Kisahuumaa

- Tavataanko Salpausselällä? Minulta kysyttiin kauan sitten. Olin vanhemmiltani salaa vastannut Viikonloppu-lehden kirjeenvaihtoilmoitukseen ja saanut vastauksen pojalta, joka oitis ehdotti treffejä Salpausselän kisoihin. Asuimme silloin kaakkois- Suomessa, josta oli kisakaupunkiin muutama kymmenen kilometriä matkaa, mutta kisoihin ja sieltä pois järjestettiin varta vasten linja-autokuljetuksia ja meillä oli kaupungissa sukulaisia, joiden luokse olisin voinut mennä yöksi, mutta ne treffit...? Miten me siellä tungoksessa löytäisimme toisemme? Oliko minulla hänestä edes valokuvaa? Minne menisimme? Oliko hän maininnut jotain kisatansseista? Mutta entä niiden jälkeen, ties mitä hän suunnitteli, ja mitä ne kotona sanoisivat jos saisivat tietää...ei, ei. En lähtenyt kisoihin ja kirjeenvaihtomme pojan kanssa loppui siihen.

Sittemmin muutimme koko perhe "maailman kauneimman talviurheilukaupungin" liepeille ja menin parin tyttökaverini kanssa ensimmäisiin Salpausselän kisoihini. Ainoat muistikuvani niistä ovat kylmän kohmettamia käsiäni lapasten läpi ihanasti lämmittänyt Viri-kaakaopullon lasinen kuuma kylki ja läheisellä tanssilavalla järjestetyt kisatanssit. Sinne mentiin ulkoiluvaatteet päällä, monot jalassa. Mutta illalla vedettiin nailonit jalkaan, tanssikenkien päälle "elefanttitossut", tasapohjaiset harmaat päällyskengät ja lähdettiin jonnekin sisätiloihin tanssimaan.

Seuraavana vuonna pääsin mukaan kisavalmisteluihin kulissien taakse! Työpaikkani pomoista eräs kuului hiihtoseuren johtokuntaan ja kun seurassa tarvittiin toimistoapua, minut lähetettiin sinne. Olin siellä seuraavanakin talvena yhden kuukauden ja ainakin yhtenä talvena kävimme työkaverini kanssa iltaisin hiihtoseuralla auttamassa. Silloinen kolmikerroksinen valkoinen toimistorakennus seisoo edelleen kauniisti entisöitynä hiihtostadionin laidalla seuranaan matala tummaseinäinen rakennus, hiihtoseuran entinen sauna. Puurakenteinen suurmäki oli toimistorakennuksen vieressä, joten saatoimme seurata mäkihyppyjä ikkunoista aitiopaikoilta. Mäki ei ollut yhtä lailla tuulille altis kuin nykyiset betonimäet ja jotkut ovat olleetkin sitä mieltä, että ne olisi pitänyt pystyttää sinne toiselle rinteelle vanhan mäen paikalle. Samoin seurasimme ikkunoista maastohiihtäjien lähdöt ja maaliin tulot. Kenttäkuulutukset ja ennen kaikkea Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteikkaat radioselostukset pitivät kuulijat ajan tasalla siitä, milloin kukakin hiihtäjä on metsien kätköissä ottanut hurjan loppukirin tms. Monissa kodeissa oli jo televisio, mutta kisoista niissä näytettiin jälkeen päin ainoastaan katkelmia. Pelättiin että ajan oloon television suorat lähetykset veisivät kisamontusta yleisön. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, kansaa on riittänyt sekä paikan päälle että telkkarin ääreen.

Silloin kisat näkyivät myös kaupungilla, kauppojen näyteikkunoissa ja kaduilla vellovana kansan paljoutena. Nyt kun suurin osa yleisöstä parkkeeraa autonsa hiihtostadionin läheisyyteen, kaupungilla on hiljaisempaa. Jopa niin hiljaista, että aution tyhjän torin läheisyydessä ei ole mistään voinut päätellä, että kyseessä on kisaviikonloppu. Mutta tänä vuonna on toisin. Torille on pystytetty kisakylä myyntikojuineen, luisteluratoineen ja lapsille tarkoitettuine hyppyrimäkineen. On jos jonkinlaista talvista tapahtumaa, kirkon ympärihiihtoa ym. Itseltäni taitaa jäädä kisakylän kuuma kaakaokin ostamatta, seuraan tapahtumia telkkarista, vahdin, milloin muistorikas valkoinen toimistorakennus vilahtaa metsän laidasta esiin.