sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Kun mikään ei kiinnosta
"Se on kesä mennyt", oli äidilläni tapana sanoa juhannuksen jälkeisenä päivänä. Siihen isä: "Voi veikkoset, nythän se vasta alkaakin!"
Olen perinyt isäni positiivisen luonteen. Ainakin halunnut uskoa ja uskotella niin, asennoitua asioihin positiivisesti vaikka filosofi Pekka Himanen "ei innostu edes muodikkaasta positiivisesta ajattelusta." - Se on osaksi epäherkkää, koska reaktio kaikkeen on sama. Positiivinen ajattelu ei tunnusta mitään traagista ja se johtaa helposti välinpitämättömyyteen, hän sanoo. - Traagisten tunteiden läpikäymisen kautta syntyy kuitenkin paljon... Mitä?
Katkelma on eräästä Himasen lehtihaastattelusta ajalta jolloin häneltä tilattavasta tulevaisuustutkimuksesta ei osattu vielä unta nähdä, mutta jonka haastattelun loppuosan olen kadottanut jonnekin. Missä määrin oma positiivisuuteni on aitoa, missä määrin opeteltua, olen pohtinut tänä sateisen harmaana sunnuntaipäivänä, johon ei ole sisältynyt yhtä ainoaa positiivista ajatusta. Ei aitoa eikä opeteltua, tosin onneksi ei mitään surullista eikä traagistakaan, mutta mikään mitä olen yritellyt, ei vain ole ottanut tulta. Kävelyltä piti kääntyä takaisin kun alkoi sataa vettä. Jonakin toisena päivänä olisin ajatellut että sadekin kuuluu kesään, leväyttänyt sateensuojan auki ja jatkanut matkaa tai antanut pisaroiden putoillla päälleni. Kirjastosta lainaamastani kolmesta kiinnostavaksi kuvittelemastani kirjasta vain yksi oli mielenkiintoinen ja sekin on jo luettu. Ristisanoja ei huvittanut ratkoa. Kun sukulaismies soitti sunnuntaisoittonsa, sanoin että niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, minulla on tylsä päivä. - Minulla on aina, hän totesi tyynen rauhallisesti.
Tänään ei päiväunikaan tullut, vaikka pötköttelin sängyn päällä useampaankin kertaan. Classic rondokanavalla joku nainen lauloi liian kovaa ja korkealta, radio Suomen sunnuntaiaamun iskelmätunti ei ollut sytyttänyt vaikka parvekkeella istuen olin yrittänyt sitä kuulokkeiden kautta kuunnella. Sitä paitsi parvekkeella oli tullut kylmä. Kakkoskahvit siellä olin sentään juonut, mutta nekään eivät olleet maistuneet yhtä taivaallisen ihanilta kuin eilen jolloin naapurin naisten kanssa pihalla pälätettyäni olin kipaissut kotiin niitä keittämään. Meillä oli ollutkin antoisa tapaaminen, oli käyty porukalla katsomassa perimmäisen talon takapihan kalliokukkapuutarhaa, jonka eräs aktiivinen asukas oli sinne loihtinut ja jonka jälkeen oma luonnontilassa rehottava takapihamme näytti tosi ankealta. Niin eikös vaan nyt eilisen, monella tapaa mukavan päivän jälkeen pelkkää takapakkia koko päivä!
Sateen tauottua lähdin vielä toiselle kävelylle siinä toivossa, että tapaisin jonkun joka ehkä tietäisi, mistä oman rappuni asunnosta oli tänään kamat kannettu muuttoautoon. Olin kyllä ovisilmästä yrittänyt seurata muuttomiesten liikkeitä, mutta koska en ollut rohjennut avata ovea, oikea kerros ja asunto ei ollut selvinnyt. Mutta pihalla ei näkynyt ketään. Jatkoin matkaa ja koska leikkipuisto oli tyhjä, istahdin keinuun ja potkaisin vauhtiin. Mutta vaikka keinu heiluikin korkealle, lapsen lailla kyllästyin siihen melko pian ja lähdin kotiin. Eikä vieläkään pihalla ketään enkä halunnut mennä soittamaan naapurirapun rouvan ovikelloa, koska ei sieltä ihan heti olisi tohtinut lähteä pois kuitenkaan enkä ollut nyt seurustelutuulella. Tulin siis kotiin ja menin ulkoiluvaatteissa parvekkeelle syömään jäätelöä.
Läheiseni ovat lomilla ja toiset töissä, siis ainoa jolle voisin sunnuntai-iltana soittaa ja kertoa että ei ole minun päiväni tänään, oli sisko. Hän oli flunssassa. Ja minä olen tylsääkin tylsempi. Eikä se paljon lohduta, vaikka joku sanoisikin, että tämmöisetkin päivät kuuluvat elämään niin kuin vesisade kesään. Kaikkein helppotöisintä ruokaa sentään tein ja söin, mutta tiskata en viitsinyt. Onneksi huomenna arki pyörähtää käyntiin ja lähes kaikki mikä arkena tapahtuu tai ei tapahdu, on pakostakin positiivista kun lähtötilanne on nolla, kun arjelta ei mitään merkittävää odotakaan. Ehkä huomenna selviää sekin, kuka tai ketkä muuttivat tänään tästä rapusta pois, mikäli se enää tuntuu merkittävältä.
Kaadoin konjakkipullosta tilkan lasiin ja avasin tietokoneen. Ei, ei näistä tunnelmista kertoilla facebookissa! Harkitsin, kirjoitanko blogiinkaan vai odotanko mielentilani palaavan positiivisemmaksi jolloin jutustakin saattaisi tulla iloinen, positiivinen purskahdus. Päätin kuitenkin kertoa, miten mälsä päivä mulla on tänään ollut, eihän sitä tiedä, vaikka jollakulla toisella olisi ollut samanlainen ja voitais perustaa vaikka vertaistukiryhmä! Ne ovat muodissa nykyään ja hyvä niin.
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Ollaanks me tuttuja?
- Hei, me on varmaan tavattu ennenkin, viehättävän näköinen nainen totesi päijät-hämäläisen viinitilan vessajonossa kesäisenä lauantaipäivänä. - Tutulta sinäkin näytät, mutta en kyllä muista, missä ollaan tavattu, sanoin, kelasin nopeasti mielessäni työ-, yhdistys- ym. kuvioitani, mutta en osannut sijoittaa häntä mihinkään niistä. - Oletko kävellyt joskus konserttitalon lavalla? Hän kysäisi. - No en todellakaan! - Mannekiinina... hän jatkoi. - En, en ole koskaan esiintynyt mannekiinina, sanoin, arvelin hänen erehtyneen henkilöstä.
Jaa... mutta hetkinen! Mannekiinikurssin loppunäytöshän pidettiin konserttitalolla! Olin silloin 19-vuotias. Nainen oli ollut samalla kurssilla ja tunnisti minut vielä! Ehkä olimme joskus myöhemminkin ohimennen nähneet, miettineet, että ollaanks me tuttuja. Minä en ollut muistanut kyseistä kurssia koskaan käyneenikään, joten vessajonosta päästyäni oikaisin oitis ryhtini ja menin retkellä mukana olleen tyttäreni luokse. - Äitisipä se onkin käynyt mannekiinikurssin, kehaisin, mutta hän oli niin keskittynyt valitsemaan tilalla myytävinä olleita mansikoita, luomutomaatteja ja vihanneksia, ettei juuri korvaansa lotkauttanut minun mannekeeraamisilleni. Viinitilan kahviossa vaihdettiin vielä kurssitoverini kanssa muutama sana. Kysyin, onko hän facebookissa. - En. Vastaus tuli sen tuntuisesti, että hän vähät välitti koko tietotekniikasta! Viinitilalle varattu aika hupeni ostoksia tehdessä niin että sen pitempiin puheisiin emme enää ehtineet. Ostin pitkulaisen pullon hiljattain tilaviinikilpailussa kultamitalin voittanutta Jalovadelmaa.
Retkiohjelmaan kuului käynti restauroinnin jälkeen ovensa avanneessa Urajärven kartanossa. Eräs lähipiiriini kuulunut henkilö oli ollut 1930-luvulla kartanossa palvelijana, ensin keittiöapulaisena, sitten tarjoilijana, passannut mm. taidemaalari Eero Järnefeltiä ym. tunnettuja kuten myös vähemmän tunnettuja kartanon kesävieraita. Kun herrasväki oli kauniina kesäpäivänä halunnut juoda iltapäiväkahvit korkealla Valhallassa, tai Lilly ja Hugo von Heidemanin haudan lähellä järven rannalla, tai aivan kartanon niemen kärjessä, siinä oli ollutkin palvelijoilla ponnistelemista kun suuri kahvipannu ja koreihin pakatut pullat, liinat ja astiat oli särkymättä pitänyt kantaa juurakkojen ja kivien kirjomia polkuja pitkin kilometrinkin päähän. Oman perheeni kanssa olimme 1990-luvulla vuokranneet pariksi päiväksi huoneen kartanon piharakennuksesta. Olen myös ahminut kaikki Elisabet Ahon kirjoittamat kartanon historiaan liittyvät teokset. Nyt, restauroinnin jälkeen kartano tuntui jotenkin kuihtuneelta, pienemmältä kuin muistin, vaikutelma saattoi johtua siitäkin että meitä pelmahti sinne kerralla bussilastillinen ihmisiä.
