"Se on kesä mennyt", oli äidilläni tapana sanoa juhannuksen jälkeisenä päivänä. Siihen isä: "Voi veikkoset, nythän se vasta alkaakin!"
Olen perinyt isäni positiivisen luonteen. Ainakin halunnut uskoa ja uskotella niin, asennoitua asioihin positiivisesti vaikka filosofi Pekka Himanen "ei innostu edes muodikkaasta positiivisesta ajattelusta." - Se on osaksi epäherkkää, koska reaktio kaikkeen on sama. Positiivinen ajattelu ei tunnusta mitään traagista ja se johtaa helposti välinpitämättömyyteen, hän sanoo. - Traagisten tunteiden läpikäymisen kautta syntyy kuitenkin paljon... Mitä?
Katkelma on eräästä Himasen lehtihaastattelusta ajalta jolloin häneltä tilattavasta tulevaisuustutkimuksesta ei osattu vielä unta nähdä, mutta jonka haastattelun loppuosan olen kadottanut jonnekin. Missä määrin oma positiivisuuteni on aitoa, missä määrin opeteltua, olen pohtinut tänä sateisen harmaana sunnuntaipäivänä, johon ei ole sisältynyt yhtä ainoaa positiivista ajatusta. Ei aitoa eikä opeteltua, tosin onneksi ei mitään surullista eikä traagistakaan, mutta mikään mitä olen yritellyt, ei vain ole ottanut tulta. Kävelyltä piti kääntyä takaisin kun alkoi sataa vettä. Jonakin toisena päivänä olisin ajatellut että sadekin kuuluu kesään, leväyttänyt sateensuojan auki ja jatkanut matkaa tai antanut pisaroiden putoillla päälleni. Kirjastosta lainaamastani kolmesta kiinnostavaksi kuvittelemastani kirjasta vain yksi oli mielenkiintoinen ja sekin on jo luettu. Ristisanoja ei huvittanut ratkoa. Kun sukulaismies soitti sunnuntaisoittonsa, sanoin että niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, minulla on tylsä päivä. - Minulla on aina, hän totesi tyynen rauhallisesti.
Tänään ei päiväunikaan tullut, vaikka pötköttelin sängyn päällä useampaankin kertaan. Classic rondokanavalla joku nainen lauloi liian kovaa ja korkealta, radio Suomen sunnuntaiaamun iskelmätunti ei ollut sytyttänyt vaikka parvekkeella istuen olin yrittänyt sitä kuulokkeiden kautta kuunnella. Sitä paitsi parvekkeella oli tullut kylmä. Kakkoskahvit siellä olin sentään juonut, mutta nekään eivät olleet maistuneet yhtä taivaallisen ihanilta kuin eilen jolloin naapurin naisten kanssa pihalla pälätettyäni olin kipaissut kotiin niitä keittämään. Meillä oli ollutkin antoisa tapaaminen, oli käyty porukalla katsomassa perimmäisen talon takapihan kalliokukkapuutarhaa, jonka eräs aktiivinen asukas oli sinne loihtinut ja jonka jälkeen oma luonnontilassa rehottava takapihamme näytti tosi ankealta. Niin eikös vaan nyt eilisen, monella tapaa mukavan päivän jälkeen pelkkää takapakkia koko päivä!
Sateen tauottua lähdin vielä toiselle kävelylle siinä toivossa, että tapaisin jonkun joka ehkä tietäisi, mistä oman rappuni asunnosta oli tänään kamat kannettu muuttoautoon. Olin kyllä ovisilmästä yrittänyt seurata muuttomiesten liikkeitä, mutta koska en ollut rohjennut avata ovea, oikea kerros ja asunto ei ollut selvinnyt. Mutta pihalla ei näkynyt ketään. Jatkoin matkaa ja koska leikkipuisto oli tyhjä, istahdin keinuun ja potkaisin vauhtiin. Mutta vaikka keinu heiluikin korkealle, lapsen lailla kyllästyin siihen melko pian ja lähdin kotiin. Eikä vieläkään pihalla ketään enkä halunnut mennä soittamaan naapurirapun rouvan ovikelloa, koska ei sieltä ihan heti olisi tohtinut lähteä pois kuitenkaan enkä ollut nyt seurustelutuulella. Tulin siis kotiin ja menin ulkoiluvaatteissa parvekkeelle syömään jäätelöä.
Läheiseni ovat lomilla ja toiset töissä, siis ainoa jolle voisin sunnuntai-iltana soittaa ja kertoa että ei ole minun päiväni tänään, oli sisko. Hän oli flunssassa. Ja minä olen tylsääkin tylsempi. Eikä se paljon lohduta, vaikka joku sanoisikin, että tämmöisetkin päivät kuuluvat elämään niin kuin vesisade kesään. Kaikkein helppotöisintä ruokaa sentään tein ja söin, mutta tiskata en viitsinyt. Onneksi huomenna arki pyörähtää käyntiin ja lähes kaikki mikä arkena tapahtuu tai ei tapahdu, on pakostakin positiivista kun lähtötilanne on nolla, kun arjelta ei mitään merkittävää odotakaan. Ehkä huomenna selviää sekin, kuka tai ketkä muuttivat tänään tästä rapusta pois, mikäli se enää tuntuu merkittävältä.
Kaadoin konjakkipullosta tilkan lasiin ja avasin tietokoneen. Ei, ei näistä tunnelmista kertoilla facebookissa! Harkitsin, kirjoitanko blogiinkaan vai odotanko mielentilani palaavan positiivisemmaksi jolloin jutustakin saattaisi tulla iloinen, positiivinen purskahdus. Päätin kuitenkin kertoa, miten mälsä päivä mulla on tänään ollut, eihän sitä tiedä, vaikka jollakulla toisella olisi ollut samanlainen ja voitais perustaa vaikka vertaistukiryhmä! Ne ovat muodissa nykyään ja hyvä niin.
