Seuraelämää

Seurusteltuani tunnista toiseen sukulaisten, ystävien, tuttujen ja  tuntemattomien kanssa katsahdan ympärilleni; mitä ihmettä, minähän olen täällä yksinäni! Olen ollut sisällä koko sateisen  päivän, en puhunut kenenkään kanssa. Silti olen aivan näännyksissä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta mielipiteiden vaihdosta sähköpostin ja tekstarien välityksellä, surffailusta netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja lehtien sivustoilla. Facebookissa olen pistäytynyt tämän tästä katsomassa mitä toiset touhuavat, peukuttamassa siellä täällä, se kun on niin paljon vaivattomampaa kuin kommentointi. Lauantaina, vainajien päivänä seurustelin tuntikaupalla viisitoista vuotta sitten kuolleen tätini kanssa. Olimme sopineet että hävitämme toistemme kirjeet. Hän oli noudattanut sopimustamme, koska kirjeitäni ei hänen jäämistöstään löytynyt, minä en. Osan hänen kirjeistään olin kyllä hävittänyt, osan jättänyt muistoksi menneiltä ajoilta. Päätin täyttää tätini toivomuksen ja hävittää loputkin.

Vaan kuinkas kävikään! Revittyäni muutaman päätin säilyttää ainakin hänen Rhodokselta keväällä 1979 lähettämänsä kirjeen. Jo hänen ja aviosiippansa ensimmäinen lentomatka oli niin lennokkaasti kuvattu, että ei sitä raaskinut hävittää. Majoittuminen hotelliin, riemulliset retket, ihmiset, kukkien ihanuus ja paljous, liikenteen kaaos, meri joka sekä kiehtoi että pelotti. Vanha nainen taakkoineen hontelojalkaisen aasin selässä vuoristotiellä, palavasilmäinen tarjoilijapoika, jonka tätini oli kuvitellut panevansa pulloon ja tuovansa kotiin piirongin päälle. Kun kolme vuotta myöhemmin matkustin ekakertaa Unkariin, tätini kirjoitti: "Oisit mieluummin menny Rhodokselle, siellä olis ollut paljon kauniimmat maisemat." Hän ei ollut käynyt Unkarissa, ei tiennyt että  kaunista sielläkin oli. Eikä minun ole tarvinnut matkustaa Rhodokselle vieläkään, riittää kun luen tätini sieltä lähettämän kirjeen. Jäljellä olevissa kirjeissä on niin eläviä ja herkullisia kuvauksia maalaiselämästä vuosikymmenten takaa, että enpä taida hävittää niitäkään.

On tehty heinää ja kitketty kasvimaita, poimittu marjat ja sienet, säilötty talven varalle kellariin, lehmät ovat poikineet ja siat porsineet. Talvella on kudottu raanuja, räsymattoja ja pellavapyyhkeitä, maalattu tauluja ja tehty tuohitorvia. Iltamyöhällä tätini on rustannut runoja ja kirjoittanut pakinoita vaikka käsi on kipeytynyt, hän kun arvelee pitelevänsä kynää kuin sontahankoa. Ja kaiken työn ja touhun lomassa on käyty vieraisilla ja  kestitty vieraita. Kylään on menty ja vieraita on tullut kutsuttuina ja kutsumatta. Sunnuntai-illan suussa jolloin täti on just ehtinyt ottaa kirjan käteensä ja miehensä syventyä radiota kuuntelemaan, on peltojen takaa tulla pöllähtänyt kokonainen perhekunta kylään. Tai yövieraita toiselta paikkakunnalta, kun niillä main sattuivat ajelemaan. Siinä on monesti ollut kekseliäisyys koetuksella, kun on pitänyt järjestää tarjottavaa ja esittää iloista emäntää. Seuraavana aamuna on alustettu leipä- ja pullataikina kohoamaan, "paistoo räntätty" vierasvaraksi ja viikolla järjestettävään tupa-iltaan kakkua, pipareita ja piirakoita. On viety matot ulos ja luututtu lattiat, pesty ja silitetty tuvan pöydälle juhlaliina.   

