Hetkien merkityksestä

Pihakiven edessä honteloiksi kasvaneet punertavat ja valkoiset  petuniat huojahtelevat kesätuulessa. Kiven vieressä matala nuori koivu, jonka lehdillä auringonsäteet kisailevat, tuulenvire heiluttelee oksistoa. Taaempana korkeaa, hiukan kulottunutta kesäheinää. Ison puun alla penkki, tällä hetkellä tyhjä. Istut pihapöydän ääressä, katsot karun kaunista näkymää, nautit siitä joka solullasi. Ylipitkiksi kasvaneet petuniat tuovat kaukaisen muiston lapsuuden kesäpäivästä; korkeat vaaleanpunaiset kukat kotimökin ikkunan alla. Kuten silloin, koet nytkin itsesi osaksi luontoa, olet tässä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä. Päätät tehdä hetkestä ikuisuutta, lähdet hakemaan kameraa.

Luulet voivasi palata samaan tunnelmaan takaisin, mutta et tavoita sitä enää. Valon suunta on vaihtunut, aurinko on puoliksi pilvenhattaran takana, sen säteet eivät enää kimaltele koivun lehdillä, ilma tuntuu hiukan viilenneen. Hetki on ohitse. Kannattiko lähteä hakemaan kameraa? Eikö olisi ollut parempi pysyä paikallaan, nähdä varjojen alakuloinen liikehdintä auringon piiloutuessa pilveen, tuntea iholla ilman viileneminen. Muistat ihmeellisen leppeän lämmön, joka tuntuu joitakin hetkiä ennen kuin helteinen ilma alkaa vaihtua viileäksi sadesääksi. Naapurirapun rouva näkyy tulevan petunioita kastelemaan.  Näppäät nopeasti pari vaisua kuvaa muistoksi hetkestä, jonka kadotit. Mietit, olivatko ihmiset kokonaisvaltaisemmin läsnä elämässään silloin kun ei ollut kiire eikä mahdollisuuttakaan kuvata jokaista elämyksellistä hetkeä tietokoneelle siirrettäväksi, kavereille jaettavaksi.

Taiteilija tallentaa katoavan hetken tunnelman väreillä. Katsoja tulkitsee sen oman kokemusmaailmansa kautta. Haluaisit itsekin  maalata, mutta kärsivällisyytesi ei ole riittänyt tekniikoiden  opiskeluun. Ottamasi valokuvat ovat enemmän tai vähemmän  vahingonlaukauksia, joukossa joku hyväkin. Selaat postin tuomaa naistenlehteä. Erään artikkelin yhteydessä on kuva, jossa bikiniasuinen nuori nainen istuu meren rannalla ohuen  rantatyynyn päällä. Hän on puoliksi selin kameraan, katse jonnekin kuvan  ulkopuolelle suunnattuna. Vierellä hietikolla kassi, jossa ehkä eväät, lukemista. Suojaisa poukama, tyhjän hiekkarannan vasemmalla laidalla matalaa vihreää kaislaa, edessä kimaltelee meri! Pientä aallokkoa, veden värit! Hienosti toisiinsa sulautuvat sinisen eri sävyt. Kaukaisuudessa häämöttää ohutta tummaa maarajaa, olisiko saari tai kallion kylki. Taivaan sinellä oma utuinen sävynsä. Muistelet merenrantoja joilla olet ollut, niitä on paljon, mutta onko yhtään juuri tuon kaltaista rauhaisaa poukamaa, katseilta piilossa? Kuvasta välittyvä vapaudentunne lumoaa, rannalla istuvan maailma on mahdollisuuksia täynnä! Tuollaiseen paikkaan sinäkin tahtoisit mennä  kesäpäivää viettämään.

Mutta  jaksaisitko istua siellä auringon paahteessa? Ainakin sinulla pitäisi olla tuoli ja lähellä varjoisa puu. Mietit, missä olisi lähin paikka, jossa voisit nähdä meren. Helpommalla pääset kun leikkaat kuvan lehdestä ja teippaat keittiön seinälle! Aina kun katsot kuvaa, tunnet veden, hiekan ja auringon tuoksun. Muistat rannalla vietetyn kesäpäivän jälkeisen suloisen raukeuden. Eletyt hetket jättävät meihin jälkensä, pysyvät meissä, vaikka unohtuisivatkin. 

Kelloköynnöksen kukat, ovatko tuona lyhyenä hetkenä, vaaleanvihreinä, juuri aukeamaisillaan olevina nuppuina kaikkein kauneimmillaan?