Kotiin palattuani etsin kuvan mannekiinikurssin päättäjäisistä. Kuvassa meitä on konserttitalon lavalla kolme tyttöä sekä kurssin johtajatar turkispuuhka olkapäillään. Silloin mannekiinikursseja järjestettiin lähes joka niemeen notkoon ja saarelmaan ja oppimishaluisia tyttöjä riitti! Olin konttorissa töissä ja koska olin konekirjoituskurssista alkaen suorittanut jos jonkinlaista kurssia, lienen pelkkää uteliaisuuttani päättänyt käydä myös mannekiinikurssin. Olisiko loppunäytökseen kuulunut kilpailu, jossa minä olin tullut toiseksi tai kolmanneksi ja keskellä seisova paikallisen vaatetusliikkeen myyjätär-mannekiini voittanut kisan vai miksi meitä on kuvassa vain kolme? Viinitilalla tapaamaani naista siinä ei ole. Harmittaa että juttutuokiomme jäi niin lyhyeksi, että emme hoksanneet vaihtaa yhteystietojamme, toivottavasti vielä joskus törmäämme toisiimme kun ilmeisesti samalla paikkakunnalla asutaan. Ja nyt, näitä miettiessäni mieleeni juolahtaa, että on kai meidän täytynyt saada kurssilta jonkinlainen todistuskin...
Äkkiä kaapin kätköistä iso ruskea kirjekuori esiin! "Koulu- kurssi ja työtodistuksia", lukee kuoren päällä. Plaraan koulu- ja työtodistukset sivuun, keskityn nipussa alimmaisina oleviin. Konekirjoituskoulu Näppäin, sihteerikurssi, todistuksia kielikursseilta, sanataiteen kurssi, tekstinkäsittelykurssi, tietotekniikkatutkinto; tietokoneen käyttäjän A-kortti vuodelta 1999, no eipä uskoisi että minä tumpelo sellaisenkin olen suorittanut! Pikakirjoituskurssista ei todistusta ole, koska olin jättänyt sen kesken. Samoin muotipiirustutuskurssi oli kaatunut piirtämieni hahmojen kömpelöihin jalkoihin. Todistus Urjalasta Pentinkulman päivien aikaan olleelta kurssilta... ja... Siinä!
Todistus, jonka mukaan neiti se ja se on osallistunut Mannekiinikoulu Eleganz´in toimesta järjestettyyn mannekiinikurssiin. "Kurssin ohjelma käsitti opetusta seuraavissa aineissa: mannekiiniopetusta, hiusten hoitoa, make-up opetusta, käyttäytymistaitoa, valokuvamalliopetusta. " Alla koulun johtajattaren nimi, joka ei enää sano minulle mitään, mutta joka tuon ajan muotimaailmassa on saattanut olla hyvinkin tunnettu henkilö. Kurssi on kestänyt lokakuun puolivälistä joulukuun loppuun. Muistankin siellä olleen asiantuntijoina kosmetologia, kampaajaa jne. Ehkä kurssilla on opiskeltu myös edellisessä blogijutussa käsittelemääni kehonkieltäkin. Oikeaoppista istumista ainakin opeteltiin eli: naisen ei sovi istua polvi toisen päälle heitettynä niin että päällimmäinen jalka sojottaa holtittomasti eteen päin, vaan sääret asetetaan sievästi vieretysten hieman vinoon asentoon. Ja mikäli istutaan jalat vierekkäin (ei missään tapauksessa polvet harallaan!), silloinkin näyttää sirommalta jos sääret ovat hiukan vinosti vasemmalle tai oikealle. Muitakin istuma-asentoja lienee opeteltu, samoin kuin kaunista kävelyä ja kääntyilyä, käsien asentoja... Että kummasti näitä opittuja asioita kumpuaa muistojen yöstä kun muistelemaan ryhtyy!
Nostalgisissa tunnelmissa kokoilen todistuksia kuoreen takaisin. No mikäs se tämä on? Ihmettelen kun lattialle lehahtaa oranssinvärinen paperi. "Diplomi Aurinkomatkojen Marmariksen kielikoulusta! Arvoisa asiakkaamme se ja se on suorittanut hyvällä menestyksellä, suurta tarmoa ja osaamista osoittaen Turkin Kielen Erittäin Intensiivisen Pikakurssin Marmariksessa silloin ja silloin. Allekirjoituksena Melkein oikea turkinkielen lehtori." Niinpä nyt tämän lämpimän kesäpäivän kunniaksi turkkilaisittain:
- Bira, lütfen! Olutta, kiitos!
Jaa... mutta hetkinen! Mannekiinikurssin loppunäytöshän pidettiin konserttitalolla! Olin silloin 19-vuotias. Nainen oli ollut samalla kurssilla ja tunnisti minut vielä! Ehkä olimme joskus myöhemminkin ohimennen nähneet, miettineet, että ollaanks me tuttuja. Minä en ollut muistanut kyseistä kurssia koskaan käyneenikään, joten vessajonosta päästyäni oikaisin oitis ryhtini ja menin retkellä mukana olleen tyttäreni luokse. - Äitisipä se onkin käynyt mannekiinikurssin, kehaisin, mutta hän oli niin keskittynyt valitsemaan tilalla myytävinä olleita mansikoita, luomutomaatteja ja vihanneksia, ettei juuri korvaansa lotkauttanut minun mannekeeraamisilleni. Viinitilan kahviossa vaihdettiin vielä kurssitoverini kanssa muutama sana. Kysyin, onko hän facebookissa. - En. Vastaus tuli sen tuntuisesti, että hän vähät välitti koko tietotekniikasta! Viinitilalle varattu aika hupeni ostoksia tehdessä niin että sen pitempiin puheisiin emme enää ehtineet. Ostin pitkulaisen pullon hiljattain tilaviinikilpailussa kultamitalin voittanutta Jalovadelmaa.
Retkiohjelmaan kuului käynti restauroinnin jälkeen ovensa avanneessa Urajärven kartanossa. Eräs lähipiiriini kuulunut henkilö oli ollut 1930-luvulla kartanossa palvelijana, ensin keittiöapulaisena, sitten tarjoilijana, passannut mm. taidemaalari Eero Järnefeltiä ym. tunnettuja kuten myös vähemmän tunnettuja kartanon kesävieraita. Kun herrasväki oli kauniina kesäpäivänä halunnut juoda iltapäiväkahvit korkealla Valhallassa, tai Lilly ja Hugo von Heidemanin haudan lähellä järven rannalla, tai aivan kartanon niemen kärjessä, siinä oli ollutkin palvelijoilla ponnistelemista kun suuri kahvipannu ja koreihin pakatut pullat, liinat ja astiat oli särkymättä pitänyt kantaa juurakkojen ja kivien kirjomia polkuja pitkin kilometrinkin päähän. Oman perheeni kanssa olimme 1990-luvulla vuokranneet pariksi päiväksi huoneen kartanon piharakennuksesta. Olen myös ahminut kaikki Elisabet Ahon kirjoittamat kartanon historiaan liittyvät teokset. Nyt, restauroinnin jälkeen kartano tuntui jotenkin kuihtuneelta, pienemmältä kuin muistin, vaikutelma saattoi johtua siitäkin että meitä pelmahti sinne kerralla bussilastillinen ihmisiä.
Kotiin palattuani etsin kuvan mannekiinikurssin päättäjäisistä. Kuvassa meitä on konserttitalon lavalla kolme tyttöä sekä kurssin johtajatar turkispuuhka olkapäillään. Silloin mannekiinikursseja järjestettiin lähes joka niemeen notkoon ja saarelmaan ja oppimishaluisia tyttöjä riitti! Olin konttorissa töissä ja koska olin konekirjoituskurssista alkaen suorittanut jos jonkinlaista kurssia, lienen pelkkää uteliaisuuttani päättänyt käydä myös mannekiinikurssin. Olisiko loppunäytökseen kuulunut kilpailu, jossa minä olin tullut toiseksi tai kolmanneksi ja keskellä seisova paikallisen vaatetusliikkeen myyjätär-mannekiini voittanut kisan vai miksi meitä on kuvassa vain kolme? Viinitilalla tapaamaani naista siinä ei ole. Harmittaa että juttutuokiomme jäi niin lyhyeksi, että emme hoksanneet vaihtaa yhteystietojamme, toivottavasti vielä joskus törmäämme toisiimme kun ilmeisesti samalla paikkakunnalla asutaan. Ja nyt, näitä miettiessäni mieleeni juolahtaa, että on kai meidän täytynyt saada kurssilta jonkinlainen todistuskin...
