- Miks se on irrallaan? Parahdan kun kolmannen kerroksen iso punaruskea Vilmakoira tulee rapussa vastaan ja tapansa mukaan alkaa hutalehdella ympärilläni kun uupuneena olen palaamassa lenkiltä kotiin. Onneksi saan asetettua kävelysauvat aidaksi itseni ja koiran väliin niin ettei se pääse hyppimään minua vasten. - Se kiskaisi itsensä irti, Vilman emäntä selittää, tulee kaiteesta pidellen rappuja alas, ottaa koiran kiinni, pahoittelee minulle, koirapelkoiselle asiaa. Vallattoman Vilman lisäksi tässä rapussa asuu kaksi tummaturkkista pikkukoiraa sekä yksi iso musta, pulleahko "vanha herra", joka kulkee kiltisti taluttajansa hihnassa, ei reagoi vastaantulijoihin, mitä nyt joskus saattaa murahtaa tervehdyksen parvekkeeltaan.
Edellisellä viikolla olin nähnyt unta, että Vilmakoira oli pihalla hyökännyt päälleni ja olin jäänyt makaamaan liikkumattomana sen alle siinä toivossa että se luulisi minua kuolleeksi eikä tekisi mitään pahaa. Olin rähissyt Vilman omistajille, mukavalle vanhalle pariskunnalle, uhannut heitä poliisilla ellei koiraa pidetä kiinni. Onneksi vain unessa. Todellisuudessa Vilma ei juoksentele pihalla irrallaan, mutta kovilla emäntäparka näytti olleen sen kanssa silloin kun irlanninterrieri (?) Vilma oli otettu heille edellisen, ilmeisesti vanhuuttaan kuolleen koiran jälkeen ja sitä oli alettu kouluttaa tottelemaan taluttajaansa. Joskus näytti siltä että Vilma vie ja emäntä vikisee hihnan päässä. Nyt he kävelevät yhdessä sopuisasti, mutta minkäs Vilma luonteelleen voi, sille että se ilmeisesti ihan vain hyvän hyvyyttään haluaa tutustua ihmisiin, toivoo heidän leikkivän ja ilakoivan kanssaan. Ketään en ole kuullut sen puraisseen saati kaataneen maahan. Lapsuudenkodissani oli koira, pörröturkkinen pystykorva Ressu eikä kenellekään ollut tullut mieleenkään pelätä sitä. Olen kertonutkin Vilman emännälle, mistä koirapelkoni juontaa. Unkarista 1980-luvulta.
On leppeän lämmin elokuun yö, kuljemme Juditin (nimi muutettu) talon pimeän pihan poikki, hän edellä matkalaukkuani raahaten, minä perästä puutarhan kukkien, kypsien hedelmien tuoksua nuuhkien. Äkkiä talon ovi kolahtaa ja hevosen kokoinen musta otus syöksyy nurkan takaa suoraa päätä päälleni! Onneksi saan kädelläni seinästä tukea samalla kun koira etutassut olkapäilläni nuuhkii ja nuoleskelee naamaani, polkee takajaloillaan varpaitani. Olen kauhusta kankea, yritän huutaa mutta ääntä ei tule. - Hän vain iloitsee kun sinä tulit, Judit lohduttaa. Samassa talon isäntä ilmestyy pyjama päällä rappusille, Judit rähisemään hänelle siitä että hän on jättänyt ulko-oven lukitsematta ja koira on päässyt pelästyttämään suomalaisvieraan. Koira viedään sisälle. Seinärappaus on nirhannut käteni verinaarmuille, bleiserini tasku repsottaa ratkenneena, itkettää.
