Erilainen joulupuu

Joulupullia leipoessani tein aina lapsilleni pullapojan ja -tytön, nyt lapsenlapsilleni. Rusinoista silmät ja takin napit, kirsikanpuolikkaasta suu. Tytölle palmikot, pojalle lippalakki päähän, raesokeria koristeeksi. Tällä kerralla päätin pursottaa kirsikkasuun tilalle punaista sokerikuorrutusta, sillä värjäisin myös poskipäät ja vihreää takin koristeeksi. Vaan toisin kävi.

Se pahuksen töhnä ei suostunut tulemaan tuubista ulos! Ei vaikka olin puhkaissut nuppineulalla korkin päähän reiän ja pitänyt putkiloa kuumassa vedessä. Pari kovalla voimalla puristettua tippaa sain tulemaan, minkä jälkeen minulta meni hermo. Olkoot! Laitoin pullatytön ja -pojan muiden pullien mukana pakastimeen. Tällä kerralla ne toisetkaan eivät olleet "tissipullia", niin kuin lasteni isä oli punaisen tai vihreän kirsikan koristamaa pikkupullaa kutsunut. Tyttären perheestä oli nimittäin viestitetty, että heillä ei oikein tykätä kirsikoista, siinä suurin syy niistä luopumiseen. Olihan oma kuopuksenikin aikoinaan pyytänyt: "Äiti, älä laita risunoita." En laittanut ennen kuin vasta viime aikoina. Poika kun ei enää syö mitään makeaa, ei siis pullaakaan, monenlaista muuta jouluhyvää sen sijaan sitäkin mieluummin.

Joka kerta, jolloin havunneulaset vielä keväälläkin ovat "öyhähdelleet" villasukan läpi jalkapohjaan, olen päättänyt että ei enää ikinä kuusta tähän huusholliin. Kertaakaan se päätös ei ole pitänyt. Paitsi nyt. Vuosikymmeniä vanha lohikäärmepuu nimittäin kyllästyi olemaan kukka ja karisti kaikki lehtensä niin että jäljelle jäi monihaarainen harmahtava karahka kiemuraisine kauniisti kaartuvine oksineen. Ripustin oksille muutaman kuusenkoristeen; punaisen ja sinisen pallon, kolme herkän kaunista, ohuesta kullanvärisestä metallista valmistettua pukki- ja enkelihahmoa, jotka helposti hukkuvat kuusen vihreyteen, mutta lehdettömän karahkan oksilta riippuessaan pääsevät oikeuksiinsa. Muutama pieni hopeatiuku ja ohutta, hopeanväristä kimalletta pallojen vierelle sädehtimään. Korkeimman oksan päähän voisi vielä laittaa pienen hopeatähden. Ohutlehtinen viherkasvi - mikä lienee nimeltään - kurkistaa karahkan juurelta kuin hiuspehko. - Ihana! Tyttärentytär huudahti joulupuuni nähdessään.

Jouluvalmistelujen ohessa olen lukenut Raija Orasen lähes 600-sivuisen kirjan "Nimeltään Kekkonen." En ennen ole tajunnutkaan tai sitten olen unohtanut, miten hauras se, v. 1944 solmittu rauha olikaan! Millaisen veitsen terällä sen ajan päättäjät vielä vuosia rauhan teon jälkeenkin joutuivat elämään. Samoihin aikoihin, jolloin minä, "Mökin tyttö" leikin viimeistä kesää varhaislapsuuteni kodin pihamaalla, jolloin minulla oli pieni vauvasisko ja sodasta palannut, lavantaudista selvinnyt isä teki tuvan nurkassa suutarintöitään, tapahtui monenlaista, mistä meillä lapsilla ei onneksi ollut aavistustakaan. Mutta joulu oli juhla silloinkin, ehkä jopa suurempi kuin nyt.

Pula-ajan joulujen kunniaksi olen tänä vuonna käärinyt lahjani, joista suurin osa itse tehtyjä, sanomalehtipaperiin! Olen kerännyt jouluisia mainoskuvia ym. tarkoitukseen sopivia lehtiä usean viikon ajan. Siltä varalta että painomuste ei tartu lahjaan, sen voi ensin laittaa ohueen muovipussiin, kietoa lahjan kaksinkertaiseen sanomalehteen ja vasta päällimmäiseksi kuvan, jonka haluaa paketin päällä näkyvän. Teipin ja paperinarun tms. avulla paketti pysyy koossa, nimikortti ja kiehkura hopea- tai muuta edellisvuoden lahjanauhaa koristeeksi. Ehkä kaunein paketti tuli paikallislehden adventtisunnuntain etusivusta, jossa oli kuva sinisävyisestä raamattuaiheisesta lasimaalauksesta.

Tiedän kaipaavani kuusen tuoksua, joten olisikohan loukkaus em. joulupuutani kohtaan jos tänne tuotaisiin vielä tuore ja tuoksuva, syvänvihreä joulukuusi...