Mökkeilyä

Olin koulukaverini mökillä kolme päivää. Muisteltiin menneitä, päiviteltiin nykyisiä, arvuuteltiin tulevia. Hän, jota kutsun tässä Mirkuksi, viihtyy mökillään varhaisesta keväästä marraskuulle asti, on joskus viettänyt joulunkin siellä yksinään.

Minulle kolme päivää riitti. Varsinkin kun sääennusteen lupaamia helteitä ei tullutkaan. Ekapäivänä aurinko näyttäytyi, mutta poistui saman tien ja sulki pilviverhot perässään eikä avannut niitä enää. Niinpä elokuun voinkeltainen kuu, jonka olin kerrostalokotini ikkunasta nähnyt kohoavan puiden takaa taivaalle ja asettuvan kuusen oksalle köllöttämään, jäi Mirkun mökkirannasta näkemättä. Ja pilvipoutakin äityi kaatosateeksi ja ukkonen mourusi koko pitkän pimeän yön!

- Pelkäätkö? Mirkku huuteli ovenpielen luota sängystään kun salaman leimahdus valaisi hetkeksi pirtin ja samassa rysähti niin että tanner allamme tuntui halkeavan. Pelkään, mutta pelko ei nyt tässä paljon auta, sanoin, selitin urheasti että pelkokin on paljolti oma valinta. Mirkku, joka omien sanojensa mukaan ei pelkää mitään, myönsi niin olevan. Mutta vaikka olin valinnut pelon tilalle pelkäämättömyyden, sitä helpottuneempi olin, mitä pitempi aika salaman ja jyrähdyksen välillä kului. Ja siitäkin olin hyvilläni, että vessahätä ei ollut yllättänyt yöllä, sillä ukonilmalla kaatosateessa kivikkoisen polun päässä, isojen kuusten katveessa olevaan huussiin meno ei olisi houkutellut. Pientä hätää varten Mirkku oli laittanut saunan lattialle ämpärin ja sänkyni viereen taskulampun, jonka avulla selviäisin sähkökatkaisijan luokse. Mökissä oli sisävessakin, mutta se ei ollut käytössä. Näissä aatoksissa, aamun jo alkaessa sarastaa nukahdin ja näin unta, että olin naimisissa nuoren Eurooppa-ministerin kanssa! Mutta sillä aikaa kun ministeri liehui urheiluharrastuksissaan, toinen, hiukan vanhempi mies hääri ympärilläni ja minäkin olin hänestä enempi kiinnostunut kuin ministeristä.

Mirkun kipaistua aamu-uinnillaan ja pyrähdettyä pienellä happihyppelyllä oli aamiaisen vuoro, minkä jälkeen lähdimme marjaan. Saalis jäi kuitenkin vähäiseksi ensinnäkin siksi, että vadelmat olivat jo karisseet ja lähimetsässä mustikoitakin oli enää niukanlaisesti, toiseksi siksi että selkäni kipeytyi niitä vähiäkin noukkiessa ja kolmanneksi alkoi sataa.
- Kaduttaako... - Kiitos, kyllä se nyt maistuisi, vastasin. ...että tulit? Mirkku oli aikonut kysyä, minä kuullut että "kahvittaako?" Ei kaduttanut, päinvastoin. Mirkku kiehautti kahvit, kantoi pöydälle marjapiirakan, pani kynttilän palamaan. Ja meillä, jotka olimme tunteneet toisemme kansakouluajoilta asti, muisteltavaa riitti. Harmi vain, että monta sellaista asiaa, tapaamista, mitkä Mirkku muisti, minä en muistanut ja päinvastoin. En muistanut sitäkään että Mirkku oli ollut häissäni. Hän oli elänyt yksin siihen asti kunnes eräänä talvipäivänä...

Mutta tässä kohtaa muisteluksiin tulee tauko, sillä Mirkun mökin pihaan astelee salskean näköinen, hurmaavasti harmaantunut mies! Hän esittelee ikkunan läpi lähes täpötäyttä kantarellikorillista ja muoviämpäriä, kukkuroillaan isoja, puhtaita mustikoita!

Mikko, Mirkun miesystävä, joka oleili metsikön takana omalla mökillään, oli huomaamattamme tullut rantaan veneellään. Ja ne mustikat hän oli varta vasten poiminut minulle! Arvannut, miten meidän marjareissumme kävisi. Sitäpaitsi heillä kummallakin oli jo pakastimet täynnä kesän herkkuja. Kahvit juotuaan Mikko lähti virittelemään tulta, jonka hiilloksella savustaisi verkolla pyytämänsä muikut, itse kasvattamastaan kesäkurpitsasta hän grillasi meille makoisat siivut. Oli tuonut omalta maaltaan perunat, jotka Mirkku laittoi mökin hellalle kiehumaan. Myös salaatti oli Mikon kasvattamaa. Ja kun Mirkun kätköistä löytyi vielä kanisteri magyar fehér boria, tuli illallisestamme täydellinen. Mikon mentyä Mirkku jatkoi tarinaansa, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jonka halusin kuulla aina uudestaan.

Siis... eräänä talvipäivänä parisenkymmentä vuotta sitten Mirkku oli oli ollut tekemässä avantoa omaan rantaansa kun hänen luokseen oli juossut iso musta koira. Iloisesti haukahdellen se oli hetken ajan pyörinyt hänen ympärillään ja kirmannut kauempana järven jäällä olleen miehen luokse, juossut taas Mirkun luokse ja takaisin isäntänsä luokse niin monta kertaa, että mies oli viimein tullut juttusille, kertonut hänellä olevan mökin läheisen niemen toisella puolella. Seuraavaksi mies oli tullut tiedustelemaan, kelpaisiko Mirkulle kala. Kelpasi. Siitä se oli sitten alkanut.

Jossain vaiheessa he olivat hankkineet yhteisen kaupunkikodin, mutta mökki oli edelleen kummallakin oma ja kumpikin meni sinne omia aikojaan omalla autollaan, joskus polkupyörällä, oleili siellä omissa oloissaan.

Seuraavana yönä hipelöin sänkyni viereen lattialle laitettua taskulamppua, mutta en löytänyt nappulaa, mistä siihen olisi saanut valon! Olisin halunnut käydä sulkemassa ikkunan, jonka illalla olimme jättäneet raolleen, mutta josta nyt tuntui käyvän veto. Mirkun kuorsatessa sängyssään onnistuin hiipimään käsikopelolla keittiönurkkaukseen ja sain suljettua ikkunan. Samalla reissulla käväisin mökin takana pöpelikössä pissillä. Seisoskelin ulkona hetkisen, oli tyyntä ja lämmintä niin... Seuraavana päivänä illansuussa Mirkku saatteli minut mustikkalasteineni läheisen kaupungin linja-autoasemalle ja palasi itse mökilleen. Sovittiin, että ensi kesänä menen jo silloin "kun yöt ovat valkeat, kuluvat kohta..."