Bussikatosten kunkut

    
Olin ollut kylässä toisella puolella kaupunkia, kävellä puuskutin iltapimeällä mäkeä ylös, pysähdyin välillä vetämään henkeä. Miten ylämäki nyt ottikin näin koville? Ehkä osasyy oli kova tuuli ja päin naamaa rätkittävä räntäsade. Onneksi mäen päällä odotti katettu bussipysäkki, joka oli suhteellisen siistissä kunnossakin. Penkki näytti kuivalta, mutta arvelin sen ehkä olevan liian kylmä istumiseen, joten päätin seisoskella katoksen alla tuulelta suojassa auton tuloon asti. Mutta toisin kävi.

Kaupan suunnalta lähestyi kookas mies. Ensin luulin hänen kantavan kakkulaatikkoa kun niin varoen sitä kuljetti, mutta kaljakorihan se oli. Hypähdin vaistomaisesti katoksen alta kauemmaksi kun väkevän viinan hajun ympäröimä, siististi  pukeutunut, ei vielä mikään ikäloppu herrahenkilö itseoikeutetusti valtasi katoksen, kävi keskelle penkkiä istumaan, asetteli kaljalaatikon maahan jalkojensa väliin. Nostin takin kaulukset pystyyn, vedin huppua lakin päälle, mutta tuuli repi sen saman tien takaisin niskaan, taivaalta tuiskuttavat jäiset pisarat pistelivät naamaa. - Kyllä on yläkerran ukko unohtanut miten talvea tehdään! Ensin pakkanen ja vasta sen jälkeen lumi,  eikä näin päin että ensin märkää lunta ja pakkanen sen päälle, hän huuteli katoksen alta. - Niin... liukastahan siitä tulee, totesin. Hän ilmoitti ilmaston muuttumisen olevan ihmisen aikaansaannosta, katsoi minuun aivan kuin olisin ollut syypää koko ihmiskunnan tekosiin. Kertoi olevansa  maalaistalon poika, joka kyllä tiesi mikä merkitys säätilojen seuraamisella syyskyntöjen ja muiden töiden kannalta on, ensin pakkanen ja sitten vasta lumi. - Ai jaa, sanoin.

Jos olin arvellut hänenkin tulleen bussia odottamaan, erehdyin. Hän repi pahvipakkauksesta oluttölkin, sihautti sen auki ja alkoi naukkailla.  Sisuni kuohahti. Teki mieli kysyä, että onko hänellä aavistustakaan, keitä varten bussipysäkkien katokset on rakennettu? Heitä ketkä odottavat bussia! Mutta olin hiljaa. Hän olisi saattanut tehdä tilaa vierelleen ja siihen en olisi mistään hinnasta mennyt, tai suuttua ja ties mitä siitä olisikaan seurannut. Ristinsieluakaan ei näkynyt missään, läheisen kaupan sulkemisaika lähestyi. Mies kertoi myöhemmin asuneensa varuskunta-alueella, olleensa armeijan palveluksessa. Just joo, upseeri ja herrasmies!  Komea upseeri hän on varmasti ollutkin. Ellei ole ollut upseerin autonkuljettaja, kengänkiillottaja tai mitä kaikkia tehtäviä  armeijasta mahtoi löytyäkään. Oli kuulemma ollut avoliitossa niihin aikoihin. Halusiko viestittää, että oli nyt vapaa? Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Siirryin vieläkin pari askelta kauemmaksi, en sanonut hänelle enää mitään. Tuuli ja räntäsade vain yltyivät,  eikä bussin valoja vieläkään näkynyt. Vaikka tavoilleni uskollisena olinkin pysäkillä liian aikaisin, kyllä sen nyt jo olisi pitänyt päätepysäkiltä tänne ehtiä. Bussien reitit ja aikataulut oli kesällä pistetty uusiksi, mutta mielestäni nämä iltavuorot olivat pysyneet ennallaan. Hytisin kylmissäni, mies huuteli jotain, mitä en yrittänytkään kuulla. Onneksi puhelin oli taskussani, ellei auto pian tulisi, menisin kaupan eteen, soittaisin sinne taksin itselleni. Vihdoin viimein linja-auton valot välkkyivät mäenrinteen talojen ikkunoihin! Auto pysähtyi katoksen eteen, luikahdin sisään ennen kuin ovi ehti kunnolla auetakaan. Katoksen alta upseeri ja herrasmies katsoi(ko?) kaihoten perääni. Ties miten houkuttelevalta minä hänen humalanhuuruisissa silmissään, kaukaisen katulampun kelmeässä valossa olin mahtanut näyttääkään!

Olin odotellut autoa kyseisellä pysäkillä ennenkin, mutta koskaan  bussikatosten kuninkaita tai kuningattaria ei ollut sattunut samaan aikaan paikalle. Kaupungissa markettien luona olevien  katosten alla heitä istuu penkin täydeltä lähes jatkuvasti eikä virkavalta pyynnöistä huolimatta voi, vai eivätkö haluakaan voida heille mitään? Bussien odottajat seisoskelevat kiltisti kauempana, perheenemännät roikottavat painavia ostoskasseja käsissään tai laskevat ne maahan, koska penkillä ei ole niille tilaa. Jos joku uskalikko tunkee itsensä tai kassinsa keskenään örveltävien kaljaveikkojen vierelle, joutuu vastailemaan heidän, useimmiten ihan hyväntahtoisiin kommentteihinsa. Harvoin bussipysäkkien kunkut nimittäin aiheuttavat matkustajille muuta harmia kuin valtaamalla heidän paikkansa, ryypiskelemällä, syljeskelemällä ja heittelemällä tupakantumppeja ympäriinsä.

Mutta jospa tämäkin ongelma poistuisi samalla kun toriparkki ja matkakeskus valmistuvat, kun Aleksista tulee, tai ei tule kävelykatu ja nyt autioina olevat keskustan liikehuoneistot täyttyvät uusista yrittäjistä. Kun koko kaupunki saa uuden ilmeen. Mutta jo nyt kaikki kaupunkibussit kiertävät, usein tyhjillään, rautatieasemalle rakenteilla olevan matkakeskuksen kautta. Niin tämäkin bussi, joka aikaisemmin ajoi Hollolankatua konserttitalon  pysäkin ja nykyisen linja-autoaseman ohi suoraan torille, ajaakin nyt ensin rautatieasemalle (kukaan ei jää siellä autosta eikä ketään tule autoon), sieltä ahtaiden katujen kautta Vesijärvenkatua alas, toriparkkityömaan ympäri Vapaudenkadulle, josta  starttaa oman asumalähiöni suuntaan. Ja kun menen täältä pohjoisen suunnalta bussilla kaupunkiin, on muistettava jäädä autosta pois jo entisen Kop:n kulmalla, muuten joutuu matkustamaan toriparkkityömaan ympäri ja bussi pysähtyy vasta  Vapaudenkadun loppupäässä, jatkaakseen Vesijärvenkatua ylös rautatieasemalle ja sieltä toiselle puolelle kaupunkia. (Lukija, pysyitkö tässä pyörityksessä mukana?) "Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa reittiuudistus käyttöön vasta matkakeskuksen valmistumisen jälkeen?" Kysellään paikallislehden mielipideosastolla.

Se hyöty reittien uusimisesta omalla kohdallani on, että nyt pääsen kotikadun pysäkiltä samalla bussilla keskussairaalalle, päivystyspoliklinikalle asti, aikaisemmin jouduin vaihtamaan torilla bussia. Jollain toisella suunnalla asuvalle tilanne on muuttunut päinvastaiseksi. Joidenkin on varattava entistä enemmän aikaa työ- ja koulumatkoihin, joidenkin matka taittuu entistä nopeammin. Kirjaston ja teatterin luokse, joiden lähettyvillä kauppatori vielä kevääseen asti sijaitsee, ei pääse bussilla lainkaan! Vaan joulu tulee tännekin, pukki saapui viime lauantaina toriparkkityömaan  läheiselle pienelle Lanun aukiolle. Samaan paikkaan pystytettäneen myös joulukylä kojuineen, ellei sen paikkaa ole jo siirretty tilapäistorille kirjaston ja teatterin väliin. Ja luntakin lienee luvassa, monen lumettoman viikon jälkeen tänä aamuna pihanurmikon päällä näkyy ohutta valkoista härmää.

Seuraelämää

Seurusteltuani tunnista toiseen sukulaisten, ystävien, tuttujen ja  tuntemattomien kanssa katsahdan ympärilleni; mitä ihmettä, minähän olen täällä yksinäni! Olen ollut sisällä koko sateisen  päivän, en puhunut kenenkään kanssa. Silti olen aivan näännyksissä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta mielipiteiden vaihdosta sähköpostin ja tekstarien välityksellä, surffailusta netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja lehtien sivustoilla. Facebookissa olen pistäytynyt tämän tästä katsomassa mitä toiset touhuavat, peukuttamassa siellä täällä, se kun on niin paljon vaivattomampaa kuin kommentointi. Lauantaina, vainajien päivänä seurustelin tuntikaupalla viisitoista vuotta sitten kuolleen tätini kanssa. Olimme sopineet että hävitämme toistemme kirjeet. Hän oli noudattanut sopimustamme, koska kirjeitäni ei hänen jäämistöstään löytynyt, minä en. Osan hänen kirjeistään olin kyllä hävittänyt, osan jättänyt muistoksi menneiltä ajoilta. Päätin täyttää tätini toivomuksen ja hävittää loputkin.

Vaan kuinkas kävikään! Revittyäni muutaman päätin säilyttää ainakin hänen Rhodokselta keväällä 1979 lähettämänsä kirjeen. Jo hänen ja aviosiippansa ensimmäinen lentomatka oli niin lennokkaasti kuvattu, että ei sitä raaskinut hävittää. Majoittuminen hotelliin, riemulliset retket, ihmiset, kukkien ihanuus ja paljous, liikenteen kaaos, meri joka sekä kiehtoi että pelotti. Vanha nainen taakkoineen hontelojalkaisen aasin selässä vuoristotiellä, palavasilmäinen tarjoilijapoika, jonka tätini oli kuvitellut panevansa pulloon ja tuovansa kotiin piirongin päälle. Kun kolme vuotta myöhemmin matkustin ekakertaa Unkariin, tätini kirjoitti: "Oisit mieluummin menny Rhodokselle, siellä olis ollut paljon kauniimmat maisemat." Hän ei ollut käynyt Unkarissa, ei tiennyt että  kaunista sielläkin oli. Eikä minun ole tarvinnut matkustaa Rhodokselle vieläkään, riittää kun luen tätini sieltä lähettämän kirjeen. Jäljellä olevissa kirjeissä on niin eläviä ja herkullisia kuvauksia maalaiselämästä vuosikymmenten takaa, että enpä taida hävittää niitäkään.

On tehty heinää ja kitketty kasvimaita, poimittu marjat ja sienet, säilötty talven varalle kellariin, lehmät ovat poikineet ja siat porsineet. Talvella on kudottu raanuja, räsymattoja ja pellavapyyhkeitä, maalattu tauluja ja tehty tuohitorvia. Iltamyöhällä tätini on rustannut runoja ja kirjoittanut pakinoita vaikka käsi on kipeytynyt, hän kun arvelee pitelevänsä kynää kuin sontahankoa. Ja kaiken työn ja touhun lomassa on käyty vieraisilla ja  kestitty vieraita. Kylään on menty ja vieraita on tullut kutsuttuina ja kutsumatta. Sunnuntai-illan suussa jolloin täti on just ehtinyt ottaa kirjan käteensä ja miehensä syventyä radiota kuuntelemaan, on peltojen takaa tulla pöllähtänyt kokonainen perhekunta kylään. Tai yövieraita toiselta paikkakunnalta, kun niillä main sattuivat ajelemaan. Siinä on monesti ollut kekseliäisyys koetuksella, kun on pitänyt järjestää tarjottavaa ja esittää iloista emäntää. Seuraavana aamuna on alustettu leipä- ja pullataikina kohoamaan, "paistoo räntätty" vierasvaraksi ja viikolla järjestettävään tupa-iltaan kakkua, pipareita ja piirakoita. On viety matot ulos ja luututtu lattiat, pesty ja silitetty tuvan pöydälle juhlaliina.   

