Sortuvia taloja

Ekaluokkalainen oli luonani yhden iltapäivän ja osan iltaa. Äitinsä oli sanonut, että ellei keksitä muuta tekemistä, voisimme googlettamalla etsiä pikku-kakkosen kotisivut, sieltä löytyisi puuhaa. Pah, mitään pikkukakkosia! Poika halusi pelata tietokonepeliä, jota oli kaverinsa luona pelannut, mutta jonka nimeä hän ei heti muistanut. Minusta, joka en tiedä ko. peleistä tuon taivaallista, ei ollut apua, mutta parin epäonnistuneen kokeilun jälkeen hän muisti: Miniclip! Hän klikkasi ensimmäistä vaihtoehtoa, josta yllättäen avautuikin toinen, kuulemma kiehtovampi peli kuin se mihin hän aikaisemmin oli tutustunut.

Sortuvia taloja, savuavia raunioita! Rakennuksia räjäytellään niin että tiilet lentelevät ja sakea savupilvi kohoaa korkealle ilmaan. Näyttöruudun alareunasta vyöryy pelottavan näköinen tankkeri tykinpiippu sojossa, keltainen hävittäjähelikopteri pilkkoo kerrostalojen rakenteita, rikkoo ikkunoita, valonheittäjät sinkoavat tuhoavia säteitään talojen seiniin. Taustalla kuusimetsä seisoo sentään paikallaan ja rauhallinen lumisade peittää tienoon. - Jospa nuo ovatkin purkutaloja eikä niissä asu enää ketään, yritän pehmentää tunnelmaa. - Höh, tämähän on p e l i, poika huomauttaa.

Ikävä kyllä, joillakin pelit ja todellisuus ovat menneet sekaisin ja seuraukset ovat olleet tuhoisia, ajattelin, toivoin että poika osaisi vastaisuudessakin pitää ne erossa toisistaan. - Katsottaisko välillä vaikka Aku-Ankan ja Hessun touhuja dvd:ltä, ehdotan. - Eikä, mä tykkään tästä, hän hihkuu samalla kun kokonainen kerrostalo lentää ilmaan! Onneksi tässä ei sentään surmata ihmisiä, ajattelin, annoin hänen pelata kunnes hän kyllästyi ja ehdotti, että katsotaan nyt se Aku-filmi. Kesken kaiken lankapuhelimeni soi.
- Siellä on varmaan äiti, sinä voit vastata, sanoin. Olen hänen tuttavapiirissään ainoa, jolla on vielä lankapuhelin, johon tosin ei enää soita muut kuin hänen äitinsä työpuhelimestaan ja eräs sukulaisen sukulainen silloin tällöin. Lehtitilausten kauppaajatkin ovat jo keksineet kännykkänumeroni. - Pitääkö painaa ensin jostakin? Poika kysyy. - Ei muuta kuin nostat vain kuulokkeen korvallesi ja sanot nimesi. - Pitääks tätäkin pitää vähän kauempana korvasta niin kuin sä olet käskenyt kännykkää pitää? - Voit pitää, vaikka siitä ei ehkä saakaan säteilyä niin kuin kännykästä saattaa saada, opastan. Hän sanoo reippaasti nimensä, ojentaa sitten kuulokkeen minulle. - Mummi, tää on sulle, hän kuiskaa.

Voi ei..."peräkamaripoika" Pohjanmaalta! Hän ei ole soittanut sen jälkeen kun vuosi, pari sitten suuttua tuiskahti jostakin. Oli muka muistanut että minulla on näihin aikoihin syntymäpäivä ja halusi onnitella. Minusta tuntui, että hänellä olisi ollut muutakin asiaa, mutta sovimme että hän soittaa seuraavana iltana uudestaan.- Mä luulin ensin että se on isi, oli vähän samanlainen ääni, poika sanoi. - Tämä setä on mummin puhelinystävä, jonka kanssa ei olla koskaan tavattu toisiamme. - Höh, miten te sitten voitte olla puhelinystäviä vaikka ette ole edes nähneet toisianne? Poika ihmettelee. - Se on pitkä tarina, jonka kertomiseen ei nyt aika riitä, vuosien mittaan ihmisille voi kehittyä monenlaisia ystävyyksiä, tuttavuuksia, selitän. Syönnin jälkeen patistan pojan läksyjen ääreen. Sitten hän pyytää minua kertomaan, mitä hassua hän sanoi ja teki silloin kun oli pieni. Onneksi olen pitänyt tapaamisistamme päiväkirjaa, josta luen hänelle otteita. Äiti, joka hänkin on jo soittanut lankapuhelimeen, lähettää viestin, että on tulossa poikaa hakemaan. Hänen lähdettyään minulla on iloinen, hyvä lämmin olo, kiitollisuus siitä että tuo ihana pieni poika kuuluu elämääni, tunnen itsekin nuortuneeni.

Seuraavana iltana puhelinystävä soittaa. Hänellä on suru-uutinen: Yhteinen tuttavamme, nuoruudenrakkauteni on kuollut. En heti tiedosta tapahtunutta, juttelemme niitä näitä. Nuoruudenrakkaus, ihastus, epätodellisen romanttisten unelmieni kohde, jonka kanssa emme vuosikymmeniin olleet tienneet toisistamme, ennen kuin 1990-luvulla kyseisen puhelinystävän välityksellä tapasimme uudestaan. Romanssia meidän välillemme ei enää syntynyt, olimme ystäviä. Tapailimme, soittelimme kunnes hänen sairastumisensa myötä tapaamiset jäivät, puhelut harvenivat. Viimeksi puhuimme puhelimessa viime syksynä, joulutervehdykseeni hän ei enää reagoinut.

Myöhemmin illalla suru tavoittaa minut, sen pehmeä tumma vaippa leviää ylleni. Elämän suuruus, syvyys ja kauneus ovat siinä hetkessä läsnä. Poltan kynttilää, muistelen tapaamisiamme, sekä nuoruudenaikaisia että näitä myöhempiä, selaan niitä kuin vanhoja valokuvia. Surullista, haikean, kipeän kaunista kaikki. Kuuntelen musiikkia, tällä kerralla en klassista, vaan vanhoja iskelmiä. Olavi Virran laulama Hopeinen kuu palauttaa mieleeni erään kaukaisen elokuun illan järven rannalla, tanssilavan luona edesmenneen nuoruudenrakkauteni seurassa. Olin silloin yhdeksäntoista, hän neljä vuotta minua vanhempi. Itkuinen olo. Sytytän tänä iltanakin kynttilän hänen muistokseen.