he jatkoivat matkaansa, oliko heillä ehkä ulkopuolella kyyti odottamassa. Oliko nainen miehen omaishoitaja vai hädässä ystävää auttamaan lähtenyt lähimmäinen, pohdiskelin kadulle tultuani. Ja miksi miehen ylipäätään oli tultava sinne apteekkiin, eikö nainen olisi voinut hoitaa hänenkin asiansa, vaikea tietää. 

Minulla oli lista asioita toimitettavana, mutta ilmeisesti apteekissa seisoskelu oli vienyt voimani niin, että hoidin vain pari kiireisintä asiaa ja puuskutin torinlaidan bussipysäkille. En edes vilkaissut torikahvilan tahi myyntipöytien suuntaan, vaan lopen uupuneena lysähdin bussikatoksen penkille istumaan. Onneksi ohi porhaltanut sininen avoauto komeine koiraherroineen pelasti päiväni!  Näky oli niin riemullinen, että me kaksi toisillemme tuntematonta naista jotka muuten olisimme istuneet puhumattomina eteemme tuijotellen, riehaannuimme rupattelemaan niitä näitä eikä pilvisen päivän hiostavan nihkeä sää tuntunut enää lainkaan niin uuvuttavalta kuin hetki sitten. 

Elämä on luopumista

Ikääntyessä sen huomaa, että elämä on luopumista, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin, kiitollisuutta siitä että ei ole vieläkin huonommin. Että on saanut elää ja kokea monenlaisia asioita, joista osaa muistelee ilolla, osan haluaisi unohtaa. Olisiko tämä  ensimmäinen kesä, jolloin en haikaile sen syvällisempää kesätunnelman kokemista kuin mitä minulle annetaan, mihin voimani riittävät? Olisiko viileällä säällä, sillä että parvekkeella tarkeneminenkin on jo harvinaista herkkua, osuutensa mielen tyyneyteeni? Vai olenko vain viimein kasvanut aikuiseksi, oppinut olemaan haikailematta enempää kuin mihin rahkeet riittävät.

Kesän kohokohtana muistoissani kimaltelee taannoinen, jo perinteeksi muodostunut kolmen sisaren tapaaminen Turussa. Lounas jokilaivalla, sukutapaamiset ja keskustelutuokiot ruokailuineen ja kahvitteluineen puutarhapöydän ääressä leppeässä kesäsäässä. Ja kotiinlähtöpäivän pökerryttävä kuumuus kauniin kaupungin kaduilla! Ehdottomasti kuluneen kesän kuumin päivä, jonka jälkeisenä yönä sydämeni läpätteli kuin pelästynyt pieni lintu. Onneksi on hyvät rytmihäiriölääkkeet.

Kesäisestä torista kerroin jo edellisessä jutussani. Melko harvakseltaan siellä on kuitenkin tullut käytyä. Tiistaipäivien kesäkirppiksellä satamassa käväisin silloin kun läheisilläni oli siellä myyntipöytä. Kansaa oli paljon, aurinko paistoi ja järvi kimalteli. Ja kesken kaiken lapsenlapsi sai tietää saaneensa kesätöitä ja siitäkös riemu repesi! Näinä aikoina kesätyöpaikan saantikin ennen syksyllä jatkuvia opintoja on kuin lottovoitto. Mutta iltaa kohti taivas tummeni ja kotiin ehdittyäni alkoi sataa kaatamalla. Kirpputoritavarat ja myyjät eivät onneksi olleet kastuneet kuin vähän ja myyntivoittoakin oli tullut ihan mukavasti.

Eilen oli aurinkoista. Sain viettää kivan keskustelutuokion ja tarjota ruokaa rakkaalle kuopukselleni. Iltalenkkipolun varrelta söin kesän ensimmäiset kitukasvuiset vadelmat, toin kanervankukkia keramiikkaruukkuun eteisen kaapin päälle. Mutta tänään on taas vuorossa sadepäivä ja ennusteessa salaman kuvia, joten iltapäivälenkki kesätauolta palaavalle kirjastoautolle taitaa jäädä tekemättä. Edellisellä kerralla kantamastani repullisesta kirjoja mikään ei kunnolla sytyttänyt. Tosin Helena Ruuskan kirjoittama "Elämän kirjailija Eeva Joenpelto" oli mielenkiintoinen. Eeva Joenpelto oli kahdeksankymmentäluvulla Lahden Seurahuoneella järjestetyn "Huoli kielen kaventumisesta" nimisen keskustelutilaisuuden paneelissa  Kerttu-Kaarina Suosalmen ja parin muun tunnetun kirjailijan kanssa. Ainoa mitä tilaisuudesta muistan oli se kun Eeva J. kesken vilkkaan keskustelun kaivoi laukustaan peilin ja siinä salintäyteisen yleisön edessä maalasi huulensa! Halusin lukea tämän persoonallisen oman tiensä kulkijan elämästä enemmänkin. Ja elämäkertateos puolestaan innoitti lukemaan hänen Kaakerholman kaupunkinsa, joka samoin kuin Neito kulkee vetten päällä on odottanut hyllyssäni lukemattomana vuosikymmenten ajan. Muut hänen kirjansa olen lukenut mutta toisin kuin Eeva Kilpi, Joenpelto ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini. Nyt tuntuu että aika olisi kypsä niidenkin uudelleen lukemiselle, joten ei hätää vaikka tämän päiväinen kirjastoautolla käynti jäisikin tekemättä.

Loppukesän suurin tapahtuma lienee häät naapuripitäjässä. Lahjan kanssa ei ole ongelmia, mutta mitä ihmettä panen päälleni? Vielä suuremmalta ongelmalta tuntuivat kengät, mutta onneksi Ecco-myymälästä löytyi koukkuvarpaisiini sopivat pehmeät jalkineet, jotka tosin muistuttanevat enempi aamutossuja kuin juhlakenkiä! Mutta on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin ja oltava haikailematta kaupan hyllyllä komeilleiden korkkareiden ja oman kadotetun nuoruuteni perään. Oltava kiitollinen että pystyn sentään omin voimin  kävelemään, vaikka totuttelua uudet kenkäni vielä kaipaavatkin. Vaan entäs se vaate? Edellisissä häissä käyttämäni puku on kummasti kaapissa kutistunut ja toisenkin asun hameosa vaatisi parin kolmen kilon laihduttamisen mikä taas vaatisi niin suurta tahdonvoimaa että sitä tuskin tähän hätään löytyisi.