Miten paljon helpommalla hän pääsisikään tänään! Kuulumiset vaihdettaisiin, tupa-illat ja muut tapaamiset järjestettäisiin  facebookissa, netistä voisi linkittää suussa sulavien kakkujen ja piiraiden kuvia tarvitsematta pelätä herkkujen kerääntyvän painoksi vyötärölle. Voisi rupatella läheisten ja kaukaisten kanssa sähköpostitse, tekstareilla, puhua puhelimitse tai skypen kautta. Ei tarvitsisi ottaa vieraita vastaan, ei laittautua vieraskoreaksi, ei lähteä kotoa muualle kuin joskus harvoin  ruokakauppaan ja terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen mennessäkin vain vilauttaisi kelakorttia - magneettijuova alas päin - oven ulkopuolella olevalle sulakekaapin näköiselle laitteelle, josta tipahtaisi jonotus- sekä vastaanottohuoneen numero. Sitten vain istuisi odotushuoneeseen toisten älypuhelimiaan tai tablettejaan hipelöivien seuraan siihen asti kunnes seinille ripustettuihin taulutelevision kokoisiin ruutuihin kilahtaisi omassa kuitissa olevat numerot. Ellei heti hoksaisi rientää oikeasta ovesta sisään, kukaan ei tulisi nimeltä huutelemaan, vaan posti toisi - kusti sentään vielä toistaiseksi polkee - laskun käyttämättä jätetystä vastaanottoajasta. Ja vaikka osuisi heti oikealle ovelle, voisi käydä niin, että sisällä istuva hoitohenkilö ei osaisikaan suomea, hänenkään kanssaan ei tarvitsisi puhua mitään!

Katson kansiossa jäljellä olevia kirjeitä; ei näistä lukemalla selviä. Päätän jättää loput myöhempään ajankohtaan, katsella kesävieraan kanssa telkasta tulevaa kummankin mieliohjelmaa. Hän sadan kilometrin päässä toisessa kaupungissa, minä täällä, mutta tekstarit viuhuvat sitä tiuhempaan mitä pitemmälle ohjelma etenee. Että näin helpoksi, vaivattomaksi ja  puhumattomaksi on seuraelämä mennyt! Ja miten helpoksi meneekään sen jälkeen kun jokaisen kansalaisen otsaluuhun on istutettu mikrosiru! Sunnuntaisoittonsa maanantaina soittanut  sukulaismies tiesi, että otsaan se tulee. Ei ihan silmien väliin vaan vähän ylemmäksi. Se taas että sunnuntaisoitto tuli vasta maanantaina, johtui siitä että pyhäinpäivän vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntaille. Sukulaismies ei jaksa valvoa niin myöhään, hänelle ei tule lehtiä eikä hänen sormensa taivu teksti-tv:n selailuun, joten kerron hänelle lottorivin numerot seuraavana aamuna puhelimessa.

Tänään aion taas seurustella kuolleen tätini kanssa, lukea loputkin hänen kirjeistään. Ellei sada, sauvakävelen kolmen kilometrin lenkin. Vanhan naisen elämässä vaihtelua on sekin että kiertää totutun lenkin välillä toisin päin! Jos naapuri tai vastaan tuleva tuttu aikoo puhutella, kohautan vain hartioitani, napautan sormella rannekelloani ja kiiruhdan eteen päin. Kuin kaikuna menneisyydestä olen kuulevinani erään nyt jo  edesmenneen ystäväni kateellisen äänen: "Minä olen opiskellut koko ikäni, olen väitellyt tohtoriksi, mutta en ole oppinut tuota sinun taitoasi heittäytyä juttusille tuntemattomien ihmisten kanssa." Kenestä hän mahtoikaan puhua?

Ei määrä vaan se laatu

Määritelmä sopii mitä moninaisimpiin yhteyksiin, myös  kirjastoauton palveluihin. Lähikirjaston lakkautuksen jälkeen kirjastoauto pysähtyy joka toinen perjantai puoleksi tunniksi lähikortteliin, jonne oikaisen kahden omakotitalon välistä palokujaa ja syksyn väreissä leiskuvan lehtimetsikön reunustamaa polkua pitkin. Olin kuullut kirjastoauton poikien olevan niin ystävällisiä, että he vaikka kantavat mummot ja papat autoon. Minulle jyrkkien rappujen kiipeäminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta ilahduin kun salskean näköinen mies riensi vastaanottamaan palautuskirjoista painavaa reppuani. Hän oli kirjastoauton kuljettaja, joka  hoitaa lainattavien kirjojen luovutuksen, tarvittaessa auttaa kirjan etsinnässä ja on ilmeisesti melkoinen kirjallisuuden ystävä itsekin. Auton toisessa päässä "kirjaston täti" ottaa palautettavat kirjat vastaan. Olin ainoa asiakas kunnes pois lähtiessäni joku nainen kiiruhti autolle ja hänen jälkeensä toivottavasti moni muukin. Kirjastoautopalvelut nimittäin lakkaavat ellei asiakkaita ole riittävästi. Toisaalta neljä viisi asiakasta yhtä aikaa ahtaassa autossa on mielestäni maksimi, mutta jollain pysäkillä on kuulemma porukkaa tungokseen asti. Tämä pysäkki on päiväkodin edessä ja toisella käyntikerrallani hoitotädin kanssa tulleet pienokaiset tutkivatkin innokkaina lastenkirjoja, joita autossa on pieni mutta tasokas valikoima. Vastapäisellä seinällä on kaunokirjallisuudelle varattu eniten hyllytilaa, mutta noin metrin levyiseltä elämäkerta- ja muistelma osastoltakin löytyy kiinnostavaa luettavaa ja vielä kapeammalta uutuuksien hyllyltä muun muassa Enni Mustosen "Paimentyttö", jonka ehdin lukea sopivasti ennen kuin aiemmin varaamani jatko-osa "Lapsenpiika" oli noudettavissa.

Elämän raadollisuudella mässäilevien, kielenkäytöltään usein ala-arvoisten nykykirjojen jälkeen tuntui hyvältä lukea fiktiivisen paimentytön, Idan elämästä ensin Topeliuksen, sittemmin Aino ja Jean Sibeliuksen perheen palveluksessa. Paimentytön jälkeen   Lapsenpiika tuntui ensin yliherttaiselta lapsiperheen elämän kuvaukselta, mutta loppua kohti tarina terävöityi, oli draamaa ja kohtalon julmuutta. Ida sai kokea katkerasti päättyneen ensirakkauden. Sibeliusten avioliiton kuvaus oli toden tuntuinen, vaikka kansan suussa kiertävää kohtausta kirjassa ei ollutkaan. Sitä, jossa Aino-rouva soittaa miehelleen, kysyy, milloin tämä on aikeissa tulla "viftireissuiltaan" kotiin. "Kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja," oli vastaus. Kirjailijalta vaatinee rohkeutta sijoittaa tapahtumat maan kuuluihin kulttuurisukuihin, ja miten valtavasti taustatyötä teokset ovat teettäneetkään! Loppujen lopuksi olinkin vaikuttuneempi Lapsenpiiasta kuin Paimentytöstä, koin että hyvä kirja jättää muistijälkensä lukijaan, sen tapahtumat heijastuvat uniin ja  ajatuksiin. Tosin vaikea tietää, oliko kirjan heijastumaa se, että seuraavana yönä yli kymmenen vuotta sitten kuollut anoppini soitti ja kutsui kylään, kysyi, haluaisinko suolasieniä. Halusin! Aamulla herättyäni harmitti että anopin suolasienet jäivät saamatta. Kirjasarjan seuraavassa osassa Idaneiti  touhuaa Albert Edelfeltin huushollarskana.

Olin varannut myös itseltäni puuttuneen Anais Nin´in päiväkirjojen viimeisen osan, joka kertoo Ranskasta toisen maailmansodan jaloista Amerikkaan muuttaneen Anaisin elämästä vuosilta 1966-1974. Edelliset osat olin aikoinaan ahminut pariinkin kertaan, mutta yllättävää kyllä, Japanin ja  Kiinan matkakuvauksia lukuunottamatta tämä viimeinen osa jättää minut kylmäksi, vaikka se onkin "ainutlaatuinen muotokuva vuosisatamme uudesta naisesta, intohimoinen, rehellinen ja tyyliltään loistelias kuvaus ihmisestä itsensä tuntemisen tiellä." Kirjailijan taito kuvata ihmisiä, maisemia, tunnelmia, hänen kirjoittamisen kaipuunsa, pakonsa arjen todellisuudesta ovat ennallaan, vain tämä lukija on muuttunut. Ilmeisesti oma kirjoittamisen kaipuuni, haluni paeta arjen todellisuutta oli niin valtava, että minun oli tukeuduttava Anaisin päiväkirjoista löytämääni sielun kumppaniin. "Olen kuin siivekäs olento, joka pääsee liian harvoin käyttämään siipiään. Haltioitumista ei tapahdu riittävän usein."  Ja toinen sitaatti Anaisilta:  "Aina silloin tällöin minulla on tämä voimakas musiikin kaipuu, musiikin josta haluan pusertaa esiin kirjoittamisen salaisuuden." Minullakin! Mutta samalla kun itse olen tyyntynyt, rauhoittunut, on kirjoittamisen  kaipuunikin realisoitunut eikä minulla enää ole entisen kaltaista tarvetta paeta arjen todellisuutta. Niinpä Anaisin päiväkirjojen nainen tuntuukin nyt etäiseltä, hänen edustamansa elämänpiiri vieraalta. Haltioitumiseen riittää hetket rakkaitteni kanssa, sähköpostiviesti samanhenkiseltä, parhaassa luomisvireessään olevalta ystävältä, tai iltapäivän kahvihetki parin ystävän seurassa kuulumisia päivittäen, niitä näitä rupatellen. Ja niin kai sen tulee ollakin. Olisi ikävää, jos kaikki pysyisi ennallaan, jumittuisi paikalleen, jos mikään ei virtaisi...

Päiväkirja tarjosi toisenkin yllätyksen. Sen välistä löytyi edellisen  lainaajan kuitti kahden vuoden takaa! Uteliaisuuteni heräsi; millainen on mies joka lukee Anais Nin´in päiväkirjoja? En kuitenkaan alkanut jäljittää häntä, vaan annoin tehtävän työn alla olleen viihdenovellini päähenkilölle ja siitähän seurasikin vaikka mitä! Toki mies on voinut lainata kirjan vaikka äidilleen tai tyttöystävälleen.

- Missäs dekkarit on? Ihmettelen kirjastoautossa. - Täällä, autonkuljettaja rientää näyttämään kaunokirjallisuuden alla olevaa hyllyä. Hyllyjen reunassa niiden sisältö kyllä kerrotaan suurin selkein kirjaimin, mutta isojen kirjastosalien jälkeen kaikkeen totutteleminen näämmä ottaa minulta aikansa.  Otin J.K.Johanssonin vuosi sitten ilmestyneen "Lauran." J.K.Johansson on nimimerkki, jonka takana työskentelee ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia. Keitä mahtanevat olla? Olen vasta aloittanut lukea sitä, joten sisällöstä en vielä osaa sanoa mitään. Pari päivää sitten kännykkääni kilahti tekstiviesti; varaamani Minna Lindgrenin "Ehtoolehdon pakolaiset" on noudettavissa kirjastoautolta. Samalla kun menen hakemaan sitä, palautan sekä Lapsenpiian että Anais Nin´in päiväkirjan, mutta kirjan välistä löytyneen edellisen lainaajan kuitin pidän itselläni. Kuka tietää millainen kumppanin kaipuu omassa ehtoolehdossani joskus iskee! Silloin kaikki keinot olkoot sallittuja.

Haasteellista

Uudet silmälasit. Isot kuin terassin ikkunat. Kehyksiä valitessa on vaikea hahmottaa, miltä ne lasitettuina näyttävät, mutta näillä mennään. Tosin tänä päivänä mikään ei ole vaikeaa, ongelmallista tai hankalaa, vaan haasteellista tai haastavaa. Kuten tämä blogiin kirjoittaminenkin. Googlettaessani kuvia kaihileikkauksesta huomasin siellä leikkausoperaation eri vaiheita, leikkaussaleja, välineitä ja lääkäreitä esittelevien kuvien joukossa piirtämäni punaisen ruusun! Sitä klikkaamalla aukesi blogijuttuni, jossa olin kertonut kokemuksia kaihileikkauksesta, liittänyt tekstin loppuun ruusun kuvan. Kuvittelin että poistamalla kuvan linkkikin poistuisi, mutta mitä vielä. Sen tilalle oli tupsahtanut toinen, blogijuttuni yläreunassa ollut tunnuskuva, kukka tai maisema, en muista. Koska en todellakaan ollut tarkoittanut tarinaani millekään lääketieteelliselle sivustolle, poistin koko jutun ja samalla kaihileikkauskuvastosta poistui myös linkkiyhteys blogiini. (Ellei ole ilmestynyt sinne uudestaan!)

