Kehon kieli

Lauantain prinsessahäissä sulhanen hipelöi vihkitoimituksen aikana paitaansa, kosketteli kunniamerkkiään. Pieniä, inhimillisiä, tilanteen aiheuttamasta jännityksestä johtuvia eleitä, joita hääväki tuskin huomasi, mutta joita television ääressä istuneet eivät voineet olla huomaamatta. Muistin erään vuosien takaisen vaalitilaisuuden, jossa silloisen presidenttiehdokkaan simpsakka puoliso pudisteli olkapäiltään sinne varisseita hiuksia, kohenteli kampaustaan ja ihmisjoukon keskellä kävellessään kiepsautti kiireessä takaperin pukemansa puolihameen toisin päin. Joku television ääressä istunut kommentaattori kirjoitti seuraavan päivän lehdessä: "Milloin olette nähneet kuningatar Silvian tai prinsessa Victorian yleisön ja kameroiden edessä hipelöivän vaatetustaan tai korjailevan kampaustaan?" Emme milloinkaan.

Kuten ei ylväsryhtinen prinsessa Madeleinekaan alttarilla seisoessaan hipelöinyt muuta kuin sulhonsa kättä. Kirkossa oli kuuma ja koska naisten varusteisiin ei enää aikoihin ole kuulunut  viuhka, jolla voisi viilentää oloaan tai luoda salaperäisiä katseita viuhkan reunan takaa, ohjelmalehtiset liplattivat kuin pienoisliput urheilukilpailun katsomossa. Ainoastaan eturivissä istuneet kuninkaalliset sekä sensuellin näköinen sulhasen äiti eivät moiseen liehutteluun sortuneet. 

Morsian oli kaunis, ja valokuvissa pidättyneen oloiselta näyttänyt  sulhanen osoittautui herkkätunteiseksi, rennoksi kaveriksi. Mutta saman kaltaista säihkettä ja säteilyä, iloa ja lemmen leiskuntaa kuin kolme vuotta sitten vietetyissä Victorian ja Danielin häissä ei  näistä häistä välittynyt. Tosin suloinen pikkuprinsessa kevensi tunnelmaa. Ja päinvastoin kuin silloin, tällä kerralla television katsojia ei päästetty seuraamaan hääjuhlallisuuksia kirkkoa ja hevosvaljakkoajelua pitemmälle.

Kehon kielestä on tehty tutkimuksia, se on oppiaineena esiintymistaidon kursseilla ja seminaareissa. Työpaikkahaastatteluissa kehon kieli voi kertoa enemmän kuin huolella valitut sanat. Kadulla, kaupassa, missä tahansa voi nähdä miehen kohentavan silmälasejaan, hipaisevan  vihkisormustaan kun hehkeän näköinen vieras nainen ilmestyy näköpiiriin.   Vastaavassa tilanteessa nainen kohentaa kampaustaan, oikaisee  ryhtiään jne. Mutta mikä logiikka mahtaa olla siinä kun mies vaikkapa eduskunnan kyselytunnilla seisomaan noustessaan näpelöi puvun takin keskimmäisen napin kiinni ennen kuin alkaa puhua? Ennen istuutumistaan hän taas avaa sen. Onko takki niin tiukka että sitä ei voi istuessa pitää kiinni? Vatsakkaat miehet eivät sitä juurikaan harrasta, ilmeisesti tietävät että nappi ei menisi kiinni kuitenkaan.     

Kehon kieli voi viestiä hermostuneisuudesta, epävarmuudesta, heikosta itsetunnosta, mutta myös tasapainoisuudesta, siitä, että ihminen on oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Eilen paikallisbussiin astunut iäkäs nainen kaivoi heti istuuduttuaan puuterirasian esiin, peilasi, mutta ei kohennellut eikä hipelöinyt itseään, vaan napsautti rasian kiinni ja laittoi laukkuunsa. Toinen, ilmeisesti ajatuksiinsa vaipunut keski-ikäinen nainen hiplasi paitansa kaula-aukon reunaa, hipelöi kaulaketjuaan, hipaisi sormenpäällään poskeaan. Vaalea-asuinen herrahenkilö istui selkä suorana rauhallisen näköisenä kunnes hetkeä ennen bussista lähtöään kohensi kaulustaan, hipaisi silmälasiensa sankaa. Joku nuori mies  hiplasi koko matkan ajan puhelintaan. 

Itse olen varsinainen onko-tukka-hyvin-hiplaaja! Useimmiten ei ole. Pöyhin ja kohentelen hiuksiani. Ja talvella myssyn reunoja, että ovatko nyt varmasti korvilla vaikka tiedän ja tunnen että ovat. Ja vaikka istuisin konsertissa tai teatterissa kuinka kuninkaallisen tyynenä tahansa, vaistomaisesti käsi jossain vaiheessa hipaisee poskea, koskettaa tukkaa, vaihtaa laukun paikkaa tms. Kadulla kulkiessani on tämän tästä kohennettava jakun kaulusta, vetäistävä puseron helmaa alemmaksi jne. Piilokameralla niin minun kuin varmasti monien muidenkin tahattomasta kehon kielestä voisi saada hauskoihin kotivideoihin oivan otoksen!