Naistenvaateliikkeen myyjä josta ennenkin olen kertonut, sai taas kerran vakuutettua minut siitä että heiltä ei todellakaan löydy mitään minulle sopivaa! Että oijoi ja voi kun kaikki on jo myyty! Että kun tämä on sitä aikaa jolloin kesävaatteet on myyty eivätkä syksyn mallistot ole vielä saapuneet. (Vaatteita rekit täynnä! Sekä normaali että alehinnoilla.) - Ai housupukuja? Ei sellaisia ole meidän mallistossa lainkaan!  Ja mustat pellavahousut myytiin loppuun jo alkukesästä, hän ylen ystävällisesti ja valitellen selittää. Alun alkaen olin nimittäin mennyt kysymäänkin sellaisia Turun matkalle, maininnut myöhemmin kesällä tarvitsevani hääasunkin. Kesken kaiken pahoittelunsa hän kuitenkin nappaa täpötäydestä rekistä sinikirjavan pitkän mekon loipakon, arvelee että se voisi sopia minulle, kehottaa jopa sovittamaan mutta en jaksa innostua. Joillakin aikaisemmilla käynneilläni olenkin itse löytänyt sieltä sopivan vaatteen, mutta nyt en välittänyt ryhtyä etsimään vaan päätin myöhemmin suunnistaa muihin kauppoihin, joita niitäkin myyjärouva ylen auliisti minulle esitteli! Kyseisessä liikkeessä on kyllä positiivisemmalla asenteella varustettuja myyjiäkin, mutta aamulla liikkeen ovien avauduttua kyseinen tehopakkaus touhusi siellä yksinään.

Känykkääni kilahti juuri viesti: "Saapunut varaus Budapestin varjot, noutopaikka kirjastoautot."  Eli onko sinne nyt kuitenkin sateesta ja mahdollisesta salamoinnista huolimatta lähdettävä...

Hyvää loppukesää kaikille!

JK 9.8.2017   Eilen eräässä toisessa liikkeessä kohtasin toisenlaisen myyjän. Hurmaava nuori nainen, joka heti asiakkaan toiveet kartoitettuaan tietää, mitä hänelle esittelisi. Rautainen alan ammattilainen, jollaisia näinä aikoina ei enää uskoisi olevan olemassakaan!

Kesäisellä torilla

- Viisi euroa, torikauppias sanoo, sujauttaa valkosipulin varsineen pitkään muovipussiin. Ei voi olla totta, yksi ainoa sipuli, viisi euroa! Ajattelen mutta en sano vaan maksan kiltisti pyydetyn vitosen ja katoan torin ihmisvilinään.

Olin pari viikkoa aikaisemmin raparpereja ostaessani nähnyt miten joku nainen osti samalta kauppiaalta peräti neljä tai viisi kaunista valkosipulia, joiden luonnonvalkoiseen pulleaan kylkeen oli aivan kuin siveltimen kärjellä huitaistu jokunen hento lilanvärinen viiru. Olin aina ostanut valkosipulini lähikaupasta eivätkä ne kuivuneet, verkkoon pakatut köntit olleet ollenkaan vetäneet vertoja torilla kohtaamilleni sipulikaunottarille. Tämän kesän ehdottomasti kiehtovin kasvis! Julistin läheisilleni. Samalla kun ihmettelin, että miten ihmeessä olen päässyt tähän ikään tutustumatta tuoreeseen valkosipuliin, päätin seuraavalla kaupunkireissulla ostaa nyt ensialkuun ehkä vain yhden sellaisen. Hinnan kuultuani onnittelin itseäni että todellakin olin tyytynyt vain yhteen. Joillakin myyntipöydillä oli myös houkuttelevan näköisiä kelta- ja punasipulinippuja, mutta ohitin ne ja ostin espanjalaisia kirsikoita aikomuksena viedä ne tuliaisiksi kylään mennessäni. Maistettuani muutaman totesin niiden päihittävän sekä maussa että ulkonäössä aiemmin hehkuttamani unkarilaiset kirsikat, joita tosin ei nyt torilla ollutkaan ja päätin seuraavalla kerralla ostaa näitä espanjalaisia ihan vain itselleni. Sitten vielä pieni kappa uusia perunoita samalta maalaismyyjältä, miltä aina ennenkin olen ne ostanut ja saanut pari tillin oksaa kaupan päälle.

Kotiin tultuani halusin valokuvata valkosipulin ennen kuin tuhoaisin sen. Helpommin sanottu kuin tehty. Kamerastani patterit putoilevat ja vaikka teippaan vioittuneen patterilokeron kannen tiiviisti kiinni niin eikös vaan se ilkimys käske vaihtamaan patterit aina kun alan laittaa kameraa kuvauskuntoon. Vastahan minä ne vaihdoin, sanon ja kas kummaa, se suostuu ottamaan pöydälle asettamastani valkosipulista kuvan! Pitkä varsi lukuisine lehtineen on jäänyt ulkopuolelle, joten on otettava vielä toinenkin kuva. "Vaihda patterit," kamera käskee taas. Ei mitään uusia pattereita! Kivahdan ja kohtaloonsa tyytyen se parin yrityksen jälkeen suostuu ottamaan toisenkin kuvan, jossa siinäkin varresta näkyy vain osa. Mutta sipulihan tässä tärkein onkin, ajattelen ja pujotan sipulin pussiin takaisin ja laitan jääkaapin alahyllylle. En hoksannut kysyä myyjältä että pitäisikö sitä sittenkin säilyttää huoneenlämmössä kuten en sitäkään että missä päin maailmaa se on kasvatettu. Nettitietojen mukaan kotimaisia valkosipuleita saadaan vasta elokuussa. Näinköhän... Muistin että joissakin kaupungeissa syksyisin vietetään valkosipuliyötä, meilläkin ennen mutta ei enää.

Viiden euron sipulini on osoittautunut yllättävän riittoisaksi! Se ei ole kunnolla  jakautunut kynsiin, mutta olen siivuttanut siitä jo monena päivänä kynnen kokoisen kimpaleen voileivän päälle. On se vaan niin paljon paremman makuista, tuoreempaa ja raikkaampaa kuin lähikaupan kuivahko kaimansa, totean onnellisena samalla kun hönkäilen valkosipulin tuoksuisia henkäyksiä ympärilleni. (Persiljan syönti kuulemma hälventäisi tuoksua.) Loput sipulista laitan vihreän salaatin sekaan. Kokkipoikani kehotti laittamaan sipulin varretkin salaattiin, mutta mielestäni ne ovat ehkä hiukka liian voimakkaan makuisia siihen. Ja googlettamallahan säilytysohjekin löytyy: Älä säilytä valkosipulia jääkaapissa.

Seuraavalla torikäynnillä ostanen kirsikoiden lisäksi kesän ensimmäiset mansikat. Ja sitä mukaa kun tuoreita kotimaisia vihanneksia ilmestyy myyntipöydille, voi alkaa suunnitella perinteistä suolaisenmakeaa kesäkeittoa. Viinimarjat, karviaiset ja pohjoisen kullankeltaiset hillat, puolukat ja karpalot, mitä kaikkea ihanaa torilta vielä löytyykään! Kehäkukkia ja hajuherneitä ynnä muita lapsuuden kotipihan kukkasia. Ja ostosten lomassa voi istahtaa kahvimukillisen ja tuoreen mustikkamunkin ääreen. Muuten, olen jo kuulevinani minua varakkaamman vanhan ystäväni äänen kun hän kertoo, miten paljon halvemmalla hän on saanut samoja ja yhtä hyviä tuotteita Prismasta, Lidlistä ja tai K-marketista. Saakoon vaan, mutta kesäisen kauppatorin tunnelmaa ei sieltä saa rahallakaan.