Kun facebookissa kommentoit vaikkapa kaverisi linkittämää kansainvälistä  laulukilpailua, tarkempia tietoja ko. kilpailusta googlettamalla saatat löytää sieltä oman nimesi! Tai mainitset blogijutussasi vaikka jonkun saarnamiehen nimen, kas vaan, kyseisen henkilön googlesivustoilla on linkkiyhteys blogiisi, vaikket olisi kertonut siinä hänestä nimeä enempää. Kun taas jokin toinen nimi ei linkitä blogiyhteyttäsi asianomaisen henkilön tietoihin vaikka olisit kirjoittanut hänestä mitä. Moni kertookin blogissaan tarinoita ainoastaan kuvien, musiikin, videoiden välityksellä. Itse riennän lukemaan jokaisen blogilistalle ilmestyneen kirjoitetun tarinan, harmi vain että niitä ilmestyy yhä harvemmin, jotkut ovat lopettaneet bloggaamisen kokonaan tai toivottavasti ovat vain tauolla.

Ei enempää tällä kertaa, vaikka haasteellisia asioita tapahtuu  päivittäin, ehkä ei kuitenkaan mitään niin haastavaa, että siitä  juuri nyt olisi jutun aiheeksi. Sää on muuttunut haasteellisen syksyiseksi, nautitaan siitä!

Mennään bussilla

- Mennäänkö yläkertaan? - Mennään vaan, sieltä on hienommat  näköalat, sanon ystävälle, jonka kanssa ihailemme Turun Caribia- hotellin linja-autoparkkiin vyörynyttä, mainoskuvista tuttua    uutuuden kiiltävää punaista Onni-bussia. - Vai jäisimmekö sittenkin alas? Olisi helpompi poistua ennen päätepysäkkiä.    -Jäädään! Suunnittelemme menevämme auton takaosaan, siellä voisi vaikka torkahtaa, ja minä joka matkustaisin päätepysäkille asti, istuisin ikkunan puolelle.  

Mutta haaveet ovat  haaveita. Ilmenee että kyseinen loistobussi lähtisikin myöhemmin illalla Tampereen suuntaan ja meidän on matkustettava samalla vanhahkolla onnikalla kuin tulomatkallakin. Lauantaiaamuna siinä oli ollut ruhtinaallisesti tilaa, mutta nyt, sunnuntai-iltana se on täpötäysi jo Caribian pysäkille saapuessaan. Olivatko kaikki matkustajat nousseet siihen Turun linja- autoasemalta vai oliko bussi tullut ehkä jostain kauempaa, emme kysyneet. Meille sekä parille kolmelle muulle samalta pysäkiltä tulleelle matkustajalle löytyy sentään käytävänpuoleiset istumapaikat. Turussa on ollut aurinkoinen, kesäisen lämmin sää,  bussissa kuuma, ilmastointilaitteet eivät toimi. Olen riisunut takin jo autoon astuessani, sen alla olevan jakun riisuminen ei ehkä ahtaassa tilassa onnistuisi, huivin saan sentään vedettyä kaulasta, kaivettua laukusta pillimehun, joka on pakko siemaista heti alkumatkasta. Onneksi eräs aktiivinen matkustaja lähtee selvittämään ilmanvaihtojärjestelmää ja pian tuolin yläpuolella olevasta  pylpyrästä käy ohut ilmavirta edellyttäen että osaa kääntää sen  oikeaan asentoon. Sitä kurkottaessani saan  asentohuimauskohtauksen, joista olin jo luullut päässeeni eroon.     

Yksiovisessa bussissa on roosanväriset ikkunaverhot, värisävy toistuu istuinten pehmusteissa ja katon boordissa. Turvavöitä ei ole. Auto on muuten siisti, mutta vessa alkeellinen ja siivottomassa kunnossa. Tyhjennys- ja tankkaustaukoja ei ole, matkan varrella  pysähdytään vain pari kertaa ja jatketaan saman tien eteen päin.  Mutta matka kotikaupungistani Turkuun (263 km) maksaa ainoastaan 5 euroa, paluumatka 7, niinpä täydellistä palvelua ei voine vaatiakaan.  Forssasta tulee muutama matkustaja lisää, joten hekin jotka ovat vallanneet kaksi istuinta itselleen, joutuvat tekemään tulokkaille tilaa. Yhtään vapaata istumapaikkaa ei tämän jälkeen autossa ole. Matka jatkuu. Kuskille plussapisteet siitä, ettei hän - etupeilikuvasta päätellen - koko  aikana ole puhunut kännykkään, miinusta siitä, että on ollut kääntyneenä keskustelemaan edessä alhaalla istuvan matkustajan kanssa niin että hädin tuskin on malttanut vilkaista edessä olevaa tietä. Muistan lapsuuteni linja-autoissa olleen kyltin: "Keskustelu kuljettajan kanssa kielletty."  Hämeenlinnassa väki vähenee. On heti helpompi hengittää, pääsemme ystävän kanssa vierekkäisille paikoille ja pälätämme iloisesti loppumatkan. Aikataulussa matkan kesto on tasan 3 tuntia, olemme perillä viisi minuuttia aikaisemmin. 

Nukuttuani kellon ympäri, kaadettuani kannullisen kahvia kitusiin, muistelen lämmöllä ihanien turkulaisten ystävien ja sukulaisten  järjestämää mukavaa ja monipuolista viikonlopun ohjelmaa. Toivon joskus pääseväni matkustamaan myös mainoskuvien komealla kaksikerroksisella Onnibussilla, vaikkapa synnyinkaupunkiini Savonlinnaan. Mutta "onnibussilla on onnibussin reitit", kuten heidän facebooksivuillaan sanotaan, eikä millään reitillä ajeta oopperakaupunkiin - vielä. Kuopioon kylläkin.

Hetkien merkityksestä

Pihakiven edessä honteloiksi kasvaneet punertavat ja valkoiset  petuniat huojahtelevat kesätuulessa. Kiven vieressä matala nuori koivu, jonka lehdillä auringonsäteet kisailevat, tuulenvire heiluttelee oksistoa. Taaempana korkeaa, hiukan kulottunutta kesäheinää. Ison puun alla penkki, tällä hetkellä tyhjä. Istut pihapöydän ääressä, katsot karun kaunista näkymää, nautit siitä joka solullasi. Ylipitkiksi kasvaneet petuniat tuovat kaukaisen muiston lapsuuden kesäpäivästä; korkeat vaaleanpunaiset kukat kotimökin ikkunan alla. Kuten silloin, koet nytkin itsesi osaksi luontoa, olet tässä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä. Päätät tehdä hetkestä ikuisuutta, lähdet hakemaan kameraa.

Luulet voivasi palata samaan tunnelmaan takaisin, mutta et tavoita sitä enää. Valon suunta on vaihtunut, aurinko on puoliksi pilvenhattaran takana, sen säteet eivät enää kimaltele koivun lehdillä, ilma tuntuu hiukan viilenneen. Hetki on ohitse. Kannattiko lähteä hakemaan kameraa? Eikö olisi ollut parempi pysyä paikallaan, nähdä varjojen alakuloinen liikehdintä auringon piiloutuessa pilveen, tuntea iholla ilman viileneminen. Muistat ihmeellisen leppeän lämmön, joka tuntuu joitakin hetkiä ennen kuin helteinen ilma alkaa vaihtua viileäksi sadesääksi. Naapurirapun rouva näkyy tulevan petunioita kastelemaan.  Näppäät nopeasti pari vaisua kuvaa muistoksi hetkestä, jonka kadotit. Mietit, olivatko ihmiset kokonaisvaltaisemmin läsnä elämässään silloin kun ei ollut kiire eikä mahdollisuuttakaan kuvata jokaista elämyksellistä hetkeä tietokoneelle siirrettäväksi, kavereille jaettavaksi.

Taiteilija tallentaa katoavan hetken tunnelman väreillä. Katsoja tulkitsee sen oman kokemusmaailmansa kautta. Haluaisit itsekin  maalata, mutta kärsivällisyytesi ei ole riittänyt tekniikoiden  opiskeluun. Ottamasi valokuvat ovat enemmän tai vähemmän  vahingonlaukauksia, joukossa joku hyväkin. Selaat postin tuomaa naistenlehteä. Erään artikkelin yhteydessä on kuva, jossa bikiniasuinen nuori nainen istuu meren rannalla ohuen  rantatyynyn päällä. Hän on puoliksi selin kameraan, katse jonnekin kuvan  ulkopuolelle suunnattuna. Vierellä hietikolla kassi, jossa ehkä eväät, lukemista. Suojaisa poukama, tyhjän hiekkarannan vasemmalla laidalla matalaa vihreää kaislaa, edessä kimaltelee meri! Pientä aallokkoa, veden värit! Hienosti toisiinsa sulautuvat sinisen eri sävyt. Kaukaisuudessa häämöttää ohutta tummaa maarajaa, olisiko saari tai kallion kylki. Taivaan sinellä oma utuinen sävynsä. Muistelet merenrantoja joilla olet ollut, niitä on paljon, mutta onko yhtään juuri tuon kaltaista rauhaisaa poukamaa, katseilta piilossa? Kuvasta välittyvä vapaudentunne lumoaa, rannalla istuvan maailma on mahdollisuuksia täynnä! Tuollaiseen paikkaan sinäkin tahtoisit mennä  kesäpäivää viettämään.

Mutta  jaksaisitko istua siellä auringon paahteessa? Ainakin sinulla pitäisi olla tuoli ja lähellä varjoisa puu. Mietit, missä olisi lähin paikka, jossa voisit nähdä meren. Helpommalla pääset kun leikkaat kuvan lehdestä ja teippaat keittiön seinälle! Aina kun katsot kuvaa, tunnet veden, hiekan ja auringon tuoksun. Muistat rannalla vietetyn kesäpäivän jälkeisen suloisen raukeuden. Eletyt hetket jättävät meihin jälkensä, pysyvät meissä, vaikka unohtuisivatkin. 

Kelloköynnöksen kukat, ovatko tuona lyhyenä hetkenä, vaaleanvihreinä, juuri aukeamaisillaan olevina nuppuina kaikkein kauneimmillaan?

Unkari mielessäin...





Kalocsan posliinia
 

Sateisen päivän piristykseksi päätin tehdä kuvakertomuksen Unkarin muistoistani. Valitettavasti en ole hyvä valokuvaaja, mutta jokaiseen kuvaamaani esineeseen, kirjaan liittyy oma tarinansa. Ensimmäiseksi kuvasin Kalocsan posliinia, sitten edesmenneen ystäväni Nellin (oikealta nimeltään Petronella) maalaaman taulun ja kaksi emalityötä. Hän oli kuvaamataidon ja maantiedon opettaja, joka vielä eläkkeelle jäätyäänkin kävi muutaman tunnin viikossa töissä, antoi saksan ja ranskan tunteja. Hänen taulujaan oli monissa eri puolilla Unkaria järjestetyissä näyttelyissä.





Nellin töitä Piroskan  ihailtavina
 

Kuvien maljakoista osa on häneltä, osa muilta ystäviltäni. Kuvissa on vain otos vuosien aikana saamistani lahjoista. Tapanahan oli että lahjoja vietiin ja lahjoja saatiin, sama tapa lienee edelleen, toivottavasti pienimuotoisempana kuin 1980-90 luvuilla. Muuan suomalaisrouva posmottikin, että mitä ihmeen järkeä on lentää Suomen ja Unkarin väliä keramiikkapystyt kainalossa!


Itse järkytyin kun Nelli, joka eräänä kauniina kesäpäivänä tuli Pécsistä Budapestiin minua tapaamaan, toi alempana kuvassa olevan ison ruskeasävyisen keramiikkakannun sekä lisäksi erinäisiä isoja ja pieniä kippoja, kuppeja, kolbaasia, salamia ja kotitekoista viiniä ei ainoastaan minulle, vaan myös muille suomalaisystävilleen toimitettaviksi. Onpa hyvä että matkustan bussilla kotiin, näitä varten tarvitsisin yksityiskoneen, kauhistelin. Mutta Nelli vain nauroi remakasti, halasi ja suuteli minua


kummallekin poskelle. Ehkä myöhemmin kerron hänestä lisää. Nyt yritän siirtää ottamani kuvat blogiini.








