Oli kaunis mutta kolea syyskuinen sunnuntai-ilta, kello puoli seitsemän paikkeilla. Olin palaamassa Unkarista kotiin. Olimme erään matkatoverini kanssa sopineet, että kotikaupunkiin päästyämme me samalla suunnalla asuvat otamme yhteisen taksin. Emme halunneet raahata painavia laukkujamme turistipysäkiltä hieman kauempana olleelle taksiasemalle, vaan päätimme että matkatoverini jää vartioimaan laukkuja ja minä käyn hakemassa taksin. Eräs kolmaskin matkaseurueeseemme kuulunut oli jo taksiasemalla, mutta yhtään autoa siellä ollut ja alkoi tuntua siltä että vähään aikaan ei tulisikaan. Missä ihmeessä ne kaikki ovat? Odotamme, odotamme.
Viimein yksi auto tuli, oli itsestään selvää että se kuului minua ennen odottamassa olleelle. Pyysin kuljettajaa soittamaan paikalle toisenkin auton. Onneksi minulla oli hupputakki päällä. Sen sijaan matkatoverini, joka oli lähtenyt helteisestä Unkarista ohuissa hepenissä, kuvitellut siirtyvänsä bussista suoraa päätä taksiin, värjötteli viluissaan turistipysäkillä. Taksiasemalle tuli siistin näköinen nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla poikani, kyytiä odottamaan hänkin. Samassa punainen taksiauto ajoikin paikalle, sanoin että se on varattu minulle. "Ei tätä ole varattu kenellekään", kuski ilmoitti töykeästi, ajoi pari askelta edempänä seisoskelleen nuoren miehen kohdalle. Sanoin olleeni paikalla paljon ennen häntä. "No ota sitten tämä auto", poika sanoi säyseästi.
Mutta juuri kun olin astumassa autoon, yllättäen hänen mielensä muuttui, hän kävi minuun kiinni, tyrkkäsi auton etuistuimelle niin että satutin käsivarteni ja sääreni oven pieleen ja huusi: "Senkin huora!" Paiskasi sitten auton oven voimalla kiinni. Ehdin juuri ja juuri vetäistä jalkani oven välistä pois. Taksikuski ei reagoinut mitenkään! Kaahasi vain renkaat vinkuen paikalta pois. Menimme turistipysäkillä odottaneen matkatoverini luo. Ajomatkan aikana kuljettaja kyllä hämmästeli ja pahoitteli tapahtunutta, arveli että asiaa voisi käsitellä jopa pahoinpitelynä, sanoi pelänneensä auton ovenkin menevän siinä rytäkässä rikki. Hän sanoi pojan seisoneen taksitolpan kohdalla kun minä sen sijaan olin ollut jonkin verran kauempana, kehotti vastaisuudessa minuakin pysyttelemään tolpan vieressä, sillä nimenomaan siitä kuljettaja ottaa kyydittävänsä.
Kotiin päästyäni soitin läheisilleni, olin itkuinen ja peloissani. Käsivarteeni ja sääreeni alkoi kehittyä iso mustelma. Mietin, soittaisinko poliisille, mutta vaikka taksikuski olisikin jäljitettävissä, löytyisikö minua rusikoinut nuori mies? Ja jos löytyisikin, mitkä olisivat seuraukset, alkaisiko hän vainota minua? Päätin olla soittamatta, kirjoittaisin tapahtuneesta nimimerkillä paikallislehden yleisön osastoon. Kirjoitinkin, mutta jätin kirjeen postittamatta.
Pohdin, mikä oli ollut syynä kaverin äkilliseen mielenmuutokseen. En muistanut tarkalleen, että olinko hymyillyt ja kiittänyt häntä siitä että antoi auton minulle ja sekö häntä oli ärsyttänyt vai oliko hän huumeiden vaikutuksen alainen niin kuin taksikuskin kanssa olimme epäilleet? Muistaisiko poika minut jos jossain kohtaisimme? Minä kyllä muistaisin hänet ja pitkän aikaa katselinkin kaupungilla, näkyisikö häntä missään, mietin miten reagoisin tilanteeseen. Ehkä vain painamalla katseeni alas ja kiiruhtamalla eteen päin.
Tapahtuneesta on jo vuosia ja olin unohtanut sen, mutta lukiessani Milenan blogista hänen bussionnettomuudestaan, se palasi kirkkaana mieleeni. Vaikka minun tapauksessani kyse ei ollut onnettomuudesta, vaan pahoinpitelystä, sen jälkeinen shokki ja itkuinen olo oli varmaan saman kaltainen.
Mielenkiintoista lukea kertomuksesi! Tuli jo tekstin alussa mieleen, että se jotenkin muistuttaa bussionnettomuutta. Minusta tuntuu, että tämä nuori mies ei ollenkaan muista tapahtunutta. Itsekäs, kylmä tyyppi. Häntä todennäköisesti vain harmitti juuri sinä hetkenä, että hän oli päästänyt Sinut taksin luo. Älä syytä itseäsi mistään! Haleja!