Taas kukkasilla kukkulat...

Se on täällä taas, kevät! Pihakoivu pöyheilee tuoreen vihreänä, pihlaja availee lehtiään, pidättyväisempi tammi odottelee vielä vuoroaan. Eikä tarvita kuin yksi lämmin kevätpäivä kun kielojen lehtitötteröt ponkaisevat maan uumenista esiin, voikukat levittäytyvät nurmikoille ja me ihanat ikänaiset, taloyhtiön valvontakamerat kuten joku koiranleuka meitä kutsui, ilmestymme penkille puun alle, jokakesäiselle vartiopaikallemme. Kaikkialla missä nuorisoa liikkuu, näkyy paljasta reittä ja jalkaa, oi, tästä se kuuma kesäkatu alkaa!

Mutta vanhempi väki tietää että keväällä hankittu nuha voi äityä pitkäikäiseksi kesäflunssaksi ja luopuu viiveellä talvitamineistaan. Varjoisissa paikoissa häilähtää nimittäin vielä kylmän huuru kun kevään tieltä väistyvä talvi hipaisee kiireiset hyvästit kohmeisilla sormillaan. Niinpä minäkin pukeudun lämpimästi ennen kuin lähden pihapenkille puun alle. Ja sielläkös sentään juttu lentää ja juoru poikii! Eihän mikään ole sen avartavampaa kuin mehevä kunnon juoru, jonka puuttuessa huhupuhekin menettelee. Ja  vaikka kumpikin myöhemmin osoittautuisi perättömäksi, on se sitä ennen ehtinyt täyttää tarkoituksensa elämän eliksiirinä. Mutta kyllä  pihaparlamentissa syvällisiä keskustelujakin käydään, muistellaan menneitä, kauhistellaan maailmalta tulvivia uutisia, arvaillaan tulevia.  Eikä se liene keneltäkään pois jos siinä samalla tulee syrjäsilmällä seurattua, kuka tulee pihaan ja kuka lähtee, kuka poikkeaa parvekkeellaan, ripustaa pyykkinsä kuivumaan, kastelee kukkiaan tai istahtaa sinne ihan vain oleilemaan, kuka avaa tai sulkee pihan puoleisen ikkunansa, kuka vie lapsensa keinuun tai hiekkalaatikolle leikkimään...     

Etupihalla puiden siimeksessä on myös pitkä puupöytä ja penkit ja ilahdun joka kerran kun näen jonkun menevän sinne päiväkahville  tai piknikille, vähät välittävän siitä vaikka ikkunoiden ja parvekkeiden edessä tuntisikin olevansa kuin tarjottimella. Me harvaan asutun maan kansalaiset olemme vain tottuneet rajaamaan ympärillemme yksityisyyden muurin. Olen minäkin joskus istahtanut sinne sukkaa kutomaan, lehteä lukemaan tai lenkiltä tultuani hetkeksi lepäämään. Täällä lähiön laitamilla on metsäluontoa, hiekkateitä ja  varjoisia polkuja, mutta ei ainuttakaan penkkiä, jolla voisi lepuuttaa jalkojaan! On istuttava kivelle tai bussipysäkin penkille, joka sekin on töhritty jo ennen kuin kesä on kunnolla päässyt käyntiin. Pari pientä ravintolaa on, mutta niiden kesäterassit täyttyvät yleensä samoista kaljan kittaajista. Ilokseni huomasin että pitkään tyhjillään olleesta kahdesta kioskista toiseen oli avattu kebab- ja hampurilaispaikka, johon eräänä koleana kevätsunnuntaina päätin poiketa ostamaan juotavaa. Uudenkarheassa ravintolassa oli muutama ruokapöytä tuoleineen, juoma-automaatteja ja ovensuunurkkaukseen oli katettu kahvitarjoilu. Vielä hiukan ankeaa, mutta siistiä ja tarkoituksenmukaista. - Hei! Huutelin takatiloissa käyskennelleille kahdelle nuorelle mustatukkaiselle miehelle. - Hei! toinen vastasi ja tuli lähemmäksi. - Onko teillä pillimehua? Kysyin. - Ei ole valitettavasti, hän vastasi soinnukkaalla suomenkielellä. - Harmi, olisin juonut tuolla lenkkeillessäni, sanoin ja lähdin jatkamaan matkaa.

Kotiin päin kävellessäni mietin, minkä markkinointitilaisuuden  kaveri menettikään. - Pillimehua ei valitettavasti ole, mutta meillä on erilaisia tölkkijuomia, voitte istahtaa tänne sisälle juomaan, hän olisi voinut ehdottaa. Ja siinä kylmää colaa nautiskellessani hän olisi voinut kertoa mitä kaikkea hyvää heillä olisi iltapäivällä lounasaikaan tarjolla ja toivottaa minut tervetulleeksi silloin takaisin, mainita että heiltä voi myös ostaa pitsan, hampurilaisen tai  annoksen kebabia kotiin vietäväksi, mutta ei, ei mitään sellaista! Olisiko tilanne ollut toinen jos olisin ollut nuori ja nätti, tai jos minulla olisi edes ollut tyylikäs ulkoiluasu iänikuisten lenkkeilyromppeitteni sijaan? Nyt hän taisi vain toivoa   minun poistuvan mahdollisimman pian ravintolansa imagoa pilaamasta. Ehkä ei sentään, hän vain vastasi kysymykseeni ja jatkoi hommiaan.  

- Tänne yrityksen perustaneet ulkomaalaiset huomaavat varsin pian, että eivät suomalaiset osta mitään muuta kuin sitä mitä ovat tulleet pyytämään, ovat yhtä juroja ja kalseita kuin tämän maan ilmastokin! Tuttavani, jolle tapauksesta kerroin, totesi. Yritin olla ottamatta hänen sanojaan itseeni, sillä jos olisin juro ja kalsea, olisinko edes uskaltanut astua minulle tuntemattoman uuden ravintolan ovesta sisään? Mutta siinä hän oli oikeassa, että tuskinpa olisin ostanut pyytämäni pillimehun tilalle mitään muuta, varsinkaan kun taskuni pohjalla oli vain pari kolikkoa rahaa. Kioskiravintolan lähettyvillä on paljon kerrostaloasutusta ja toivon todella, että pojilla riittäisi asiakkaita ja heidän yrityksensä menestyisi. Tai mistä minä tiedän, vaikka lounasaikaan ja iltaisin ravintola täyttyisi maksavista asiakkaista jo nyt. Ehkä joskus ohi kulkiessani saatan istahtaa kahville, mikäli he asettavat kesäksi pihalle pöydän ja pari tuolia niin kuin kioskin pitäjä oli aikoinaan tehnyt.