Vasemmalla monien suomalaisten tunteman "Laci-bátsin" kirjoittaman muistelmateoksen 3 osa.   

Nellin tuoma "pieni lahja".
 

Kynttilätuikku

 

 



Kauniisti paketoitu äänilevy oli unkarilaisten suosima tuliaislahja
 



"Naisten saari"

Nämä maustepurkit ostin Budapestin lentoasemalta kotiin lähtiessä kun halusin tuhlata viimeiset forinttini.

 

Tämän tuhkakupin "treijasin" itse erään keramiikkataiteilijan luona, hän poltti sen ja toi minulle läksiäisiltanamme.
  

Valitettavasti lautasen rei´itys ei näy vaikka kuvasin ikkunaa vasten
 

Munien maalaamisen opiskeluun eivät taitoni ja kärsivällisyyteni olisi riittäneet
 

 

Kannuun oli tarkoitus poimia luonnonkukkia vaan kun aina sataa!



 





Umpirakastunut

Iltapäivälehdessä kerrottiin erään julkkispariskunnan näyttävän umpirakastuneilta vielä seitsemän avioliittovuoden jälkeenkin. Senioreille suunnatun lehden kuvatekstissä "umpirakastuneet Gardajärvellä" silloin ja silloin. No sehän on ainoastaan hyvä ja iloinen asia, että rakkaus kukoistaa vielä seitsemän yhteisen vuoden jälkeenkin ja että ikäihmiset ovat löytäneet toisensa ja rakastuneet, mutta mistä näitä sanahirviöitä oikein sikiää? Eikö "näyttävät vieläkin rakastuneilta" olisi kauniimpi ilmaisu? Ja mikä on umpirakastuneen vastakohta? Onko se aukikyllästynyt vai läpeensä työlästynyt vai mikä? Eikö umpikyllästynyt olisi kuvaavampi ilmaisu kuin umpirakastunut? Entä "korviaan myöten rakastunut?" Onko se umpirakastuneen esiaste?

Omista rakastumisistani tai rakastumisen kuvitelmistani ei nyt enempää kuin se että läheisteni ja eräiden minulle tärkeiden asioiden ohella olen rakastunut krassinkukkasiin. Harmi vain että kirvatkin rakastavat niitä, joten tänä kesänä krassit kukkivat ainoastaan tietokoneeni ruudulla. Parvekkeelle olen istuttanut kelloköynnöstä, johon loppukesällä pitäisi aueta hennon lilanväriset kukat sekä petunioita ja lobelioita. Amppelissa kukoistavat vielä kevään ensiorvokit, ruukussa äitienpäiväruusu availee uusia nuppujaan. Takapihan metsikössä tuoksuvat kielot, hiekkateiden varsilla hempeiden luonnonkukkien kirjo! Linnut sirkuttavat tekstiviestejä toisilleen.

Yöpöydällä olevaan kännykkääni kilahtaa tekstari keskellä yötä!

Mutta kun kurkotan katsomaan, näyttöruutu on tyhjä. Mielleyhtymäkö ajoilta, jolloin viestin sisältö ei ehkä olisi päivänvaloa kestänytkään? Joskus herään siihen että lankapuhelin soi, mutta vain yhden kerran, mistä tiedän kyseessä olleen oman pääni sisäinen ääni. Mutta kuka kilauttaa ovikelloani joskus aamuyöllä? Niin hiljaa ja pehmeästi että sen juuri ja juuri kuulee.  (Haa, mummu taitaa olla sekoamassa!) En ole viitsinyt  nousta ovisilmästä katsomaan, millainen soittaja siellä mahdollisesti seisoskelee. Askeleita en ole kuullut, en myöskään naapuriovien rapsahdusta, joten mitä todennäköisemmin pääni sisäisiä ääniä sekin. Samassa rapussa asuu pari kolme sinkkumiestä, mutta niin fiksun oloisia kaikki, että tuskinpa heistä kukaan edes pienessä hiprakassa naapurin mummun ovikelloa yöllä soittelisi.  Eräs tosin yritti kerran tulla saunaan  samalla vuorolla, mutta se oli pelkkä erehdys ja minulla ovi  säpissä. Ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla kilahduksen kuullessani hiivin ovisilmästä katsomaan...

Ihanaa kesää kaikille, joko umpirakastuneina tai oman pään sisäisiä ääniä kuunnellen! 

Kuka vanhoja muistaa...

- Nyt äkkiä vaatteet päältä pois ja suihkuun! Kotiavustaja huutaa perjantaiaamuna ovesta tullessaan lähes yhdeksänkymppiselle yksin asuvalle rouvalle. Vanharouva ehtii riisua itsensä melkein "kelteisilleen" kun avustaja lukee viestivihkosta, että hänethän  onkin suihkutettu edellisenä maanantaina, joten seuraava suihkupäivä olisi vasta seuraava maanantai! Avustajalla kiire toisen hoidokin luokse, vanharouva jää pukemaan vaatteita päälleen, toivoo että joku omaisista ehtisi tulla auttamaan ettei hänen tarvitsisi olla hikisenä ja likaisena viikonlopun yli.

Jonakin toisena päivänä toinen kotiavustaja oli imuroinut hänen lattiaansa. Vanharouva oli pyytänyt että imuroisi samalla sohvankin. Ei onnistu, kotiavustajilla on lupa imuroida  ainoastaan lattia ja lattiamatot. Kolmantena päivänä kolmas avustaja tekee hänelle ruokaa, riisiä ja broilerikastiketta, sekoittaa salaatinkin, ehtii jopa hetken aikaa haastelemaankin, mutta ulkoiluttamaan hänkään ei vanhaa rouvaa ehdi. Vanha rouva arvelee, että "joka vanhoja (ihmisiä) muistaa, sitä tikulla silmään!"

Olen käymässä maaseutukirkonkylässä yksin asuvan tätini luona kun hänen ovikellonsa soi ja samalla joku tulee sisään omilla avaimillaan, syöksyy keittiöön ja sujahtaa saman tien ovesta ulos kuin ampiaisen ajamana. - Mikä se oli? Ihmettelin. - Ateriapalvelu, tätini toteaa, raottaa pöydälle jätetyn  valkoisen tyrox-rasian kantta. Rasiassa lötköttää kaksi isoa keitettyä perunaa, ympärillä pari lusikallista vetisen näköistä harmahtavaa  kastiketta, pari lihapalaa, ehkä veltto porkkanansuikale ja jokunen keitetty herne. Pienessä kannellisessa muovikupissa on  jälkiruoaksi marjakiisseliä. - Ota sie puolet, miulle tässä on liikaa, tätini sanoo. Sääli kouraisee sydäntäni. Ehdotan että laitetaan loppu jääkaappiin myöhemmin lämmitettäväksi. Kertomistani tapauksista on aikaa yli kymmenen vuotta ja kotipalvelun kriteerit (vai onko sen nimistä palvelua enää olemassakaan?) voivat olla muuttuneet, mutta tuskin ainakaan parempaan suuntaan.

Toimittaja Minna Lindgrenin kirjassa  "Kuolema Ehtoolehdossa" kuvataan yli 90-vuotiaiden asukkaiden elämää yksityisen hoivapalvelufirman ylläpitämässä palvelutalossa. Vaikka, tai ehkä juuri siksi että kirja on osittain  fiktiota, se on hyvin todentuntuinen, sekä riemukas että traaginen kuvaus tämän päivän vanhustenhuollosta. Samalla kun Minna Lindgren on aihevalinnallaan osunut oivaan markkinarakoon, on hän avannut uusia näkökulmia vanhustenhuoltoon liittyvään keskusteluun. Sellainenkin tuli mieleeni, että olisiko kirjoittaja tarkoituksella valinnut päähenkilöiksi 90-94 vuotiaita, että seitsemänkymppinen lukijakin voisi tuntea itsensä vielä nuoreksi ja hyväkuntoiseksi. Päähenkilöt ajelevat raitsikoilla kaupungin vanhoja ja uusia asuinalueita katselemassa, käyvät kirjastossa, kaupoissa ja kahviloissa. Yksi heistä on entinen konekirjoittajatar, toinen äidinkielenopettaja jonka korvia särkee toisten huolimaton kielenkäyttö. Yksi miesasukkaista on entinen suurlähettiläs, toinen alapäävitseihin mieltynyt, puoliksi dementoitunut herra, jota hänen vaimonsa työntelee pyörätuolissa. Yksi asukkaista lääkitään dementiapuolen hoidokiksi, mutta onneksi vain tilapäisesti. Toinen on ovelampi ja piilottaa pöydälleen  ilmestyneen lääkedosetin sisällön kirjahyllyyn. Hänen raha-asioitaan hoitava pojantyttärentyttären poikaystävä tms. ihmettelee tililtä veloitettuja, vierasperäisen firman laskuttamia perättömiä toimeksiantoja. Kyseinen nainen päättääkin 95-vuotispäivänsä kunniaksi mennä kursseille ja hankkia itselleen tietokoneen ja nettipankkiyhteyden. Toinen huomauttaa, että niitä ei enää kutsuta tietokoneiksi, vaan tableteiksi.

Kirjaa lukiessani tuli välillä samankaltainen, hiukka ahdistava olo  kuin senioreillle suunnattuja lehtiä lukiessa. Mutta kokonaisuutena "Kuolema Ehtoolehdossa" oli hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus ja odotan lähiaikoina saavani jatko-osan, "Ehtoolehdon pakolaiset", jossa asukkaat joutuvat palvelutalon remontin ajaksi evakkoon.

Moni, joka vielä pystyy hoitamaan kotinsa ja asiansa itse, ajattelee kauhulla aikaa, jolloin ehkä on turvauduttava toisten apuun. Sioille kuten monille muillekin eläimille on kyllä määrätty, minkä verran niitä on päivittäin ulkoilutettava jne., ihmisille ei! Miten monella on varaa maksaa ulkoiluttamisesta montakymmentä euroa tunnilta? Vessassa käyttämisen maksu määräytyisi sen mukaan, onko kyseessä iso vai pieni hätä. Housujen alas laskeminen ja ylös nosto olisi hinnoiteltu erikseen. Ja miltä tuntuisi istua pyörätuolissa lounaalla toisten seurassa vaippa täynnä tavaraa, koska seuraava vaipanvaihtoaika olisi vasta tunnin kulutta jolloin lounasaika olisi jo ohi? Televisiossa joku hyvinvoivan oloinen herra ehdotti, että sellaiset vanhukset, joilla on oma asunto, myisivät sen ja käyttäisivät rahat palveluasumiseen. Just joo.

Suru pysyy sydämessä

Suru on paljon varmempi tunne kuin ilo ja onni, jotka yksi ainoa sana tai katse voi pyyhkäistä pois. Surussa tulet sinuiksi itsesi kanssa. Surun muurin läpi mikään ei pääse sinua satuttamaan.

Olen kirjoittanut vuosikymmeniä sitten tilanteessa, jolloin omat henkilökohtaiset murheeni olivat vielä edessä päin. Kuten  tämänkin:  Suru pysyy sydämessä, mutta ilon kanssa onkin olemista! Se kuplii, pomppii ja jyskyttää. Voi aiheuttaa vaikka rytmihäiriön. Nyt luettuina määritelmät tuntuvat hiukan kliseisiltä,  ulkopuolisilta. Tosin oli surun musta siipi jo hipaissut minunkin mieltäni, mummoni ja ukkini olivat kuolleet, mutta heidän iässään se tuntui luonnolliselta. Sen sijaan nuoren urheilijapojan poismeno ei. Olimme tapailleet muutaman kerran ja meidän piti mennä maanantai-iltana elokuviin kun sunnuntain lehdestä luin hänen menehtyneen autokolarissa. Vaikka nimeä ei mainittukaan, tiesin heti että se oli hän.

