Päivityksiä

Tiedotusvälineissä sentään jaksettiin kohkata maahamme saapuvista lumisateista aivan kuin odotettavissa olisi ollut jokin maamme
historiassa ennen näkemätön tapaus! Eri asia jos elettäisiin juhannusviikkoa, mutta näihin aikoihin vuodesta talven on kautta aikain ollut tapana tulla. Tosin aina se ei ole tullut samanlaisella ryminällä, puita kaataen ja sähköjä katkoen kuin nyt. Mutta tänne nukkumalähiöön ei iltapäivälehtien kissankokoisin kirjaimin ennustama tuisku meinannut osua ollenkaan. Aamu aamun jälkeen saatiin kurkistella säleverhon lomasta lumetonta pihatietä. "Ensi yönä tuiskuttaa etelä-Suomessa", ilmoitettiin torstai-illan säätiedotuksissa. Mitä vielä, perjantaiaamu valkeni yhtä lumettomana kuin edellisetkin. Länsi-Suomessa asuva sisareni soitti aamupäivällä, kertoi heillä olevan melkoinen myräkkä. Ja puolilta pävin se sitten puhkesi täälläkin! Tuuli oli viedä parvekelaatikon callunat mennessään, pihakuusten latvukset huojuivat uhkaavan näköisesti ja lunta lensi sekä pysty- että vaakasuunnassa. Ei tehnyt mieli mennä ulos. Onneksi ei tarvinnutkaan. Etuoikeutettu eläkeläinen istuu kotona ja katsoo lumimyräkkää ikkunasta, syö ja makaa lampaanvillapeiton alla jos ei jaksa koko päivää valveilla olla!

Tänään, joulukuun ekapäivänä oli kuitenkin lähdettävä ruokakauppaan. Aamuun asti kestänyt myräkkä oli tyyntynyt rauhalliseksi lumisateeksi. Vastapäinen naapurini, hiljaisen oloinen poikamies sattui avaamaan kotiovensa samaan aikaan kun minä palasin kauppareissulta. Häkellyimme kai kumpikin sen verran, että toivotimme toisillemme huomenta vaikka oli jo iltapäivä. Lakkasin sanomasta hänelle "hei" sen jälkeen kun hän muutama vuosi sitten oli kieltäytynyt ehdottamistani sinunkaupoista. Tai ei hän ollut kieltäytynyt, ei vain ollut alkanut sanoa minulle "hei" tai "moi" kuten me muiden rapun asukkaiden kanssa, ikään katsomatta toisiamme tervehdimme. Nyt hän huomautti lumen paljoudesta, myönsin sitä todellakin tulleen paljon, hän arveli sen sulavan jouluun mennessä ja minä siihen että tuskinpa sulaa. Hän riensi ulko-ovea kohti, minä kolautin oman oveni kiinni. Lapioin lumet parvekkeelta, kaivoin callunat kinoksen alta esiin, panin parvekelyhtyyn kynttilän palamaan. Keittiön radiossa laulettiin "neiti sievästä" samalla kun valmistin vihannespiirasta isomman lapsenlapsen antaman ohjeen mukaan ja hyvää tuli. Paistoin vielä tämän huvikauden ensimmäiset joulutortut. Hoosianna esitettiin jo lauantain toivottujen alkajaisiksi, olin kuvitellut sen kuuluvan vasta ensimmäisen adventin ohjelmistoon. Televisiosta ei lauantai-iltaisin tule muuta kuin murhajuttuja ja uutisvuodon puujalkavitsien naurunremakkaa, joten lueskelen Riikka Pulkkisen kirjaa "Vieras", kuuntelen radion rondo classic-kanavalta musiikkia. Etuoikeutettu eläkeläinen. Ainakin siinä mielessä että enää ei ole tarvetta lähteä lauantai-illan pyryyn ja pakkaseen onneaan etsimään.

Toinen päivä joulukuuta. Partiolaisten joulukalenterin luukusta löytyi valkoinen adventtikynttilä, paikallislehden lähettämästä kalenterista sininen. Lisäksi luukussa on numerosarja, jota voi verrata saman päivän lehdessä annettuihin numeroihin, palkintoina lahjakortteja ja ässäarpoja. Tuskin onnetar minua suosii kuten ei ole suosinut eläkeläisjärjestön arpajaisissakaan. Olen syksyn aikana käynyt muutamassa joka toisen torstain tilaisuudessa. Siellä esitettävä kotikutoinen villasukkaviihde tuo mieleeni lapsuuteni tuvat ja leivinuunista juuri otetun ruisleivän tuoksun. Ohjelmassa on runonlausuntaa ja sketsiryhmän maan mainioita esityksiä, sekä kuoro- että yhteislaulua, yleensä myös jonkin alan asiantuntijavieras esiintymässä. Useimmilla heistä on tarpeeksi kantava ääni, muiden "vatulointia" mikrofonin kanssa on joskus kiusallista katsella ja vaikea kuunnella kun välillä puhutaan mikkiin ja välillä mikin ohi. Mutta tilaisuudet järjestetään keskellä päivää keskellä kaupunkia, mikä minun kaltaiselleni iltamenokammoiselle on hyvä asia.

Sukulaismies soitti, kysyi, mitä mieltä olin juuri päättyneestä television jumalanpalveluksesta. Olin katsonut vain alun, jossa miespappi oli ensimmäiseksi toivottanut hyvää uutta vuotta, tarkentanut heti perään että hyvää uutta kirkkovuotta. Sen jälkeen oli ollut naispappien vuoro ja minä, jonka mielestä papin tulisi mieluummin olla mies, olin laittanut telkan pienemmälle ja laulettuani kirkkokansan mukana hoosiannan sulkenut television. Sukulaismies, joka oli katsonut koko jumalanpalveluksen, kertoi hänelle jääneen siitä jotenkin tyhjä olo. Keskustelimme sitten evankelisluterilaisen kirkon nykytilasta enemmänkin sekä siitä, miten paljon ihmisiä onkaan vailla henkistä kotia, monet jopa henkistä kotimaata. Mutta nyt on sammutettava tietokone ja kynttilät, lähdettävä liikenteeseen. Lumisade on taas vaihteeksi tauonnut, pakkasta kymmenen astetta. Tai jospa ennen lähtöäni tallentaisin nämä tähän astiset päivitykset blogiini, vaikka olin aikonut päivitellä aina itsenäisyyspäivän Linnanjuhliin asti, mutta kun tätä tarinaa on näin pitkälti jo nytkin, niinpä - piste tällä kertaa.