Muut kesäsuunnitelmani ovat vielä niin sanotusti vaiheessa ja niistä  enemmän sitten kun tiedän, mitkä toteutuivat ja mitkä eivät. Samuli Edelmannin levyttämä "Taas kukkasilla kukkulat sä Herra kaikki vyötät" ei ole yhtä tunnettu kuin Suomen kouluissa, turuilla ja toreilla taas lähipäivinä kajahtava iki-ihana Suvivirsi. Kun kuulen sen Lauantain toivotuissa vanhan särisevän radioni välittämänä, koen siinä samaa selittämätöntä kaihoa kuin aikoinaan koulun päättäjäisissä, nuoruuden hurmaa ja toiveikkuutta, johon sekoittuu tietoisuus elämän rajallisuudesta, tämän paremmin en osaa sitä tunnetta selittää.

Katseet kertovat sen

Päätimme ystäväni kanssa poiketa päiväkahvipaikan vieressä olleeseen lahjatavaramyymälään ihan vain katselemaan, mitä siellä olisi tarjolla. Olimme ainoat asiakkaat ja rouva, joka ilmeisesti oli myymälän omistaja ja jonka valmistamia monet viehkot tuotteet olivat, esitteli niitä asiantuntevasti. Ystäväni innostui ostamaan useamman kymmenen euron edestä tavaraa ja ymmärrettävästi sai myyjältä enemmän huomiota kuin minä joka ostin vain pari postikorttia. Mutta se ei mielestäni ollut ymmärrettävää että kassakoneen takana seisoessaan ja ystäväni kanssa keskustellessaan myyjä ei suonut katsettakaan, ei edes pienen pientä silmäystä minuun, joka olin jo maksanut korttini ja seisoin siinä ystäväni vierellä. Ilmeisesti kyseinen myyjä ei joko tiennyt tai ei välittänyt tietää, miten merkityksellinen katsekontakti tai sen puuttuminen sekä myyntityössä  että ihmisten välisessä kanssakäymisissä ylipäätään voi olla. Vaikka en ollut ostanut kuin kaksi korttia tai vaikka en olisi ostanut mitään, hyvään asiakaspalveluun olisi kuulunut että myyjä olisi katseellaan sulkenut  minutkin, vierellä seisoneen värittömän varjon, tilanteeseen mukaan. Vaan kun ei. Oliko ehkä osoitus heikosta itsetunnostani kun koin välillämme vallinneen negatiivisen energiakentän paisuvan sitä suuremmaksi mitä pitempään heidän keskustelunsa jatkui. Aloin jo epäillä hänen käytöksensä olevan tarkoituksellista, jospa ärsytin häntä muutenkin kuin vain vähäisten ostosteni vuoksi, vai olinko hänelle pelkkää ilmaa? Tuntui yhä kiusallisemmalta seisoa siinä kuin mikäkin salakuuntelija ja harkitsinkin lähteväni ulos odottamaan ystävääni. Ehkä myyjä sitten jossain vaiheessa kuitenkin vilkaisi minuun päin tai ystäväni kysyi minunkin mielipidettäni koska muistan oloni helpottuneen sen verran että saatoin odottaa tilanteen loppuun asti. 

Edellinen vuosia sitten sattunut tapaus muistui mieleeni kun tv-uutisissa haastateltiin nuorta tyttöä. Toinen tyttö seisoi siinä vierellä ja ajattelin, että kysyisit nyt jotain tuolta toiseltakin! Tai ellei ole aikaa tai tarvetta haastatella molempia, sulkisit hänet edes katseellasi tilanteeseen mukaan. Ehkä haastattelija josta kuvassa näkyi vain mikkiä pitelevä käsi, niin tekikin, ehkä viimein kysyi toiseltakin jotain tai ei kysynyt, ehkä oli sovittukin että vain toinen puhuu, koska aikaa oli rajoitetusti tai ehkä toinen tyttö ei halunnutkaan sanoa mitään, oli miten oli, lämpimän katseen verran luulisi kiireisimmässäkin kohtaamisessa olevan aikaa. Hyvä asiakaspalvelija, tilaisuuden emäntä tai isäntä, tuote-esittelijä jne. osaa ottaa tilanteen haltuunsa, olipa puhuteltavia miten monta hyvänsä, huomioida kaikki paikalla olijat vaikka keskustelisikin vain joukon johtajan kanssa. Tai jos pariskunta tulee hänen puheilleen ja toinen heistä esittää asiansa, hyvä asiakaspalvelija huomioi myös mukana olevan seuralaisen.

Kun Ruotsin kuningatar Silvia tervehtii vieraitaan, hän antaa katseensa viivähtää vieraassaan hetken vielä tervehtimisen jälkeenkin ennen kuin kiinnittää huomionsa seuraavaan tervehdittävään. Kyseessä lienee tarkoin harkittu ja harjoiteltu "olipa siinä kiinnostava henkilö" puolen sekunnin pituinen lämmin ele, jota tervehditty tuskin edes huomaa mutta jonka taustalla räpsyvät kamerat  ikuistavat ja joille se ehkä osittain on tarkoitettukin. Mutta mikä onnistuu entiseltä olympialaisten  kisaemännältä, ei välttämättä onnistu meiltä muilta, vaan vieras saattaa jäädä pohtimaan, että miks se katto mua niin pitkään! 

Asiakaspalvelussa työskentelevä ei voi osoittaa antipatiaansa ketään kohtaan, yksityishenkilönä moni meistä saattaa joutua tilanteeseen, jossa tarkoituksellisesti emme ole huomaavinamme jotain henkilöä (tai meitä ei huomata) tai hänet nähdessämme vaihdamme ajoissa kadun toiselle puolelle, syvennymme tutkimaan  kohdalle sattunutta näyteikkunaa tms. Ja sitten on tietysti tilanteita, joissa jo oman turvallisuutensakin vuoksi on varminta olla luomatta kovin lämpimiä katseita ympärilleen,  ehkä ei minkäänlaisia katseita. Joissain kulttuureissa naisen miehen suuntaan luoma neutraalikin katse kun saatetaan tulkita kutsuksi lähempään tuttavuuteen. 

