Pustalle päin

Budapestin lentoasema Ferihegy 1 heinäkuisena lauantai-iltana vuonna 1992. Aurinko kumottaa autereen takaa, ilma on kuin linnunmaitoa. Taksikuskit seisoskelevat uutuuttaan kiiltelevien länsiautojensa lähettyvillä. Finnairin kone on juuri laskeutunut.

Passijonosta päästyäni kiiruhdan ulos. Olen matkalla Debreceniin, 220 km Budapestistä itään. Junan lähtöön on puoli tuntia aikaa. - Haluaisin mennä Köbányaan, sanon ensimmäisenä jonossa olevalle taksisöförille unkariksi. Köbánya (Kivikaivos) on esikaupunkiasema, jolla itään menevät junat pysähtyvät. Kaupungin keskustassa olevalle lähtöasemalle tuskin enää ehtisinkään. Taksinkuljettaja ei vaikuta mitenkään palvelualttiilta. - Matka on kyllä aika kallis, hän sanoo, silmäilee minua päästä jalkoihin. - Mennyi az? Paljonko, kysyn. Saan vastaukseksi kaksituhatta yhdeksänsataa forinttia eli noin 160 Suomen markkaa. Todellakin, hiukan liian paljon matkasta, jonka Ikarus-bussikin köröttelee viidessätoista minuutissa.

Bussi seisookin läheisellä pysäkillä lähtövalmiina. Ennen kuin olen raahannut laukkuni sinne asti, on pari kolme muuta taksikuskia rientänyt kysymään, minne olen matkalla. Jokainen heistä haluaisi niin mielellään viedä minut aina Debreceniin asti! Sanon meneväni junalla. - Mutta taksikyyti olisi paljon miellyttävämpi, inttää komea nuori husaari - eikä maksaisi kuin yhdeksäntuhatta forinttia. Sanon meneväni junalla.

Bussinkuljettaja istuskelee ratin takana, vilkaisee syrjäsilmällä, mutta ei hievahdakaan paikaltaan kun alan hilata laukkujani auton ovesta sisään. Lentoasemalla sattumalta tapaamaani toista Debreceniin matkalla ollutta suomalaisnaista ei näy ei kuulu. On ilmeisesti juuttunut rahanvaihtopaikan jonoon. Pyydän kuljettajaa odottamaan hetken. - Ei tässä ole aikaa odotella, auton on lähdettävä ajallaan. Totta. Ovi rojahtaa kiinni, bussi nytkähtää liikkeelle. Käytävän toisella puolella istuva äidillisen näköinen unkarilaisrouva alkaa jutella kanssani. Hän jää ennen minua pois, kertoo Köbányan, jota myös Kispestiksi kutsutaan, olevan päätepysäkin. Matka sinne maksaa 18 forinttia eli yhden markan. Tarjoan kuljettajalle 20 forintin kolikkoa, mutta hän ei voi ottaa rahaa vastaan, pitäisi olla lippu. Mistä minä sellaisen olisin tähän hätään ehtinyt saada? Onko niitä lentoasemalla edes myytävänä? - Antaa olla, bussinkuljettaja huitaisee kädellään. Revin laukut autosta alas, kysyn, tietääkö hän, missä päin junalippuja myydään. - Se on kyllä kirjoitettuna lippuluukun yläpuolelle seinään, hän sanoo jo suorastaan ystävällisesti.

