Herkkiä hetkiä

- Hiihtolomalla on kivaa kun on jo kevättä ilmassa, 6-vuotias tyttärenpoika toteaa samalla kun lusikoi keittiön pöydän ääressä jauhelihakeittoa.

- Kuka niin on sanonut?

- No isi.

- Mitä sä teet sitten hiihtolomalla?

- Hiihdän tietenkin, hän sanoo, väläyttää pitkien ripsiensä alta "eiks tuo nyt sitäkään tiedä" katseen. Että ihmisen lapsi voi ollakin nätti, ajattelen niin kuin mummit kautta maailman lastenlapsistaan ajattelevat. Olemme hetki sitten isosiskon kanssa hakeneet hänet päiväkodin pihalta, jossa hän on halunnut näyttää, miten hienosti laskee pyllyn alle asettamallaan pienellä punaisella läpyskällä pihaan johtavan mäen rinteen alas. Pihalla päivystävä hoitotäti toteaa, että heille ei ole kyllä ilmoitettu, että joku muu kuin vanhemmat hakisivat kyseisen eskarilaisen tänään. No voi sentään, isi ei ole muistanut sanoa! Kerron olevani hänen mumminsa ja tämä tässä on isosisko. Hoitotäti on ilmeisesti uusi, koska ei ole tunnistanut isoa siskoakaan, mutta kun poika itse tuntee meidät, saa hän lähteä mukaamme kunhan isosisko ensin on hakenut sisältä hänen reppunsa. Päiväkodin johtajatar, joka kyllä on nähnyt minut tai ainakin isosiskon useampaankin kertaan, näkyy istuvan ikkunan takana pöytänsä ääressä. Myös muita pihalla pyöriviä toppapukuisia pikku olentoja tullaan hakemaan kotiin.

Iso sisko, joka on soittanut muutaman herkän kauniin kappaleen, pamauttaa pianon kannen kiinni kun häntä tullaan hakemaan viikonloppukylään. Jäämme 6-vuotiaan ja ikälopun, kieltämättä jo melko kulahtaneen näköisen kissan kanssa kotiin. Leikkien lomassa päätämme keittää kahvit. Poika näyttää, mihin asti keittimeen laitetaan vettä silloin kun vain yksi juo kahvia ja mihin silloin kun on kutsut, sanoo että kolme mitallista kahvijauhoa on sopiva määrä ja ne mitattuaan napsauttaa keittimen päälle. Kahvista tulee hyvää. Minä, joka en ole koskaan ollut innokas pelien pelaaja, olen hyvilläni että hän ei edes ehdota Puuha Peteä, jota aikaisemmin on pitänyt pelata kyllästymiseen asti.

Kesken kaiken hän ilmoittaa menevänsä kakalle, arvelee selviytyvänsä yksin mutta huutaa jos tarvitsee tulla pyyhkimään. Ei tarvitse. Kuten ennenkin, istuskellaan hetki saunan lauteilla keskustelemassa. Sitten hän haluaa katsoa dvd:ltä Nalle Puh-tarinan, jossa Nasu saa hikan. Kerron että sitä sanotaan myös nikotukseksi. "Ei vaan hikotukseksi", poika korjaa ja pohdimme, mitä eri keinoja sen lakkauttamiseen voisi olla. Voi juoda kylmää vettä tai olla hetken ajan hengittämättä. Voi myös yrittää pelästyttää nikottelijan, sanon ja selitän että ei tietenkään pidä pahasti pelästyttää, vaan vaikka sillai että ottaa takaa päin olkapäistä ja sanoo "böö!" - Toimiiko se ? Poika kysyy, kääntyy minuun päin. Pöllämystyneenä kuuntelen hänen aikuismaisia repliikkejään. Siihen saapuu jo äitikin, hänen työvuoronsa on loppunutkin tuntia aikaisemmin kuin olin luullut. Hän ei ollut muistanut kertoa siitä. Koska kummallakin vanhemmalla sattuu olemaan töitä myös lauantaina ja toinen mummo (hän jolla on vaarikin) on matkoilla, tämä vaariton mummi menee heille myös lauantaiaamuna, jolloin äiti on arvellut pojan haluavan nukkua pitkään.

Hän mitä nuku. Seisoa tököttää keittiön ovella mummia odottamassa! Siinä meillä onkin sitten edessä pitkän päivän matka iltaan. Poika on hiukan yskäinen ja kun pihalla paukkuu pakkanen, ulos emme aio mennä. Mutta kuinka monen perheen pelastus mahtavatkaan olla television monen tunnin mittaiset lastenohjelmat lauantaiaamuisin, ajattelen kun poika viihtyy telkkarin ääressä ja minä istun siinä lähellä äitinsä aloittama kaulaliinan kudin kädessäni. Vaikka tyttäreni on leikkinyt enemmän ja innokkaammin lastensa kanssa kuin minä ikinä, on hänenkin pitänyt jossain vaiheessa voida hoitaa myös kotityöt. Viimeisimmän lastenohjelman jälkeen poika kipaisee yläkerrassa vaihtamassa yöpuvun päiväasuun ja syö vasta nyt aamupalan. Ja sitten se alkaa, leikkiminen mummin kanssa! Onneksi ei ainakaan heti alkuun pelata Puuha Peteä vaan avataan uusi muovailuvahapakkaus ja "leivotaan" toinen toistaan hurjemman näköistä liskoa ja käärmettä pöytä täyteen. Sitten luen hänelle uusimman lastenlehden ja pari kirjaa. Hän luettelee ja kirjoittaa aakkoset alusta loppuun, haluaa opetella ketjuvirkkausta, mutta kyllästyy kun ei heti opi. Hän ruokkii kissan ja harjaa sen takkuuntuneen turkin. Lämmitetään päiväruokaa, syödään ja tiskaan astiat, koska heidän tiskikoneensa on rikki.

- Mitäs nyt tehdään? Istutaan hänen sänkynsä laidalla ja leikitään, että laiva on lastattu milloin milläkin kirjaimella. Sitten sitä, jossa toinen ajattelee jotain esinettä, ihmistä tms. ja toinen yrittää arvata mikä se on tekemällä kysymyksiä, joihin vastaus saa olla ainoastaan kyllä tai ei. Äiti viestittelee, että voisitte piirtääkin tai maalata vesiväreillä. Ehdotan että poika tekisikin nyt seinälleni lupaamansa vesivärityön, mutta hän ei innostu. Tänään ei dvd:n katselukaan kiinnosta. Soitetaan musiikkia ja tanssahdellaan. Mitäs nyt tehdään? Päätän uhrautua. No pelataan sitä Puuha Peteä!

Mutta yllätys yllätys, poika sanoo, että on kyllästynyt siihen. Hän on ilmiselvästi kyllästynyt jo minuunkin ja minä, joka olen herännyt jo ennen kuutta, alan väsyä. Mutta onneksi äiti saapuukin jo pirtsakkana ja iloisena, kipaisee viemässä roskat ulos, sytyttelee kynttilöitä ja poika alkaa iloisesti touhuta vasaran ja rakennuspalikoidensa yms. kanssa. Hän, joka oli aikaisemmin ilmoittanut, että ei aio harrastaa muuta kuin kavereiden kanssa leikkimistä, on nyt aloittanut eräässä kerran viikossa kokoontuvassa harrasteryhmässä ja on siitä hyvin innostunut. Eräs jakso pienen pojan ja samalla hänen mumminsa elämässä on ohi, uusi alkamassa.