Katseilla voi kertoa paljon, sanoilla vielä enemmän. "Hyvää pääsiäistä!"  Pääsiäismaanantaina lenkkipolulla vastaan tullut tummaihoinen nuori nainen toivotti ujosti hymyillen. Häkellyin niin että olin vähällä kävellä puuta päin ennen kuin hoksasin toivottaa samoin hänelle. Vaihdoimme pari sanaa. Kysyin, asuuko hän siinä jossain lähellä. Hän näytti kauempana ollutta asuinaluetta: "Tuolla." Hänen ujohkossa katseessaan oli nuoren ihmisen epävarmuutta, haavoittuvuutta, joten hän saattoi olla vasta teini-ikäinen tai ehkä sitäkin nuorempi tai vanhempi, ikää oli vaikea arvioida.  Tunnemuisti palautti mieleeni oman haavoittuvuuteni kun aikoinaan Savosta muutettuamme olin kiertänyt  tutustumassa uuteen asuinalueeseemme, kaakkois-suomalaiseen taajamaan jonka risteävillä kaduilla taisin eksyäkin muutaman kerran, ja koin jonkinlaista kohtalon yhteyttä tapaamani tytön kanssa. On sanottu, että satunnaisilla tapaamisilla on oma salattu merkityksensä. Jälkeen päin harmitti että minulla oli ollut niin kiire siitä tapaamisesta pois. Nyt en tiedä, oliko hän vasta hiljattain muuttanut tänne vai oliko ehkä syntynytkin Suomessa.

Toivottavasti kohtaamme lenkkipolulla toistekin.  

Kevään kohinaa

 
Mihinkähän tämän voi palauttaa? Ihmettelen juuri täyttämäni asiakaskyselylomake kädessäni. - No vaikka tuohon laatikkoon,  kirjastovirkailija toteaa. Oi, niin tyypillistä minulle! Seisoa palautelaatikon vierellä ihmettelemässä. Samoin käy lähikaupassa kun aikani jotain tuotetta turhaan etsiskeltyäni menen pyytämään myyjältä apua, saan huomata haahuilleeni etsimäni tavaran  tuntumassa. - Miten se sun äitis selviää kaupungilla yksinään? Muuan kanssakulkija oli kysynyt tyttäreltäni kun en ollut meinannut osata ulos Lahden Sokoksesta. - Sehän käy ulkomaillakin yksinään, tytär oli todennut. Silloin kävin. Enää en.

Minulle ulkomaan matkaksi riittää siirtyminen täältä naapurilähiöstä toiselle puolelle kaupunkia hiljattain remontoitua pääkirjastoa ihmettelemään, ihastelemaan. Ennakkotiedoista päätellen kirjastosta oli tulossa peliluola ja tapahtuma-areena, erilaisten kuntoilu- ym. välineiden lainaamo, jonka tummennetuista sokkeloista jokunen kirjakin saattaisi vielä löytyä. Mitä vielä! Tyylikkäästi remontoidussa kirjastosalissa on valoa, tilaa ja avaruutta, viherkasveja ja leppoisaan lueskeluun houkuttelevia oleskeluryhmiä vihreine, toisaalla lilan sävyisine tuoleineen.  Ja entistä matalampia, kirjojen täyttämiä hyllyjä silmänkantamattomiin! Enää ei tarvitse kurkotella kirjaa katon rajasta käteensä. Lastenkirja-osaston värimaailmaan mieltyneestä aikuisten puoli voi ehkä vaikuttaa hiukan aneemiselta, minusta ei. Viihtyisä kahvio, josta saa myös ruoka-annoksia, on entisellä paikallaan.   

Kävin samalla reissulla kirjaston yläkerrassa, lehtien lukusalissa äänestämässä ennakkoon. Varsinaiset kirjalaina-asiani hoituvat täällä kotikulmilla parin viikon välein poikkeavassa kirjastoautossa. Viimeksi siellä oli odottamassa aiemmin varaamani Mila Teräksen "Jäljet", romaani Helene Schjerfbeckistä. Kirja ei ole mikään nopeasti läpi luettava tarina, vaan kielen kauneuden, upeiden kielikuvien luomia tunnelmia haluaa nautiskella hitaasti kuin hyvää viiniä. Maalaileva teksti virvoittelee lukijan omiakin luovuuden lähteitä eloon. Tekee mieli kaivaa piirustusvälineet, tai ainakin vuosien takaiset piirustukset ja kirjahyllyn alaosassa pölyttyneet taidekirjat esiin, lähteä taidenäyttelyyn. Toinen lainaamani kirja on erään ystävän suosittelema Hendrik Groenin "Viimeiset villitykset", jota en ole vielä lukenut alkua pitemmälle. Toivottavasti alun huulenheiton tasoinen huumori paranee ja arkirealismin oheen on tulossa syvällisempiäkin pohdintoja. Ystäväni sanoikin että jos on tykännyt Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, saattaa pitää tästäkin. Lindgrenin ensimmäinen, "Kuolema Ehtoolehdossa"  oli mielestäni niistä kiinnostavin. 

Ja taas sataa vettä! - Eihän kesä muuten tule, sanoisi edesmennyt isäni. Lunta ei enää ole kuin lusikallinen siellä täällä. Eikä ole liukasta! Leskenlehtiä tai muita kevään kukkasia en ole vielä maahan heitettyjen karamellikääreiden, tyhjien einespakkausten ynnä muun roinan ja koirankikkaroiden seasta onnistunut bongaamaan, vaikka jotkut ovat jo esitelleet kuvia kevään ensivuokoistakin. Onneksi kävin eilen illansuussa kaupassa, nyt voin istua koneen ääressä, odotella huoltomiestä kiinnittämään uutta palovaroitinta paikalleen. Vanha, yli kymmenen vuotta sitten hankittu varoitin riippuu seinällä, keittiön oven yllä eteisen puolella. Siihen on aina välillä vaihdettu patteri ja koska se nappia painettaessa päästää vihlovan huudon, olen kuvitellut sen reagoivan mahdolliseen vaaratilanteeseenkin. Mutta kun 13 vuotta moitteettomasti palvellut mikroaaltouuni eilen yllättäen kärähti, kumpikaan varoitin ei inahtanutkaan. No tämä uudempi olikin pakkauksestaan avattuna olohuoneen pöydällä. Sen hankinta oli ollut seurausta pari viikkoa sitten lehdessä olleesta artikkelista, jossa kerrottiin palovaroittimen vuosien myötä muuttuvan tositilanteessa tehottomaksi, vaikka punainen valo pilkahtelisikin ja se nappia painettaessa vielä huutaisikin. Eilen tehottomuus tuli todistetuksi. Kun avasin mikron luukun, savu hulmahti silmille ja käry kirveli nenää eikä lautasella ollut lihaperunalaatikkoannos  ollut lämmennyt lainkaan. Mutta palovaroitin joka vielä jokin aika sitten oli reagoinut vaikka en ollut ehtinyt kuin ottaa paistinpannun esiin, pysyi vaiti.

Paloturvallista, iloista kevään kohinaa ja hyvää pääsiäistä kaikille! Yritän liittää tähän loppuun pari József Véghin ottamaa kuvaa Unkarin keväästä.   

  

 

Kaunista valhetta vainen

"Se oli niin suurta, kaunista se oli niin, oli kaunista valhetta vainen", laulaa Georg Malmsten vuonna 1940 julkaistulla levyllään. Yksi ja toinen meistä lienee elämänsä varrella törmännyt lemmenvalojen valheellisuuteen. Valheista yleisin lienee kuitenkin pieni valkoinen valhe, joka joissakin tilanteissa on parempi kuin paljas totuus. Joskus valkoista valhetta ja paljasta totuutta parempi vaihtoehto saattaisi kuitenkin olla vaikeneminen.

