"Pöljä päivä"

Jos tämäkin teksti lennähtää keskeneräisenä blogiini, en poista sitä sieltä, vaan jatkan loppuun asti ja tallennan sitten uudelleen. Jos minulla olisi laittaa tuhottomasti rahaa tietokoneisiin, hankkisin uuden pöytäkoneen ja antaisin tään kannettavan olla varakoneena, mutta kun näin ei ole, on yritettävä sinnitellä tällä, vaikka eilen suorastaan vihasin tätä. Että kun kesken kaiken taustakuva läjähtää ruutuun, vilkkuu siellä ja vilkkuu täällä. Ja yritäpäs lukea iltapäivälehtien nettisivuja, erinäiset mainokset täyttävät näytön... No niin, nyt katosi tää yritelmä ja lennähdin taustakuvan kautta samakasasivustolle, mut onneksi alareunaan ilmestyi kuvakkeiden rivi, joissa yhdessä oli tää keskeneräinen juttu ja sitä klikkaamalla olen täällä taas.

Tapahtuuko teille toisillekin vastaavaa vai onkohan tässäkin koneessa jokin vika? Sekin on mahdollista että epähuomiossa hipaisen kosketusnäytön painiketta, vaikka tarkoitus on operoida vain hiirellä. Turhan teknistä ja monimutkaista minulle ja eilen olinkin kateellinen tämän talon muille mummoille, joilla ei ole tietokonetta eikä digikameraa ja kummasti ovat elämässä mukana silti. Hankin nimittäin männäviikolla vielä digikamerankin riesakseni, ajattelin että kun tässä on hermo mennyt, niin menkööt loputkin. Vaan sepä osoittautuikin paljon sopuisammaksi yhteistyökumppaniksi kuin tää rakkine! Kun olin käyttöoppaan ohjeiden mukaan saanut ähellettyä rannekehihnan, patterit ja muistikortin oikein päin paikoilleen, pääsin kuvaamaan keittiön ikkunan takana komeilevaa isoa kiveä, joka paksu lumikerros peittonaan muistuttaa eskimoiden majaa, iglua aina oviaukkoa myöten. Seuraavan kerran kuvaan sen kevätkesällä, jolloin sen vierellä kukkii villiruusu ja lähitienoolla tuoksuvat kielot.

Eilisen päiväni pelastus oli kolmen kilsan sauvakävelylenkki ja nuori suomalaishiihtäjä, jolla
sattui olemaan "pöljä päivä," kuten hän kohta maaliin tultuaan totesi. Edellisenä päivänä olin tippa silmässä seurannut suomalaistytön pronssihiihtoa, eilistä kultahiihtoa katsellessani kyyneleet valuivat valtoimenaan. Olen sanonutkin, että en minä surusta itke, ilosta vain. Sama tilanne esimerkiksi silloinkin kun lapsenlapsi soittaa pianolla Merikannon Valse lenten vai mikä sen kipaleen nimi oikeaoppisesti onkaan? Illalla vielä kyynelehdin Maammelaulua kuunnellessani. Saapi nähdä, miten tänään käy, tuleeko mitalia vai ei... Sitä ennen lähden lenkille.