Apua, olenko tullut vanhaksi?

- Saanko auttaa? Nuori mies tarjoaa kättään portaiden alapäässä. - Ei... ei kiitos, pääsen kyllä. Mene sinä vain edeltä, soperran vastaukseksi ja hän, joka ikänsä puolesta voisi olla lapsenlapseni, harppoo musiikkikoulun jyrkät portaat kaksi askelmaa kerrallaan ylös. Yläkerran aulassa tuttu rouva odottelee matinean alkua. Siitähän se olisi riemu ratkennut jos olisin tulla tupsahtanut  rappusista käsi kädessä tuon nuoren miehen kanssa! Tiedä vaikka paikalla ollut ilmaisjakelulehden toimittaja olisi räpsäissyt meistä kuvan ja rengastanut jommankumman kahvipaketin saajaksi seuraavan viikon lehteen.

 - Ne tarjoavat nyt apua kun televisiossa on meneillään se kampanja, tuttavani toteaa kun mainitsen  hänelle saamastani tarjouksesta. - Ihan hyvä asia, mutta että minulle? Että näytänkö minä muka niin vanhalta ja huonokuntoiselta että...? Tuttavani alkaa puhua muista asioista, mutta pieni vino hymy paljastaa vastauksen. Hämyisessä rappukäytävässä poika tuskin oli nähnyt potkukelkan jälkiä naamallani, mutta oli ilmeisesti päätellyt minut apua tarvitsevaksi vanhukseksi kun selkä kumarassa olin kopsutellut lunta jaloistani. Ryhti ja jalkaterien asento, ne kun muistaisi aina pitää ojennuksessa ja kävellä pitkin vauhdikkain vedoin eikä töpötellä varovaisin tipun askelin jalat levällään! 

- Ihan pirteältähän sinä näytät, kotikadulla vastaan tullut puolituttu nuorehko nainen toteaa. Miltäs minun sitten pitäisi näyttää? Naisella on ollut jo vuosien ajan tapana ilmeisesti ihan silkkaa ystävällisyyttään tiedustella vointiani aivan kuin olisin joku haudan partaalla hoippuva mummo, mikä ilmeisesti hänen mielestään olenkin. Mutta nyt tunnen itseni nuoreksi ja onnelliseksi, olen saanut lääkäriltä hyviä uutisia; poskestani poistetusta luomesta ei löytynyt mitään jatkotoimenpiteitä aiheuttavaa! - Ihan pirteältähän sinäkin näytät, huomautan naiselle ja kiiruhdan bussipysäkille kevyin varpain.

- Voinko saattaa teidät kadun yli? Nuori tyttö kysyy ystävällisesti  hymyillen. - Miksi? - No kun on noin vilkas liikenne ja ajotie voi olla liukas, tyttö selittää. - Mutta kun minä en ole menossa kadun yli,  kivahdan. - Olen menossa tuohon ruokakauppaan ja sieltä tämän kadun puoleiselle bussipysäkille niin että kiitos vaan. Että näin siinä käy, mummot ja papat pillastuvat kun heitä yrittää auttaa, arvaan tytön ajattelevan. Ruokakaupan kassalla minulta  palaa lopullisesti pinna kun liuta arviolta ysiluokkalaisia poikia rientää auttamaan ostosteni pakkaamisessa. Huidon viininpunaisella vuittonlaukullani (se mitä vuittonia ole, vaan Anttilan alesta ostettu kassi), menettekös siitä, hus hus! Haluan pakata ostokseni, sujauttaa siivelliset tai siivettömät pikkuhousunsuojani kassiini ihan itse! Muistan paikallislehdessä olleen kuvan naisesta, joka oli ilahtuneena ottanut nuorten tarjoaman ostosten pakkausavun vastaan ja omaatuntoani alkaa soimata, mutta pojat ovat jo siirtyneet tarjoamaan apuaan toisille asiakkaille. Puuttuu vain että vastapäätä asuva, minua huomattavasti nuorempi  herrahenkilö alkaa soitella ovikelloani ja tiedustella vointiani ja minun on joka aamu pukeuduttava ja kammattava hänen tiedustelukäyntiään varten! Mutta hän pysyttelee kotikolossaan kuten tähänkin asti. Tervehditään kun satutaan samaan aikaan rappuun, ehkä vaihdetaan pari sanaa säästä, joskus jostain taloyhtiön asiasta. Vuosia sitten ehdottamistani sinunkaupoista huolimatta hän teitittelee minua edelleen, (onneksi ei sentään hänettele.)