"Voi kun Minna on vanhentunut!" Huudahti muuan Tilda-täti kovalla äänellä myymälässä, jossa kyseinen Minna seisoi tiskin takana asiakkaita palvelemassa. Minna oli Tildan tuttavan tytär, jonka hän oli edellisen kerran nähnyt neito-ikäisenä. Tarina ei kerro, miten nelikymppinen Minna suhtautui asiaan, sinkosiko Tildan suuntaan kiukkuisen katseen vai säilyttiko ammattihymynsä ja totesi iloisesti: "Mutta Tilda-täti se pysyy yhtä nuoren näköisenä vuosikymmenestä toiseen."  Nyt Tildaksi kutsumani henkilö nukkuu nurmen alla ja Minna on kukoistavan näköinen ikänainen.

Pienen valkoisen valheen, kohteliaisuuden ja imartelun välistä hiuksenhienoa rajaa voi joskus olla vaikea hahmottaa. Näytät ikäistäsi nuoremmalta, lienee yleisimmin naiselle esitetty kommentti. Missään ei ole kuitenkaan määritelty, miltä sen ikäisen tulisi näyttää. Kukin vanhenee omaan tahtiinsa, niin naisten kuin miestenkin iän määritteleminen ulkonäön perusteella voi viisi-kuusikymppisestä ylös päin olla vaikeaa. Sinähän olet niin nuorekas. Ikäiseksesi hyvin säilynyt, (kuin kurkku  etikkaliemessä!) ovat myös tyypillisiä sanontoja, joilla halutaan ilahduttaa toisen mieltä. - Kukaan ei uskonut että täytän seitsemänkymmentä, hykertelen hyvilläni. - Jos ne luulivat sun täyttävän kahdeksankymmentä, tytär tokaisee. Hänen sanomanaan se meni huumorin piikkiin, jonkun vieraamman toteamana ehkä ei. Facebookissa eli naamakirjassa profiilikuvien alla  komeilevien superlatiivien kirjossa totuuksien ohella kirmaavat sekä kohteliaisuudet että pienet valkoiset valheet sulassa sovussa. Kukapa haluaisi pahoittaa kaverin mieltä, vaikka ajattelisi mitä. Tosin tämän päivän laitteilla saa hyvän kuvan kenestä tahansa.

Kun tiedämme, miten hyvältä toiselta saatu huomaavaisuus tuntuu, miksi tunnustuksen antaminen toiselle henkilölle suullisesti joskus on niin ylivoimaisen vaikeaa? Vaikka huomioi toisen naisen pirtsakan olemuksen, näkee hänen viehkon näköisen uuden vaatteensa, kampauksen tai hyvän värisen huulipunan, miksei sitä voi sanoa asianosaiselle itselleen?  Ehkä se vain keskustelun tuoksinassa yksinkertaisesti unohtuu vai olisiko sittenkin kyseessä perisuomalainen kateus? Tai se, että itsellä sattuu olemaan huono päivä, miksi silloin tuon toisenkaan pitäisi olla hyvällä mielellä? Varsinkaan kun hänellä jo muutenkin menee minua paremmin. Mutta eihän se ole mitenkään minulta pois vaikka sanonkin hänelle, miten hyvältä hän näyttää tai miten tyylikäs asu hänellä on, jos kerran ajattelen niin.  Sen sanottuani aivan kuin  oma mielialanikin paranisi. Ainakin tunnen voittaneeni itseni,  kasvaneeni himpun verran ihmisenä.

Se että joinakin päivinä näyttää hehkeämmältä kuin toisina, riippuu paljolti mielialasta, siitä onko nukkunut hyvin vai huonosti yms. Tosin surukin saattaa kaunistaa. Eräs tuttu rouva, jonka puoliso oli hiljattain kuollut, näytti niin kuulakkaan kauniilta ja tummasilmäiseltä, että en muista, sanoinko hänelle itselleen vai ajattelinko vain: Suru pukee sinua. Toivottavasti jätin sanomatta, sillä siinä tilanteessa se ei ehkä olisi ilahduttanut  häntä.  

Aina kohteliaisuudet eivät todellakaan ilahduta. Turkkilaisen kaupungin suomea puhunut maustekauppias, jonka puodissa olimme minua melkoisesti  nuoremman huonetoverini kanssa ostoksilla, totesi minunkin olevan "vielä hyvässä lihassa." Varsin riemullisia olivat myös ravintoloiden sisäänheittäjien suomenkieliset kutsuhuudot: "Hei mummi!" Tai:  "Anoppi, ajattelen sinun mahaasi!" Tämä anoppi täytti kuitenkin mahansa toisessa ravintolassa. Eräs tuttava jonka kanssa emme olleet nähneet pariin vuoteen, huomautti. "Olet tainnut hiukan pyöristyä sitten viime näkemän." En tiedä, tarkoitti hän sen kohteliaisuudeksi, itse en sitä sellaiseksi kokenut. Eikä se ollut pieni valkoinen valhekaan vaan kylmä totuus, minä olin pyöristynyt,  mutta hänen repliikkinsä jälkeen koin itseni suorastaan punkeroksi.  Sen sijaan jos olisin kysynyt hänen mielipidettään johonkin itseeni liittyvään asiaan, olisin toivonut hänen sanovan mitä todella ajatteli.    

Ikä on vain numeroita, sanotaan. Ehkä viehättävimman  syntymäpäivätervehdyksen olen saanut Unkarista. Vapaasti suomennettuna se kuului: "Olet kauneimmassa aikuis iässäsi, missä tulet pysymäänkin ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, vasta sen jälkeen alat muuttua iäkkäämmäksi". Mikä mieltä, elämää avartava onnen tunne sen luettuani! Minähän en olekaan vielä ikäloppu! Mikä tahansa voi olla vielä mahdollista, mitä tahansa kivaa voi vielä tapahtua... "Olet kauneimmassa aikuisiässäsi" sopinee kaiken ikäisten aikuisten onnentoivotukseen.

Kahville!

Punainen kahvipannu pulputtaa hellalla, jääkaappi hurisee. Hetki sitten uunista otetut pikkupullat jäähtyvät pellavapyyhkeen alla.  Pöydän toisessa päässä emäntä naputtaa punaista matkakirjoituskonetta, huiskaisee välillä pöydälle pyrkivää kissaa kauemmaksi. Pienen lasikuvun alla pulppuileva kahvi muuttuu hetki hetkeltä tummemmaksi, huumaava tuoksu leviää keittiöön. Kissa hypähtää syliin.