Äkkiä kaapin kätköistä iso ruskea kirjekuori esiin! "Koulu- kurssi ja työtodistuksia", lukee kuoren päällä. Plaraan koulu- ja työtodistukset sivuun, keskityn nipussa alimmaisina oleviin. Konekirjoituskoulu Näppäin, sihteerikurssi, todistuksia kielikursseilta, sanataiteen kurssi, tekstinkäsittelykurssi, tietotekniikkatutkinto; tietokoneen käyttäjän A-kortti vuodelta 1999, no eipä uskoisi että minä tumpelo sellaisenkin olen suorittanut! Pikakirjoituskurssista ei todistusta ole, koska olin jättänyt sen kesken. Samoin muotipiirustutuskurssi oli kaatunut piirtämieni hahmojen kömpelöihin jalkoihin. Todistus Urjalasta Pentinkulman päivien aikaan olleelta kurssilta... ja... Siinä!
Todistus, jonka mukaan neiti se ja se on osallistunut Mannekiinikoulu Eleganz´in toimesta järjestettyyn mannekiinikurssiin. "Kurssin ohjelma käsitti opetusta seuraavissa aineissa: mannekiiniopetusta, hiusten hoitoa, make-up opetusta, käyttäytymistaitoa, valokuvamalliopetusta. " Alla koulun johtajattaren nimi, joka ei enää sano minulle mitään, mutta joka tuon ajan muotimaailmassa on saattanut olla hyvinkin tunnettu henkilö. Kurssi on kestänyt lokakuun puolivälistä joulukuun loppuun. Muistankin siellä olleen asiantuntijoina kosmetologia, kampaajaa jne. Ehkä kurssilla on opiskeltu myös edellisessä blogijutussa käsittelemääni kehonkieltäkin. Oikeaoppista istumista ainakin opeteltiin eli: naisen ei sovi istua polvi toisen päälle heitettynä niin että päällimmäinen jalka sojottaa holtittomasti eteen päin, vaan sääret asetetaan sievästi vieretysten hieman vinoon asentoon. Ja mikäli istutaan jalat vierekkäin (ei missään tapauksessa polvet harallaan!), silloinkin näyttää sirommalta jos sääret ovat hiukan vinosti vasemmalle tai oikealle. Muitakin istuma-asentoja lienee opeteltu, samoin kuin kaunista kävelyä ja kääntyilyä, käsien asentoja... Että kummasti näitä opittuja asioita kumpuaa muistojen yöstä kun muistelemaan ryhtyy!
Nostalgisissa tunnelmissa kokoilen todistuksia kuoreen takaisin. No mikäs se tämä on? Ihmettelen kun lattialle lehahtaa oranssinvärinen paperi. "Diplomi Aurinkomatkojen Marmariksen kielikoulusta! Arvoisa asiakkaamme se ja se on suorittanut hyvällä menestyksellä, suurta tarmoa ja osaamista osoittaen Turkin Kielen Erittäin Intensiivisen Pikakurssin Marmariksessa silloin ja silloin. Allekirjoituksena Melkein oikea turkinkielen lehtori." Niinpä nyt tämän lämpimän kesäpäivän kunniaksi turkkilaisittain:
- Bira, lütfen! Olutta, kiitos!
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Kehon kieli
Lauantain prinsessahäissä sulhanen hipelöi vihkitoimituksen aikana paitaansa, kosketteli kunniamerkkiään. Pieniä, inhimillisiä, tilanteen aiheuttamasta jännityksestä johtuvia eleitä, joita hääväki tuskin huomasi, mutta joita television ääressä istuneet eivät voineet olla huomaamatta. Muistin erään vuosien takaisen vaalitilaisuuden, jossa silloisen presidenttiehdokkaan simpsakka puoliso pudisteli olkapäiltään sinne varisseita hiuksia, kohenteli kampaustaan ja ihmisjoukon keskellä kävellessään kiepsautti kiireessä takaperin pukemansa puolihameen toisin päin. Joku television ääressä istunut kommentaattori kirjoitti seuraavan päivän lehdessä: "Milloin olette nähneet kuningatar Silvian tai prinsessa Victorian yleisön ja kameroiden edessä hipelöivän vaatetustaan tai korjailevan kampaustaan?" Emme milloinkaan.
Kuten ei ylväsryhtinen prinsessa Madeleinekaan alttarilla seisoessaan hipelöinyt muuta kuin sulhonsa kättä. Kirkossa oli kuuma ja koska naisten varusteisiin ei enää aikoihin ole kuulunut viuhka, jolla voisi viilentää oloaan tai luoda salaperäisiä katseita viuhkan reunan takaa, ohjelmalehtiset liplattivat kuin pienoisliput urheilukilpailun katsomossa. Ainoastaan eturivissä istuneet kuninkaalliset sekä sensuellin näköinen sulhasen äiti eivät moiseen liehutteluun sortuneet.
Morsian oli kaunis, ja valokuvissa pidättyneen oloiselta näyttänyt sulhanen osoittautui herkkätunteiseksi, rennoksi kaveriksi. Mutta saman kaltaista säihkettä ja säteilyä, iloa ja lemmen leiskuntaa kuin kolme vuotta sitten vietetyissä Victorian ja Danielin häissä ei näistä häistä välittynyt. Tosin suloinen pikkuprinsessa kevensi tunnelmaa. Ja päinvastoin kuin silloin, tällä kerralla television katsojia ei päästetty seuraamaan hääjuhlallisuuksia kirkkoa ja hevosvaljakkoajelua pitemmälle.
Kehon kielestä on tehty tutkimuksia, se on oppiaineena esiintymistaidon kursseilla ja seminaareissa. Työpaikkahaastatteluissa kehon kieli voi kertoa enemmän kuin huolella valitut sanat. Kadulla, kaupassa, missä tahansa voi nähdä miehen kohentavan silmälasejaan, hipaisevan vihkisormustaan kun hehkeän näköinen vieras nainen ilmestyy näköpiiriin. Vastaavassa tilanteessa nainen kohentaa kampaustaan, oikaisee ryhtiään jne. Mutta mikä logiikka mahtaa olla siinä kun mies vaikkapa eduskunnan kyselytunnilla seisomaan noustessaan näpelöi puvun takin keskimmäisen napin kiinni ennen kuin alkaa puhua? Ennen istuutumistaan hän taas avaa sen. Onko takki niin tiukka että sitä ei voi istuessa pitää kiinni? Vatsakkaat miehet eivät sitä juurikaan harrasta, ilmeisesti tietävät että nappi ei menisi kiinni kuitenkaan.
Kehon kieli voi viestiä hermostuneisuudesta, epävarmuudesta, heikosta itsetunnosta, mutta myös tasapainoisuudesta, siitä, että ihminen on oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Eilen paikallisbussiin astunut iäkäs nainen kaivoi heti istuuduttuaan puuterirasian esiin, peilasi, mutta ei kohennellut eikä hipelöinyt itseään, vaan napsautti rasian kiinni ja laittoi laukkuunsa. Toinen, ilmeisesti ajatuksiinsa vaipunut keski-ikäinen nainen hiplasi paitansa kaula-aukon reunaa, hipelöi kaulaketjuaan, hipaisi sormenpäällään poskeaan. Vaalea-asuinen herrahenkilö istui selkä suorana rauhallisen näköisenä kunnes hetkeä ennen bussista lähtöään kohensi kaulustaan, hipaisi silmälasiensa sankaa. Joku nuori mies hiplasi koko matkan ajan puhelintaan.
Itse olen varsinainen onko-tukka-hyvin-hiplaaja! Useimmiten ei ole. Pöyhin ja kohentelen hiuksiani. Ja talvella myssyn reunoja, että ovatko nyt varmasti korvilla vaikka tiedän ja tunnen että ovat. Ja vaikka istuisin konsertissa tai teatterissa kuinka kuninkaallisen tyynenä tahansa, vaistomaisesti käsi jossain vaiheessa hipaisee poskea, koskettaa tukkaa, vaihtaa laukun paikkaa tms. Kadulla kulkiessani on tämän tästä kohennettava jakun kaulusta, vetäistävä puseron helmaa alemmaksi jne. Piilokameralla niin minun kuin varmasti monien muidenkin tahattomasta kehon kielestä voisi saada hauskoihin kotivideoihin oivan otoksen!
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Langattomat
Istun parvekkeella kuulokkeet päässä kuin avaruusoliolla, luen kirjaa, syön jäätelöä, kuuntelen keittiön radion välittämää Muistojen bulevardia. Parvekelaatikossa pari päivää sitten istuttamani petuniat availevat nuppujaan, krassit näyttävät viihtyvän paremmin altakasteluruukussa kuin aikaisempien kesien sinisessä emalivadissa. Orvokit kärvistelevät amppelissa sen näköisinä että vettä tänne ja äkkiä! Pihapihlajan oksat kannattelevat yön aikana auenneita kukkiaan kuin lumipalloja. Niiden kirpeän makea tuoksu tuntuu ilmassa. Ja kielot, kielot tuoksuvat niin että ensi kertaa elämässäni saan niistä päänsäryn. Vai langattomista kuulokkeistako toispuolinen vihlova tunne pääkopassani johtuu?