Koiran peti on lasiverannalla. Yöllä minun on mentävä vessaan. Pytyllä istuessani kuulen oven käyvän, hipsuttavat askeleet eteisen lattialla... Onneksi vessan ovi on sisäpuolelta säpissä, mutta oven läpi kuulen koiran läähätyksen. Huudan Juditia. Hän ilmestyy kuin pelastava enkeli vaaleassa yöpaidassaan, vie koiran pois. Huoneeni on viihtyisä ja helteelläkin ihanan viileä. Aamulla pihapuun lehtien varjot värähtelevät pitsiverhon takana, päivästä on tulossa aurinkoinen. Heristän kuuloani, merkillinen mussutus lattian rajassa. Koira! Se tonkii auki jääneen matkalaukkuni sisältöä, erityisen kiinnostunut se näyttää olevan terveyssidepaketista, yksi side lojuu lattialla kauempana. Huudan Juditia. Mitään ei kuulu. Muistan Juditin kertoneen, että hänellä on tapana hakea läheisestä leipomosta tuoreita sämpylöitä aamiaispöytään. Miksei ottanut koiraa mukaansa, ajattelen. Päätän esittää nukkuvaa siihen asti kunnes hän palaa. Ulko-oven kolahdus ja koira luikkii emäntänsä luokse. Juditin mies on jo lähtenyt töihin. Ehdotan, että koira laitettaisiin vierailuni ajaksi kiinni. - Hän ei ole tottunut siihen, Judit sanoo. Ilokseni talon isäntä toteuttaa toiveeni, panee koiran kiinni jonkinlaiseen pihalla olevaan vaijeriin. Mutta iloni loppuu lyhyeen, alkaa mieletön itku ja valitus, koira ulvoo kuin susi kuutamolla, ohikulkijat pysähtyvät portin taakse ihmettelemään. Se on pakko päästää vapaaksi, minkä jälkeen se kiitää onnessaan pitkin pihaa, syöksyy milloin minkäkin hedelmäpuun alta esiin, hypähtää minua vasten, nuolaisee naamaani, jatkaa lentoaan. Jos olisin tottunut koiriin, luultavasti osaisin yhtyä sen iloon, mutta nyt pelkään saavani sydärin ennen kuin kymmenen päivän pituinen kielikurssimatka on ohitse.
Niinpä en olekaan uskoa silmiäni kun näen saman otuksen parin päivän päästä Balatonilla, jossa se kulkee Juditin rinnalla palkintoseppele kaulallaan. "Hän" on voittanut näyttelyssä ensimmäisen palkinnon ja käyttäytyy kuten palkintokoiran tuleekin. Ei liehu eikä kohella, antaa kiltisti sitoa itsensä rannan puuhun. - Mitä merkkiä, tarkoitan rotua se on? Kysyn Juditilta. - Doberman, hän sanoo ylpeänä. Siinä vaiheessa minä olen jo muuttanut Juditin talosta yliopiston asuntolaan parin muun siellä asuneen suomalaisnaisen luokse. -Täällä on kutjake joka talossa, toinen naisista toteaa. (Koira on unkariksi "kutya", kutja,)
Kolme vuotta myöhemmin vietämme Juditin kanssa aurinkoisen kesäpäivän Budapestissa. Eräällä sillalla hän pysähtyy, tuijottaa veteen. - Minulla on ollut hyvin suruisa talvi, hän huokaa silmät kyynelissä. Hänen koiransa on kuollut. Pihaportti oli unohtunut auki ja koira oli juossut kadulle suoraan auton alle. En osaa surra koiran kuolemaa, vaikka esitänkin surunvalitteluni. - Mutta minulla on nyt toinen, nuori (uusi) koira, hänkin on hyvin okos, (viisas), Judit sanoo ja hymyilee jälleen. Nyt ystäväni Judit, hänen miehensä, koiransa sekä lukuisat kissansa ovat jo autuaammilla asuinmailla.
Olen ehkä kertonut kohtaamisestani unkarilaiskoiran kanssa jossain edellisessä blogijutussani, mutta koska se aina ison irrallaan kulkevan koiran kohdatessani palautuu mieleeni, kerroin uudestaan. Järjestetäänköhän koirapelkoisille kursseja kuten esimerkiksi lentopelkoisille on alettu järjestää? Mutta vaikka sellaisen kurssin kävisinkin, suhtautuisin edelleen varauksella koiranomistajien hokemaan "ei se tee mitään." Kiltti koirakin saattaa saada raivarin. Niin ainakin tapahtui eräälle kiltille "ei se tee mitään" lassie-koiralle, joka jonkin kapulanhakuleikin yhteydessä suuttui isäntäänsä niin että kaatoi tämän pihan asvaltille ja pahoinpiteli sairaalakuntoon. Eikä koiraa aina ole kokoon katsomista. Huoneeseen lyllertävä kiltin näköinen pieni koira katsoo vierasta niin ystävällisesti että tämä ojentaa kätensä silittääkseen sitä. Seurauksena puremahaava ranteessa, ensiapupoliklinikka reissu jäykkäkouristupiikkiä varten ja käsi paketissa kotiin kuten eräälle matkatoverilleni kävi. Mutta koirien keskellä täällä vain on asuttava ja elettävä. Onneksi tämän rapun koiruuksista kukaan ei haukunnallaan häiritse muita asukkaita, mitä nyt "vanha herra" saattaa ohi mennessään murahtaa tyytymättömyyttään (vai tyytyväisyyttään?) kun omistaja vasta joskus puolen yön maissa kotiin palattuaan vie sitä iltapissille.