Kerroin tapahtuneesta töissä, itkeskelin. Toinen vanhemmista työtovereistani toi kukkia, toinen ihmetteli, että miksi minä nyt niin kovasti suren poikaa, jota en ollut edes kunnolla tuntenut. Hänen asenteensa tuntui kylmältä, loukkaavalta. Ehkä ennen kaikkea olinkin järkyttynyt siitä, miten käsittämätöntä, julmaa ja kohtuutonta on, että elämää täynnä oleva nuori ihminen voi yht äkkiä olla lopullisesti poissa! Lakata olemasta. Että hänen hymynsä ja silmiensä loiste on ikuisiksi ajoiksi sammunut, että mitä merkitystä on elämällä kun se voidaan noin ennalta arvaamatta temmata   pois? Menin ystäväni kanssa hänen hautajaisiinsa. Muistan vieläkin kenkieni kopinan kappelin käytävällä kun kaikkein viimeisenä menin viemään kukkani, olisiko minulla ollut vain yksi ruusu, hänen arkulleen. En tuntenut ketään eikä kukaan tuntenut minua. Myöhemmin sain hänen äidiltään viestin, että menisin tapaamaan häntä, mutta en mennyt. Arastelin, en halunnut profiloitua hänen  miniäkokelaakseen, mitä en missään tapauksessa ollut. 

Nyt kun olen haudannut omat vanhempani, minulle läheisen tätini, lasteni isän, kun moni nuoruudenystävistäni, työtovereistani on poissa, kun murheen musta lintu on niin monta kertaa istahtanut olkapäälleni, ymmärrän, että kyllä minun olisi pitänyt mennä tapaamaan pojan äitiä, joka hänkin nyt lienee jo poissa. Ymmärrän myös työtoveriani, joka ihmetteli suruani. Itse hän oli joutunut kaksi kertaa lähtemään evakkoon, hänen miehensä oli kuollut sodassa, lapsia ei ollut, kaikki omaiset olivat kuolleet. Elämä oli kovettanut hänet. Kuten myöhemmin minutkin.

- Sinä et enää naura kuten ennen, putkiremontin aikainen vuokraemäntäni, kutsun häntä tässä Pirreksi, totesi kun istuimme  hänen olohuoneessaan, siemailimme punaviiniä. Muistelimme, miten olimme nauraa hurskuttaneet Kööpenhaminan lentoasemalla. Kahden naisen delegaatiomme oli ollut matkalla  Unkariin, mutta koska emme olleet ajoissa varanneet lippuja  Budapestin lennolle, olimme joutuneet matkustamaan Kööpenhaminan kautta. Alkumatkasta olin moitiskellut Pirreä huolimattomuudesta, siitä miten hänellä on tapana unohdella asioita, jättää kaikki vielä viime hetkeäkin myöhemmäksi.  Lentoasemalla iäkäs pariskunta oli lähestynyt meitä juuri kun olimme menossa Budapestin koneen lähtöportille. Mies oli ojentanut minulle jotain paperia ja vaistomaisesti olin kavahtanut kauemmaksi ennen kuin olin hoksannut, että sehän on minun lentolippuni! Pariskunta oli huomannut kun olkalaukkua penkoessani lippu oli lennähtänyt lattialle. Lienen kertonut tapauksesta jossain aikaisemmassa blogissanikin, kuten siitäkin miten Pirre oli ollut kuolla nauruunsa. Minun vuoroni oli ollut nauraa myöhemmin kun Pirre oli unohtanut käsilaukkunsa Matyas-kirkkoon, jossa olimme olleet konsertissa. Yhtä naurua (välillä riitelyä)  ja kohellusta koko matka! Asiallisiakin olimme toki olleet, mutta jälkeen päin muistimme vain naurun. Ja minä muistin vielä senkin, miten Malevin koneen peräpäässä paluumatkalla istunut Pirre oli rääkäissyt: "Savua!" Ei onneksi sen pahempaa kuin että hänen edessään istunut herra oli sytyttänyt tupakan. Ja taas naurettiin.

- Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon surullisia, jos toisaalta iloisiakin asioita, ei naurata enää yhtä herkästi kuten ennen,  selitin Pirrelle. Vaikka tällä hetkellä ei mitään suurta surua olekaan ja Luoja varjelkoon, ettei sellaista olisi tulossakaan, sydämen sopukoissa ne ovat tallella kaikki, menneet surut ja murheet. Niin kuin ilon ja onnen hetketkin. Kerroksittain kuten sipulin sisus, osa kivettyneinä, osa - toivon mukaan -  jalostuneina. Pääoma, joka meille kullekin iän myötä karttuu.

Mekään emme enää naura kuten ennen, totesin eilen minua seitsemän vuotta nuoremmalle sisarelleni. Mikä ihme noita naisia noin kovasti naurattaa, hämäläissyntyiset miehemme olivat ihmetelleet kun me kaksi savolaistyttöä olimme kikattaneet  vedet silmissä tilanteille ja asioille, joille tänä päivänä ehkä vain hienoisesti hymyilisimme, jos sitäkään. Sisareni kanssa meillä  kummallakin on paljon iloa lapsistamme, lastenlapsistamme. Myhäilemme kuin hyvin ruokitut kanaemot, syömisestä olemme kehittäneet viihteen itsellemme, kotkotamme ja motkotamme, naurahtelemme mutta... - Pitää oikein miettiä, että mitä se oli mille viimeksi nauroin, sisareni pohdiskeli.

"Elämä opettaa, ellei muuta niin hiljaa kävelemään," sanotaan. Niin totta. Oppii myös huomaamaan pienten hohdokkaiden hetkien merkityksen, joihinkin tilanteisiin liittyvän hiljaisen huumorin.  Bussipysäkillä siskoa saattaessani koin kevään hurman, sateisen  harmaassa säässä hohtavien lehtipuiden vaaleanvihreän valon! Kotititalon päädyssä seinän vierustan kivimurskan seasta kurkotti pieni sininen metsäorvokki ja hentoa valkoista kukkaa, jonka nimeä en tiennyt. Oli jotenkin  onnellinen olo, vaikkei naurattanutkaan. Ei ilta ole aamua valoisampi eikä vanhan naisen nauru yhtä heleä kuin tytön. Ilta on ikävän aika. Sanoo muuan nainen alussa mainitsemassani, vuosikymmeniä sitten kirjoittamassani näytelmäversiossa. 

Halataanko?

Meneillään on kansallinen vaiko peräti kansainvälinen rakkausviikko. Televiossa näytettiin, miten Helsingin kaduilla jotkut  uskalikot kantoivat kylttejä: "Halia!" Eli kaikilla on lupa, kaikkien toivotaan halaavan toisiaan. Jotkut halasivatkin malliksi muille, mutta epäilenpä että samalla kun kamerat sammuivat, halailutkin loppuivat. Kuka sitä nyt tuntemattomia halailemaan kun tuttujen kanssa kaulailukin on meidän toppatakki-kulttuurissamme vierasta ja vaivalloista.

Lapsuudenkodissani ei halailtu. Tyttökavereiden kanssa saatettiin kulkea kadulla käsikynkkää eikä kenenkään mieleen varmaankaan  juolahtanut ajatella, että olemmekohan me muutenkin pari. Lapsiani halailin tiettyyn ikään asti ja vieläkin tavatessa taputtelemme toisiamme ja poika pois lähtiessään kaappaa  minut kainaloonsa kun sen sijaan isomman lapsenlapsen kanssa halataan aina kunnolla mennen tullen, pienempi välillä väistelee.

Unkarilaisten ystävien ja tuttavien kanssa halailu kuuluu asiaan, mutta kun aioin kotikaupungin kadulla halata vastaan tullutta tuttua suomalaisrouvaa, hän kavahti kauemmaksi, selitti että ei halua että häntä halaillaan. Sen sijaan eräs lasteni isän tuttava, vilkas ja eläväinen herrahenkilö oli tunnettu siitä että hän halasi kaikki kadulla vastaan tulleet tutut  ja puolitut naiset. Ei se pahalta tuntunut, vaikka keskellä Aleksia joskus ehkä hiukka kiusalliselta. Hänen tervehdyksensä olivat muutenkin niin ylitsepursuavan  ystävällisiä, että niiden kohteeksi joutunut saattoi helposti kuvitella olevansa juuri se henkilö, jonka kyseinen herra oli toivonutkin tapaavansa. 

Siltä varalta, että rakkausviikon teema olisi levinnyt kehäkolmosen tällekin puolelle ja joku tuttu tai tuntematon tulisi halaamaan,  laittauduin kaupungille lähtiessäni huolellisesti. Ajatus siitä että itse tekisin aloitteen, tuntui mahdottomalta.  Siinähän voi tulla vaikka turpiin jos menee jotain tuntematonta  halailemaan, rakkausviikosta höpisemään.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tämä huhtikuisella rakkausviikolla aloittamani juttu jäi silloin kesken. Erinäisten remonttien rumentamilla keskikaupungin kaduilla oli vain vähän väkeä liikkeellä. En nähnyt kenenkään halaavan toisiaan, saati kulkevan ruusujen kera, vaikka kirjan ja ruusun päivää vietettiinkin. Kirjakaupassa sain kaupan päälle Anna-Leena Härkösen "Takana puhumisen taito", jonka oletin tarkoittavan tilannetta, jossa puhumiset on puhuttu ja taitokin on takana päin! Mutta sillä mitä ilmeisemmin tarkoitettiinkin selän takana puhumista eli juoruilun jaloa taitoa. Näppäriä pieniä pakinoita, ehkä kiireellä kirjoitettuja, kuten eräs kriitikko arveli. Suorasukaisia, osuvia oivalluksia. Jonakin keväänä kirjan ja ruusun päivänä jaettiin Tuomas Kyrön "Miniä"-nimistä ohutta kirjaa, jonka senkin lienen lukenut, vaikka en muistakaan siitä mitään.

Ruoka- ja kahviaikojen rytmittämät päivät taas takana päin. Vappuvieraan lähdettyä syön ja juon säännöllisen  epäsäännöllisesti mitä kaapeista kulloinkin sattuu löytymään. Hän muuten työllistäisi varmaan itsensä ikkunanpesijänäkin, niin kätevästi se tälläkin kerralla hoitui. Puhtaiden ikkunoiden takana räntäsateen ryydittämä "kevään vihreä valo."  

Villi ja vapaa

Yhtä hyvin otsikko voisi olla Ville ja vapaa. Luin nimittäin Ville Haapasalon kirjan "Et kuitenkaan usko..."  Uskomattomilta hänen seikkailunsa Venäjällä tuntuvatkin, mutta ovat varmaan todella tapahtuneita. Nuorena ylioppilaana Ville lähti silloiseen Neuvostoliittoon teatterikouluun, vaikka ei osannut sanaakaan venäjää eikä siellä englantia puhunut juuri kukaan. "Tässä suorasukaisessa haastattelukirjassa Ville kertoo uskomattomista kokemuksistaan gangstereiden, oligarkkien ja sotaherrojen vieraana ja siitä, miten hän oppi rakastamaan villiä ja mahtavaa naapurimaatamme." 

Kirjailija Kauko Röyhkä tekee lukijoita kiinnostavia kysymyksiä ja  Ville vastailee niihin. Kirjan karhean kauniit kuvat ovat valokuvaaja Juha Metson ottamia. Olin seurannut Teemakanavalta Ville Haapasalon matkakertomuksia ja halusin tutustua myös kirjaan. Villen villien seikkailujen ohella kirja on kiehtova kuvaus   venäläisestä sielunmaisemasta, jotkut ennakkokäsitykset  karisevat, jotkut vahvistuvat kuten myös venäläisten käsitykset meistä. Kirjan tunnelma tempaisi minut mukaansa niin että luin sen yhtä soittoa alusta loppuun. Tuntemattomasta Villestä tuli kaikkialla Venäjällä tunnettu ja tunnustettu elokuvatähti. Tekijät kaavailevat, että mikäli kirjasta tulee menestys, sille saatettaisiin  tehdä jatkoa. Siitä tuli. Kirjastossa siitä oli pitempi varausjono kuin Finlandiavoittajasta.

Kuten aikaisemmassa blogissani kerroin, olen kaihileikkausjonossa. Lääkärini "Jyri Jokinen" arveli jonotusajan saattavan olla puoli vuotta, keskussairaalan silmäpolilta sanottiin,  että 3-4 kuukautta, eli ehkä saan jo ihailla elokuun kuutamoita kirkastetuin katsein! Onneksi näen lukea kirjoja ja lehtiä, seurata televisiota, mutta tietokoneen ääressä tulee välillä vaikeuksia.   Niinpä katsonkin vain sähköpostit ja silmäilen lyhyesti sieltä täältä, sitten kone saa taas olla kiinni päiväkaudet. Ilokseni huomaan että samalla kun elämänpiiri näiltä osin pienenee, elämisentunne syvenee!