Aseman liukuportaissa olen laukkuineni lentää selälleni. Ensimmäisellä luukulla myydään vain metrolippuja, Köbánya on nimittäin myös metron pääteasema. Siinä olisi nyt bussilippu
automaattikin, mutta tällä hetkellä en tarvitse niitä. Ehdin juuri kuvitella, miten siinä olisi saattanut käydä jos todella olisin lentänyt nurin, miten hiukseni olisivat tarttuneet liukuportaiden väliin... kun huomaan Marjatan, lentoasemalla tapaamani suomalaisnaisen seisovan koko komeudessaan eräällä lippuluukulla vierellään sama taksikuski, jolta itsekin olin kyytiä kysynyt! Puhuvat englantia keskenään. Siinä samalla saan minäkin junalippuni ostettua. Ensimmäisen luokan lippu Debreceniin maksaa 780 forinttia. Taksinkuljettaja saattelee meidät asemalaiturille. - How much? Marjatta kysyy. - Kaksituhatta viisisataa forinttia. (Neljäsataa forinttia vähemmän kuin hän oli minulle ilmoittanut.) Marjatta maksaa. Taksikuski sipaisee rahat taskuunsa ja hyvät matkat toivoteltuaan poistuu paikalta. - Ei kannata ostaa ensimmäisen luokan lippua, sillä seisomapaikan silläkin vain saa, Marjattaa on jo ehditty valistaa. Minä puolestani olin kuullut, että ensimmäisessä luokassa on rattoisampi matkustaa, mutta siellä saattaa saada vaikka kanan polvelleen.

Juna saapuu asemalle. Vaunu on vanha, mutta siisti. Punaisella verhoillut korkeaselkäiset istuimet näyttävät mukavan pehmeiltä. - Ovatkohan nämä paikat vapaat? Kysyn liukuovella varustetun osaston nurkassa istuvalta pönäkän näköiseltä mustatukkaiselta mieheltä. Hän nyökkää vastaukseksi. - Seuraava osasto olisi muuten ollut ihan tyhjä, Marjatta huomauttaa. Asetumme junaan taloksi. Alkaa melkoinen pälätys kun meillä Marjatan kanssa on viimein aikaa ja tilaisuus ryhtyä tutustumaan toisiimme. Siinä ilta ehtii hämärtyä, hieman rähjäisen näköiset esikaupunkialueet vaihtua avariksi, pehmeälatvaisten akaasiapuurivistöjen halkomiksi vihreiksi niityiksi. Ehdimme nähdä viehättävän unkarilaisen kylän, joen ja pikkukaupungin ennen kuin kaiken kattava pimeys nielaisee maiseman emmekä näe muuta kuin omat hahmomme ikkunalasissa ja sieltä täältä pimeyden keskeltä pilkottavan yksinäisen valon.

Konduktöörin tullessa ilmenee, että samassa vaunuosastossa torkkuvalla mustatukkaisella miehellä on toisen luokan lippu, mutta maksamalla - meikäläisittäin pienen - lisämaksun hänen ei tarvitsisi vaihtaa vaunua. Mies ei heti ymmärrä, hän ei puhu unkaria, mutta Marjatan avustamana homma saadaan hoidetuksi ja mies mies maksaa erotuksen. Siemaistuaan pitkäkaulaisesta limonaadipullostaan kulauksen hän jatkaa uniaan kasvoillaan nukkuvan lapsen autuas, viaton ilme. Vatsan päällä lepäävän pullean käden nimettömässä kiiltelee ohut sileä sormus. - Varmaan saksalainen, Marjatta kuiskaa. Minä veikkaisin, että italiaano, ei... vaan paremminkin bulgarialainen, armenialainen tai jostain sieltä päin.

Seisoskelen välillä vaunun käytävässä. Ylös nostetuista ikkunaluukuista tulvii lämmintä pustan ilmaa sisään. Pimeyden keskeltä häämöttää jonkin ohittamamme aseman nimi. Vauhti hidastuu... pysähtyy, odotellaan vastaan tulevaa junaa. Matka Budapestista Debreceniin kestää lähes kolme tuntia. Kun palaan paikalleni, Marjatta kertoo vaihtaneensa matkaseuralaisemme kanssa muutaman saksankielisen sanan. Alan vilkuilla kelloani. Päinvastoin kuin Suomessa, asemien nimiä ei kuuluteta junassa. Onneksi Debrecenissä asuva ystävättäreni on lähettänyt junan tarkan saapumisajan. Ja kun kello on sen verran, vauhti hidastuu. Alamme hilata laukkuja käytävään. - Debrecen? Nurkassa istuva mieskin herää. - Kyllä, vakuutamme Marjatan kanssa. Mies ottaa tavaratelineeltä laukkunsa, heittää hihattoman verkkopaitansa päälle pusakan ja painelemme peräkanaa vaunun ovelle.