Tuttavani oli kiitellyt langattomia kuulokkeita, kehottanut minuakin hankkimaan sellaiset. Kun mainitsin asiasta viikonloppuvierailulle tulleelle pojalleni, hän lähti oitis ostamaan minulle niitä. Kuulokkeiden mukana tuli pyöreä musta läpyskä, jonka keskellä sojottaa kymmenen sentin korkuinen ohut antenni. Läpyskään kiinnitetty sähköjohto seinään, kahdesta ohuesta johdosta pitemmän pää tuikataan telkkarin kyljestä tai radion takaa löytyvään pieneen pyöreään aukkoon, jolloin ääni siirtyy irrallisiin kuulokkeisiin. Sitä ennen toisen kuulokkeen kyljessä oleva virtanypykkä on tietenkin pitänyt kääntää punaiselle. Ja sitten vain kuulokkeet korville ja kuuntelemaan!
Huudatin euroviisuja täysillä yötä myöten ilman että naapureille olisi kuulunut hiiskaustakaan. Kuuntelin parvekkeella Lauantain toivottomat, jotka tosin sillä kertaa kertaa soivat ihanan nostalgisina, toivottuina. Monet kotimaiset keskusteluohjelmat, elokuvat ja kuunnelmat on äänitetty niin epätasaisesti, että hyväkuuloinenkin joutuu kipristelmään kuuloaan, kuulokkeet auttavat siinäkin. En tiedä, miten laaja langattomien kuuluvuusalue on, eli voisiko niillä kuunnella radiota vaikkapa penkillä pihatammen alla?
- Tästä voi säädellä äänen voimakkuutta, pienempi lapsenlapsi huomautti kun näki minun räpläävän television kaukosäädintä. En ollut huomannutkaan toisen kuulokkeen kyljessä, pimeään syvänteeseen upotettua pikkuruista mustaa pylpyrää, jota pyörittämällä ääntä saattoi säädellä. Ilmeisesti poikani oli esitellyt senkin, mutta asia oli mennyt ohi korvieni. Kuten moni muukin asia. Terveyskeskuksessa tehdyn kuulontutkimuksen perusteella minua ei oltu kuitenkaan voitu laittaa kunnalliseen kuulokojejonoon. Olisi pitänyt kuulla huonommin! Yksityiseltä hankittuna kuulokoje tulisi turhan kalliiksi, varsinkin kun kuuloni tuntuu kuulontutkimuksen jälkeen aivan kuin entisestään elpyneen! Mutta ajoittainen vihlova tunne päässä? Johtuuko maljakkoon tuomistani kieloista vai langattomista?
Kuten aikaisemmin olen kertonut, en voi olla tietokoneen äärellä yhtä mittaa tuntikausia tulematta huonovointiseksi ja pitkän kännykkäpuhelun aikana korvan ympärystää alkaa kuumottaa, eli lienen lievästi sähköallerginen. Luin jostain, että nimenomaan langattomien laitteiden käyttöä tulisi välttää. Koskeeko se myös langattomia kuulokkeita, en tiedä. Varmuuden vuoksi toistaiseksi käytän niitä vain tarvittaessa. Esimerkiksi rondo classic kanavalta tuleva musiikki tuntuu parhaalta ilman kuulokkeita, niin pienellä volyymilla että siihen voi vaikka torkahtaa...
Kuulokkeilla voi kuunnella kymmenen tuntia, minkä jälkeen akku on ladattava. Pyöreään mustaan läpyskään liitetty sähköjohto seinään ja lyhyempi ohut johto...mihin? - No niihin kuulokkeisiin tietenkin, poikani hymähtää. Lautaus kesti kymmenisen tuntia eli niin kauan kunnes läpyskän punainen valo sammui.
perjantai 17. toukokuuta 2013
Ifjordin tie
- Näitä katsoessakin tulee ahdistunut olo, tyttäreni totesi kun esittelin hänelle Ifjordin tieltä ottamiani kuvia, kerroin miten ahdistava kokemus se tunturitie oli minulle ollut.
En muista, kumman idea, silloisen mieheni vai minun, oli ollut lähteä juhannuksena Lappiin. Edelliset automatkat sinne oli tehty syksyllä. Lähdimme etelä-Suomesta nokka kohti Kuusamoa juhannusaattoaamuna vuonna 1993. Lapinlahdella "Matin ja Liisan asemalla" kävimme kahvilla. Jossain Kajaanin ja Kuusamon välillä yksinäisen näköinen poro kävellä jolkotteli maantien laitaa pitkin etelään päin. Olimme varanneet huoneen Rukahovista, aikomuksena ihailla keskiyön aurinkoa tunturimaisemissa. Muistan mieheni mokkapusakan ruskean selkämyksen hänen edetessään hiihtohissillä kohti korkeuksia. Miksi en sittenkin uskaltautunut mukaan, harmittelin kun häntä ei alkanut kuulua takaisin. Varmaankin ihailee nyt näköaloja tunturin laella... Päätän lähteä kiipeämään häntä vastaan. Mutta pian hän jo tuleekin tuolissaan alas päin, on aivan kalpea, hissimatka ei ollut ollutkaan kovin miellyttävä kokemus. Kipuamme lahonneita rappuja pitkin tunturin kuvetta. Hengästyttää. Puolivälissä rinnettä rojahdan lopen uupuneena istumaan levähdyspaikalle. Aurinko porottaa korkealta, vaikka on jo puoliyö. Hyttyset kiusaavat meitä, toiset matkalaiset eivät näytä niitä huomaavankaan. Lisäämme offia, huiskimme koivunoksilla ötököitä. Juhannus, naiset kukkamekoissaan. Minä olen pukeutunut kuin marjaretkelle; huppari ja kauhtuneet farkut, huivipanta päässä. Väsyttää.
Juhannuspäivänä lähdemme kohti Inaria. Saariselällä karun kaunista, mutta Jäämereltä puhaltava tuuli on kylmää. Maisemat, joita syksy ei ole vielä pukenut purppuraan ja kullankeltaiseen, näyttävät alastomilta, hiihtokeskus kesällä runnellun näköiseltä. Poikkeamme Kaamasen kievarissa. Samassa kylässä oleva Neljän tuulen tupa viehättää niin että päätämme jäädä sinne yöksi. Paksuista hirsistä rakennettu valoisa talo, mukava isäntä ja emäntä. Olemme ainoat yövieraat. Olisi tarjolla maa- ja savusaunaa kirkasvetisen joen rannalla. Sää on kaunis, mutta tuuli niin purevaa, että valitsemme sisäsaunan. Vaivaiskoivut, joiden lehdet eivät koko kesänä kasva pennin kolikkoa suuremmiksi, ovat vielä tuoreen heleän vihreät. Ilta-aurinko siivilöityy lehvien lomitse, vesi kimaltelee, kylätie halkoo hiljaista avaraa maisemaa, jota katsellessa mielikin avartuu. Mikä hurmaava juhannusilta! Kevään kuulas kirkkaus. Millaistahan täällä olisi asua, ajattelen. Hilla kukkii. Suolla mättäiköt pientä valkoista kukkaa hohtavina! Tuomet ovat vasta nupullaan, samoin pihlajat. Kajaanin korkeudella ne olivat olleet kukassa. Meillä etelässä kukkineet jo toukokuussa. Jälkeen päin ajattelen, olisiko sittenkin pitänyt valita maa- tai savusauna, pulahtaa kirkasvetisen puron hyiseen syleilyyn, ottaa tarjolla olleesta Lapin lumosta kaikki irti!
- Käyvätkö nuo porot kasvimailla tekemässä pahojaan, mieheni kyselee. - Kaikenhan ne syövät! Majataloon aamukahville poikennut paikallinen mies toteaa suorastaan hilpeästi. - Jos tekee porkkanamaan, ne syövät ne. Toisaalta ei kasvimaita paljon laitetakaan, koska kasvit eivät ehdi lyhyessä kesässä, kylmyydessä valmiiksi, selittää emäntä, etelämpää tänne tullut. - Ei mitään puutarhamarjoja, ei mitään. Hillaa, puolukkaa, mustikkaa, ehkä karpaloita, hän jatkaa.
Me jatkamme Utsjoelle. Punainen kirkontorni kohoaa kylän keskellä. Vetäisen villahousut jalkaani, laitan pipon päähäni. Kaunista, jylhää! En ollut tiennytkään, että Suomen puolellakin on näin upeaa, vuonomaista maisemaa. Pehmeiden metsien peittämää tunturin kylkeä. Tenojoella maalauksellinen näky; lohenkalastajat kahlaavat keskellä jokea! Harmi että en ottanut kuvaa. Että emme pysähtyneet. Tosin tien reunat olivat olleet asuntoautoja täynnä. Ja se kylmyys! Ja meillä koko ajan kiire eteen päin. Aivan kuin omaa keskinäistä kylmyyttämme, vieraudentunnettamme paeten. Heittelemme sanoja ilmaan, mutta meillä ei ole hauskaa. (Ehkä kumpikin aavisti, että tämä olisi viimeisiä yhteisiä matkojamme.) Juhannusillan hurma on ohi, on niin ilotonta, tasaista. Paitsi maisemat, ne ovat upeat!
