Talvinen tarina 1940-luvulta

Jouluaattona pukki oli lähettänyt eukkonsa meille, mutta itse se hiihteli Sairasen peltojen takana vielä kevättalvellakin. Pukin punainen takki ja valkoinen karvalakki näkyivät kaukaa peltojen takaa. Kun minä hiihdin pellolla, pukki hiihti kanssani samaan tahtiin, kun pysähdyin, sekin pysähtyi. Sitä jatkui monena päivänä. No onhan kumma, ettei se lakkaa hiihtämästä! Hiihdin niin lujaa kuin lenkkisuksillani pääsin. Pukki myös. Pysähtyi kun minäkin pysähdyin. Vai onko se sittenkään pukki? Jos se onkin - kummitus!
- Tuola pellon takana joku hiihtää miun kanssa yhtä matkoo, kerroin kotona. Ensin ne eivät olleet tietääkseenkään, mutta viimein isä päättää lähteä katsomaan, että kuka kumma siellä nyt hiihtää. Panee sukset jalkaansa, hiihtää kanssani Sairasen pellolle.
- Tuolla se tuas on, kuiskaan.
- Voi hyvä laps, kilometripylöväshän tuo on! Isä saa naurunsa lomasta sanottua. Punaiseksi maalattu kilometritolppa, valkoinen, keskeltä taitettu laudanpätkä tolpan päässä. Siihen oli mustin numeroin merkitty, minkä verran seuraavaan kylään oli vielä matkaa. Kun laudan päälle satoi lunta, kaukaa katsottuna se näytti valkoiselta karvahatulta.

Katkelma pari vuotta sitten omalle lähipiirilleni painattamastani sukukirjasta. Aikomus oli jatkaa tarinaa, mutta koska tämä vahingossa singahti blogiini jo nyt, jääköön näin lyhyeksi.
Kirjoitan myöhemmin jatko-osan erikseen.
Ja tässä se tulee:

TALVINEN TARINA OSA II
Hiihtäessäni sukset menivät joskus ristiin tai jalka lipsahti hankeen. Kerran kippurakärkinen lapikkaani upposi niin syvälle lumeen, että en saanut sitä sieltä pois. Kun sukkanauhalla kiinnitetty pitkä harmaa villasukka valahti alas päin, jäi sen ja housun lahkeen väliin paljas kohta, jonka lumi kihelmöitti punaiseksi. Ähellän talvipalttoo päällä lapikasjalkaani lumihangesta. Ei onnistu.
- Voi vuoressa kiikkuva perkele!
Johan irtosi jalka lapikkaasta! Sain viimein keinoteltua lapikkaankin pois lumesta, hiihdin pihaan, puhdistin lumipaakut suksien pohjista, asetin sukset ja sauvat tuvan seinää vasten, menin sisälle. Tuhersin itkua. Olin muistanut, miten sellaiselle käy joka kiroaa. Jumala ottaa siltä kielen pois! Suutari-isälläni oli tapana kirota samalla tavalla kun työ ei mennyt mieltä myöten, paiskata kengän tekele nurkkaan. Mutta sillä oli kieli tallella, Jumalan rangaistus koskisi siis vain lapsia.
- No, mikäs nyt on? Isä kysyy työnsä äärestä.
- Miulta...piäs noitu, nyyhkäisen.
- Vai sillä lailla! Isä nousi seisomaan, otti remmin käteensä ja selkään tuli että soi!

"Rehellisyys maan perii", mutta sanonko minä, miten rehellisen käy? Hänet perii hukka. Sen opin jo silloin, vaikka tajusin todeksi paljon myöhemmin. En sittenkään ole varma, sainko noitumisesta selkääni vaiko vain nuhteita. Mutta jos valehteli, karkasi naapuriin ja viipyi siellä yli ruoka-ajan tai piiloutui tuvan taakse eikä vastannut kun huudeltiin, selkäsauna oli varma.