Tässä vaiheessa lienee aika paljastaa, että edellä kertomani kohtaukset, ensimmäistä musiikkikoulun rappukäytävässä sattunutta tapausta lukuun ottamatta ovat  mielikuvitukseni, kieroutuneen  huumorini tuotosta kaikki! Mutta saattaisivat olla tottakin. Televisiokampanjan herättämässä hetkellisessä auttamisen innossaan nuorten voi olla vaikea hahmottaa, kuka oikeasti tarvitsee apua kuka ei, varsinkin kun ne todelliset avun tarvitsijat, he jotka siitä eniten iloitsisivat, ovat katseilta piilossa neljän seinän sisällä, kuka missäkin palvelu- tai hoivalaitoksessa tai omassa kodissaan. En katsonut kyseisen kampanjan kaikkia osia, mutta ne mitä katsoin, olivat ajatuksia herättäviä, olkoonkin että pelkkä hyvä tahto, iloinen hymy ja kauniit ajatukset eivät riitä silloin kun tarvitaan tekoja. Mutta onneksi on vielä ihmisiä, jotka pyyteettömästi auttavat yksin eläviä avun tarvitsijoita. Marizan kirjoitti taannoin samasta aihepiiristä omassa blogissaan.

"Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori." (Helena Anhava, runot 1971-1990. Otava 1990)  Muistan valkotukkaisen, kumaraan painuneen Elvi-tädin, joka miehensä ja poikansa kanssa aikoinaan vieraili perheemme luona. Elvi-täti pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi kuvaansa ja totesi: "Mun tukka on ihan kamala!" Saatoin melkein nähdä nuoren tytön, joka hän kerran oli ollut, kurkistavan sieltä ryppyjen takaa kuin veden alta, huudahtavan nuo samat sanat. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä, eivät ne mihinkään katoa, vaan ovat ikäkerrostumien alla tallella kaikki. Elvi-täti oli vuosiltaan vanha, mutta mieleltään nuori. Samoin kuin Linnan kutsuilla suomalaiset hurmannut 102-vuotias Hannes Hynönen ja monet monet muut. Myöhemmin Elvi-täti sairastui, makasi dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla, ei tuntenut häntä katsomaan tullutta miestään, poikaansa, ei muistanut koskaan naimisissa olleensakaan! Eli nuoruusmuistoissaan.

Vaikka tällä hetkellä olen toimintakykyinen, tulevaisuus pelottaa. Jos jonakin päivänä oikeasti tarvitsen apua rapuissa, katua ylittäessä, ostoksia pakatessa eikä ole ketään, kehen turvautua,  silloin vitsit ovat vähissä. Tai makaan kotini lattialle tuupertuneena eikä kukaan kuule avunhuutojani, tai ei reagoi niihin, minulla ei ole turvaranneketta, kännykkä on toisessa huoneessa... Läheistenikin elämäntilanteet saattavat muuttua eivätkä hekään ehkä enää voisi olla  auttamassa, välittämässä kuten tähän asti sairastuttuani ovat olleet. Voi vain toivoa, että television välittämiskampanjasta olisi jäänyt edes pienen pieniä ituja elämään, kasvamaan nuorten  mielissä aidoksi muista ihmisistä välittämisen, auttamisen haluksi. Vapaaehtoiseen apuun ei kuitenkaan voi koskaan täysin turvata, vaan yhteiskunnassa rahan ja voiton tavoittelun tilalla tai ainakin niiden rinnalla olisi päämääränä oltava ihmisarvoisen kohtelun, hoidon järjestäminen kaikille apua tarvitseville. Toiveajattelua?  Siltä se ikävä kyllä, tämänhetkisen suuntauksen mukaan yhä enemmän tuntuu.  

Tulevaisuuden visioistani huolimatta oikein hyvää loppuvuotta ja Onnellista uutta, alkavaa kaikille!