Ei kuvasta mitään puutu

"Kuvasta puuttuu se ja se", luemme luokkakokouksesta, sukujuhlista yms. otetun lehtikuvan alta. - Ei kuvasta mitään puutu, totesi eräs nyt jo edesmennyt kirjallisuusmies aikoinaan. - Kuva on kuva siitä tilanteesta, niistä henkilöistä, jotka kuvaushetkellä ovat paikalla olleet, maisemasta sellaisena kuin se kuvaushetkellä näyttäytyy, miten siitä voisikaan p u u t t u a mitään, hän filosofoi.

Viehätyin hänen ajatuksestaan, toisaalta pidin sitä turhanpäiväisenä viisasteluna, sillä em. ilmaisu on aikoja sitten vakiintunut käytäntö kun halutaan kertoa että esimerkiksi johtokuntaan kuuluu muitakin henkilöitä tai henkilö kuin kuvassa olevat. - No mutta voihan sen ilmaista kertomalla että se ja se johtokunnan jäsen ei ollut kokouksessa läsnä tai oli kuvanottohetkellä jossain kauempana. Emmehän me ajattele pilvimuodostelmasta otettua kuvaa katsoessammekaan, että kuvasta puuttuu aurinko, emmekä taulun eteen pysähtyessämme ala pohtia, mitä siitä puuttuu, päinvastoin, tutkimme, mitä kaikkea siinä on läsnä! Esimerkiksi luokkakuvassa tyhjä pulpetti kertoo enemmän kuin jos oppilas istuisi siinä paikallaan ja olisi yksi monista, hukkuisi massaan sen sijaan että nyt hän on jokaisen katsojan mielessä läsnä, joko pelkkänä kysymyksenä tai enemmän tai vähemmän tuttuna henkilönä, muistona, elämäntarinana. Olemalla poissa hän on tullut läsnäolevaksi muille.

Vuosia edellisen keskustelun jälkeen katselin albumini etulehdelle liimattua kuvaa, jossa nainen kävelee luostarin puutarhan käytävällä kamerasta pois päin. Hänellä on hyvin istuvat valkoiset pitkät housut, pienikukallinen lyhythihainen vaalea pusero päällä. Käytävän molemmin puolin kasvaa samettiruusuja ja kauempana nurmikolla tukipuidensa varassa hontelorunkoisia ruusuja, joiden vaaleanpunaisten ja keltaisten kukintojen sateenjälkeisen tuoksun voi vieläkin aistia, nähdä terälehdellä kimaltavan vesipisaran. Käytävän päässä näkyy kaistale vaaleaksi rapattua, osittain villiviinin peittämää rosoista seinää. Lehdikön keskellä luostarin ikkuna kuin uneliaana valvova harmaa silmä. Kuvasta puuttuu mies. Toisin sanoen hän ei ole naisen seurassa luostarin puutarhassa. Ei hän ole kameran takanakaan. Jos olisi, tuskin nainen olisi kääntänyt selkäänsä kameralle, ei, hän tulisi kohti, kasvot hohtaen, hymyilevänä! Sellaisia kuviakin albumissa on, mutta tämän on ilmeisesti ottanut joku matkatoveri. Mies ei tullut vaikka oli luvannut, oli tullut yllättävä työmatka tai muuta vastaavaa. Kuitenkin hän on kuvassa läsnä.

Hän on läsnä naista ympäröivässä yksinäisyydessä. Naisen hieman kumaraan painuneessa, alakuloisessa asennossa, mies on läsnä jopa hänen pitkähihnaisen laukkunsa hitaassa heilahduksessa, kaipauksena naista ympäröivässä kukkien tuoksussa. Tunsin naisen tarinan, tiesin hänen tilanteensa, pettymyksensä, joten tulkitsin kuvaa sen tietämyksen kautta, mietin, miten joku ulkopuolinen sen kokisi, mitä siinä näkisi.

Valokuvista välittyy tunnelmia, niistä voi löytyä myös yllättäviä yksityiskohtia. Vuosi sitten syksyllä kuvaamani orapihlajan oksa oli ollut jo pitkään tietokoneeni näyttöruudun taustakuvana ennen kuin huomasin ruskan kellastaman lehden yläreunassa mielenkiintoisen muodostelman, pienen tummasilmäisen olennon! Murmelin, jonka katse palautti mieleeni tuon erään herrahenkilön kanssa vuosikymmeniä sitten käydyn keskustelun. Yritän siirtää kuvan tämän jutun yhteyteen. Eipä taida onnistua... En osannut liittää koko kuvaa, laitoin siitä rajaamani otuksen profiilikuvakseni.