Kesän korkeat hetket

"Minä elämäni lintua kurkoittelen/ vielä tyhjälle kankaalle maalaisin sen/ aina päivältä päivälle vanhenen näin/ on jo kasvava puu mulla takana päin/ on elämäni ilta kuin oksaton puu/ mun sieluni on autio, tyhjä mun suu/ vielä elämäni onnea hypistelen/ vielä miehuuden aikoja ylistelen/ minä elämäni lintua kurkoittelen/ vielä tyhjälle kankaalle maalaisin sen/.  Runokirjasta Elämäni lintu.        5.7.89  Paapi"   

Yllä olevan runon itsensä "Paapiksi" esitellyt virkeä vanha herra  kirjoitti Kanadan matkapäiväkirjaani Suomi-seuran lennolla Helsingistä Vancouveriin heinäkuussa v. 1989. Sitä ennen hän oli yllättänyt kanssamatkustajansa lausumalla runojaan, tepastellut paljain jaloin koneen käytävällä. "Olen kulkenut Grönlannin jääkenttien yli sukitta, paljasjaloin" hän kertoi olevan seuraavan runonsa alku. Myöhemmin tapasimme hänet Vancouverin "Suomi-kodissa" järjestetyissä puutarhajuhlissa, jossa hän valtaisten suosionosoitusten siivittämänä lausui runojaan. Paluulennolla kolme viikkoa myöhemmin en muista häntä nähneeni. Tosin alkumatka oli lennetty ukkosmyrskyssä eikä kukaan kuljeskellut koneen käytävällä. Vai olisiko "Paapi" jäänyt pitemmäksi aikaa Kanadaan tai jatkanut sieltä Amerikan puolelle.

Nettitietojen  mukaan 95-vuotiaana v. 1998 kuollut "Paapi" oli kotiseudullaan Lapualla sekä yritysmaailmassa että runoilijana tunnettu ja arvostettu henkilö, joka meillä mieheni kanssa oli ollut ilo tavata Vancouverin matkallamme.

Kuluvan kesän korkeita hetkiä kartoittaessani muistin tuon todella korkealla, Grönlannin jäätiköiden yläpuolella 26 vuotta sitten  lausutun runon. Kesän korkeat hetket, yllättäen tulevat pienet tunnelmatuokiot, tulevat, menevät, soljuvat ajan virtaan, muodostavat utuisen kudelman, unenkaltaisen olotilan kunnes arjen touhut taas ottavat vallan.

Tältä kesältä muistan tasan kaksi auringonpaisteista päivää. Ensimmäinen oli viikkoa ennen juhannusta kun kesävieraani pesi ikkunoitani ja toinen viime tiistaina, jolloin olin kaakkois-Suomessa nuoruudenystäväni hiljattain hankittua siirtolapuutarhamökkiä katsomassa. Kylläpä olikin 250 neliön tontille saatu mahtumaan satumaisen kaunis idylli! Vaaleanpunertavaseinäisen piparkakkutalon pihalla, solisevan suihkulähteen luona kasvoi pyöreälatvaiseksi muotoiltu valkokukkainen sireenipuu. Kukkia kaikkialla, viehättäviä varjoisia nurkkauksia päärynä-, kirsikka- ja omenapuiden katveessa, viinimarjapensaita ja pikkuinen  ryytimaa. Grillikatoksessa isäntä kokkasi meille mehevät possuvartaat erilaisine höystöineen. Ruokapöytä oli mökin terassilla, jonka ikkunalaudoilla valkoiset pelakuut kukkivat kilpaa. Koristeellisen pihaportin taakse, ruusupensaiden reunustaman kylänraitin vastakkaiselle puolelle naapuri rakensi mökkiään, mutta muuten alue oli melko harvaan asuttua ja ystävieni mökin takaiselle metsän rajaamalle luonnonniitylle ei saisi rakentaa lainkaan. Kun isäntä oli lähtenyt omiin harrastuksiinsa, me tytöt ampaisimme nuoruutemme aikaisia maisemia katselemaan, menneitä aikoja muistelemaan.

Mutta kovin olivat maisemat metsittyneet. Ulkopuolinen ei osaisi aavistaakaan, mikä elämää sykkinyt yhdyskunta eräänkin sankan lehtimetsän paikalla kerran oli! Vanhoja rakennuksia oli kadonnut, jokunen uusi noussut tilalle, oli tehty uusia teitä ja yksi uusi siltakin oli  ilmestynyt niin että jossain vaiheessa olimme vähällä eksyä. Poikkesimme nuorta sukulaisperhettä moikkaamassa, joimme lähtökahvit puutarhamökin ilta-aurinkoisella pihamaalla. Palasin nostalgisissa tunnelmissa kotikaupunkiini, jonka keskeneräisen  matkakeskuksen pysäkillä oli kätevä vaihtaa lähiööni ajavaan bussiin.

- Teilläkö oli se Taunus myytävänä? Innokas miesääni oli kysynyt puhelimessa juhannusaattoaamuna. - Ei, ei minulla ole minkäänlaista autoa... nyt on kyllä väärä numero, olin sopertanut unenpöpperössä. - Ei, kyllä numero on ihan oikea, kaveri oli vakuuttanut, pitänyt paljon puhuvan tauon. - Minä olen vain valinnut väärin, hän oli sanonut, toivottanut hyvät juhannukset. Jollakin oli ollut kiire saada illaksi auto alleen.

Ja koska minulla ei ole autoa, ei edes ajokorttia, ostin näyttökortin, jolla saan 30 päivän ajan vaikka asua paikallisbusseissa. Eilen hikoilin helteessä hautausmaalla, oli siis kesän kolmas aurinkoinen päivä, tänään sataa vettä. Mutta huomiselle, markkinapäivälle on luvassa poutaa, joten bussikortilla saattaa taas olla käyttöä. Yksi suru-uutinenkin kuluvaan kesääni mahtuu, itä-Suomessa asunut koulutoverini, viime vuosien kirjeystäväni on poissa, mutta seuraavassa blogijutussa hänen poismenonsa aiheuttamista tunnelmista enemmän. 

Nyt keittiötyöt kutsuvat, joten ei muuta kuin kesän korkeita hyviä hetkiä kaikille!