Ennen kuin on liian myöhäistä

Rautarouva ei vastaa. Maanantaiaamu, kello 9.15. Yleensä me kaksi joilla vielä on lankapuhelin, tähän aikaan soittelemme toisillemme. Minun lankapuhelimeeni juuri kukaan muu ei enää soitakaan. Olisiko hän lähtenyt matkalle? Tai joutunut sairaalaan? Tuskin siitä minulle, kaukaiselle sukulaisen sukulaiselle ensimmäiseksi ilmoitettaisiin. Tai ehkä on vain kauniina kesäaamuna noussut pyörälleen ja lähtenyt asioilleen tai touhuaa pihallaan eikä kuule soittoani, rauhoittelen itseäni, laitan puhelimen vastaajan päälle, alan valmistautua kaupungille lähtöä varten.

Ystävien piiri pienenee. Minulla oli Savossa ystävätär, jonka kanssa olimme käyneet samaa kansakoulua, tavanneet viimeksi joskus 60-luvulla, minkä jälkeen kumpikin oli perustanut perheen ja yhteydenpito oli jäänyt satunnaisten joulukorttien varaan. Kesällä 2006 olin ollut hänen kotipaikkakuntansa lähellä eräässä kokouksessa ja vähän ennen pois lähtöäni soittanut hänelle. Hän oli jäänyt joitakin vuosia sitten leskeksi, asui omakotitalossaan lastensa perheiden lähettyvillä. Suunnittelimme tapaavamme myöhemmin, koska sillä kerralla siihen ei ollut  aikaa. Se suunnitelma ei koskaan toteutunut, sen sijaan aloimme kirjoitella toisillemme. 

Hänen selkeällä käsialalla kirjoitetut kirjeensä olivat kuin lämmin tuulahdus menneisyydestä, lapsuudesta, kummallekin tutuilta tanhuvilta. Hän oli vakaa ja rauhallinen kuin Myrskyluodon Maija.  Ja kuten Maija, hänkin uskoi kaiken ihmiselle tapahtuvan olevan Jumalan kädessä. Ystävälläni riitti ymmärrystä, joskaan ei aina hyväksyntää erilaisille tämän päivän ilmiöille, ahdasmielinen hän ei ollut. Hän kuvaili marjamatkansa, pihapiirinsä ja talvi-iltansa niin eloisasti että saatoin suorastaan nähdä hänet istumassa omenapuun alla puutarhakeinussaan tai talvi-illan hämärässä tuvassaan tuikkujen ja kynttilöiden keskellä. Minä puolestani kerroin kaupunkilaiselämästäni hänelle, ikänsä maalla asuneelle. Hänen matkansa olivat suuntautuneet pääasiassa Lappiin, minä olin matkustellut muuallakin. Häntä huomattavasti impulsiivisempana koin hänen kirjeensä rauhoittavina, leppeän lämpöisinä kuin lapsuuden pihapiiri.  Joitakin vuosia sitten hän sairastui vakavasti, mutta suhtautui sairauteensakin ja sen vaatimiin hoitoihin tyynesti, joskaan ei voinut olla välillä ihmettelemättä; miksi juuri minä? Vaikka hän kirjoittikin mieluummin muusta kuin sairaudestaan, ymmärsin hänen parantuneen niin että hänen ei enää tarvinnut käydä kuin määräajoin tarkastuksissa.   Huonokuntoisuuttaan, sitä että ei jaksanut enää tehdä yhtä pitkiä kävelyretkiä kuin ennen, hän joskus harmitteli, mutta niin olivat omatkin lenkkipolkuni lyhentyneet. 

Kaksi viikkoa sitten posti toi hänen kotipaikkakunnaltaan kirjeen,  jonka lähettäjä oli minulle tuntematon. Arvasin heti mistä oli kyse. Ystäväni oli kuollut. Kirje oli hänen tyttäreltään. Olin järkyttynyt ja suruissani. Sytytin kynttilän. Luin ystäväni  viimeisimmän, vappuna kirjoitetun kirjeen, jossa hän kertoo olevansa "tosi kelvottomassa kunnossa." Mutta kun lämminhenkinen pitkä kirje oli ollut hiljaisen huumorin sävyttämä kuten aina, en ollut osannut ajatella miten sairas hän oikeasti mahtoi olla  enkä pitänyt vastauksella kiirettä. Yhdeksän vuotta kestäneen kirjeystävyytemme aikana kirjeiden väliä oli joskus ollut pari kolme kuukauttakin. Nyt olin aikonut kirjoittaa hänelle ennen juhannusta, mutta jotenkin se oli jäänyt aikomukseksi. Juhannuksen jälkeisenä päivänä olin ajatellut, että tällä viikolla kirjoitan. Liian myöhään. Tytär kertoi ystäväni olleen viimeiset kaksi viikkoa saattohoidossa omassa erillisessä huoneessaan. Huoneen ikkunaa oli pidetty auki, että hän oli saanut kuunnella rakastamansa luonnon ääniä, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, aaltojen loisketta läheiseltä laivareitiltä. Juhannusilta oli ollut hänen viimeisensä, sunnuntaiaamuna hän oli nukkunut pois, yhtä tyynesti ja rauhallisesti kuin oli elänytkin. Tyttären kirjeestä ei ilmennyt, oliko sairaus uusiutunut vai oliko hänkin saanut flunssan tai  keuhkokuumeen, joita viimeisessä kirjeessään oli kertonut naapureidensa sairastelleen, maininnut että jos niistä jompikumpi häneen iskee, se voikin sitten olla hengenlähtö. Eli hän oli kyllä kertonut, miten sairas jo oikeasti oli, minä en vain ollut osannut, malttanut lukea! Jos olisin kirjoittanut ennen juhannusta, hän olisi vielä saanut kirjeeni. Nyt kirjoitin hänen lapsilleen, laitoin kirjeen lähettämäni suruadressin väliin.