Parhaillaan luen Sesse Koiviston kirjaa "Enkeli savannilla."  Se on kertomus tytöstä, joka lähtee Afrikkaan etsimään juuriaan. Timo Sandbergin "Elämänluukku" tempaisi myös mukaansa. Hänenkin kirjoistaan on pitkät varausjonot. Lukemisen lomassa olin toissa iltana lapsen perheessä iltavahtina. Riehaannuimme pienemmän lapsenlapsen kanssa pompottelemaan halloweenjuhlista  asti ehjänä säilynyttä isoa oranssinpunaista ilmapalloa toisillemme ja sekös olikin hauskaa! Ja kun isosiskon kanssakin ehdimme nähdä toisiamme halien ja viimeisten kuulumisten vaihdon verran, saatoin hyvillä mielin, perhetunteen siivittämänä palata kirjojeni ääreen. Tänä aamuna paikallislehti lötkötti vielä eteisen matolla kun postiluukusta tipahti Suomi-Unkarilehti, jota katsellessa iski ikävä  Unkariin. Olen käynyt siellä 14 kertaa, mutta edellisestä käyntikerrasta on ehtinyt vierähtää 10 vuotta. Aika näyttää, lähdenkö ja jos niin milloin?

Tähän loppuun kirjailija Anelma Järvenpää-Summasen runo teoksesta "Nostalgia" (Maahenki Oy, 2014):

"Jopas on tulppaaneita/ komea portinpieli/ Attilaa ja Prinsessa Ireneä/ Tennesseen uhkeutta/ Christmas Sweetin suloisuutta/ valikoitu huolella vuorimäntyjen väliin./

Mutta mikäs/ tuossa voikukka/ omalla oikeudellaan keskellä/ sinisiä ja valkoisia helmililjoja/ aukoo nutturoitaan kuin/ kerjäläinen kämmeniä/ Stockmannin edustalla./


Iloista kevään odotusta kaikille! 

Ajankohtaisia asioita

Tekee mieli sulkea silmät ja korvat uutisilta, lennähtää johonkin toiseen todellisuuteen ja toivoa että sieltä palattuani Euroopassa puhaltaisivat leppeämmät tuulet. Luin Seura-lehdestä kuvauksen vuoden 1944 Helsingin pommituksista ja siitä miten tehokkaasti Suomen oma ilmatorjunta oli toiminut, sokaissut suuren osan viholliskoneiden lentäjistä niin että he olivat joutuneet luopumaan aikeistaan, kääntymään takaisin ja kaupunki oli säästynyt tuhoutumasta pelkäksi rauniokasaksi.

Kautta aikojen pojat ovat janonneet sotaa. Joku on arvellut perimmäisen syyn siihen olevan, että jos Venuksen kukkula - ja tällä ei nyt tarkoiteta  peukalon alla olevaa mutikkaa - on jäänyt valloittamatta, on lähdettävä valloittamaan muita kukkuloita. Ja että naiset, äideiksi syntyneet muka miehiä paremmin osaisivat ratkoa ongelmat neuvotteluteitse. Itse en tässä asiassa usko  sukupuolten välisiin eroihin, sillä eivätkö historian naishallitsijat ole olleet melko sotaisaa joukkoa hekin? 

En ole perehtynyt Ukrainan kriisin syihin niin perusteellisesti että osaisin asettua kenenkään puolelle. Mutta vaikka olemme EU:n jäsenmaa, hädän tullen sieltä meille tuskin apua heruisi. Olisiko siis liityttävä Natoon vai luotettava omaan puolustukseemme kuten vuonna 1944 oli luotettava, ja ennen kaikkea siihen, että tämänhetkiset hyvät suhteemme naapurimaihimme pysyisivät jatkossakin hyvinä?  Ajattelen että molempi parempi eli jos Nato-äänestys tulisi nyt, en todellakaan tietäisi, kumpaa vaihtoehtoa äänestäisin vai äänestäisinkö lainkaan. Sulkisinko silmäni ja korvani ja lennähtäisin pois?     

"Kyllä A on oikeassa, mutta ei B:kään väärässä ole", on lempilausahduksiani, joten olisiko mielipiteissään näin epävarman ihmisen varminta pysyä sivussa maailmanpolitiikasta  ja keskittyä omiin ympyröihinsä? Kuten siihen, että laitetaanko multaan yön yli liotettuja soppaherneitä vai onko ostettava siemenherneitä, että tuloksena olisi Anjuusan blogissaan esittelemä vehmaankaunis  pääsiäisviheriö?  (Soppaherneitä kuulemma). Maljakossa mustikanvarvuissa heleänvihreät lehtisilmut, kohta kukat. 

J.K. Eilispäivän kotimaan uutiset; lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset ja jokavuotinen kohkaaminen Suvivirrestä suututtivat sen verran että oli lähdettävä rivakalle, 3 km:n aamulenkille ennen kuin saatoin istua koneen ääreen. Mutta niistä toiste enemmän, nyt kylvämättä jääneistä herneistä soppaa keittämään!

Luovuuden lähteillä

- Tämä sinun tekstisi on niin korrektia että minä en meinannut jaksaa lukea loppuun, teatteriohjaaja ärähtää nuorehkolle naiselle. Nainen  vilkaisee toisaalla istuvaan dramaturgiin, mutta tämä vain myhäilee muikean näköisenä ja syventyy tehtäviinsä. - Kun sinä kerran osaat kirjoittaa, niin mitä ihmettä sinä oikein pelkäät? Teatteriohjaaja mylvii naama punaisena. Naisen tekisi mieli heittää tekstinivaska päin ohjaajan naamaa ja huutaa "tee itte näytelmäsi", mutta hän vain paiskaa paperit kassin pohjalle ja poistuu tuohtuneena paikalta. Kotiin päästyään hän heittää punaisen  Erica kirjoituskoneensa pöydälle: - Nyt perkele ei pelätä, ei! Hän kaivaa kaikkein kipeimmän, tarkoin varjellun lapsuusmuistonsa esiin, asettaa sen kuin kuolleen linnun leikkuulaudalle, etsii terävimmän fileerausveitsensä ja alkaa paloitella. Hän kirjoittaa koko pääsiäisviikon, mitä nyt välillä käy kaupassa ja valmistaa ruoan. Lasten kanssa on sovittu, että äitiä ei nyt häiritä, silti pienemmällä on tämän tästä äidille asiaa. Toisen pääsiäispäivän iltana perheenpää raottaa varovasti ovea, tiedustelee:  - Säilytätkö sinä noita tyhjiä mämmituokkosia jotain tarkoitusta varten? - Mitä mämmituokkosia? Nainen ihmettelee. - Niitä joita on keittiön työpöydällä likoamassa pitkä rivi. - Heitä pois vaan, nainen sanoo. Hän ei ollut muistanut laittaneensa niitä likoamaan. Pääsiäisen  jälkeisenä päivänä hän vie tekstin teatterille. Ohjaaja soittaa seuraavana aamuna seitsemältä: - Nyt sinä olet kirjoittanut näytelmän! 

Tuosta kaikesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. On sunnuntai-iltapäivä, istun lukemassa Riikka Pelon Finlandia-palkittua kirjaa "Jokapäiväinen elämämme" kun ovikello kilahtaa. Varmaan naapurirapun rouva tuo lehtiä, ajattelen, sillä en ole sopinut tapaamisesta kenenkään kanssa. Ovisilmästä näen että rapussa seisoskelee tuntemattoman näköinen vaaleatukkainen nainen, vastoin tapojani avaan oven. Naisella on vaalea siistin näköinen villakangastakki. Hän ojentaa pienen muovipäällysteisen pahviläpyskän, johon on hieman huonolla suomella huolellisin tekstauskirjaimin kirjoitettu hänen olevan kuuro. En ehdi lukea ensimmäistä riviä pitemmälle kun nainen on jo levittänyt seuraavaan kerrokseen johtavan rapun ala-askelmalle rivin pääsiäiskoristeita, ohjelmoinut yhden pikkutipun mennä päristelemään omin päin. - Valitettavasti en nyt voi ostaa mitään, sanon niin ystävällisesti kuin osaan, ojennan pahviläpyskän hänelle takaisin. Hän kerää lelut kassiinsa, lähtee menemään. 

Tapaus jäi askarruttamaan mieltäni niin etten heti pystynyt jatkamaan lukemista. Olisin saattanut ostaakin pari pääsiäiskoristetta, mikäli minulla olisi ollut kolikkokukkaro käden ulottuvilla. Mutta nyt olisin joutunut hakemaan rahan peremmältä asunnostani ja olisiko nainen samalla tullut sisälle vai olisiko ymmärtänyt jäädä ovelle odottamaaan? Muistin kuulleeni tapauksen, jossa kauppiaalla oli ollut jengi kavereita rapun mutkan takana odottamassa ja... ei, en halunnut kuvitella mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua jos olisin lähtenyt hakemaan rahaa. Ilmeisesti nainen oli kuitenkin yksin liikkeellä, mutta jos olisin ostanut häneltä nyt, olisiko hän tai joku toinen ollut kohta oveni takana taas? Päätin että vastedes en avaa oveani ellen ole etukäteen sopinut tapaamisesta. Soitin naapurirapun rouvalle. Nainen oli käynyt hänenkin ovellaan, mutta naapurirapun rouva ei ollut edes katsonut hänen ojentamaansa lappua vaan oli ilmoittanut heti että ei tarvitse mitään. - Päässyt tietysti rappuun soittamalla jonkun summeria, haisi tupakalle, oli varmaan suomalainen, naapurirapun rouva päätteli.  

En ole vielä lukenut Riikka Pelon kirjaa puoleen väliinkään, mutta jo nyt on sanottava, että hänelle  on annettu sanoilla maalaamisen lahja! Lukija lumoutuu kielen rytmistä, sanoista, lauseista, kielikuvien täyteläisistä väreistä, tuoksuista, tunnelmista. Mutta kestäisikö niiden täyteyttä ellei välillä mentäisi ajassa eteen päin, runoilijan ja hänen tyttärensä Tsekinmaalla viettämän ajan  runollisista kuvauksista vuoden 1939 realistisempaan Moskovaan? Vai käykö niin että jossain vaiheessa lukija väsyy ja kyllästyy näihin ajan ja paikan vaihteluihin ja kirjan lopussa odotettavissa oleviin julmuuksiin?

Hyvä kirja pystyy herättelemään myös lukijan luovuudenlähteitä. Vuosien varrella tukkeutumaan päässeitä kanavia, kuihtuneita mielenmaisemia, kuivuneita puroja ja koskia. Ja ellei oma luovuus  enää heräisikään henkiin yhtä pulppuavan runsaana kuin se ehkä joskus on ollut, muistokin virkistää. Muisto keväästä, jolloin koivunlehdet eivät olisi malttaneet pysyä silmuissaan, jolloin sinivuokkojen ryppäät kiersivät metsänlaidassa kuin kukkaornamentti kesähameen helmassa, jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa ja olin kuvia ja kirjoittamattomia sanoja täynnä.

Muistelen muita samankaltaisia lukukokemuksia. Kirjojen juoni ja tapahtumat ovat ehkä pyyhkiytyneet mielestä mutta niiden herättämä tunnelma ei. Helena Sinervon "Runoilijan talossa", Eeva Kilven "Häätanhu" Milan kunderan "Olemisen sietämätön keveys", unkarilaisen György Konrádin "Pidot puutarhassa" ja monet monet muut. Sitten on joukko kirjoja, jotka ovat kyllä imaisseet mukaansa, mutta eivät ole herättäneet omia luovuudenlähteitäni, eivät edes muiston kuvajaista niistä. "Haltioitumista tapahtuu niin harvoin", sanoo Anais Nín, jonka päiväkirjat olen lukenut useampaan kertaan.  

Me ollaan Bloggareita!

Täällä meikä vain kirjoittelee putoilevista hampaistaan ja sumenevista  silmistään ja jos kertoo ostaneensa vaikkapa uuden laukun, samaan hengenvetoon hyssyttelee, että ei...ei se mikään merkkilaukku ollut.  Kun pitäisi kirjoittaa ihan päinvastoin, että ostin VUITTONIN laukun vaikken eläissäni olisi sellaista nähnytkään, niin kuin en mitä ilmeisemmin olekaan. Ja vaikka vaatteeni ovat pääosin marketeista sekä "tuo ja vie" kirppareilta,  joitain merkkijuttujakin on, kuten vuosi sitten ostamani ulkoilupuku, mutta josta siitäkin kertoessani jätin mainitsematta sen olevan kotimaista RAISKI-tuotantoa. Enkä ole kertonut että toisen ulkoilupukuni rintapielessä komeilee RUKKA. Ja koska en ole kertonut käyttäväni LUMENE-puuteria ja NIVEA-kosteusvoidetta, en paljastanut shampooni ja saippuani merkkiä, miten ihmeessä em. tuotteiden valmistajat tai maahantuojat olisivat tienneetkään lähetellä minulle mainoslahjojaan, saati kutsua kokkareilleen!   

