Luettua ja lukematonta

"Ja prinsessa pimeän linnan ei enää viipyä voi: Unen kutsu pohjalla rinnan kuin kiihkeä viulu soi. Hän pakeni linnasta salaa kuin pääsky pesästään, joka paisuvin siivin halaa sini-ilmaan värisevään."

Tämä Elina Vaaran runo, niin monen tytön ja naisen tunteiden tulkki, jäi soimaan mieleeni keväällä lukemastani, Satu Koskimiehen toimittamasta kirjasta "Hurmion tyttäret." Kirja kertoo Elina Vaaran ja Katri Valan ystävyydestä sekä heidän kehittymisestään runoilijoiksi. Siinä kerrotaan myös monista muista Tulenkantajiin kuuluneista, kuten kirjailijan uraansa aloittelevasta Mika Waltarista ja "nuoresta komistuksesta" Olavi Paavolaisesta.

Kesällä kirjastossa käynnit jäivät, niinpä luin omasta hyllystäni kirjoja, joiden edellisestä lukukerrasta oli kulunut 30-40 vuotta. Alberto Moravian "Kaksi naista" kirjan kansilehdelle on liimattu lappu: "....III palkinto Tampereen Talvipäivillä, sadut, yli 22 v. sarja." Sadun nimi oli "Räsymollan pakomatka" ja se on vieläkin tallella vanhojen tekstieni mapissa. Muistan, miten "vanhalta" tuo "yli 22 v. sarja" silloin minusta, 24-vuotiaasta tuntui.

Moravian kirja, joka kertoo italialaiselle maaseudulle sotaa paenneiden äidin ja tyttären elämästä, oli vieläkin kiehtova lukukokemus. Ainoa mitä edelliseltä lukukerralta muistin, oli tyttären traaginen kohtalo. Seuraavaksi käteeni osui Philip Rothin "Portnoyn tauti." Aikansa sensaatio. Loppua kohti miehen touhut, joiden perusteltiin juontaneen hänen äitisuhteestaan, alkoivat tympiä niin että päätin olla jättämättä sitä lastenlapsilleni perinnöksi ja hävitin koko kirjan.

John Brainen "Tilaa huipulla" on erään työpaikkani kirjakerhon peruja. Jokainen osti vuorollaan yhteisesti sopimamme kirjan, joka kiersi kädestä käteen kunnes aikanaan palautui ostajalleen takaisin. Muistin kirjan juonesta sen verran vähäisen, ettei se haitannut uudelleen lukemista. Eräs työtoverini oli kiinnostunut kiinalaisten kirjailijoiden teoksista, niinpä minullakin on hyllyssäni Lin Jutangia ja Han Suyinia. Niitä en nyt kuitenkaan lukenut, vaan seuraava valintani taisi olla Annika Idströmin "Kirjeitä Trinidadista", joka loppua kohti alkoi tuntua niin tutulta, että jätin kesken. Samoin Bo Carpelanin, v. 2005 ilmestynyt kiehtova "Kesän varjot" oli vielä niin kirkkaana mielessäni, että uudelleen lukeminen ei edistynyt muutamaa sivua pitemmälle. Silmäilin Leena Krohnin "Ooforin kultaa", Anais Ninin päiväkirjoja, jotka olen lukenut pariin kolmeen kertaan, Eeva Kilpeä, Milan Kunderaa. Salman Rushdien "Keskiyön lapset" vilkutti ylähyllyltä silmäänsä. Eräs tuttavani kertoi ahmineensa sen kahteenkin kertaan, itse en ollut päässyt loppuun kertaakaan, joten annoin sen nytkin olla ja pitkään pähkäiltyäni päädyin Anu Kaipaisen "Naistentansseihin." Olin lukenut sitä muutaman kymmenen sivua kun ovikello soi. Avaanko vai en?

Ovisilmästä näin nuoren naisen pitelevän jotakin pakettia kädessään, avasin varovasti oven. - Päivää! Tämä ei mahtunut kirjeluukustanne, hymyilevä Itella-tyttö sanoi. - Oi kiitoksia! Kirja-arvosteluja kirjoittava ystäväni oli lähettänyt minulle nuoren Iida Rauman esikoisen "Katoamisten kirjan." Se ei kuulunut hänen lempikirjoihinsa, mutta oli kuitenkin niin hyvä esikoisteos, että hän uskoi minunkin haluavan lukea sen. Siitäpä olikin aikaa kun posti oli tuonut minulle kirjapaketin! Eräällä ystävättärelläni oli tapana lähettää aina jouluksi kirja, kirjalahja oli yleensä myös pukinkontissa.