Kuten moni kirja aukeaa vasta toisella lukemisella, niin on usein kirjeiden, ihmistenkin laita. Halusin lukea ystäväni aiemmin lähettämät kirjeet, lukea rivien välitkin selvittääkseni, mitä kaikkea olin aiemmin jättänyt lukematta, tulkitsematta. Mutta minulla oli vain kaksi viimeisintä kirjettä! Jossain ihmeen hävitysvimmassani olin tuhonnut kirjeet muka muiden "tarpeettomien papereiden " mukana,  ajatellut että nämä on luettu ja uusia tulee. Kaappeja pengottuani löysin vielä kaksi hänen kirjettään.  Olisinpa säästänyt edes muutaman  kirjeenvaihtomme ensimmäisiltä vuosilta. Mutta nuo neljä kirjettäkin, joita säilytän kuin pyhäinjäännöstä, välittävät kuvan henkisesti vahvasta ihmisestä, joka tiesi oman arvonsa ja paikkansa, jolla ei ollut tarvetta tehdä numeroa itsestään. Hänellä oli sydämen sivistystä, jota ei opita yliopistoissa eikä korkeakouluissa. Minun on ikävä häntä, kirjeitä, joita ei enää tule. Kirjeitä jotka hävitin.   

Palattuani eilen kaupungilta kuuntelin ensimmäiseksi, oliko Rautarouva yrittänyt soittaa kuten tapana oli aina kun olimme  huomanneet toisen soittaneen. Ei ollut. Iltapäivä oli jo pitkällä eikä hän ollut vieläkään soittanut. Aloin jo olla levoton. Olimme edellisen kerran jutelleet pari päivää ennen juhannusta, kai hän olisi kertonut jos suunnitteli matkalle lähtöä. Lähettäisinkö tekstiviestin hänen kännykkäänsä vai soittaisinko hänen läheisilleen... En tehnyt kumpaakaan, laitoin lankapuhelimeen vastaajan päälle, kännykän taskuuni ja lähdin lenkille rauhoittumaan. Kotiin palattuani nostin puhelimen luurin ja kuinka ollakaan, miellyttävä miesääni kertoi vastaajassani olevan yhden soittotiedon! Rautarouva elää! Soitin heti hänelle, mutta hän oli keittämässä makkarasoppaa ja sanoi soittavansa minulle päin sitten kun soppa olisi valmis.

Ja voi että me puhuttiin! Ei selvinnyt, missä hän oli ollut koko päivän, tai hän kertoi mutta en malttanut kuunnella eikä minun sitä välttämättä tarvinnut tietääkään, pääasia että hän oli, että me molemmat olimme kunnossa ja täysillä mukana elämän menossa!  Sitä Rautarouva hieman harmitteli, että hän ei ollut päässyt viikonlopun helteillä heittämään talviturkkiaan, koska uimaranta oli ollut suljettu nuorisofestivaalin vuoksi. Oli kiva rupatella, totesimme. Vaikka asummekin kävelymatkan päässä toisistamme, tapaamme harvoin. Päinvastoin kuin lähipiirini joka soittaa, kysyy oletko kotona ja voidaanko tulla, toisella paikkakunnalla asuva serkkuni tuo jopa tarjottavatkin tullessaan, me Rautarouvan kanssa emme mene toistemme kotiin kutsumatta. Olen laiska lähtemään kylillle,  vielä laiskempi kutsumaan vieraita, vaikka olenkin Rautarouvalle kuten  eräille muillekin, kutsun velkaa. Mutta kun kutsuu jonkun kylään, on imuroitava, järjestettävä tarjottavaa ym. ym. Miten paljon vaivattomampaa kirjoittaa kirje, puhua puhelimessa tai tavata kahvilassa! Joku julkkis, olisiko ollut Lenita, kertoikin että ei kutsu ystäviä kotiinsa, vaan tapaa heidän kanssaan ulkona, kaupungilla. Olipa tapa mikä tahansa, tärkeintä että pidämme yhteyttä ystäviimme, niihin keitä meillä vielä on, ennen kuin on liian myöhäistä. 

                                      ----------------------------

Loppukevennys: Edellisen kirjoitelmani tunnelmissa päätin hetki sitten ilahduttaa palvelutalossa asuvaa sukulaismiestä puhelinsoitollani. Sanoi olevansa kusella! Puhelu jäi lyhyeksi.