Kesäilyä

Kesänvietto on kokopäivätyötä. Kauniilla ilmalla nimenomaan kun on yritettävä pyydystää joka ikinen ohi kiitävä, katoava kesän hetki, saippuakuplan kimallus pihamaan yllä. On ehdittävä nauttia  aamuauringon kajosta niin kuin keskipäivän paahteestakin ja tuntea leppeän iltatuulen hyväilevä hipaisu auringon ruskettamalla (polttamalla?) iholla. Oi tätä alkukesän henkeä salpaavaa kauneutta kun joka puolelta puskee kukkaa ja puut ovat vielä tuoreen vihreitä! Onkohan pihapihlaja koskaan vaahdonnut yhtä valkeana tuoksupilvenä kuin nyt? On muistettava kuunnella takametsän lintujen varhaisaamun konserttia, muutaman viikon kuluttua ne jo hiljenevät, katseltava  pienten siivekkäiden pyrähtelyä kiveltä kivelle, seurattava perhosten lentoa. On piipahdettava tammen lehvien varjoon kirjaa lukemaan tai naapurirapun rouvien kanssa rupattelemaan, juotava päiväkahvit parvekkeen varjoisassa nurkkauksessa, samalla voi nappikuulokkeilla kuunnella radion klassista kahteen konserttia. Mutta kovin lyhyt on kielon kukinta-aika, lähimetsän siimeksestä niitä saattaisi vielä löytyä, siispä sinne!

"Älä suorita kesää, elä sitä", ohjeistetaan paikallislehden  kesäliitteessä, jossa esitellään hengästyttävä määrä lähiseutujen kesätapahtumia. Aikoinaan lasten kanssa joissakin sellaisissa kierreltiin, vaikka aurinkoisena kesäpäivänä oli mieluisampaa laittaa evästä koriin ja suunnistaa uimarannalle. Siellä vahdittiin taivaan poutapilviä, harmiteltiin kun ne hetkeksi peittivät auringon, iloittiin kun aurinko pilkahti taas pilven reunan takaa esiin. Olin innokas auringonpalvoja, tosin rusketuin niin hitaasti että aikaa ja kärsivällisyyttä se otti. Kerran poltin selkäni Unkarin Balatonilla, kerran naamani laivan kannella matkalla Istanbulista Varnaan. Hotellin respassa palvellut bulgarialaisrouva kastoi vaalean leipäviipaleen jääkaappikylmään maustamattomaan jugurttiin ja kehotti painelemaan sillä punaiseksi paahtunutta naamaani. Muistan vieläkin sen hyvää tehneen viilentävän vaikutuksen ja punotus ja kirvely lientyivät niin että lääkärireissua ei tarvittu. Eräänä kesänä kotikaupungin uimarannalta palattuani tulin niin huonovointiseksi että en pystynyt nousemaan sängystä. Muistan  tuolloin teini-ikäisen tyttäreni iloisen kilkatuksen kun hän maanantaiaamuna soitti työpaikalleni: "Toi meijän äiti on vissiin saanut auringonpistoksen eikä se voi tänään tulla töihin." Siihen loppuivat auringossa makoilemiseni.

Auringonpaahteista päivää on kaunis katsella, mutta lenkkeilysääksi leppeä pilvipouta on paras. Värit näyttävät puhtaammilta ja aivan kuin metsän, polun pientareen tuoksutkin erottuisivat paremmin puolipilvisellä kuin aurinkoisella säällä. Onneksi vesisade tuo välipäiviä kesän viettoon. Silloin on aikaa kohentaa huushollia, joka aurinkoisina päivinä on päässyt rempalleen. Lueskella, oleskella kotona kaikessa rauhassa, kuunnella sateen ropinaa, suunnitella kesäistä kotimaan matkaa, käydä sateensuojakävelyllä ja jos tarve vaatii, poiketa lähikaupassa tai kaupungilla.

Mutta ensi viikonloppuna, koulujen päätöspäivänä soisi auringon paistavan  kirkkaalta taivaalta ja Suvivirren soivan joka niemessä notkossa saarelmassa! Lähipiirini abiturientti päätti suorittaa ylioppilaskirjoitukset kolmessa erässä, joten lakkiaisia lienee luvassa vasta loppuvuodesta ja jokakeväinen tanssinäytöskin, mahtava spektaakkeli muuten, on takana päin. Mutta kaikille teille, jotka tulevana viikonvaihteena juhlitte lakkiaisia, ammattiin valmistujaisia tai mitä tahansa  merkkipäiviä, toivottelen ikimuistoisia ilon ja onnen hetkiä satoi sitten tai paistoi!