Muistikuva on ajalta, jolloin kuvittelin että minusta tulee kirjailija. Voiko olla onnellisempaa olotilaa kuin pullakahvit luomistyön lomassa! Mutta näytelmään kahvittelukohtauksia ei sopinut kirjoittaa eikä tuoda näyttämölle kotieläimiä, ei nyt kissaa ainakaan. Niin oli draamakursseilla opetettu. Tosin telkkarin sarjanäytelmissä kuten Heikissä ja Kaijassa, Rintamäkeläisissä yms. alvariinsa istuttiin keittiön pöydän ääressä, ryystettiin kahvia ja rupateltiin. Ja vielä tänä päivänäkin Lahden kaupunginteatterin Evakkotytössä yleisö joutuu katsomaan näyttämöllä tapahtuvaa kahvin tai mitä lie sota-ajan kahvinkorvikkeen kittaamista kyllästymiseen asti! 

No, kirjailijaa minusta ei tullut kuin yhden näytäntökauden ajaksi, mutta kirjoittamisen hurma ja kirous, aina tilanteesta riippuen, on ollut  olennainen osa elämääni läpi vuosikymmenten. Kuten kahvin juontikin. Pulputtava pannu on vaihtunut kahvinkeittimeksi.   Unkarista ostamani expressokeitin jota joku kutsui "mutteripannuksi" on ajat sitten joutanut kaapin perälle, juhlamokkani valmistuu kuopuksen lahjoittamalla mocca masterilla, joskus kahvilaan poiketessani saatan tilata capuccinon.

Kaikilla kahvin juojilla lienee omat rituaalinsa. Joku kertoo aamukahvin meinanneen mennä väärään kurkkuun kun on lukenut  lehdestä jonkin uutisen. Olen lähes kateellinen heille, jotka onnistuvat yhdistämään nämä kaksi eri toimintoa, kahvin juonnin ja lehden lukemisen, mikäs sen kodikkaampaa! Yksin ollessani juon aamukahvini joko mukista tai Kerman saven isohkosta ruskeasta kupista tv-tuolissa istuen, taivaan pilviä ja puiden latvoja tuijotellen, lintujen ja oravien pyrähtelyjä seuraten. En avaa televisiota tai radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Se on  aamuhartauteni, joka saattaa venyä yli puolituntiseksi. Onnellinen tai ainakin toiveikas tuokio, onhan edessä uusi päivä kuin puhdas kirjoittamaton lehti.  Olen tehnyt kaksi voileipää, joista toisen syön kahvin kanssa, toisen laitan jääkaappiin myöhemmin syötäväksi. Kasvovoimistelu ja pään kiertoliikkeet päättävät aamukahvituokioni. Vasta sen jälkeen luen lehden. Ehkä olen silmäillyt sitä jo kahvia odotellessani.

Päiväkahvituokio joko keittiön tuolilla istuskellen, ulos luontoon katsellen tai kello viidentoista uutisia, myös selko- ja saamenkielisä seuraten.  Jos olen tullut lenkiltä tai kaupungilta nälkäisenä kotiin, saatan  laittaa kasinkertaisen annoksen kahvia tippumaan. Pöydän  ääressä kahvittelen vain silloin kun minulla on kahviseuraa! Ja silloin katetaan kupit pöytään. Kuvan punaruusukuppi on mieheni Minda-mummolta Kanadasta, siniruusukuppi joko häneltä tai hänen tyttäreltään, mutta nämä eivät ole käytössä kuin ehkä aniharvoin, säilytän niitä vitriinissä lasioven takana. Mindalla oli tapana kattaa jokaiselle vieraalle erilainen kaunis kahvikuppi. Hänen tyttärensä teeastiasto oli henkäyksen ohutta englantilaista posliinia. Minun hän ei antanut niitä tiskata ja hyvä niin, olisin pelkästä jännityksestä saattanut pudottaa ne käsistäni tai kolhia tiskialtaan reunaan. Hänen luonaan oli tarjolla sekä teetä että kahvia. Itse juon joskus vihreää teetä rauhoittuakseni tai jos olen kylmissäni ja nuhainen. Teeseremonia on oma taiteenlajinsa, johon kahvin ystävänä en ole koskaan lähemmin perehtynyt. Ehkä pitäisi.

Kiehtovia kahvi- ja teehetkiä kaikille!

Kisahuumaa

  
- No nyt ne on purkaneet sen kauniin vanhan toimistorakennuksen! Mummi parahti, heitti lehden sivuun. Siinä oli kerrottu että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan hiihtoseuran vanha sauna oli enää jäljellä, sekin toiseen paikkaan siirrettynä. - Että kun tässä kaupungissa kaikki mikä vähänkin on vaarassa muodostua perinteeksi, puretaan!

Vanha kaunis puukirkkokin seitsemänkymmentäluvulla, mummi paasasi kahvipöydän ympärille kerääntyneille lapsille ja lapsenlapsilleen. - Mutta eikös ne kirkon rakenteet sieltä urkuparven alta olleet jo melko lailla lahonneet, joku muisteli. - Niinhän niistä on kerrottu, mutta luin hiljattain artikkelin, jossa joku purkutöissä mukana ollut kertoi kaikkien puurakenteiden olleen hyvässä kunnossa, mummi sanoi. - Minullahan ei ollut kirkkoon henkilökohtaisia siteitä, mitä nyt joskus kauniina kevättalven päivinä sen seinustalla oli ollut mukava ottaa aurinkoa ja taisi minulla kerran olla kirkkopuistoon treffitkin, mutta hiihtoseuran kolmikerroksisessa  toimistorakennuksessa olen ollut kahtena talvena töissä. Te nuoremmat ette ehkä vielä tiedä, miten tärkeiksi sellaiset kiinnekohdat ihmiselle iän myötä muodostuvat. Aina kun katselen televisiosta Salpausselän kisoja ja se kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaa metsän laidalta näkyviin, tunnen lämpimän ailahduksen mielessäni. Sillä että toimistorakennuksen kolmannen kerroksen pyöreän ikkunan takana, pienessä vetoisessa huoneessa hoidettiin suurin osa vuoden 1958 MM-hiihtojen järjestelyistä, ei ole tämän päivän toimijoille minkäänlaista historiallista arvoa tai merkitystä. - Eikö se ollut suojelukohde, ei kai sitä olisi voinut purkaa, vävy sanoi. - Tämän päivän  nuoret visionäärit viis veisaavat sellaisesta, kaikki maan tasalle vaan! Heille vuoden 1978 MM-kisat ovat kaukaista historiaa. Meidän, kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kisajärjestelyissä mukana olleiden oletetaan jo olevan haudassa. Ei silloisesta toimistohenkilökunnasta kovin monta enää elossa lienekään, minä joka kuuluin kisaorganisaation nuorimpiin, tässä vielä soitan suutani. Luulisi että vasta joitakin vuosia sitten kunnostetun toimistorakennuksen olisi sentään annettu olla pystyssä, vaan kun ei! Ainoa mikä heille jotain merkitsee, on raha raha raha! Tiedä minkä kasinon tai graffiteilla töhrityn muurin tai tanssilavan ne sen paikalle pystyttävät, mummi paasasi.  