VastaaPoistaKiitos, Milena! Mielenkiintoista, miten tunnemuisti palauttaa jonkin kauan sitten tapahtuneen ja unohtuneen asian jonkin toisen tapahtuman yhteydessä mieleen. Pojan ulkonäköä en enää muista ja tottakai hän on vuosien saatossa muuttunut kuten minäkin!
VastaaPoistaMilenan kanssa samaa mieltä miehen käytöksestä.
VastaaPoistaHalusi vaikuttaa korrektilta ja kohteliaalta, huomaten myöhemmin että voi vitalis, mitä minä teinkään, annoin vuoroni tuolle naiselle.
Nämä kaikki aikomasi toimenpiteet eivät olisi johtaneet kuitenkaan mihinkään konkreettiseen. Juttu olis aina jääny sinälleen. Ja kuten huomaat, taksikuskille oli oma autonsa naarmutuspelko tärkeempi, tähdellisempi, kuin sinä asiakkaana.
Mulla ei valitettavasti ole näiden palvelualttiudesta (taxi)kovinkaan mairittelevaa kuvaa päässy muodostumaan.
Eikä ole tarpeen tuota aatosta muuttaa.
Joo, niin mekin matkakaverini kanssa totesimme, että viis matkustajasta, pääasia ettei auto naarmuunnu!
VastaaPoistaAina kun ihminen kokee väkivaltaa ja varsinkin näin yllättävässä odottamattomassa tilanteessa se loukkaa ja pelottaa ja jää mieleen ikuisesti mieleen. Sota-ajat ja muut esim. potilaiden tai kanssa sattuvat kahakoinnit jotenkin mieltää ikään kuin normaaleimmaksi, verrattuna tällaiseen. Ehkä kyse oli huumeista tai muuten vain hullusta mielleyhtymästä.
VastaaPoistaNäin on. Joku tosin "lohdutti" minua: "Hän sentään kutsui sinua huoraksi, ei esim. mummon käppänäksi tai vanhaksi noidaksi!"
VastaaPoistaKerroit muiston putkahtaneen mieleesi Milenan bussionnettomuudesta.
VastaaPoistaOn se jännä, miten omat kokemukset nousevat muistoista esiin aina kun kuulee jollekin tapahtuneen edes hiukan omia vastaavaa. Se on minusta sangen kiinnostavaa.
Voi että kun tämän aina muistaisi niin hyvässä kuin pahassakin - että muistot muistuttavat - niin ei laskisi vanhojen kohtaamisten velkoja uusien maksettavaksi!
Jospa tunnemuisti palauttaisikin pelkkiä myönteisiä kokemuksia mieleen, mutta kun se tahtoo olla päinvastoin. Pari päivää sitten oli ihan mukava juttutuokio erään henkilön kanssa, niin eikös vain siinä yhteydessä mieleeni muistunut eräs kolmas henkilö (jonka me kumpikin tunsimme) ja sen kolmannen kanssa vuosi sitten kokemani ikävä tilanne jonka seurauksena olin pahoittanut mieleni. Se oli kuitenkin jo unohtunut, mutta nyt tunnemuisti palautti silloisen mielipahani niin että koko päivä oli piloilla!
VastaaPoistaTai ei päivä ollut piloilla, kyse oli tunnemyrskystä, jossa oli iloa (olin suorastaan tohkeissani) tästä tapaamisesta, mutta siinä rinnalla kummitteli toisen henkilön, yhteisen tuttavamme kanssa aiemmin kokemani paha mieli.
VastaaPoistaOnneksi se kuitenkin häipyi melko pian ja olen edelleen ainoastaan hyvilläni tästä jälkimmäisestä tapaamisesta tämän toisen henkilön kanssa. Eli merkillinen on ihmisen mieli!
Vai voisiko se olla niin, että niiden hyvien muistojen paluuta ei niin tarkkaan tule noteeratuksi? Ne tuntuvat kuuluvan asiaan, kun on hyvä olla.
VastaaPoistaKielteiset nostavat päätään aina kun on paha olla ja siksi ne helpommin huomataan! Ne kun tuntuvat tapahtuvan tyyliin: Aina mulle käy näin. Ei koskaan mitään hyvää. Joka kerta kun mä yritän..... jne
Niin varmaan on, että hyvät muistot harvemmin nostattavat suuria tunnekuohuja.
VastaaPoistaSen verran muisti oli muuttanut taksiasemalla sattunutta kohtausta, että muistelin sen tapahtuneen keskellä kesää eikä syyskuussa. En myöskään enää muistanut taksikuskin antamaa ohjetta seisoa tolpan kohdalla. Mutta muistin kirjoittaneeni siitä lehtijutun, jonka olin jättänyt lähettämättä, en sitä oliko juttu tallessa vielä. Se oli eräässä vanhojen kirjoitusten mapissa ja siitä sain tarkennettua em. asiat. Milenan bussionnettomuudesta luettuani se, miten poika oli käynyt minuun kiinni, mitä huutanut yms. ja ennen kaikkea tapauksen jälkeinen järkytys ja itkuinen olo olivat palautuneet elävinä mieleeni. Pojan ulkonäkö on edelleen kateissa ja joutaa ollakin. Ehkä vaaleahko kapeakasvoinen, hoikka, tukka ponnarilla tai ei, lippis päässä tai ei...