Halataanko?

Meneillään on kansallinen vaiko peräti kansainvälinen rakkausviikko. Televiossa näytettiin, miten Helsingin kaduilla jotkut  uskalikot kantoivat kylttejä: "Halia!" Eli kaikilla on lupa, kaikkien toivotaan halaavan toisiaan. Jotkut halasivatkin malliksi muille, mutta epäilenpä että samalla kun kamerat sammuivat, halailutkin loppuivat. Kuka sitä nyt tuntemattomia halailemaan kun tuttujen kanssa kaulailukin on meidän toppatakki-kulttuurissamme vierasta ja vaivalloista.

Lapsuudenkodissani ei halailtu. Tyttökavereiden kanssa saatettiin kulkea kadulla käsikynkkää eikä kenenkään mieleen varmaankaan  juolahtanut ajatella, että olemmekohan me muutenkin pari. Lapsiani halailin tiettyyn ikään asti ja vieläkin tavatessa taputtelemme toisiamme ja poika pois lähtiessään kaappaa  minut kainaloonsa kun sen sijaan isomman lapsenlapsen kanssa halataan aina kunnolla mennen tullen, pienempi välillä väistelee.

Unkarilaisten ystävien ja tuttavien kanssa halailu kuuluu asiaan, mutta kun aioin kotikaupungin kadulla halata vastaan tullutta tuttua suomalaisrouvaa, hän kavahti kauemmaksi, selitti että ei halua että häntä halaillaan. Sen sijaan eräs lasteni isän tuttava, vilkas ja eläväinen herrahenkilö oli tunnettu siitä että hän halasi kaikki kadulla vastaan tulleet tutut  ja puolitut naiset. Ei se pahalta tuntunut, vaikka keskellä Aleksia joskus ehkä hiukka kiusalliselta. Hänen tervehdyksensä olivat muutenkin niin ylitsepursuavan  ystävällisiä, että niiden kohteeksi joutunut saattoi helposti kuvitella olevansa juuri se henkilö, jonka kyseinen herra oli toivonutkin tapaavansa. 

Siltä varalta, että rakkausviikon teema olisi levinnyt kehäkolmosen tällekin puolelle ja joku tuttu tai tuntematon tulisi halaamaan,  laittauduin kaupungille lähtiessäni huolellisesti. Ajatus siitä että itse tekisin aloitteen, tuntui mahdottomalta.  Siinähän voi tulla vaikka turpiin jos menee jotain tuntematonta  halailemaan, rakkausviikosta höpisemään.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tämä huhtikuisella rakkausviikolla aloittamani juttu jäi silloin kesken. Erinäisten remonttien rumentamilla keskikaupungin kaduilla oli vain vähän väkeä liikkeellä. En nähnyt kenenkään halaavan toisiaan, saati kulkevan ruusujen kera, vaikka kirjan ja ruusun päivää vietettiinkin. Kirjakaupassa sain kaupan päälle Anna-Leena Härkösen "Takana puhumisen taito", jonka oletin tarkoittavan tilannetta, jossa puhumiset on puhuttu ja taitokin on takana päin! Mutta sillä mitä ilmeisemmin tarkoitettiinkin selän takana puhumista eli juoruilun jaloa taitoa. Näppäriä pieniä pakinoita, ehkä kiireellä kirjoitettuja, kuten eräs kriitikko arveli. Suorasukaisia, osuvia oivalluksia. Jonakin keväänä kirjan ja ruusun päivänä jaettiin Tuomas Kyrön "Miniä"-nimistä ohutta kirjaa, jonka senkin lienen lukenut, vaikka en muistakaan siitä mitään.

Ruoka- ja kahviaikojen rytmittämät päivät taas takana päin. Vappuvieraan lähdettyä syön ja juon säännöllisen  epäsäännöllisesti mitä kaapeista kulloinkin sattuu löytymään. Hän muuten työllistäisi varmaan itsensä ikkunanpesijänäkin, niin kätevästi se tälläkin kerralla hoitui. Puhtaiden ikkunoiden takana räntäsateen ryydittämä "kevään vihreä valo."