Käpälämaitoa

Eräänä keväänä perheeseemme päätettiin hankkia kissa. Lehti-ilmoituksen innoittamana ajoimme naapurikuntaan maalaistaloon, jossa toinen toistaan suloisemmat kissanpennut kisailivat keskenään. Miten ihmeessä noista osaisi valita mieluisimman? Viimein tytär valitsi hiukan aran oloisen  harmaanvalkoisen kissanpojan, joka turhaan oli yrittänyt piiloutua toisten taakse. Emännän vastusteluista huolimatta maksoimme kissasta kymmenen markkaa. Samaan hintaan olisimme saaneet toisenkin pennun, mutta päätimme tyytyä yhteen.

Kotimatkalla kissanpoikanen kiipeili villatakkini rinnuksilla samaan aikaan kun pohdimme, mikä kissalle nimeksi? Ehdotin Nikodeemusta. - Nikodeemus, yääk! Poika huutaa. Tyttö ehdottaa Pyryä. - Tai Paska! Poika keksii. - Mitä sinä nyt tuommoisia, nuhtelen, taitaa olla housuissas kun haiskahtelee. - Itelläs on! Poika mylvii. Loppujen lopuksi, olisiko ollut perheenpään ehdotuksesta, kissasta päätettiin tehdä Topi.

Miten pieneltä ja hauraalta Topi-kissa näyttikään  kerrostalokotimme lattialla, jossa se vielä hiukan horjuvin jaloin  tutki outoja paikkoja, ehkä etsiskeli emoa ja sisaruksiaan. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa sille toinen kissa kaveriksi, ajattelin.   Hellittelimme sitä sylistä syliin. "Muoskat, ei pie muokata kissoo!" Muistin mummoni aikoinaan varoitelleen. Liiallisesta  muokkaamisesta, vunuttamisesta se nimittäin saattaisi saada ripulin, mummo oli kieltänytkin nostamasta kissaa mahan alta. Emokin nosteli poikasiaan tarttumalla niitä niskasta kiinni. Varsin pian Topi oppi sisäsiistiksi kun vain muistimme jättää vessan oven sen verran raolleen että se sai sen tassullaan avattua ja pääsi hiekka-astialleen. Se keksi myös mitä merkillisimpiä nukkumispaikkoja.  Kerran pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme sen keittiön kaapista pienestä kattilasta kerälle kiertyneenä!

Kauniina kesäpäivinä Topi sai leikkiä parvekkeella, arvelimme  että vielä se ei jaksaisi loikata kaiteelle. Mutta Topi löysi lattialta pökertyneen ampiaisen ja nappasi sen suuhunsa sillä seurauksella että ampiainen pisti sitä poskeen ja  poski turposi kuin vehnäpulla! Ei muuta kuin äkkiä eläinlääkärille, joka hoiti kissan posken kuntoon. Joitakin päiviä myöhemmin Topi tunki päänsä kylpyammeen ja ammeen vieressä olleen lämpöpatterin väliin eikä saanut sitä sieltä pois. Huuto oli hirveä! Miten niin pienestä olennosta voikin lähteä niin sydäntäsärkevä, korvia viiltävä huuto? Olin yksin kotona, en hoksannut soittaa mihinkään vaan riuhdoin kylppärin patteria kaikin voimin ja ihme ja kumma, viimein se liikahti sen verran että kissa sai kiskaistua päänsä ammeen ja patterin välistä pois. Puristuksen voimasta sen toinen silmä oli kuitenkin mennyt sameaksi ja taas lähdettiin lääkärille. - Sitä kissaa sentään kiidätettiin lääkäriin eräänkin kerran, muuan perhetuttava muistelee vieläkin. Seuraavan lääkärireissun syy oli ummetus. Ja olisiko sitä seuraava käynti ollut sitten kun oli jo steriloinnin aika. Poikakissa leikattiin ettei se mouruaisi tyttökissojen perään. Eläinlääkäri, vanhahko herra kertoi kissan nukuttamisen olevan tarkkaa touhua, jos nukutusainetta antaa hiukankin liikaa, kissa saattaa nukahtaa lopullisesti. Jännitimme, miten Topin käy. Hyvin kävi, ajan mittaan kissa kasvoi ja komistui.