Miten paljon helpommalla hän pääsisikään tänään! Kuulumiset vaihdettaisiin, tupa-illat ja muut tapaamiset järjestettäisiin  facebookissa, netistä voisi linkittää suussa sulavien kakkujen ja piiraiden kuvia tarvitsematta pelätä herkkujen kerääntyvän painoksi vyötärölle. Voisi rupatella läheisten ja kaukaisten kanssa sähköpostitse, tekstareilla, puhua puhelimitse tai skypen kautta. Ei tarvitsisi ottaa vieraita vastaan, ei laittautua vieraskoreaksi, ei lähteä kotoa muualle kuin joskus harvoin  ruokakauppaan ja terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen mennessäkin vain vilauttaisi kelakorttia - magneettijuova alas päin - oven ulkopuolella olevalle sulakekaapin näköiselle laitteelle, josta tipahtaisi jonotus- sekä vastaanottohuoneen numero. Sitten vain istuisi odotushuoneeseen toisten älypuhelimiaan tai tablettejaan hipelöivien seuraan siihen asti kunnes seinille ripustettuihin taulutelevision kokoisiin ruutuihin kilahtaisi omassa kuitissa olevat numerot. Ellei heti hoksaisi rientää oikeasta ovesta sisään, kukaan ei tulisi nimeltä huutelemaan, vaan posti toisi - kusti sentään vielä toistaiseksi polkee - laskun käyttämättä jätetystä vastaanottoajasta. Ja vaikka osuisi heti oikealle ovelle, voisi käydä niin, että sisällä istuva hoitohenkilö ei osaisikaan suomea, hänenkään kanssaan ei tarvitsisi puhua mitään!

Katson kansiossa jäljellä olevia kirjeitä; ei näistä lukemalla selviä. Päätän jättää loput myöhempään ajankohtaan, katsella kesävieraan kanssa telkasta tulevaa kummankin mieliohjelmaa. Hän sadan kilometrin päässä toisessa kaupungissa, minä täällä, mutta tekstarit viuhuvat sitä tiuhempaan mitä pitemmälle ohjelma etenee. Että näin helpoksi, vaivattomaksi ja  puhumattomaksi on seuraelämä mennyt! Ja miten helpoksi meneekään sen jälkeen kun jokaisen kansalaisen otsaluuhun on istutettu mikrosiru! Sunnuntaisoittonsa maanantaina soittanut  sukulaismies tiesi, että otsaan se tulee. Ei ihan silmien väliin vaan vähän ylemmäksi. Se taas että sunnuntaisoitto tuli vasta maanantaina, johtui siitä että pyhäinpäivän vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntaille. Sukulaismies ei jaksa valvoa niin myöhään, hänelle ei tule lehtiä eikä hänen sormensa taivu teksti-tv:n selailuun, joten kerron hänelle lottorivin numerot seuraavana aamuna puhelimessa.

Tänään aion taas seurustella kuolleen tätini kanssa, lukea loputkin hänen kirjeistään. Ellei sada, sauvakävelen kolmen kilometrin lenkin. Vanhan naisen elämässä vaihtelua on sekin että kiertää totutun lenkin välillä toisin päin! Jos naapuri tai vastaan tuleva tuttu aikoo puhutella, kohautan vain hartioitani, napautan sormella rannekelloani ja kiiruhdan eteen päin. Kuin kaikuna menneisyydestä olen kuulevinani erään nyt jo  edesmenneen ystäväni kateellisen äänen: "Minä olen opiskellut koko ikäni, olen väitellyt tohtoriksi, mutta en ole oppinut tuota sinun taitoasi heittäytyä juttusille tuntemattomien ihmisten kanssa." Kenestä hän mahtoikaan puhua?