Nuorgam, Suomen pohjoisin kunta. Suomen pohjoisin pankki, pieni SYP:n konttori koivujen katveessa. Paikalliset asukkaat pyöräilevät talvitamineissaan. Ennen rajan ylitystä juomme munkkikahvit. Norjan puolella on mahdollisuus jatkaa matkaa Tenojoen suuntaista valtatietäkö peräti? Toinen vaihtoehto on tunturialueen yli kiemurteleva Ifjordin tie. Karttaan on merkitty, että se on liikenteelle auki ainoastaan kesäkuukausina. Siis sinne!
Ifjordin tie on kapea harmaa nauha, onneksi kuiva ja sileä, lunta paksuina kinoksina tien molemmin puolin, siellä täällä sulanut ruskea läntti. Rotkoja, mutkia. Jokaisen mutkan kohdalla seuraan sydän kurkussa, tuleeko joku hurjapää vastaan? Mutta alkumatkan paria autoa lukuunottamatta muita kulkijoita ei näy, vain muutama arka poro seisoskelee tunturin kupeilla. Ylös päin noustessa tunturien seinämät reunustavat tien toista laitaa. Ei kai tämä tie nouse vielä niidenkin yli, käväisee mielessäni. Sitten tasaisempaa, kolkkoa lumista tundraa silmänkantamattomiin. Kaukana tundramaiseman keskellä kiemurtelee ohut harmaa nauha, tämä samainen tie! "Ifjord 40 km", luen tienvarren kyltistä. Entä jos autoon, neitseellisen valkoiseen pieneen Honda civiciin tulisi jokin vika? Tai kuski saisi sairaskohtauksen? Minä en osaa ajaa autoa. Meillä ei ole puhelinta. Ei radiota. Evästä niukanlaisesti. Pelottaa. Mutta kuski ei näe tilanteessa mitään pelättävää, päinvastoin, hänestä tämä on hauskaa! Olen jo lakannut ääneen taivastelemasta, mutta odotan jokaista mutkaa kauhunsekaisin tuntein, huokaan helpotuksesta kun se on ohi.
Ifjordiin saapumisestamme minulla ei ole mielikuvaa, ei muita muistiinpanoja kuin saman vuoden kalenteristani löytynyt merkintä, että olimme yöpyneet Anna Seurujärven majatalossa Karigasniemellä, menneet vielä toistamiseen Norjan puolelle Kautakeinoon. Yksi yö oli oltu Ylläshotellissa, lähdetty Kolarista kotimatkalle. Kotona olimme kuulleet uutisista, että samoihin aikoihin Lapissa oli liikkunut muualta tulleita hämärämiehiä, jotka olivat tehneet siellä pahojaan. Onneksi emme olleet törmänneet heihin.
Vuosi sitten kirjoittamistani juhannusmuistoista tämä Lapin matka puuttuu. Muistin sen vasta kun vanhoja valokuvia tietokoneelle siirtäessäni löysin Ifjordin tiellä auton tuulilasin läpi ottamani kuvat, etsin päiväkirjastani matkakuvauksen. Halusin julkaista tämän jo nyt siltä varalta, että joku toinenkin innostuisi suunnittelemaan juhannusmatkaa Lapin maisemiin. Kahdessakymmenessä vuodessa moni asia siellä lienee muuttunut, tahi sitten ei.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Sukitus
- Niin, minullahan oli se remontti... "Prinsessa Rosa ruususessa" yksi haltijatarkummeista totesi kun häneltä tiedusteltiin, miten sadan vuoden pituinen unitila oli hänen kohdallaan sujunut.
Minullakin.
Viisi vuotta sitten tehdyn putkiremontin seuraamuksia/ laiminlyöntejä korjataan parhaillaan. "Viemärien tuuletusputkien virheelliset pantaliitokset on korvattu uusilla liitoksilla niissä asunnoissa, joissa liitos voitiin tehdä keittiön tai eteisen hormin kautta. Muiden asuntojen pantaliitokset pitää korjata sukittamalla." Luen viime syksyisestä tiedotteesta, jonka mukaan toimenpide piti suorittaa alkuvuodesta, mutta kävi ilmi, että sitä ei voitaisikaan tehdä talvella.
Toissa aamuna se sitten alkoi. Toisessa päässä taloa kaksi miestä kohosi nosturin lavalla ylimmäisen kerroksen kohdalle "sukittamaan." Osa piha-alueesta on eristetty katolta mahdollisesti putoilevien kamojen vuoksi. Asuntoihin sukittajat eivät tulisi muuten kuin ehkä poikkeustapauksessa joissakin ylimmän kerroksen asunnoissa saattaisivat joutua käymään. Eilen illansuussa postiluukusta rapsahti kuitenkin tiedote, jossa kerrottiin remonttifirman edustajien vierailevan jokaisessa asunnossa varmistamassa, ettei sukituksesta aiheutuva ilmanpaine aiheuta sotkua asunnossa ja että mm. pesukoneen ja lavuaarien liitännät pysyvät ehjinä. Tarkastus tehdään päivällä klo 8 - 18 välisenä aikana.
Hitto! Ja minä kun olin suunnitellut käyväni aamupäivällä kaupassa, meneväni vasta sen jälkeen suihkuun ja tukanpesuun, koska illalla on menoa. Nyt piti panna kello soimaan kuudelta, että ehtisin tehdä kaikki aamutoimet ennen kahdeksaa. Tähän tietysti joku sanoo, että oivoi kun monen pitää herätä joka aamu paljon aikaisemmin että ehtii päiväksi leipää tienaamaan. Näin on, ja ihan hyvä että asioista huolehditaan, mutta kun putkiremontin jälkitarkastuksen lopputarkastuksen lopputarkastusta on riittänyt vuosikausiksi, sitä jotenkin kuvitteli että sen rempan vuoksi ei enää tarvitsisi olla valppaana, kuulostella milloin ovikello kilahtaa. Jos et siinä siunaaman hetkessä ole avaamassa ovea, ne tulevat omilla avaimillaan.
Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että aamukiukusta ja kankeudesta selvittyäni päiväni rytmittyi kummasti ja minähän suorastaan piristyin! Ilman eilistä tiedotetta todennäköisesti "roikottelisin" vielä aamutakki päällä. Nyt on oltava skarppina kaiken tekemisen kanssa, varmistettava että tiskipöytä on siisti eikä altaassa kellu likaisia astioita, kylppärin olin onneksi siivonnut pari päivää sitten. Lähden liikenteeseen jo ennen klo 18, joten minun on sukitettava itseni lähtövalmiiksi makurin oven takana. Tiedotteessa ei tosin kerrottu, minä päivänä asuntojen tarkastus tapahtuu, mutta oletin että tänään. Huomenna on pyhä ja tämän talon osalta sukituksen piti olla valmis tähän iltaan mennessä. Nosturi on kuitenkin yhä edelleen talon toisessa päässä, jaa, mutta jurinasta päätellen se siirtyykin lähemmäksi ja tämänkin rapun edusta on jo eristetty punaisella nauhalla ja viireillä! Ulos pääsee vain takaovesta. Onneksi siellä varjon puolellakaan ei ole enää lunta ja liukasta niin kuin muutama viikko sitten vielä oli.
Ehkä asuntoa vaihtaessani olisi pitänyt kuunnella viisaampien neuvoja, hankkia uusi koti, vaikka vähän pienempikin sellaisesta talosta, jossa putkiremontti olisi jo tehty. Mutta olin niin tykästynyt tähän metsäluontoon, etten edes harkinnut muualle muuttoa. Ja miten monta "sukitusta" olisi jäänyt kokematta, miten monta salskeaa remonttireiskaa näkemättä jos asuisin talossa, jossa kaikki rempat olisi jo tehty! Meillä ikkunaremontti lienee seuraavana...
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Hauskaa vappua ja valkolakki päähän!
Viestitän joka kevät lapsilleni. Turhaan. Kumpikaan ei liene laittanut lakkia päähänsä sitten ylioppilasjuhlien. - Lapsistakin olisi varmaan hauskaa jos äidillä olisi vappuna valkolakki päässä, sanon tyttärelle. Poikani ei muka edes muista missä hänen lakkinsa on. Ja sellainen show kuin sen hankkiminen aikoinaan oli! Kun lakin ostoon lähdettiin poikaporukalla pääkaupunkiin asti. Eikä hän ollut edes sovittanut, vaan pelkän (väärän) numeron perusteella oli mukaansa ottanut. Päivää ennen lakkiaisia sain houkuteltua hänet sovittamaan sitä. Lakki oli niin pieni ettei olisi mahtunut kuin kissan päähän! Onneksi vaihto onnistui kotikaupungin myymälässä.
Itselläni ei ole valkolakkia. Varattoman perheen vanhimman lapsen odotettiin lähtevän töihin, olipa kansakoulutodistus miten huikean hyvä tahansa, ja olin liian kiltti pistämään hanttiin, vaikka tuskinpa se olisi mitään auttanut. Vaatimattoman koulutukseni olen hankkinut aikuisiällä.
