Palaneen käryä

Eilen olin vähällä polttaa kotini. Silmäilin päivällä kirjastosta mukaani tarttunutta teosta, katselin toisella silmällä tv:n viidakkoperhettä, unohduin seuraamaan nuoren naisen pakoa leijonien kynsistä kun tunsin nenässäni voimakkaan ruoan hajun.Yläkerran naapurissako käristetään kastiketta?

Ei, vaan käry tuli omasta keittiöstäni! Olin laittanut hellan päälle, nokareen voita paistinpannulle, ottanut kananmunakotelon pöydälle ja ilmeisesti aikonut vain piipahtaa toimittamassa jonkin asian olkkarin puolella. Ihme että palovaroitin ei reagoinut mustuneen rasvan käryyn. On kai vaihdettava patteri ja samalla öljyttävä omat hoksottimeni.

Tätä ei voitane laskea ikääntymisen piikkiin, sillä vastaavaa on tapahtunut ennenkin. Aikoinaan avioeroni jälkeen kun oli haaveissa löytää uusi kumppani, muuan harrastuspiirissä tapaamani mies tuntui niin mukavalta että kutsuin hänet eräiden tekosyiden varjolla kahville kotiini. Kävi ilmi että hän oli onnettomasta avioliitosta onnettomaan avoliittoon päätynyt ikuinen onnen etsijä, jolla oli tarve kertoa elämäntarinaansa niin että minun elämäni tarinalle ei aikaa ja kiinnostusta riittänyt lainkaan. Sen verran hänen tapaamisensa kuitenkin vaikutti että unohdin tyhjän paistokasarin kuumalle hellalle niin että kasarin kannesta jäi vain nuppi käteeni. Seuraava kumppaniehdokas oli kapakassa kohtaamani rehdin tuntuinen ammattimies, joka viikonloput voiteli viinalla itseään. Siinä ei tainnut kärähtää muuta kuin hiukan sydämen syrjää, joka sekin parani pian, mutta sitä seuraavan, toisella paikkakunnalla asuneen herrahenkilön kanssa olin vähällä polttaa siipeni. Poltinkin. Sen jälkeen olen keskittynyt polttelemaan pääasiassa tuikkukynttilöitä, mitä nyt eilen oli vähällä roihahtaa koko koti. Onni onnettomuudessa oli että en ollut lähtenyt viemään roskia ulos ja unohtunut lörpöttelemään jonkun naapurin kanssa. Mutta nyt on huusholli tuuletettu, munat paistettu ja syöty ja voin suunnata uusiin seikkailuihin, mikä tänä päivänä tarkoittaa lähikaupassa käyntiä.

Parin kilon painonpudotus tähtäimessä aion ostaa vain jotain kevyttä syötävää. Viikonlopun juhlien jälkeen voi sitten taas vähän aikaa syödä tuhdimmin. Juhlapusero on jo katsottuna. Metallinhohtoinen rusehtava, valmiiksi rypistyneen näköinen röyhelökauluksinen kietaisujuttu, jonka hihat levenevät kyynärpäistä alas päin, kaunis, vaikka sen itse sanonkin. Ja itsehän se on sanottava, sillä harvoinpa toiset naiset saavat sellaista sanotuksi eivätkä miehet rohkene. Mutta alapuoli on vielä avoin. Jos kyseessä olisi iltatilaisuus, ilman muuta pitkä musta halkiohame, mutta iltapäivällä oppilaitoksen juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen parempi vaihtoehto lienee mustat pitkät housut, varsinkin kun joudun kävelemään melkoisen matkan bussipysäkiltä juhlapaikalle. Polvipituinen kapea musta hame vaatisi nimittäin korkeakorkoiset avokkaat, mutta koukkuvarpaani viihtyy paremmin matalahkokorkoisissa. Että voi tätä naisen elämää! Parasta laatua olevat mustat pitkikseni ovat kuitenkin liian kapeat em. puseron kumppaniksi, joten pesin toiseksi parhaat leveämpilahkeiset ja kun prässään niiden prässit näkymättömiin, ne saavat kelvata. Harkitsin kyllä uusien juhlahousujen ostamista, mutta muistin tyttäreni kehotuksen käyttää entisiä vaatteita, joita minulla on kuulemma kaapit täynnä ja joista monet ovat ehkä vain kerran käytettyjä, hinnakkaita pukimia. Hiuksista ei tällä kerralla liene ongelmaa kunhan vain pidän ne pesemättöminä juhlapäivään asti, ettei pari viikkoa sitten sävytetty lempeä hiekka ennen aikojaan hulahda hiirenharmaaksi.