Topin maito- ja vesikuppi olivat keittiön nurkassa. Kerran olin ilmeisesti lämmittänyt maitoa liikaa ja kissa taisi polttaa kielensä. Vahingosta viisastuneena se ei siitä lähtien enää koskenut maitoon kielellään, vaan kastoi oikean etutassunsa maitoon ja nuoli pisarat siitä! Veden se edelleen litki kielellään. Kissan  ruokia oli jo markkinoilla, purkkiruokaa Topi suostui syömään,  mutta rakeisiin se ei koskenut. Sen suosikkeja olivat jauheliha ja silakat. Pakastesei ja siankylki olivat herkut ylitse muiden. Ruoanlaitto oli välillä tuskallista kun kissa kieppui jaloissa herkkupaloja  kyttäämässä. Joskus suljin keittiön oven sekä korvani kissan jympsytyksiltä. Oven alta näkyi kaksi valkoista tassua ja kerran ovi alkoi aavemaisesti aueta omia aikojaan... Kissa riippui ovenkahvassa etutassuillaan! Tilanne oli niin riemullinen että pakkohan siitä oli palkkioksi muutama herkkupala antaa!

Eräänä iltana kahvia juodessani kuulin keittiön ikkunan takaa pimeästä outoa rapinaa. Topi oli kävelyllä kolmannen kerroksen ikkunan kapealla, alas päin kaartuvalla ulkolaudalla! Oli tuuletusikkunan raosta livahtanut  sinne. Olimme jo tottuneet sen trapetsitaiteiluihin parvekkeen kaiteella mutta tämä oli uusi aluevaltaus. Iltaisin Topilla oli tapana asettua  vuoteeni jalkopäähän nukkumaan sen jälkeen kun oli ensin kävellä tallustellut päälläni edes takaisin. Aamuisin minun oli ensi töikseni potkittava kissa keittiöön, lämmitettävä sille käpälämaitoa ja vasta sen jälkeen pääsin laittamaan muille aamiaista. Kissa oli ottanut oikeudekseen istua pöydällä, joskus jopa leipäkorissa perheen aamukahvin ajan. - Koko pöytä tärisee kun sä rapsutat korvaasi! Tytär kivahti sille kerran. 

Kesällä Topi keikkui parvekkeen kaiteella, talvella naksutti olohuoneen ikkunalaudalla leukojaan parvekkeella pyrähdelleille  linnuille. Siihen aikaan kerrostalojen parvekkeille sai laittaa linnuille lyhteitä, kiinnittää lintulautoja, nykyään kaikki sellainen on kiellettyä. Ilmeisesti Topi-kissankin tasapaino alkoi iän myötä horjua koska se eräänä päivänä putosi parvekkeen kaiteelta alas! Olimme kauhuissamme. Kuoliko se? Katkesiko jalka? Mitä vielä, kissa kiiti nuolena läheiseen metsikköön. Jonkin ajan kuluttua se hipsi sieltä matalana maata vasten kotiovelle ja suoraan sängyn alle. Kai sillä oli paikat kipeinä, koska makaili siellä tuntikaudet, ei syönyt eikä juonut. Seuraavaa putoamista emme huomanneet ennen kuin ovikello soi ja naapurin pikkupoika kysyi: - Onks tää teidän kissa? Samassa  likaisen ruskea liejuinen olento, jota ensin luulin rotaksi, luikahti sisälle. Topihan se siinä! Olin avannut makuuhuoneen tuuletusikkunan ja kissa oli ehkä aikonut taas kävelylle ikkunan ulkolaudalle, mutta olikin molskahtanut alhaalla pihalla olleeseen kuralätäkköön! Meillä oli ollut  jotain hässäkkää, olisiko jompikumpi lapsista ollut sairaana tai muuta niin että emme olleet huomanneet kissan katoamista lainkaan.