Mitä pitemmälle Katoamisten kirjaa luin, sitä kiitollisempi olin siitä, että minun ei odotettu kirjoittavan siitä arvostelua mihinkään, sillä jos kertoisin todellisen mielipiteeni, siitähän voisi seurata vaikka mitä. Hyvää miljöökuvausta, nopeita, tarkkoja havaintoja, virheetöntä, kaunista suomenkieltä (jos kaikki v-alkuiset yms. jätetään pois), kaikilta kirjan henkilöiltä puuttuu joku, joiltakin useampikin. Mutta kun päähenkilön elämään on kasattu kaikki mahdollinen epäonni ja surkeus! Vain insesti puuttuu, ehdin jo ajatella, mutta tulihan sekin sieltä viimein, tosin välillisesti esiin. Onko nuorten elämä tänä päivänä todellakin tuollaista? Koulunkäynnin kestää vain lintsaamisen, lunttaamisen ja koulun veskissä vedettyjen votkaryyppyjen voimin, minä, pienten koululaisten mummi ajattelin ahdistuneena. Uskoisin, että joidenkin kohdalla varmaan on, mutta useimpien ei. Jotkut tytöt ovat lesboja, useimmat eivät.

Kirjan luettuani palasin romaanin rakentamisen mestarina tunnetun Anu Kaipaisen Naistentansseihin. Mutta Katoamisten kirjan eräänlaisen kuulauden ja kaiken tahmankin keskeltä tuulahtaneen raikkauden jälkeen Kaipaisen teksti tuntuikin hiukka raskassoutuiselta, jopa paatokselliseltä. Sijoittuuhan Naistentanssit aikaan, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa taitettiin peistä peruskoulu-uudistuksen puolesta ja vastaan.

Seuraavana lukuvuorossa oli japanilaisen Osamu Dazain "Laskeva aurinko." Vuonna 1956 ilmestynyt kirja oli uudelleen luettunakin kiehtova kokemus. "Joka rakastaa kesäkukkia, kuolee kesällä", eräs sen henkilöistä toteaa. Minun nuorempi tätini rakasti kukkia ja kuoli keskellä kauneinta kesää. Minäkin rakastan, mutta minä elän. En edes ajattele kuolemaa, vaan elämää. Silti kuolema on kaikessa, mitä rakastamme, teemme, ajattelemme, koko ajan läsnä ja jokaisella sydämen lyönnillä lähempänä kuin sitä edellisellä. "Kirjoittaminen on kuoleman ajatuksen torjumista", kuka niin sanoikaan?

Lukematon määrä uudelleen lukemattomia kirjoja odottaa edelleen hyllyissäni. Tito Collianderin "Alku", unkarilaisten kirjailijoiden teoksia... Oli aika, jolloin halusin lukea ainoastaan ulkomaisten kirjailijoiden kirjoja. Suomalaisten kuvaama elämä oli liian lähellä, liian realistista. Ehkä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla- trilogia oli ainoa poikkeus. Mutta iän myötä kiinnostus arkirealismiin kasvoi. Suorastaan ahmin suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia saadakseni tietää, miten he kokevat, kestävät arjen. Antti Tuurin kirjoja luin pari, samoin Kalle Päätalolta yhden tai kaksi kirjaa. Vanhempi tätini ja miehensä tykästyivät Päätalon kirjoihin niin että äitini kauhisteli: "Uskovaiset ihmiset!" Lukevat kirjoja, joissa äitini kuuleman mukaan kiroiltiin ja puhuttiin riettaita. Muutaman dekkarinkin luin.

Vaikka "Katoamisten kirja" ei minua vakuuttanutkaan, yllättävän myönteisiä arvosteluja se on lehdissä saanut ja mielenkiinnolla minäkin odotan nuoren Iida Rauman seuraavaa teosta. Sehän saattaa poiketa melkoisesti ensimmäisestä, johon esikoisteosten tapaan oli tungettu kaikki mahdolliset teemat ja aihepiirit.

Sunnuntaina aloin lukea v. 1962 ilmestynyttä Michel del Castillon "Tara"-nimistä kirjaa, joka ensisivuilta päätellen on naisen tunnustus miehelle ja samalla täyteläinen kuvaus andalusialaisesta miljööstä ja sielunmaisemasta. Ilokseni en muista siitä mitään!