Hän oli 2000-luvun alussa hiihtoseuran toiminnanjohtajan kanssa keskustellessaan kuullut toimistorakennuksen todellakin päässeen niin huonoon kuntoon, että se oli pitänyt purkaa ja sen tilalle oli pystytetty uusi samanlainen. Ainoastaan sisätilat eivät enää olleet entisenlaiset, mutta niitä mummi ei ollut pyytänyt päästä katsomaan. Hänelle riitti että ulkoapäin rakennus toi rakkaita muistoja mieleen eikä hän televiosiokuvia katsellessaan edes muistanut ettei se ollut se sama, jonka kolisevia puuportaita hän oli vuosikymmeniä sitten juossut kerroksesta toiseen, kovassa kiireessä kaksikin askelmaa kerralla loikkien. Ylimmäisen kerroksen pyöreän ikkunan ääressä hän oli hartiavoimin hakannut vanhaa Remingtonia, hiilipapereiden avulla kuusikin kirjettä kerrallaan. Hänen vakiolyöntivirheensä oli ollut "kilapilu." Mikä työ oli ollutkaan hangata se kumilla jokaisesta kappaleesta siististi pois ja kirjoittaa tilalle "kilpailu." Vaikka toimintoja oli hajautettu stadionin eri puolille sekä ammattikoululle, kisatoimistossa oli tehty pitkää päivää, kisojen lähestyessä myös viikonloppuisin, alimmaisen kerroksen käsin veivattava monistuskone oli sauhunnut yömyöhään asti. Joskus vanhemman toimistoapulaisen poissa ollessa mummi oli istunut hänen paikallaan radanpuoleisten ikkunoiden luona, kirjoittanut hänen koneellaan, huutanut megafonin torveen kun joku kisa-alueella käyskennellyt hiihtoherra tai järjestelytoimikunnan jäsen oli pitänyt kutsua puhelimeen. Toiminnanjohtajan työpöytä oli ollut huoneen suurmäen puoleisen seinän vieressä. Johtaja oli tuonut kotoaan kretonkitäkin tuolinsa lämmikkeeksi. Mummiin vilu ei ollut ehtinyt iskeä kun hänen oli pitänyt välillä juosta asioilla, keitellä kahvia sekä omille että vieraille kunnes toimistoon oli kisojen lähestyessä otettu emäntä. Kisojen aikana mummi oli saanut kunnian toimia eräissä edustustehtävissä, olla mukana esittelemässä kisamuotia lehdistölle jne. Puolen vuoden pituisen kisahuuman jälkeen paluu arkeen oli tuntunut ankealta.  

Piti oikein miettiä, mihin muihin rakennuksiin hänellä oli samankaltainen tunneside. Näin äkkiseltään ei mieleen muistunut muita kuin sodasta palanneen isän aikoinaan asevelitontille rakentama uusi koti, jonka kuva oli keittiön seinällä sekä synnytyslaitos, jossa hänen molemmat lapsensa olivat tulleet maailmaan. Siellä se pytinki nökötti sairaalan mäellä edelleen, vaikka kaupungin uudet asukkaat olivat jo vuosikymmenten ajan syntyneet keskussairaalassa. - Ellei ihmisellä ole mitään rakennusta tai maisemaa tai vaikka puun karahkaa, mihin kiinnittyä, hän on kuin tyhjän päällä, mummi sanoi selvästi rauhoittuneena. Hän oli muistanut  jostain lukemansa vanhan budhalaisen viisauden: "Kiinnittyminen johtaa kärsimykseen." Juuri niin hänelle oli käynyt.

Tämän vuoden MM-kisavieraiden viihdyttämiseksi oli suunnitteilla jos jonkinlaista oheisohjelmaa. Torilla oli syksystä asti ollut kello, joka ilmoitti, miten monta kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia ja minuuttia kisojen alkuun oli enää aikaa. Vuoden 1958 kisoissa oheisohjelmana oli ollut ainoastaan avajaisten iltamäenlasku ja ilotulitus sekä kisatanssit Teivaalassa. Kisavieraat olivat vallan hyvin  viihtyneet urheilukilpailuja seuraten, aurinkoisista pakkaspäivistä, kisamakkarasta, Mallasjuoman kisajuomasta, kahvista ja kuumasta kaakaosta nauttien. Kaikkein suurimpaan nälkään kisaravintolasta oli voinut ostaa hernekeittoa. Kisoja ei televisioitu, joten ainoa keino niiden näkemiseen oli ollut mennä paikan päälle katsomaan. Urheilijoita oli saapunut 18 maasta, Suomi oli saanut 4 kultaa, 3 hopea- ja 3 pronssimitalia. Niitä ennen oli järjestetty kahdet ja niiden jälkeen kolmet kunkin ajan vaatimuksia vastaavat  MM-kisat, joten tämän vuotiset olisivat seitsemännet. Ja siinä kahvipöydän ääressä istuessaan mummi koki, miten hänen lähes kuudenkymmenen vuoden takaiset muistonsa alkoivat hitaasti loitontua omalle paikalleen historian hämärään ja kaunis valkoinen muistojen talo niiden mukana. Tässä ajassa niille ei enää olisi sijaa eikä tarvetta.  

 

Seuraavana päivänä hän sai sähköpostiinsa viestin, jonka liitteenä oli valokuva. Siis mitä! Toimistorakennustako EI OLEKAAN PURETTU?  Ei. Junaradan vierestä otetussa kuvassa rakennus seisoo ohuen lumivaipan keskellä metsän laidassa puhtaan valkoisena kuin morsian ylkää odottamassa! Isompi lapsenlapsi oli varta vasten käynyt tarkistamassa asian, ottanut älypuhelimellaan kuvan todisteeksi. Pihaportti oli suljettu, alueella videovalvonta. Rakennuksessa oli mainostoimisto. Lehtijutussa oli siis aivan oikein kerrottu, että hiihtostadionin alkuperäisistä rakennuksista ainoastaan vuonna 1923, hiukan ennen ensimmäisiä Salpausselän kisoja rakennettu hirsisauna oli enää jäljellä. Toimistorakennus sen sijaan oli kopio vuonna 1947 valmistuneesta "toimisto- ja kilpailukansliasta." Kuten minun siihen liittyvät muistonikin saattavat olla todellisten tapahtumien epätarkkoja jäljennöksiä, mummi oivalsi. Jos nyt voisi vaikka vain hetkeksi siirtyä silloiseen todellisuuteen, kokemus voisi olla järkyttävä, mutta onneksi sellaista mahdollisuutta ei vielä oltu keksitty vaan aika sai muokata muistot mieleisikseen. Hän seuraisi televisiosta reilun kuukauden kuluttua alkavia MM-kisoja  ja aina kun kolmikerroksinen valkoinen rakennus vilahtaisi metsän laidalta näkyviin, nykyisyys ja menneisyys olisivat vahvasti läsnä.