Kirkastunein katsein

(Ystävän pyynnöstä palautan tämän vuosi sitten kirjoittamani, sittemmin poistamani kaihileikkauskuvauksen tänne takaisin.)      


- Kaihileikkaus ei mielestäni ole niin nopea ja mitätön toimenpide kuin eräät sen läpikäyneet ovat antaneet ymmärtää, sanon sairaanhoitajalle, joka on teipannut leikatun silmäni päälle kevyen läpinäkyvän muovikilven. - Parin päivän perästä se yleensä alkaa tuntua siltä, hän toteaa. Pikkupöydällä on tarjolla mehua ja keksejä. Yksityisillä klinikoilla tarjotaan kuulemma konjakkia.

Kuten aikaisemmassa blogijutussani olin kertonut, menin maaliskuussa naapurin rouvan ylistämälle erikoissilmälääkärille laseja uusimaan, mutta hän passittikin minut suoraa päätä kaihileikkausjonoon, arveli jonotusajan olevan puolisen vuotta. Jonot olivat kuitenkin lyhentyneet niin että sain kutsun esitutkimukseen jo toukokuun alussa. Nuoria erikoistuvia   lääkäreitä kiiruhti klinikan käytävillä valkotakin liepeet liehuen.  Eräs heistä tutki silmäni ja arveli että hän myös leikkaisi sen. Olin salaa toivonut että kokeneempi erikoislääkäri suorittaisi toimenpiteen, mutta kun kotiin palattuani googletin kyseisen nuoren lääkärin tietoja, kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Hän oli vuosi sitten saanut huomattavan apurahan viherkaihin eli glaugooman uudenlaisen hoitomuodon tutkimusta varten. Kyllä hän minun  harmaakaihini osaisi hoitaa! 

Leikkaus oli 16 päivä kesäkuuta. Joku oli kertonut oman leikkauksensa kestäneen vaivaiset kymmenen minuuttia. Keskussairaalan silmäklinikan kotisivuilla keskimääräisen ajan kerrotaan olevan puoli tuntia, esilääkitys eli silmän puuduttaminen tipoilla tapahtuu sitä ennen. Hoitaja kertoi, että silmän rakenteesta riippuen leikkaus saattaa kuitenkin kestää jopa pari tuntia, mutta voihan olla että jotkut ovat todellakin selvinneet siitä kymmenessä minuutissa. Minulla meni reilu puoli tuntia. Selin makuulla pää hiukan alas päin, asento jossa kotioloissa melko varmasti saisin huimauskohtauksen. Niinpä huimausten pelossa en pystynyt täysin nauttimaan siitä upeasta värimaailmasta, minkä potilas operoitavalla silmällä toimenpiteen aikana näkee. Hohtavaa turkoosia, oranssin hehkua, sinisintä sineä, purppuraa vaihtuvina muodostelmina, ohutta kultapitsinauhaa... Välillä värit etenevät, läikkyvät silmään lorautettavan veden läpi. Lyhyt väritön tumma kohta, olisiko silloin kun sumentunut mykiö on saatu poistettua ja tekomykiö tuodaan "kapselissa ultraäänen avulla" tilalle.

- Mites siellä hupun alla voidaan? Kuulen nuoren lääkärin rauhallisen äänen. Jossain vaiheessa näen hänen hahmonsa varjokuvana vihreän kaapuni läpi. Hän on kehottanut sanomaan jos alkaa huimata tai yskittää. Vakuutan voivani ihan hyvin, vaikka välillä olo tuntuukin hiukan tukalalta. - Nyt voi tuntua vähän  venytystä, hän hetken kuluttua sanoo. En tunne mitään. - Ei saa liikutella käsiä! Hoitaja huomauttaa. Sitten lääkäri toteaa että aletaan olla jo loppuvaiheessa. Ja hups, valmista tuli! Huppu poistetaan päältäni, minut kammetaan leikkaustuolista pystyyn. Toimenpide on ollut täysin kivuton ja ihme ja kumma, ei ole huimannut, vaikka erikoislääkärin maaliskuussa mainitsemaa rentouttvavaa lääkitystä ei oltu annettukaan enkä itsekään ollut hoksannut sitä pyytää. - Toimenpide onnistui hyvin, nuori lääkäri toteaa. Hän on jo esitutkimuksessa kertonut hänellä olevan tapana kutsua potilas vielä leikkausta seuraavana aamuna näyttämään operoitua silmää, kysynyt sopiiko se minulle. Sopii.