Nykyään peruskoulun suorittanut vastannee entisaikojen keskikoulun käynyttä ja tiedon saanti, itsensä kehittäminen on kaikkien ulottuvilla, niin että yliopistotaustainenkaan ei välttämättä joudu "peittelemään sivistystään" kuten muuan kirjaileva professorisetä kertoo maankuulun laulajattaren seurassa joutuneensa tekemään!
Kirjasivistystä voi hankkia kuka tahansa, sydämensivistys on vaikeammin omaksuttavissa. Olkoonkin että samanlaiset lapset leikkivät yhdessä, korkeasti koulutetut ovat samoilla aaltopituuksilla toisten korkeasti koulutettujen, duunarit duunarien kanssa, jako ei ole yhtä selkeä kuin joskus 50-luvulla. Sen vuoksi em. professorin ajatukset tuntuvatkin vanhakantaisilta. Mikäli ne nyt olivat hänen eikä jutun tehneen toimittajan näkemyksiä.
Luen parhaillaan 1940-luvulle sijoittuvaa romaania, jossa rantapusikkoon piiloutunut tyttö katselee miten perheen kesävieras, nuori mies, nousee järvestä aamu-uinniltaan, kuivaa itsensä, pukee alushousut, päällyshousut, napittaa paidan päälleen, laittaa ylioppilaslakin päähänsä ja pyyheliina olkapäällä astelee rantapolkua ylös. Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa kylän ainoa ylioppilas ajelee pyörällä valkolakki päässä koko kesän ja kylän naiset niiaavat hänelle vastaan tullessaan. Nykyään ylioppilaslakkia ei juurikaan käytetä kuin vappuna ja niinpä kehotankin kaikkia joilla sellainen on, myös käyttämään sitä.
En erikoisemmin nauti vapputorin väenpaljoudesta, en välitä kuunnella vappupuheita. Lasten pieninä ollessa siellä käytiin, ajettiin vossikalla, poikettiin jäätelöbaariin, oltiin vappukonsertissa. Katseltiin torvisoittokunnan tahdittamaa, punaliput hulmuten etenevää vappukulkuetta, kuunneltiin työväenlauluja sekä toisaalla kevään säveliä. Sitä riemua kun lapset saivat ilmapallot, ja itkua kun pallo pääsikin karkuun ja kohosi ylös taivaan korkeuksiin! Joskus sain perheenpään houkuteltua laittamaan valkolakin päähänsä, useimmiten en.
Eräänä vappuna isompi lapsenlapsi oli yökylässä luonani. Kysyin, kumpaan hän haluaa lähteä, vapputorille vai metsäluontoon piknikille. Hän valitsi piknikin. Lenkkipolun varrelta löytyi laakea kivi, jolle levitimme eväämme. Paikka oli auringolta varjossa, palelimme, lähdimme etsimään lämpimämpää ruokailupaikkaa. Se löytyi kotitalon päädystä! Kahden koivun välissä oli leppeän lämmin aurinkoinen kallionkieleke, leiriydyimme siihen. Jälkiruokajäätelöt syötiin myöhemmin parvekkeella orvokkiamppelin alla. Yksi muistorikkaimmista vappuaatoistani on se, jolloin emäntä nukahti kesken kaiken. Yhteistä iltaa oli jo ehditty viettää muutama tunti kun hän kävi hetkeksi sohvalle selkäänsä lepuuttamaan, mutta vaipuikin syvään uneen. Emme antaneet isännän herättää häntä, vaan häivyimme kaikessa hiljaisuudessa. Kauniisti katettu yöruokapöytä jäi koskemattomaksi.
Mutta jos minullakin olisi valkolakki ja haluaisin käyttää sitä, olisi kai lähdettävä ihmisten ilmoille. Vai seisoskelisinko metsäpolulla ylioppilaslakki päässä katselemassa kun leivoset ilmassa leikkiä lyö? Entä jos vappuna olisi kylmää, miten peittäisin kevättuulille alttiit korvani? Laittamallako korvaläpät lakin kanssa? Sen puoleen hyvä, ettei ole lakkiakaan. Syksyisten halloween-juhlien hilpeissä tunnelmissa suunnittelimme toisen mummon kanssa, että jospa hankkisimme siniset, vihreät tai kirkuvan punaiset (korvat peittävät) kikkaraperuukit ja lähtisimme ne päässä vapputorille hillumaan! Saas nähdä kuinka käy.
Joka tapauksessa; ikimuistoisen mukavaa vappua kaikille joko lakitettuna tai ilman!
torstai 18. huhtikuuta 2013
Passikuva
Aioin laittaa jutun otsikoksi "ikärasismia", mutta kun en mielestäni ole sellaista kovin usein kokenut enkä ole varma, oliko tänään kokemanikaan sitä, laitoin nimeksi passikuvan, joka tosin jäi ottamatta.
Passini oli vanhentunut jo viime vuoden kesäkuussa, mutta kelpasi henkilötodistukseksi syksyn kunnallisvaaleissa, kumpikaan vaalivirkailijoista ei kiinnittänyt päivämäärään huomiota! Kaupassa kortilla maksettaessa ei enää tarvitse todistaa henkilöllisyyttä, mutta siltä varalta että innostuisin lähtemään ulkomaanmatkalle, päätin vihdoin viimein hankkia uuden passin. Kampaaja oli eilen muotoillut hiukseni, olin muutenkin laittautunut tämänpäiväiseen eläkeläisjärjestön tilaisuuteen, joten kotimatkalla olisi oiva tilaisuus poiketa kauppakeskuksen pikakuvaamossa. Ulkopuolella olleessa kyltissä mainostettiin että passikuvaukseen voi tulla ilman ajanvarausta ja kuvat saa odottaessa.
Yhtään asiakasta ei ollut, nuorehko mies istui läppärinsä ääressä, mutta nousi kysymään asiaani. Hän viittasi kankaisella oviverholla peitettyyn nurkkaukseen ja sanoi, että pitäisi odottaa parikymmentä minuuttia. Sanoin käyväni kahvilla sillä aikaa. - Sopii, hän sanoi. Punasin kahvilan nurkassa huuleni, kampasin tukkani ja lehahdin määräajan kuluttua kuvaamoon. Tiskin taakse ilmestynyt nuori nainen tiedusteli asiaani, katsoi sitten kysyvästi läppärinsä ääressä istuneeseen mieheen, joka nousi ja selitti, että kuvaa ei voisi vieläkään ottaa. Tiedusteluuni, miten kauan pitäisi odottaa, en saanut selvää vastausta. En hoksannut katsoa, oliko oviverho vielä paikallaan, eli olisiko sen takana ollut tavallista pitempi kuvaus meneillään vai mistä moinen? Sanoin tulevani jonakin toisena päivänä uudestaan, mihin nuori mies nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen.
Sitä toista päivää ei tule, että siihen kuvaamoon astuisin. Muistinkin juuri, että vanhassa passissani on samassa kauppakeskuksen kuvaamossa otettu kuva, jonka nähtyään tuttavarouva oli huudahtanut: "Hävitä tuo kuva! Et sinä ole tuon näköinen!" Olin jo ehtinyt toimittaa toisen kappaleen poliisilaitokselle passia varten. Kun nyt katson kuvaa, ymmärrän tuttavani järkytyksen, kuva on kamala! Niinpä menenkin johonkin kaupungin lukuisista valokuvaamoista, maksan hiukan enemmän siitä että minua palvellaan, ellei, niin ainakin selkeästi kerrotaan syy siihen.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Elämänhallinta hakusessa
Sunnuntai-iltaisin radio Dein "taivaan ja maan välillä" ohjelmassa Leo Mellerin rauhallinen ääni, kiireetön, pohdiskeleva esiintyminen, hänen tapansa tulkita raamattua ja elämää sekä kunnioittava suhtauminen kaikenlaisiin keskustelijoihin tekevät vaikutuksen. En ole läheskään kaikissa asioissa samoilla linjoilla hänen ja hänen edustamansa yhteisön kanssa, mutta koen ohjelmaa kuunnellessani siunauksellisuutta, kun sen sijaan harvoin kuuntelemistani Yle 1:n hartausohjelmista jää ulkopuolinen, tyhjä tunne. Ehkä ohjelmat eivät ole vertailukelpoisia, koska radio Dein ohjelmaan kuuntelijat voivat soittaa ja vaikka toivomuksena on, että kysymykset koskisivat raamattuun ja hengelliseen elämään liittyviä asioita, siellä saatetaan keskustella vaikkapa kotimaan ja EU:n politiikasta. Parhaimmillaan. Huonoimmillaan keskustelut hipovat sen kaltaisia henkimaailman asioita, että nukahtelen kesken kaiken, mutta niidenkin vaikutuksesta saatan jäädä pohtimaan: miten on oman hengellisen elämäni laita?