ANNA-lehdessä no 11/ 13.3.2014  kerrotaan bloggareista, joiden blogit yrittäjätkin ovat huomanneet ja jotka saavat paljon tuotteita kokeiltavikseen ja kutsuja tilaisuuksiin. Jotkut heistä tienaavat blogeillaan satoja euroja kuukaudessa, joku jopa kertoo elättävänsä itsensä bloggaamalla. Lehden esittelemät bloggaajat ovat nuoria, trenditietoisia naisia, jotka ovat aloittaneet blogin pitämisen ennen valtaisaa blogibuumia. Heidän mukaansa vielä kolme vuotta sitten bloggareita oli Suomessa niin vähän, että uuden blogin ilmestyminen oli tapaus. Nyt kilpailu on kovaa. Naisten mukaan tänä päivänä on vaikea päästä pinnalle, jos kaveripiirissä ei satu olemaan suosittua bloggaria, joka nostaisi tulokasta esille.

Kuka nostaisi minun blogini? Ei kukaan ellen itse sitä tee. Joskus laitankin blogistani linkin naamakirjaan, mutta poistan sen saman tien, koska kavereistani suurin osa tietää blogini   olemassaolon ja ne jotka eivät tiedä, eivät ehkä välitäkään tietää. Sekin saattaisi tuntua oudolta, ehkä jopa pelottavalta jos blogiani seuraisi 25.000 ihmistä kuukaudessa kuten ANNA-lehden esittelemän "trendikkyyttä ja tavallisuutta" edustavan kauniin nuoren naisen blogia kerrotaan seurattavan. Lehden mukaan "bloggarit muodostavat Suomessa oman seurapiirinsä: he tapaavat kokkareilla, vierailevat toistensa blogeissa ja bilettävät yhdessä. Toistensa ja blogiyleisön keskuudessa he ovat kuin oikeita julkkiksia, vaikka kukaan muu ei olisi heistä kuullutkaan."  Siis ihan niin kuin me täällä Kasassa!

Mutta jos nyt leikitellään ajatuksella, että minäkin yrittäisin ansaita  blogillani vaikka vain suolarahat kuukaudessa, miten pitäisi menetellä? Olisiko perustettava uusi blogi ja jos niin miten se tapahtuisi? Blogille pitäisi keksiä ehkä mieluusti englanninkielinen vetävä nimi ja kirjoittajana minun olisi kai brändättävä itseäni Lenitan tai  Aira S:n kaltaisena ikikaunottarena, himoshoppaajana tai räväkkänä prätkämummona, kulttuuritanttana vai tavallisena kassinkantajana? Ja olisiko linkitettävä blogin yhteystiedot yrittäjille, joiden tuotteita olen kehuskellut, mutta jotka  syystä tai toisesta eivät olisi sivuilleni eksyneet? 

Vakavasti puhuen: Ehkä sittenkin mieluummin kirjoittelen tänne  omalla tyylilläni, milloin ja mistä aihepiireistä itse haluan kuin että sitoutuisin minkään tuotteen puolesta puhujaksi. Mutta siltä varalta että joku alussa mainitsemieni tuotteiden edustajista haluaisi muistaa minua mainoslahjalla tai kutsulla (mieluummin maamme rajojen sisäpuolella) pidettäviin bileisiinsä, tarkkailen postiani, kuulostelen puhelintani, silmäilen sivujani sekä täällä että naamakirjassa... 

Silmäpeliä

Ihailen talvilomavieraani tuomaa kukkakimppua, muistelen viikon takaista silmälääkärillä käyntiäni. Se nyt ei mennyt ihan niin kuin olin toivonut ja kuvitellut. Naapuritalon rouvan ylistämä "Jyri Jokinen" oli nuorehko, komeahko tavalla, jonka voi uskoa herättävän joidenkin vanhempien rouvien äidilliset tunteet. Puhui selkeällä äänellä selkeää suomea, mikä ei näinä aikoina lääkärin vastaanotolla ole itsestäänselvyys. Moderni, tehokas, miellyttäväkin, mikäli hänellä olisi ollut minulle miellyttävämpää  kerrottavaa.

Kylmä totuus oli nimittäin se, että kolmessa vuodessa harmaakaihi on kummassakin silmässäni kehittynyt niin pitkälle että lääkäri kertoi kirjoittavansa lähetteen kunnalliseen leikkausjonoon. Hän ei edes ehdottanut yksityistä silmäklinikkaa, päinvastoin, totesi että miksi ihmeessä maksaa 1400 euroa toimenpiteestä, jonka keskussairaalalla saa 90 eurolla! Tosin sinne saattaa kesälomakauden ollessa aluillaan joutua jonottamaan puoli vuotta.  Olin varautunut hankkimaan uudet silmälasit, joihin sopivia kehyksiä olin alustavasti jo odotustilojen puolella katsellutkin, niinpä tieto edessä olevasta leikkauksesta tuntui tyrmistyttävältä ja olin ainoastaan hyvilläni että se tapahtuisi vasta kuukausien kuluttua eikä esimerkiksi seuraavana tiistaina. Olisi aikaa sopeutua ajatukseen. Mutta jos olisin vielä työelämässä tai olisi jokin iso kirjoittamisprojekti meneillään, hakeutuisin yksityispuolen leikkaukseen. Näen nykyisillä laseillani lukea ja kirjoittaa, välillä paremmin, välillä huonommin ja onneksi valoisa vuodenaika on aluillaan, seuraavaa kaamoskautta voinen katsella jo kirkastetuin   silmin.

Mutta vaikka kyseessä ei olekaan sen vakavampi asia kuin kaihileikkaus, mietteliääksi sekin diagnoosi ensi alkuun veti. Tunsin suurta nöyryyttä sen tosiasian edessä, että pikkuhiljaa aistit  heikkenevät ja kiitollisuutta siitä, että niiden toimintaa voidaan  lääketieteen keinoin kohentaa.  Arvostin elettyä elämääni syvällisemmin kuin ennen. Yöllä näin hylkäämisunia, mutta yllättävää kyllä, en suostunutkaan kokemaan itseäni hylätyksi, vaan pidin pontevasti puoliani, riitelin ja haukuin muut mukana olleet pystyyn! Mutta eivät he siitä loukkaantuneet, olivat aivan kuin eivät olisi kuulleetkaan  mitä minulla oli sanottavana. Niin merkityksenkö heille olen, että minuun ei kannata edes suuttua, ajattelin. Mistä unet tulevat? Todellisuudessa  en nimittäin muista kokeneeni itseäni hylätyksi kuin ehkä aikoinaan jotain työpaikkaa hakiessani tai jonkin päättyneen romanssin yhteydessä, niin ja tietysti silloin kun kustantaja on palauttanut romaanikäsikirjoitukseni "olemme mielenkiinnolla tutustuneet, mutta emme valitettavasti..." kommentein. Vaan enpä enää heidän oviaan kolkuttelekaan! Kun näkee, miten heikkoja tekstejäkin julkaistaan, voi vain todeta, että kyllä omani olisivat olleet parempia! Unieni viesti saattoi ollakin se että tapahtuisipa tulevaisuudessa mitä tahansa, en  piehtaroisi hylätyksi tulemisen tunteissa, en suostuisi muuttumaan ainakaan itseltäni näkymättömäksi, tapetinväriseksi. Siispä kolhon näköisten eccosandaalien kärjistä pilkottavat varpaankynnet punaisiksi heti kun kevät koittaa! Tosin tällä hetkellä maa ja puut ovat yöllä satanutta lunta valkoisenaan ja lisää tulee, hrrr...  

Ensimmäinen kevätkuukausi

Ensimmäisen kevätkuukauden ensimmäinen päivä! Ikkunan takana kuulakas maaliskuun aamu. Helmikuun heleät juhlat ovat takana päin, ja vaikka kalenterin sivuilla on runsaasti tyhjää, erinäistä ohjelmaa on silti tiedossa tällekin kuulle. Keskiviikkona korvapoli, perjantaina silmälääkäri.

Silmälääkärillä käyntiä odotan mielenkiinnolla. Päätin nimittäin, että entiselle lekurilleni en enää mene, joten alkoi uuden etsintä. Siitä on jo aikaa kun bussissa  tapaamani naapuritalon rouva oli ylistänyt omaa silmälääkäriään Jyri Jokista (nimi muutettu) maasta taivaisiin, antanut minulle Jyri J:n käyntikortinkin. Mutta kun nyt vihdoin viimein aioin tilata hänelle ajan, en löytänyt käyntikorttia enkä muistanut hänen sukunimestäänkään muuta kuin että jotain vesistöön viittaavaa se oli. Naapuritalon rouvan sukunimen sen sijaan muistin, mutta hänen numeroaan ei ollut puhelinluettelossa, ehkä kysyisin sitä myöhemmin tiedustelusta. Muistin nimittäin  hänen kertoneen Jyri J:n vastaanoton olevan paikallisessa silmälääkäri keskuksessa, mutta yhtään Jyri-nimistä en sen nettisivuilta löytänyt. Toisella haulla selvisikin, että Jyri Jokisella on toisen lääkärin kanssa yhteinen yksityisklinikka. Joutuisin siis hyvästelemään Jyri Jokisen heti kun olin saanut selville hänen sukunimensä; Jokinen, ei siis Järvinen, ei Puro eikä Puronen niin kuin olin yrittänyt muistella. Soitin silmälääkärikeskukseen, kerroin tilanteeni eli sen, että haluan ajan kelle tahansa lääkärille, koska entiselleni en enää mene. - Oliko tämä entinen meidän lääkäreitämme? Vastaanottovirkailija tiedusteli. Ei ollut. - Haluatteko mies- vai naislääkärille? Kumpikin käy. Ensimmäinen aika löytyi tiistaille jollekin Matti Meikäläiselle.

Puhelun päätyttyä muistin minulla olevankin tiistaina muuta menoa, joten joutuisin vaihtamaan silmälääkäriajan. - Torstai? Vastaanottovirkailija kysyi. - Mieluummin jonain muuna päivänä, sanoin. - Perjantaina aamupäivällä olisi aika Jyri Jokiselle, hän jatkoi. - Siis MITÄ? Ottaako Jyri Jokinen teillä vastaan? Eikö hänellä ole oma vastaanotto siellä ja siellä? - On yksityisvastaanotto siellä ja keskussairaalalla myös ja parina päivänä viikossa täällä meillä, virkailija kertoi. Kerroin naapuritalon rouvan ylistäneen Jyri J:n maasta taivaisiin, joten ilman muuta varaisin hänelle ajan. Lopun päivää minulla oli samankaltainen tunne kuin aikoinaan ensitreffeille lähtiessä. Käyntikortissa olleesta Jyri Jokisen valokuvasta en muistanut muuta kuin että miellyttävän näköinen nuorehko mies siinä oli ollut eikä se ollutkaan oleellista, vaan naapuritalon rouvan ylistävät lausunnot hänestä. 

Ai että miksikö en enää halua mennä entiselle lääkärilleni? No kun hän, ihan miellyttävä mieslääkäri muuten hänkin, kolme vuotta sitten olisi melkein väen väkisin lähettänyt minut yksityiseen kaihileikkaukseen! Julkisen puolen jonoon näköni ei vielä ollut tarpeeksi huono. Paljon aikaisemmin, en edes muista milloin, hän oli todennut oikeassa silmässäni kaihin olevan aluillaan. Ja vaikka hän oli vakuuttanut sen olevan yhtä luonnollista kuin hiusten harmaantumisen, surullinen olo, suoranainen kuolemantunnehan siitä oli ensimmäiseksi tullut. Mutta varsin pian ihminen tottuu ajatukseen, että iän myötä aistit heikkenvät, toisilla aikaisemmin kuin toisilla ja iloitsemaan siitä, että niiden toimintakykyä voidaan erilaisin toimenpitein parantaa ja että kyseessä on harmaa- eikä viherkaihi tai jokin muu silmäsairaus, jonka hoito olisi jo paljon vaikeampaa. Niinpä seuraavalla käyntikerralla en ollut enää kaihista moksiskaan, mutta yksityisleikkaukseen menoa vastustin, koska se olisi minulle liian kallis ja miksi ihmeessä olisi leikeltävä kun kerran näen vielä niin hyvin että en pääse kunnalliseen  leikkausjonoon? - Mutta kun näköänne ei enää oikein voi laseilla  korjata, lääkäri totesi, kertoi eräässä etelä-suomalaisessa kunnassa olevasta ykityisestä klinikasta, jossa leikkaus tulisi jonkin verran edullisemmaksi, lupasi kirjoittaa minulle lähetteen  sinne. Kieltäydyin siitäkin. Niinpä hän kirjoitti silmälasireseptin, sanoi että menkää nyt optikon kanssa keskustelemaan, mitä mieltä hän on asiasta.  

