Ei ruusu mutta kukka kuitenkin

Katseltuaan takapihan kesäistä kukkaloistoa keittiön ikkunan ainoa viherkasvi, kaislan sukuinen hapsiainen päätti hänkin syksyn tullen ryhtyä kukkimaan. Odotin innokkaana kukkavanan päässä olleen nupun aukeamista, mutta yllätys oli melkoinen. Nupusta työntyi esiin muutama nuppineulan pään kokoinen vaaleanvihreä pallero! - Jos tuo on sun kukkasi, niin kiitosta vaan, ilkuin. Ilmeisesti kaislansukuinen tulkitsi ironiani ihailuksi, koska alkoi välittömästi puskea uutta kukkavanaa. Mutta minkä kukka kauneudessa häviää, sen se kestävyydessä voittaa. Takapihan metsänreunan valkovuokoista, kieloista, pihlajankukista ja pyöreälakista kiveä ympäröineistä villiruusuista ei ole kuin muistot jäljellä ja ruusunmarjatkin ovat aikapäiviä sitten jäätyneet lumen alle, mutta kaislan kukkaset huojuvat ikkunalasia vasten, hiukan kuivahtaneina, mutta tallella vielä kaikki. Ja kolmannen pitkän hapsiaisen päähän aukeaa kohta uusi kukka.

"Minä olen paennut ja ottanut osan aarteistani mukaan, muistoni ja hullun haluni säilyttää, kuvata ja tallettaa. Me kaikki saatamme kuolla mutta näillä sivuilla meidän hymymme, puheemme , rakkautemme jatkuu."

Ote on Anais Nin´in päiväkirjasta. Sama tallettamisen, muistiin merkitsemisen kaipuu minullakin. Olen taas kerran lukenut kaikki päiväkirjani läpi, seurauksena pari kolme muovikassillista paperisilppua, jäljellä kirjat, joita lukiessa tuli iloinen, hyvä fiilis tai joissa jälkipolvia ajatellen oli merkittäviksi kokemiani asioita. Ne haluan säilyttää, jo unohtamiani ahdistavia muistoja en. Tosin jonkin kauniskantisen, ehkä lahjaksi saadun kirjan hävittäminen arvelutti, mutta jos sisällöstä puolet on matkan varaamisen ja mahdollisen peruutuksen vatvomista, toinen puoli hallitsematonta lötinää, parempi hävittää koko kirja. Joitakin kirjoja lukiessa tuntui että aivan kuin minulla olisi ollut aivoissa aukko ja kaikki ajatukseni olisivat valuneet paperille. Jokaista lenkillä käyntiä, kauppareissua ja parvekkeella piipahdusta ei todellakaan tarvitse tallettaa, ellei siihen sisälly aivan erityistä nostetta. Kun taas jokin sinänsä pieni asia, kuten keittiön ikkunan kaislansukuinen, suorastaan vaatii tallentamista.

Lukiessani olen nauranut, itkenyt, hävennyt, hymyillyt, kädet jännityksestä täristen avannut seuraavan kirjan. Kaikki muu lukeminen sai jäädä kun narsisti hekumoi omissa muistoissaan! Monen hävitetyn kirjan mukana meni tapahtumia, ajatuksia ja oivalluksia, jotka olisi voinut tallettaa toisaalle, mutta se olisi ollut turhan hankalaa. Ylipyyhkimisiä, välistä revittyjä lehtiä tai roskiin koko tekele! Olen joskus kokeillut päiväkirjan kirjoittamista tietokoneella, jolloin editoiminen olisi helppoa, mutta ei, käsinkirjoitettu vihko tai kirja sen olla pitää. Kierrekantinen vihko on kirjoittaessa käytännöllinen, mutta hävittäessä ongelmallinen, metallikierteet kun pitää irroittaa metallijätteeseen. Myös joidenkin kirjojen paksut pahvikannet ovat työläitä hävittää, varsinkin jos on kirjoittanut sisäkannetkin tekstiä täyteen, silloin ne haluaa silputa mahdollisimman pieniksi palasiksi. Heitin silppujen sekaan muutaman suodatinpussin kosteine kahvinporoineen, vaikka tuskinpa kukaan olisi niin kiinnostunut päiväkirjoistani, että kaivaisi pussien sisällön esiin ja alkaisi sovitella palasia kohdalleen!

Koska viihdyin niin hyvin päiväkirjojeni parissa, päätin jatkaa niiden kirjoittamista. Mutta en enää hankalasti hävitettäviin kierrekantisiin, en kauniisiin kovakantisiin, vaan lähikaupan ohuisiin ruutuvihkoihin. Niitä myydään sekä musta-, sini- että vaaleanpunakantisina, maksavat euron kappale. Ne on helppo joko säilyttää tai hävittää. Nuorena jolloin kuvittelee kirjoittavansa ikuisuutta varten, tallettaa muistonsa kauniskantisiin, upeisiin kirjoihin. Tässä iässä alkaa suunnitella omaa kuolinsiivoustaan, harkita millaisen muiston itsestään haluaa jälkipolville jättää. Ja tässä iässä iloitsisin, jos äitinikin olisi pitänyt päiväkirjaa tai jos häneltä olisi jäänyt edes muutama joko isälle "sinne jonnekin,"  tai siskoilleen kirjoitettu kirje, mutta ei mitään muuta kirjallista aineistoa kuin jokunen minulle osoitettu joulu- tai syntymäpäiväkortti. Isältä ei senkään vertaa. Edesmenneeltä tädiltäni on onneksi tallella muutama kirje, runoja ja pakinoita.

Luku-urakan jälkeen olin pari päivää kuin tyhjän päällä. Luin Anita Konkan "Unennäkijän muistelmat." Jos se olisi ollut luettavana silloin kun itsellänikin oli vielä muitakin kirjallisia tavoitteita kuin päiväkirja, olisin ehkä nauttinut siitä enemmän. Nyt "miten minusta tuli kirjailija" ei sytyttänyt, mutta mielenkiintoinen kirja kaikkine aikalais- ym. kuvauksineen se kuitenkin oli.

Tammikuun luminen luonto kietoutuu siniseen hämärään. Sytytän kynttelikön, jonka tuikut heijastuvat monininkertaisina ikkunalasiin, kastelen keittiön ikkunan kaislansukuisen. Lähikaupan myyjä, jolta sen eräänä keväänä ostin, ei tiennyt sen nimeä, mutta tiesi että se vaatii runsasta kastelua. Koen kohtalonyhteyttä sen kuivahtaneiden, mutta sitkeiden kukkien kanssa.