Mielenkiintoinen tarina!
VastaaPoistaItse olen aina pelännyt koiria hiukan, kunnes miniä toi Nallen taloon. Silloin hurahdin!
Minä en päästä koiriani hyppimään ketään vasten sanoen ettei se tee mitään. Kyllähän se tekee jo, jos se hyppii toista vasten. Ei se ole hyvä juttu, varsikin ne, jotka eivät ole tottuneet koiriin voivat pitää sitä epämiellyttävänä ja pelottavanakin.
Minäkin jouduin pari vuotta sitten luopumaan iltaulkoilusta koirieni kanssa muutamaksi päiväksi, kun eräs rottweiler hyökkäsi kimppuumme neljä-viisi kertaa peräjälkeen.
Kerran kaaduin pää edellä ojaan, Nalle-koira minun päälle ja siihen pyörä vielä päällimmäiseksi, ja rottweiler Nallen kurkkuun kiinni.
Siitä syntyi paha koiratappelu, mutta vaikka Nalle on pieni, se on ärhäkkä kun sitä kiusataan, vai suuttuiko sen takia että minulla teki kipeää se kaatuminen.
Oli se hankala tilanne, kun Nalle oli hihnassa, minä alimmaisena ojassa ja hihna pyörässä kiinni, ja pyörä minun päälläni. Siinä sitten kaksi rähisevää koiraa!
Rottweiler lähti karkuun häntä koipien välissä, veri kuonosta valuen, Nallella oli pieni haava kuonossa ja minulla nilkka venähtänyt ja keho mustelmissa kaatumisen vuoksi.
Löysin pari päivää myöhemmin koiran omistajan, kun kyselin naapureilta.
Menin kertomaan koiran käytöksesta. Se oli erään naapurin koira, en edes tiennyt että heilläkin oli koiria.
Mies suuttui niin pahasti koiralle, että otti sitä kaulapannasta kiinni ja heitti keittiön seinään!
Minulla tuli itku, ja talon emännällä myös. Eihän koiraa noin voi kohdella monta päivää tapahtuman jälkeen. Parampi olisi etteivät päästäisi iltaisin sitä yksin ulos tarpeilleen, jonkun pitäisi viitsiä lähteä mukaan. Mietin jo ilmoituksen tekemistä siitä, mutta se jäi, olihan kyseessä naapuri. En tiedä teinkö oikein kun en ilmoittanut. Se mietityttää.
Minulle tuo koiran hyökkääminen oli kamala kokemus, mutta paljon kamalampi se, että sen isäntä pahoinpiteli koiraansa kun kerroin, mitä se oli tehnyt.
En silti ole pelännyt koiria sen jälkeen kun tutustuin Nalleen. Ja nyt minulla on Pimukin.
Olen kuullut että on olemassa jotain terapiaa esim. eläinpelkoisille.
Mutta mielestäni on eläinten omistajien vastuulla pitää huoli siitä, etteivät heidän lemmikkinsä häiritse muita.
Kiitos! Tuntuu hyvältä että Sinä koirien omistajana ymmärrät pelkoni. Täällä kaupunkialueella koiria ei saisi pitää irrallaan, mutta kyllä kesäisellä lenkkipolullakin koira saattaa juosta vastaan ja omistaja tulee jossain matkojen päässä. Naapurini vievät koiraansa autolla lähimpään koirapuistoon, jossa se saa mielin määrin peuhata ja juosta irrallaan.
PoistaNiin, eikä maallakaan saa pitää koiria irrallaan kuin metsästysaikana, käsittääkseni.
PoistaMinäkin käytän koiria koirapuistossa. Ja juoksutan irrallaan omalla tontilla, eivätkä ne ole koskaan yksin ulkona pihalla, en myöskään pidä niitä koskaan irti yleisellä tiellä tai alueella.
