Pieni on kaunista, vai onko?

Kirjakaupassa katseeni osui tyhjän hyllytason päässä lojuneeseen lehtykäiseen. Hieraisin silmiäni paremmin nähdäkseni. Kas, uudistettu Hesarihan se siinä! Niin pienenä ja yksinäisen näköisenä, että tunsin sekä myötätuntoa että -häpeää sen puolesta. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten mahdollisesti sekä pinossa että vierellä olleet muut lehdet oli myyty loppuun ja lehden mustavalkoinen pieni koko ehkä senkin vuoksi korostui.

Lehden nähtyäni peruin puheeni ja ajatukseni kotipaikkakunnallani ilmestyvän Etlarin muuttamisesta helpommin käsiteltävään tabloid-kokoon. Olkoonkin että etenkin muhkean sunnuntainumeron lakanankokoisten sivujen selaaminen ja lukeminen nojatuolissa lukulampun alla on melkoista taistelua. En nimittäin osaa levittää lehteä keittiön pöydälle ja rönöttää siinä lukemassa.

Luettuani kaikki kiinnostavat jutut ja uutiset, katsottuani kuolinilmoitukset, huokaan helpotuksesta kun seuraavan sivun ylälaidassa komeilee "urheilu." Sen osion ohitan parilla yleissilmäyksellä, irroitan lehden lopusta tv- ja radio-ohjelmat, kaivaudun paperikasan alta esiin, kokoan lattialta sinne tänne sinkoilleet sivut ja kannan koko komeuden eteisen naulakon nurkassa kohoavan lehtipinon päälle. Pyhäaamun urakka ja lukunautinto suoritettu! Tätä kärsivällisyyttä kasvattavaa ähellystä paitsi jäisin jos lehti muuttuisi tabloidiksi ja tekstikin todennäköisesti entisestään pienentyisi ja kukaties koko sisältö vesittyisi. Kiitos ei, ei sen kaltaista uudistusta meille!

Uutta Hesaria hämmästellessäni varsinainen asiani oli vähällä unohtua. Pitkan tauon jälkeen olin harkinnut Parnasson tilaamista, mutta päättänyt tutustua ensin irtonumeroon. Lehtihyllyn toiselta puolelta se pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin. Aikaisempien vuosien hyvälle paperille painetut kauniskantiset Parnassot olivat ulkoisestikin olleet taideteoksia. Nykyinen vaisun ja värittömän näköinen, halvalle paperille painettu vihko, jonka hailakan kannen ylälaidasta lehden nimi sentään erottui suurin kirjaimin, oli vain kalpea aavistus entisistä. Onneksi sisältö näyttää edelleen mielenkiintoiselta ja monipuoliselta ja moniväriseltä, vaikka teksti, joitakin sivuja lukuunottamatta, onkin turhan pientä ja himmeää. Tosin etukannen eleettömyys (joku saattaa pitää sitä tyylikkäänä)  voi johtua siitä, että kyseessä on edesmenneen, pidetyn ja arvostetun päätoimittajan muistonumero.

Kirjahyllyssäni muhkean kokoisten Sävelten mestareiden, Eino Leinon koottujen runojen ym. vierellä nojailee pieni kellertäväkantinen kirjanen. "Anna Magdalena Bachin pikku kronikka." Lasteni isän musiikinopettajaltaan saama rippilahja. Pienessä kirjassa, jonka teksti on ihan luettavan kokoista, suuren säveltäjän vaimo pienesti ja vaatimattomasti kertoo elämästään maestron rinnalla. Joskus pieni voi olla kaunista.