Kesävieraalleni on onneksi alkanut loma ja hän odottelee minua leikkaussalin oven takana. Saattajan tai siis noutajan tarpeellisuudestakin on liikkeellä monenlaista juttua. Sairaalan ohjeissa suositellaan saattajaa. Joku oli kertonut että leikkauksen jälkeen potilasta ei lasketa pois ellei ole noutajaa. Ilmeisesti sekin tieto on jo vanhentunutta, koska kukaan ei kysynyt, onko minulla noutaja. Useimmilla näkyy olevan, mutta muuan nainen kertoi tulleensa polkupyörällä, harkinneensa lähtisikö sillä takaisinkin, mutta kolea tuulinen sää ei ehkä tekisi leikatulle silmälle hyvää, vaikka sen päällä olisikin kilpi. Autolla ajoa ei suositella, vaikka mistä sitäkään tietää vaikka joku...

Kilpi on pidettävä silmän päällä seuraavaan aamuun. Sen läpi näkymät ovat vielä hiukan sumuiset mutta alkavat kirkastua kun kotona otan pienen konjakin. Ilmeisesti olisivat kirkastuneet muutenkin.  Seuraavana aamuna kesävieras jää tiskaamaan kun lähden taksilla poliklinikalle silmää näyttämään. Hoitaja poistaa kilven ja tuo sen  pestynä, koteloon pakattuna minulle takaisin. Se pitää kiinnittää ihoteipillä silmän päälle yöksi seuraavan viikon ajan. Hämmästyn miten nuorelta toimenpiteen suorittanut lääkäri nyt näyttääkään! Hän sanoo kaiken olevan hyvin, mutta koska silmässä näkyy hienoista hiertymää, minun tulee viikon ajan laittaa siihen silmätippoja kuusi kertaa päivässä, sen jälkeen neljä kertaa päivässä neljän viikon ajan. Ja koska toinen silmä operoidaan heinäkuun lopulla, tämä kesä meneekin silmätippojen kanssa läträtessä, ajattelen. Pieni harmi kirkastuneen katseen rinnalla.

- Ovatko tään taulun kehykset sun mielestä harmaat vai oliivinvihreät? Kysyn kesävieraaltani.  - No harmaat ne eivät ainakaan ole, ehkä vähän vihertävät, hän vastaa. Kuljen taulun luota toisen luokse, ihmettelen, ihastelen niiden värejä. Entäs parvekkeen orvokit! Hohtavan sinisiä, leikkaamattomalla silmällä katsottuna likaisen lilanvärisiä. Kesäiset maisemat näyttävät joko tahmean kellertäviltä tai hohtavan puhtailta siitä riippuen, kummalla silmällä niitä katselen. Lääkäri oli kertonut värien ensi alkuun voivan näyttää ehkä normaalia kirkkaammilta, mutta ajan mittaan tasaantuvan. Ihastelen värien kirkkautta, mutta peiliin katsoessani järkytyn. Ihan oikeasti en ollut tiennyt olevani sellainen ryppyreetta! Täysin meikittömänä, ilman naamarasvaa rypyt ehkä korostuvat, mutta silti... - Mikset sinäkään lohduta, että ethän sä nyt niin ryppyinen ole, tivaan kesävieraaltani. - Pitäisköhän sun pyytää se vanha mykiö takaisin, hän vain hekottelee. Ja tytärkin toteaa, että sehän se vasta kamalaa olisi jos sä näyttäisit seitsentoistakesäiseltä. Ei siis auta kuin odotella siskojeni lempeämpiä kommentteja ja ajatella, että mitä rypyistä, pääasia että mieli on kevyt ja iloinen. Ensimmäinen leikkaus on onnellisesti ohitse. Kunnioitus ja kiitollisuus lääketiedettä ja hoitoalan ammattilaisia kohtaan on vain entisestään kasvanut. Äitini  serkku joutui aikoinaan kaihileikkauksen jälkeen pötköttämään sairaalassa kokonaisen viikon. 

JK. Sama lääkäri leikkasi kuukautta myöhemmin myös toisen silmäni. Sekin toimenpide onnistui erinomaisesti. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen näkymät olivat ensin olleet hiukan sumuisat, toisen silmän näkö kirkastui heti operoinnin jälkeen. Ulos päin silmässä ei näkynyt leikkaushaavaa tai muutakaan muutosta, parin millimetrin pituinen viilto, jonka kautta toimenpide suoritetaan, tehdään silmäluomen taakse  näkymättömiin. Pystyin lukemaan entisillä silmälaseillani siihen asti kunnes syys-kesällä jälkitarkastuksen yhteydessä sain uudet lasit  ja kehotuksen käydä lääkärin tarkastuksessa kun kaksi vuotta leikkauksista on kulunut. Nyt niistä on kulunut vuosi eikä mitään ongelmia ole ilmennyt. Silmä on helposti tulehtuva, joten poliklinikan antamia leikkauksen jälkeisiä hoito-ohjeita on syytä noudattaa tunnollisesti. Muistelen kuulleeni, että tilastojen mukaan yksi tuhannesta kaihileikkauksesta epäonnistuu, mutta lienee korjattavissa sekin.

Keskussairaalan silmäpolilla leikkaus maksoi 96 euroa per silmä. Yksityisillä klinikoilla  huomattavasti enemmän.