Vuosien mittaan minulle oli tullut tavaksi käydä Topin kanssa kevätretkellä läheisillä kallioilla. Tapoihin kuului että retken päätteeksi Topi sai jäädä metsäpolulle hetkeksi yksinään. Näimme ikkunasta kissan valkoisen rinnan loistavan puiden lomasta kun se istui kivellä kevättuulia  haistelemassa tai lintuja ja oravia kyttäämässä. Toisen kissan kohdatessaan se puolusti raivokkaasti reviiriään, variksien kanssakin taisi joskus tulla suukopua. Mutta kertaakaan Topi ei lähtenyt lähimetsikköä kauemmaksi, vaan kylliksi ulkoiltuaan  tuli kotioven taakse raapimaan ja naukumaan, postiluukkua kolistelemaan. Reissuun lähtiessämme veimme Topin anopille hoitoon, paitsi pari kertaa se pääsi mukaamme Savon matkalle. Meillä ei ollut mitään kissan kuljetuskoria, Topi nukkui tyytyväisenä autoropposemme takaikkunalla tyynyn päällä koko ajomatkan. Kerran jätimme sen pariksi päiväksi yksin kotiin. Se oli virhe. Kotiin palattuamme eteisen seinältä raanu oli revitty alas, ruoka- ja juomakupit oli lennätetty keittiön nurkasta toiseen, oli riehuttu siellä sun täällä! 

Topi ei suostunut valjaisiin, mutta kaularusettia se rakasti. Istahti  paikalleen ja kurotti kaulaansa kun sitä lähestyttiin silkkinauhan kanssa. Ja kun joku perheestä oli sairaana, Topi pysyi vierellä lohduttamassa, mieluiten pää samalla tyynyllä sairaan kanssa. Kun Topi näki että levylautaselle laitetaan soitettavaa, se asettui  kuuntelemaan. Kissa oli myös varsinainen linssilude, noilta vuosilta perheemme albumeissa ei ole montaakaan kuvaa, jossa Topi-kissa ei olisi mukana. Eräässä joulukuvassa se istuu punainen rusetti kaulassa lipaston päällä kolmihaaraisen  kynttilänjalan takana. Suoranainen ihme, etteivät kynttilöiden liekit tarttuneet sen turkkiin. Jouluksi Topin rusettiin kiinnitettiin kulkunen. Vaikka Topi oli lempeä luonteeltaan, kerran se puri minua ranteeseen ja toisen kerran raapi selkääni pahannäköiset kynnenjäljet. En  enää muista, mistä olimme olleet eri mieltä.

Mutta sitten Topi sairastui. Alkoi laihtua ja oksennella ja eräänä   keväänä koulujen päätöspäivänä, toukokuun viimeisenä se  todettiin parantumattomasti sairaaksi. Lääkärin mukaan hillittömät oksentelut johtuivat kasvaimesta, joka oli niin pahassa paikassa että sitä ei voitaisi parantaa. Lasteni isä, joka oli vienyt Topin lääkärin luo, palasi kotiin yksin. Yhdessä lääkärin kanssa he olivat  tehneet raskaan päätöksen. Neljätoista vuotta meille kaikille rakas Topi-kissa oli ollut mukana perheemme arjessa ja juhlassa, iloissa ja murheissa. Nyt Topin kaunis katse, loistavat vihreät silmät  olivat iäksi sammuneet. 

Marraskuun toinen oli Topin päivä, sytytin kynttilän ja aloin muistella Topi-kissamme tarinaa, paljon jäi vielä kertomatta. Kuvassa Topi kyyhöttää keittiön tuolilla, vahtii silmä tarkkana jääkaapin ovea.