Järki se pitää olla koiran omistajallakin! :)
Vaikka olen aina ollut koiraihminen, niin ajokoiran puraisema puolikuu pakarassa pelkään niitä edelleen. En juurikaan antaudu juttusille vieraan koiran kanssa ja irtokoiria nähdessäni - onneksi harvoin - siirryn mieluusti kadun toiselle puolelle.
VastaaPoistaEn pidä lainkaan siitä, että jotkut koiranomistajat kuljettavat suuria koiria rinnallaan pelkän käskyn varassa. Ei koira aina tottele, vaikka olisi kuinka koulutettu. Eläin tuppaa toimimaan vaistojensa varassa.
Siitäkään muoti-ilmiöstä en lainkaan pidä, että kerrostaloasunnoissa pidetään suuria koiria, joiden luontainen liikunnantarve jää joskus vain aamu- ja iltapissatyksen varaan. Tämä ei ole mutua vaan kuultua tietoa koirankasvattajilta.
Laali, ajattelisivatpa kaikki koiran omistajat samoin!
VastaaPoistaAnna, sitä minäkään en ymmärrä, että kerrostaloasunnossa jollain saattaa olla montakin koiraa.
Niin, monet ovat aika itsekkäitä eivätkä osaa ajatella asioita toisten kannalta.
PoistaOlen usein ajatellut, että monet koiran omistajat ovat kuin jotkut tupakoitsijat, he eivät ajattele ympärillään olevia ihmisiä ja aiheuttavat näin harmia kanssaihmisilleen.
Minäkään en tykkää siitä, että isoja koiria pidetään vangittuina kerrostaloasuntoihin, missä ne eivät saa liikuntaa ollenkaan. Se on mielestäni jo eläinrääkkäystä.
Olen enemmän kissaihminen kuin koiraihminen, ja pelkään tuntemattomia koiria. Etenkin ne, jotka haukkuvat kovaa.
VastaaPoistaToisaalta olen pelokas pikku hiiri tietyissä asioissa, hih, hih.
Hyvin kuvailet tapahtuman. Minäkin olisin pelännyt siellä Unkarissa. Kertomuksesi sai eläytymään mukaan tilanteeseen.
Ymmärrän koirapelkosi oikein hyvin ja eläidyin tarinaasi niin että kuuntelin kauhistuneena tassujen ääntä ja leikin valenukkuvaa..Toisaalta ymmärrän myös Juditin suuren surun, koska itselläni on ollut liuta näitä hömelöitä kutjakkeita ja olen monesti juuri lapsien kanssa joutunut peliin niiden kanssa, kun nousevat, vaikka kuinka opettaa, ettei iso koira nouse ikinä ihmistä vasten! Kiellän myös lapsia menemästä yksin koiran luo, vaikka onkin kiltti. Metsäkoirat ovat vähän uppiniskaisia ja itsepäisiä, vaikka tietävätkin asian ja varsinkin nämä ajokoirat nousevat mielellään aina tervehtimään:(
VastaaPoistaOlen pikkutyttönä joutunut kahden ajokoiran riepoteltavaksi ja leikkiähän se koirille oli, kun lapsi juoksi karkuun ja toinen niistä oli aina irrallaan, joten kauhuissani juoksin joka kerta pakoon ja koira sai minut kiinni ja kyllä kävi kipeästi sen terävät kynnet ja tassut, ennen kuin isä neuvoi ottamaan risun ja sanoi ettei saa juosta yhtään, eikä kääntää selkäänsä ja kas kummaa se auttoi heti. Ikinä en silti lyönyt, koska koira uskoi muutoinkin, mutta juoksuun ei auttanut kyllä lähteä, joten jähmetyin aina suunnilleen 100 vuodeksi paikalleni:)
Onneksi isän veljellä oli hyvätapaisia ajokoiria, joita en pelännyt ollenkaan ja itsellämme oli myös pikkuinen pystykorva. Kipeäähän ne tassut tekevät ja varsinkin naamaan sattuessa. Itse en osaa pelätä koiria kuin terveellä tavalla kun koira varoittaa lähestymästä. Koirat ovat joutuneet joskus keskenään rajuunkin tappeluun, eli miehen veljen koira ja omani ja jouduin tahtomattani kahakkaan mukaan, joten olen tullut pariinkin otteeseenkin purruksi, eli omat koirat purivat:) Terve koira ei käy ikinä ihmisen kimppuun joten pelko on siinä mielessä turha, mutta minkäpä pelolleen voi? Ehkä juuri se, ettei noteeraa koiraa ollenkaan voisi auttaa? Myös oikeaoppinen esto kuten teit sauvoilla on hyvä, hosuminen ja huitominen ärsyttää aina koiraa.