Unkarilaisherra, joka on auttanut asemalle jääneen naisen matkatavaroineen alas, haluaa auttaa myös meitä. On jo kaksin käsin kiinni matkalaukussani kun minä kuikuilen junan rappusilla, toinen jalka asemasillalla, Marjatta ja muukalainen, matkaseuralaisemme oviaukossa kahta askelmaa ylempänä. - Onhan tämä Debrecen? Varmistan. - Ei, tämä on Hájdúszobosló!

Äkkiä junaan takaisin!

- Debreceniin on vielä kymmenen minuttia, asemalta junaan hypännyt unkarilaismies toteaa, näyttää rannekelloaan. Meillä Marjatan kanssa on hauskaa, mutta matkaseuralaisemme luo meihin ainoastaan pitkän, merkitsevän katseen. Ja kun kymmenen minuutin kuluttua olemme taas jäämässä junasta, ei minkään valtakunnan prinssiä, husaaria ole auttamassa meitä ja matkaseuralaisemmekin pysyttelee omissa oloissaan emmekä tapaa häntä enää. Juna jatkaa matkaansa. Unkarilaisystävättäreni odottaa asemalla. Marjatalla ei ole yösijasta tietoa, sanoo menevänsä hotelliin. Loppujen lopuksi pötkötämme kumpikin varpaat vastatusten ystävättäreni olohuoneen seinän pituisella sohvalla.

Seuraavana aamuna menemme ilmoittautumaan yliopistolle, jonka kampuksella me ja viitisensataa muuta eri puolilta maailmaa saapunutta kielenopiskelijaa tulemme majailemaan seuraavan kahden viikon ajan. Ennen yliopistolle lähtöämme Marjatta näyttää totiselta. - Minulta on mennyt hirveästi rahaa, hän sanoo. - Mutta ethän sinä ole vielä ostanutkaan mitään, ihmettelen. - Minä annoin siellä asemalaiturilla sille taksikuskille erehdyksessä viidentuhannen forintin setelin, vaikka minun piti kahden tonnin setelin lisäksi antaa vain viisisataa. Laskemme rahat yhdessä. Marjatalla oli ollut sekä viidentuhannen että viidensadan forintin seteli, nyt oli ainoastaan jälkimmäinen. Taksinkuljettaja oli siis saanut seitsemäntuhatta forinttia - yli neljäsataa markkaa - eli keskivertounkarilaisen reilun puolen kuukauden palkan yhdestä muutaman minuutin pituisesta matkasta! Huomasiko hän erehdyksen heti vaiko vasta myöhemmin, sitä emme saisi kosaan tietää.

JK. Lentoasemalla olisi ollut bussilippuautomaatti heti ulko-oven vieressä ja bussissa voi kanssamatkustajilta pyytää (ostaa) lippuja eivätkä läheskään kaikki taksiautoilijat ole edellä kerrotun kaltaisia, mutta kyydin hinnasta on kuitenkin hyvä sopia etukäteen.
-------------------------------------------------

Tämä kertomukseni on julkaistu silloisen työnantajani asiakaslehdessä ja mahdollisesti myös edellisen blogiyhteisömme sivuilla. Silloinen Ferihegyn lentokenttä on nykyiseltä nimeltään Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema, terminaali on uusittu, ilmeisesti myös liikenneyhteydet ovat muuttuneet. Ja kaikkien EU-maiden 65 vuotta täyttäneet kansalaiset saavat Unkarissa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla (bussit, junat, metrot) ilmaiseksi.