Onko minulla sellaista? Ainakin se on hyvin selkiytymätön, vaihtaa väriään ja muotoaan kuin kevättaivaan pilvet. Kuulun kirkkoon, uskon Jumalan olemassoloon, koska en uskalla olla kuulumatta, uskomatta, niinkö? Uskon rukouksen voimaan, vaikka joskus on pakko uskoa myös sen voimattomuuteen. Tommy Hellstenin ajatus siitä, että Jumala on meissä jokaisessa sisäsyntyisenä, tuntuu hyvältä. Kuulemmeko, kuuntelemmeko hänen kutsuaan ja miten siihen vastaamme, on meidän oma valintamme. Myös Hellstenin käsitys siitä, että kuoltuaan ihminen ei ole enää kenenkään omainen, tuntuu vapauttavalta, toisaalta surulliselta. Uskonko kuoleman jälkeiseen elämään ylipäätään vai onko kaikki mitä on, tässä ja nyt? Kun se on loppu, se on loppu kaikilla tasoilla. Selkeää mutta kylmää. Kuten ateismi. Tunnen kuitenkin ateisteja, jotka ovat inhimillisempiä, humanistisempia ja moraalisempia kuin jotkut tuntemani uskovaiset. Ihailen heidän kuten myös aidosti uskovaistenkin vakaumusta, jota eivät tämän maailman tuulet ja muotivirtaukset horjuta. Vai onko varman vakaumuksen omaksuneen ihmisen elämä sittenkään sen vakaampaa, helpompaa kuin sellaisen, jonka sisäisen heilurin kaari on niin laaja, että sen alle mahtuvat sekä uskonto että ateismi ja erilaiset variaatiot niiden väliltä?
Otsikko "elämänhallinta hakusessa" on siinä mielessä erheellinen, että se liittyy ainoastaan sisäiseen elämääni. Ulkoiset ovat hallinassa niin kuin ne nyt vielä kotinsa ja asiansa hoitamaan pystyvällä mummilla voivat olla. (Hih! Yöpaituli ja tätivainaan vanha aamutakki päällä vaikka päivä on jo yli puolessa!) Mutta aikoinaan seurakunnan tyttökerhossa omaksumani usko on ollut kadoksissa sen jälkeen. Tosin koin siitä välähdyksen, jonkinlaisen muiston kuvajaisen joitakin vuosia sitten seurakunnan vapaaehtoistyössä, johon erinäisten seikkailujen ja elämänkolhujen jälkeen hakeuduin. Harmi vain, että kouluttautumisjakso oli henkisesti rikkaampi, syvällisempi kokemus kuin varsinainen työ, jossa viihdyin vain vuoden verran. Kurssijakson aikana eräs nainen antoi lainaksi Jobin kirjasta nauhoitetun kasetin, jota kuunnellessani koin "valon kokemuksen." Toinen tapahtui äitini muistotilaisuuden jälkeen. Vanha valkotukkainen pappi, joka oli arvellut että ei ehkä ehtisi tyttäreni kotona pidettyyn muistotilaisuuteen, tulikin yllättäen! Pari perhettä oli jo poistunut, mutta pappi, joka joi teetä ja rääpi täytekakun rippeitä lautaselleen, keskusteli meidän muiden kanssa pitkät ajat. "Siinä oli Jumalan mies," parikymppinen kummipoikani totesi hänen lähdettyään. Siunaustilaisuuden jälkeen kappelissa pappi oli sanonut: " Äitinne hautakummun äärellä on vielä mahdollisuus puhua hänelle jos jotakin jäi sanomatta." Oliko papilla tietoa mitä meillä muilla ei ollut? Muistotilaisuuden jälkeen minulla oli hyvä, valoisa ja turvallinen olo monta päivää kunnes sisäinen heilurini (ilmapuntarini?) alkoi taas viuhtoa entiseen tapaansa.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Puhumatta paras?
Joskus muutaman kilometrin bussimatka kotoa kaupunkiin voi olla niin hidasta junnaamista, että kävellen olisi jo perillä. Joka toisella matkustajalla on bussikortti lopussa tai rahat kateissa ja kaikissa liikennevaloissa joutuu odottamaan punaisen vaihtumista vihreäksi, ja jos autokin sattuu olemaan liitoksissaan natiseva rotisko, kuljettajalta vaaditaan taitoa, kärsivällisyyttä meiltä kaikilta.
Eräänä päivänä eräältä pysäkiltä viimeisenä autoon noussut keski-ikäinen nainen latautti kuljettajalla bussikorttiinsa lisää matkoja, minkä jälkeen hän poistui autosta, mutta ei näyttänyt eleelläkään että auto voisi jatkaa matkaa. Niinpä auto seisoi pysäkillä etuovi auki ja maahanmuuttaja taustainen kuljettaja, joka oli hymyillen nyökännyt tervehdyksen jokaiselle autoon astuneelle, kurkisteli, aikoiko takaisin pysäkille mennyt nainen tulla kyytiin vai ei. Bussilastillinen matkustajia ihmetteli samaa. Istuin keskioven paikkeilla, joten en ollut kuullut enkä nähnyt, oliko nainen korttia latauttaessaan sanonut mitään, oliko ehkä maininnut sen tulevan toiselle henkilölle, vaikkapa lapselleen, mikä selittäisi hänen poistumisensa autosta saman tien. Jos oli, niin kuljettaja ei ehkä ollut ymmärtänyt asiaa. Vaikea sanoa, miten kauan pysäkillä seisottiin, sen kaltaisessa tilanteessa puoli minuuttiakin on pitkä aika, mutta kun nainen seisoo ulkona puhumattomana paikallaan eikä kuski ehkä osaisikaan suomeksi kysyä häneltä mitään, niin siinähän odotellaan! Vai oliko kuljettaja jo omaksunut uuden asuinseutunsa vaikenemiskulttuurin ja toimi sen mukaan? Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, viimein hän läimäytti oven kiinni ja matka jatkui.
Jatkoin samalla bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Kauppatorin pysäkiltä vierelleni tuli ehkä parikymppinen tyttö. Kun aioin jäädä bussista, tyttö ei liikahtanutkaan vaikka olin jo painanut pysähtymisnappulaa. - Jään tässä pois, huomautin hänelle ystävällisesti. Hän nousi vaikean näköisenä, ei vilkaissutkaan minuun kun kiitin häntä. Jäi itsekin seisomaan, mutta sehän olisi ollutkin huomaavaista ja kertonut hyvästä kotikasvatuksesta jos hän olisi sanonut: - Minäkin jään tässä pois. Tai hymyillyt tai edes nähnyt minut. Ikääntyessämme me muutumme näkymättömiksi, on pidettävä huoli siitä ettemme muutu näkymättömiksi myös itsellemme. Vilkaisin häntä vielä ennen kuin jäimme autosta. Sama eteen päin tuijottava tyhjä katse edelleen. Entä jos olisin ollutkin komea nuori mies, olisiko hän silloinkin katsonut ohitseni?
Kun tässä on alettu bussilla matkustaa, niin kolmas tapaus vielä. Voi olla että olen jossain aikaisemmassa jutussani kertonutkin, miten paikallisbussi jumiutui eräänä talvi-iltana mäen rinteeseen ja me matkustajat odotimme, että kuljettaja, ei enää mikään nuori suomalaismies, olisi informoinut meitä tilanteesta. Mutta hän pysytteli puhumattomana paikallaan ja selän takana ollut sermi esti meitä näkemästä, mitä hän siellä touhusi. Autossa oli hiirenhiljaista, kumma kyllä, kukaan ei kailottanut kännykkäänsäkään. Huomasin tuttavani yrittäneen soittaa äänettömällä olleeseen puhelimeeni. Päätin aikani kuluksi soittaa hänelle päin. "Hei!" Ääneni helähti autossa niin että lähinnä olleet kääntyivät säikähtyneinä katsomaan. Samalla kun kerroin tuttavalleni tilanteestamme, joku nainen nousi ja kävi kurkistamassa sermin taakse. Sanaakaan siellä ei vaihdettu, mutta siitä päätellen että nainen palasi paikalleen, arvelin hänen todenneen kuskin olleen elossa. Vihdoin joku mies huusi, että kuljettaja avaisi keskioven, hän jatkaisi matkaa kävellen. Vaan silloinkos kuskikin puhkesi puhumaan: - Älkää nyt lähtekö, kyllä tämä tästä kohta korjaantuu! Ei aavistustakaan, mitä hän siellä sermin takana oli puuhastellut, mutta niin vain kävi, että hetken kuluttua auto hörähti liikkeelle ja matka jatkui.
Oma lukunsa ovat sitten kotoiset "menkööt asiat miten tahansa, pääasia että niistä ei puhuta" tilanteet. Jopa päiväkausien pituiset puhumattomuusjaksot, mököttämiset, jotka puheliaammalle, ulos päin suuntautuneemmalle kumppanille ovat raskaita kestää varsinkin jos hänellä ei ole aavistustakaan, mistä mykkäkoulu johtuu. Ehkä mököttäjä ei tiedä sitä itsekään, mutta sehän olisikin eteen päin menoa, jos hän sanoisi että ei itsekään tiedä syytä. Siitähän saattaisi sukeutua jopa keskustelu! Vaan kun ei. Turhaan saa kumppani kolkuttella puhumattomuuden muurin takana, odottaa vastausta ehkä hyvinkin tärkeään ja kiireelliseen asiaan.