Kissoista minäkin tykkään. Se, ettei noteeraa vastaan tulevaa koiraa, on varmaan hyvä keino olla ärsyttämättä sitä, joku on sanonut, että koira vaistoaa jos ihminen pelkää sitä. Ja joku kertoi koiransa reagoivan vastaan tulevan sauvakävelijän sauvojen kopsahteluun.
VastaaPoistaHello Petriina. Kissa-ihmisiä sitä tässä ollaan.
VastaaPoistaSympaattisia, kesyyntymättömiä, ja putoavat joskus korkealtakin mutta aina jaloilleen, jatkaen matkaansa.
Koirista sen verran että pidän näistä kaikista pustykorvan tyyppisistä peruskoirista, maasta ja rodusta riippumatta.
Kotonani opin, että koira on ulkoeläin, jota ei pidetä eikä päästetä sisälle kun korkeintaan käymään, ei oleskelemaan.
Työssäni opin maaseutua myymälä autolla kierrellessäni(alle 19v) jo inhomaan näitä hienostelevia ihmisiä, jotka antoivat koiransa kulkea vapaasti, tulla nuuskimaan sisään autoon ja tarvikkeisiin, yrittämättäkään hillitä niitä mitenkään, hymyillen vain typerää itseriittoista hymyään, kun meidän hauva, HÄN, on nyt niin ystävällinen kultainen, herttainen ja kiltti, mamin kulta.
(Eipä silti, samaa nämä samoivat mukuloistaan, niitä mitenkään komentelematta.)
Yleensä nämä jotka koiriaan eivät komennelleet, olivat talon emännäksi ns. reittäpitkin nousseita tai päässeitä, hieman vaatimattomammista olosuhteista lähtöisin olevia, kuin mitä nykyinen asema heille oli.
Pahin kaikista oli erään keskustapuolueen politiikon rouva, edustusrouva, joka kultaisesta (piki musta) poppi koirasta tuli se kaikkein suurin riesa. Kun se ilmaantui auton sisään emäntänsä vanavedessä, sai lattian luututa märällä rätillä tippuvasta kuola vaahdosta, lautasen kokoisista tassun jäljistä, puhumattakaan kaikkialle tarttuneista karvoista, jotka kuivuttuaan levisivät kaikialle, ellei niitä heti onnistunut siivomaan.
Inhottava, kuolaava, huohottava, jättisuuri mastiffi, tai joku bernhandilaisen tapainen, painoa varmaan 100 kg ja pituutta meikäläisen verran, kun se nosti käpälänsä olkapäille kiittääkseen toimitetuista nautaeläinten reisiluista, joita emäntä vartavasten elikkoaan varten tilasi, tahrien samalla tipuuvaan kuolaansa niin vaatteet kuin naaman ja kädet, jos ei onnistunut sitä välttämään.
Kiltti se kyllä oli, mutta tottelematon, huomionkipeä, joka kaivoi edustus maatalon pihatien ja parkkipaikan puolimetrisille kuopille.
Inhottaa lisäksi ihmiset, jotka eivät koskaan huomioi toisia, suuressa omahyväisyyden tyytyväisyydessä paistatellessaan.
Sainhan nauraa! Kuvauksesi on niin herkullinen, että voin suorastaan nähdä, miten koirapelkoinen kissaihminen joutuu hyvän asiakaspalvelun nimissä ottamaan vastaan jättiläiskokoisen - onneksi hyväluontoisen - hurtan halit siitä hyvästä, että oli toimittanut "hänelle" naudan reisiluita!
PoistaEntä jos kirjoittaisit omaan blogiisi kohtaamisistasi koirien kanssa? Saisivat toisetkin lukea, tää mun koirajuttu on ollut täällä jo niin kauan että tuskin tänne enää moni lukijaa eksyy.