- Tehän saisitte vielä ajokortinkin! Silmälasiliikkeen optikko, keski-ikäinen nainen huudahti reseptin nähtyään. Olin niin tyrmistynyt että otin ensimmäiset sovittamani, 29 euron hintaiset ohuet kehykset. Rinnakkaistarjouksena oli aurinkolasit samaan hintaan samoilla vahvuuksilla, mutta koska niihin ei ollut yhtä halpoja kehyksiä kuin varsinaisiin laseihini, jouduin maksamaan erotusta 50 euroa. Mietin, oliko silmälääkäri ehkä mainitsemansa klinikan osakas ja miten paljon kaihileikkaukseen lähetetään ihmisiä, jotka näkisivät vielä ilman leikkaustakin? Luen nimittäin yhä edelleen niillä samoilla kolme vuotta sitten saaduilla laseillani, mutta koska silmäni ovat viime aikoina olleet rasittuneet ja pienen tekstin lukeminen on hiukan vaikeutunut, menen lääkärille. Toivon etten vieläkään olisi kyllin "kypsä" julkisen puolen leikkausjonoon ja että saisin hiukan vahvemmat lasit, joihin tällä kerralla valitsisin myös tyylikkäämmät kehykset. Mutta voihan olla että Jyri Jokisen diagnoosi on sama kuin edellisen lääkärinikin. Unessani hän ei nimittäin ollut mitenkään kovin miellyttävä. Vastaanotolla potilaiden silmiä leikattiin liukuhihnalla ja minutkin hän aikoi laittaa leikkauspöydälle ennen kuin oli edes tutkinut silmiäni! Kieltäydyin ehdottomasti ja lähdin etsimään uutta lääkäriä. Unessa.

Todellisuudesta tiedän kertoa viikon perästä. 

Oijoi, mitkä olympialaiset!

Kuten arvata saattoi, avajaiset ovat upeat. Olympiapuistossa kohoaa osallistujamaiden lippujen uljas rivistö. Vain yksi on joukosta poissa: Suomen lippua siellä ei näy! Kaksi sinivalkoista lippua hulmuaa vierekkäin, Kreikka ja Israel? Olisiko niistä toista luultu Suomen lipuksi? Olemme kuitenkin niitä harvoja maita, joiden valtion päämies istuu avajaisten katsomossa. Toivottavasti lippuasiakin saadaan pian kuntoon. Valtavista lumihiutaleista vain neljä aukeaa olympiarenkaaksi, viides pysyttelee siveästi supussa! Harjoituksissa sekin oli auennut ja harjoitusvideo vaihdetaankin pikapikaa tilalle niin että presidentti Putinin sviitin taulutelevisiolla mokaa ei muka ehditty edes huomata. Ilman suurempia seremonioita presidentti saapuu katsomoon. Mutta kuka on hänen vierelleen istahtava viehättävä nuori nainen? Kisaemäntä? Tytär? Turvallisuushenkilö vai haluaako hiljattain eronnut presidentti esitellä koko maailmalle uuden rakkaansa?

Kysymykset unohtuvat, katoavat historian huminaan kun Pietari Suuren purjehdus Venäjälle alkaa! Tsaarin  hovin loisteliaista tanssiaisista tummasävyisen vallankumouksen kautta verenpunaiseen Neuvostoaikaan teatterin, baletin ja nykytekniikan keinoin on upeaa katseltavaa. Osallistujamaiden joukkueet marssivat stadionille "maapallon sisältä," lattian alta eikä urheilijoiden tällä kerralla tarvitse seurata avajaisseremonioita seisaaltaan, vaan heille on varattu katsomosta istumapaikat.  Kisamaskotit, ystävällisen näköiset kookkaat eläinhahmot saapuvat stadionille. Salkoon isäntämaan lipun vierelle kohoaa olympialippu, olympiatuli sytytetään stadionin ulkopuolelle puistoon, josta se näkyy kauas ja korkealle. "Näyttävimmät kisojen avajaiset mitä koskaan olen nähnyt", suomalainen urheilutoimittaja toteaa. 

Mittelöt mitaleista voivat alkaa! Suomen joukkueen lipunkantajana toiminut, polvivammasta kärsinyt Enni Rukajärvi avaa Suomen mitalitilin lumilautailemalla hienosti hopealle! Lumilautailu on näyttävä laji, sitä on kiva katsella samoin kuin hiihtolatujen jylhiä maisemiakin. Aino-Kaisa Saarinen tulee naisten kympillä viidenneksi. Hyvä suoritus kun ottaa huomioon, millaisia vaikeuksia hänellä on viime aikoina ollut. Mutta siihen suomalaismenestys toistaiseksi tyssääkin. Lumi on liian märkää, huoneilma liian kuivaa, nenästä valuu veristä räkää, nuha ja kuume vaivaavat, voitelu huonompi kuin ikinä, takatuuli kiusaa mäkihyppääjiä, monilla, myös muilla kuin suomalaisurheilijoilla flunssa on joko päällä tai ainakin aluillaan. Joukkueen lääkäri ihmettelee, että miksi kuivan huoneilman aiheuttamista ongelmista ei kerrottu ennen kilpailua, vaan vasta sen jälkeen? Huoltoautossa on ilmankostuttimia, joilla ongelman olisi voinut poistaa.

Silloin kun tunteet ovat pinnassa, tulee sanoneeksi sellaistakin mikä ehkä jälkeen päin harmittaa. Eikö hävinneiden pitäisi antaa niellä rauhassa pettymyksensä, itkeä itkunsa sen sijaan että heiltä tivataan vastauksia mitä turhanpäiväisimpiin kysymyksiin? Vai liittyykö huippu-urheilijan valmennukseen sekin, että kaikkein katkerimmalla tappion hetkelläkin toimittajien kysymyksiin on vastailtava kiltisti ja samalla pidettävä urheiluvälineissä olevia sponsoroiden mainoksia esillä määrätty aika, vaikka tekisi mieli  haistattaa pitkät koko maailmalle? Rahako siinäkin ratkaisee?     

Mutta kisoja katsellessa mieli lepää vaikkei menestystä heti tulisikaan. Kotimaan poliittiset uutiset jäävät tauolle, samoin kisajärjestelyistä kantautuvaan kielteiseen kritiikkiin ehtii paneutua myöhemmin, nyt on aika nauttia tv-kuvan välittämistä upeista urheiluareenoista! Ihailla urheilijoiden sitkeyttä niin auringonpaisteessa kuin räntäsateessa, ainoastaan silloin kun sankka sumu peittää maiseman, kilpailuja joudutaan siirtämään. Lumista maisemaa piristävät lilansävyiset kukkaornamentit ovat mielestäni onnistuneet, tuovat kesän talven keskelle. Mutta ei voi olla totta! Suomi jää vain parin sekunnin päähän pronssimitalista kun ruotsalaishiihtäjäkö päihittää Aino-Kaisan! Verenpaine kotikatsomossa kohoaa ja seuraavana päivänä kiroilen kuin "turjan lappalainen" (mistähän tuokin sanonta tulee?) kun nuori Iivo Niskanen, joka on jo melkein kiinni mitalissa, jää siitä ainoastaan 0,2 sekuntia! Ruotsi vie kaikki mitalit! Kisayleisön keskellä kuningas ja kuningatar myhäilevät tyytyväisen näköisinä.

Kisojen lomassa on isomman lapsenlapsen musiikki-ilta ja tanssinäytös, vietän omia nimi- ja syntymäpäiviäni, pyöräytän parit kasvisruoat läheiseni perheeseen saapuvalle vegetaristivieraalle. Sitten jysähtää! Onni kääntää kelkkansa! Suomen tytöt voittavat viestissä hopeaa! Samoin parisprintissä. Ja vielä samana päivänä radiossa ja televisiossa pauhaa Porilaisten marssi; Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen ovat voittaneet kultamitalin! Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kun Leijonat hetkeä myöhemmin peittoavat kisojen isäntämaan joukkueen jääkiekossa, niin pieni ihmissydän on, että tämän enempää ilon ja  onnen sekaista jännitystä se ei enää kestä. Suljen telkkarin ja luen synttärilahjaksi saamani Virpi Hämeen-Anttilan kirjan "Tapetinvärinen" loppuun. Se on kaoottinen kuvaus kaaoksesta, faktasta ja fiktiosta, mikä päähenkilön, kirjailijan mielessä luomisprosessin aikana myllertää. Siinä lukijakin alkaa kaivella omia unohdettuja tai tukahdutettuja lapsuusmuistojaan, varsinkin jos ne ovat yhteneväisiä kirjan päähenkilön muistojen kanssa, uskoo  löytävänsä ankeuden keskeltä ilon kuten kirjan päähenkilökin lopulta löysi.

Mutta lapsuusmuistoista minut temmataan nykyhetkeen kun tulee kutsu pienemmän lapsenlapsen iltaseuraksi. Ilokseni huomaan, että matkalle lähdön säkenöivään tunnelmaan ei välttämättä tarvita ulkomaanmatkaa, ei lähtöä vieraisiin kyliin tai kaupunkeihin, piipahdus naapuripitäjässä tai bussimatka kotikaupungin lähiöstä toiseen riittää! Perillä kaikki menee muuten hyvin, mutta television katselussa tulee tenkkapoo. Ei nimittäin riitä että mummi saa katsoa sarjaohjelmansa, olisi saatava katsoa vielä olympialaisten kultajuhlatkin samaan aikaan kun lapsi haluaisi katseltavan dvd-elokuvaa. - Voithan sä katsoa ne kotona yle-areenalta, hän sanoo. Mutta kun mulle tietskan äärellä tulee helposti huono olo, sanon, selitän miten tärkeää minulle olisi nähdä siniristilipun, jota isäni, hänen isovaarinsa vuosikaudet rämpi Karjalan metsissä puolustamassa, kohoavan korkeimpaan salkoon, kuulla Maamme-laulun kaikuvan  olympiastadionilla. Hän katsoo minua sen näköisenä, että ei kai tuo mummi vain sekoa olympialaistensa kanssa, mutta pieni joutuu antamaan periksi isommalle,  mitalienjako katsotaan. Se ei kuitenkaan tunnu yhtä juhlavalta kuin olin luullut ja koska  seremonia on ollut aikataulustaan myöhässä, elokuvaa emme ehdi enää katsoa. Äiti tulee töistä ja minä lähden kotiin. Myöhemmin pyydän lapsenlapselta anteeksi käytöstäni, mitalienjaon kun voi nähdä uusintana vielä monen monet kerrat, toivon että rakastetaan silti edelleen  toisiamme. Ja hän antaa anteeksi ja lupaa rakastaa.

Olympialaiset jatkuvat. Tänään iltapäivällä Leijonat kohtaavat Ruotsin, huomenna on naisten 30 km:n hiihto, ylihuomenna miesten viisikymppiä. Ja sunnuntai-iltana kisojen päättäjäiset, joiden huhutaan olevan erilainen, mutta ainakin yhtä näyttävä spektaakkeli kuin avajaisetkin olivat. Jaa niin, se presidentin vierellä avajaissa istunut viehättävä nuori nainen? Hän ei ollut kukaan arvuuttelemistani, vaan entinen kelkkailija Irina Skvertsova, joka sai vakavat vammat Saksassa v. 2009 törmättyään toiseen kelkkailijaan eikä sen jälkeen ole pystynyt kilpailemaan. Hänet on leikattu n. 50 kertaa ja Venäjällä on kerätty rahaa hänen tukemisekseen. Lehtitietojen mukaan hän kertoo saaneensa kutsun presidentin seuralaiseksi kisakatsomoon  kaksikymmentä minuuttia ennen avajaisten alkua.