Asiantuntijoiden mukaan se, että seurusteluaikojen kaunopuheinen kaveri saattaa myöhemmin tämän tästä paukahtaa puhumattomaksi, ei välttämättä johdu parisuhteeseen, perheeseen tai työhön liittyvistä ongelmista. Se saattaa juontaa lapsuudesta, ehkä jo lapsuudenkodissa vallinneesta vaikenemisen kulttuurista, masennuksesta jne. Tosin helppoa ei liene sellaisellakaan, jonka kumppania on siunattu ylenpalttisella puheliaisuudella, mutta se on jo toisen tarinan aihe.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Pääsiäistä!
Toivottavasti sirpaleet tuovat onnea. Tarkoin varjelluista, kirjoituspöydän laatikossa munakennossa säilyttämistäni viidestä unkarilaisesta munasta on enää jäljellä neljä. Halusin ottaa niistä tämän jutun yhteyteen kuvan, minkä jälkeen ripustin punaisen ja ruskeapohjaisen munan unkarilaiseen kannuun asettamieni pajunkissojen piristeeksi, loput kolme aioin laittaa kennoon takaisin. Niin enkös vain riehaantunut vaihtamaan ruskeapohjaisen iloisemman väriseen sinikukkaiseen sillä seurauksella että ruskea muna lipsahti lattialle!
Alun alkaen munia oli enemmän, mutta olen lahjoittanut niitä pois. Onneksi punainen muna, johon on kauniilla käsialalla, millimetrin korkuisin kirjaimin kirjoitettu pääsiäistervehdys ja jota olen varjellut kuin silmäterääni, on vielä ehjä. Unkarissa on munamuseo, ehkä useampikin, joissa esitellään näitä toinen toistaan taitavammin maalattuja, "juhla-asuun puettuja maailmankaikkeuden vertauskuvia." Maalattuja munia on tuotettu sieltä myös kotikaupungissani keväisin pidettäville kansainvälisille markkinoille ja hyvin ovat tehneet kauppansa. Jotkut käyttävät niitä myös joulukuusen koristeina.
Tästä pääsinkin aasinsiltaa pitkin jouluun. Monen mielestä pääsiäinen on iloisempi juhla kuin joulu. Ainakaan siihen ei liity yhtä suuria odotuksia. Oma pääsiäisenviettoni on vuosien myötä muuttunut aina vain ennalta arvaamattomammaksi. Olen kehitellyt elämäntavan, jonka mukaan mieliteko tulee täyttää heti eikä huomenna, koska huomenna saatan olla jo vainaja ja sekin ilo jää kokematta! Niinpä ostin jo pari päivää sitten kauden ensimmäisen mämmituokkosen. Lehdissä esitellään miten mämmin voi tuunata kauniimman näköiseksi ja maittavamman makuiseksi. Mämmi mämminä kerman ja sokerin kanssa on minun makuuni.
Mutta mitä ihmettä, sekö ei nyt maistukaan yhtä taivaalliselta kuin ennen? Sainko siitä jopa vatsanväänteitä? Jos olisin tuon tiennyt, olisin makustellut menneiden vuosien mämmimuistoja ja jättänyt ostamatta. Pashaa en aio tehdä, kaupan pikkupurkkipasha on ihan kelvollista. Enkä leivo rahkapiirakkaa, mutta lohipiiraan aion tehdä.
Ohje on Pirkkalehdestä vuodelta 1990, jolloin kaikissa piirasohjeissa ei vielä ollut juustoa. Piiraan pohja, jota kypsennetätän uunissa ensin 10-15 minuuttia, valmistetaan voista, vehnäjauhoista, vedestä ja kananmunasta. Lohiviipaleet puolikypsän pohjan päälle, tuoretta tilliä ja päällimmäiseksi pakastepinaatti-kerma-kananmuna seos, ripaus suolaa ja pippuria. Valmiin piiraan päälle voi kiepauttaa muutaman lohirullan koristeeksi. Lampaanlihaa en hanki, en osaisi tuunata siitä villasukan makua pois kuitenkaan. Sen tilalle sopii vaikkapa "aurinkomureke." Jauhelihataikinan sisään piilotetaan kovaksi keitettyjä kananmunia, kun valmiin murekkeen leikkaa siivuiksi, keskellä munankeltuainen helottaa kuin pieni aurinko! Ympärille salaatinlehtiä, keitettyjä vihanneksia tms. Tai mureke murekkeena ja munat munina, tai ei mureketta ollenkaan vaan jotain ihan muuta! Kahvipöytään voi tuunata pikaleivokset kun kauhoo kermavaahtoa kääretorttupalojen päälle, heittää pari munanmuotoista värikästä karkkia tai pakastemarjaa koristeeksi ja hunnuttaa koko komeuden suklaalevyn kyljestä juustohöylällä siivutetuilla kepeillä kiehkuroilla.
Aioin tuunata parvekelaatikonkin, heittää kulahtaneen näköiset kanervat pois ja työntää multaan muutaman muovinarsissin, mutta kanervat olivat jäätyneet niin tiukasti kiinni, että paras odottaa ilmojen lämpenemistä ja jään sulamista. Ohranjyvät, jotka kylvin multaan yli viikko sitten, eivät ole vieläkään osoittaneet itämisen merkkejä, mutta keittiön pöydällä komeillut ruukkunarsissi on jo ylikukkinut roskiin heitettävä hapsiainen, on kai hankittava tilalle toinen. Vuosi sitten rairuohon siemenistä kehkeytyi ainoastaan pari vihertävää ruohonkarvaa, joita astian laidoille asettamani kananpojat katselivat kummissaan. Mutta kun pääsiäinen oli ohi, yhdessä yössä mullasta kahahti kauniin vihreä ruohikko! Kortteja lähetän kolme. Itse olen jo saanut yhden, toista tuskin tulee, pääsiäiskortteja ei enää lähetellä kuten ennen. Pääsiäisyön ortodoksisen jumalanpalveluksen katsonen telkkarista. Sen päätteeksi kirkkokansa syö punaisiksi värjätyistä munista, pashasta ja muista herkuista koostuvan, pitkän paaston päättävän pääsiäisaterian. Tosin minä lienen jo siinä vaiheessa unten mailla.
Siispä ei muuta kuin suunnittelemaan kukin oman näköistämme, vallitsevaan tilanteeseen sopivaa tai sopimatonta, tuunattua tai tuunaamatonta tipurikasta pääsiäistä!
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Kolmiodraama
Olin aikonut käydä katsomassa Niskavuoren naiset Lahden kaupunginteatterissa keväämmällä, jolloin ei olisi lunta ja liukasta, mutta kun oma tytär pyysi mukaansa, lähdin jo nyt. Sovimme tapaavamme teatterin aulassa ennen näytelmän alkua. Olin paikalla hyvissä ajoin, mutta jos olin kuvitellut vaihtavani kengät, kampaavani tukan kaikessa rauhassa, erehdyin. Paikalla oli jo linja-autolasteittain väkeä ja puheensorina ja hälinä sen mukainen. Kun näin, millaisissa tallukoissa eräät muut mummot siellä astelivat, jätin minäkin kengät vaihtamatta. Tyttären saavuttua väliaikatarjoilujen varausjono oli jo sen verran lyhentynyt, että ehdimme tilata leivoskahvit ennen kuin rynnimme paikoillemme viidennelletoista tuoliriville. Katsomo oli puoliksi tyhjä, tyttären mielestä puoliksi täysi, jopa enemmänkin. Hän kertoi saman verran katsojia olleen myös Hair-musikaalin esityksessä.
Musiikkinäytelmänä kyseistä Niskavuoren naiset esitystäkin mainostetaan, mutta musiikin osuus oli luultua vähäisempi. Onneksi, sillä suuri osa laulujen sanoista hukkui taustamusiikkiin. Olin nähnyt näytelmän elokuvana monet kerrat ja teatterissakin joskus, mutta ensi kerran Martan, petetyn naisen kohtalo nousi mielessäni etualalle. Johtuiko siitä, että näytelmän Martta oli inhimillisempi kuin vanhojen elokuvien riivinraudat, joiden luota miehen voi olettaakin häipyvän vai oliko tässä sovituksessa alleviivattu Martan taustaa enemmän kuin niissä?
Martta, joka Niskavuoren Aarneen rakastuttuaan oli luopunut kaupunkilaiselämästään, opinnoistaan, tulevaisuuden suunnitelmistaan ja muuttanut nuoreksi emännäksi Niskavuorelle, oli tuonut tullessaan rahaa, jolla melkein perikatoon joutunut Niskavuori oli taas nostettu jaloilleen. Samoin oli vanhaemäntäkin aikoinaan tuonut tuohta tullessaan ja samoin kuin hän, joutui Marttakin varsin pian katsomaan läpi sormiensa aviomiehen mielitekoja piikatyttöjen hameiden alle. Mutta piialle voi tapahtuneen vahingon maksaa rahana ja lähettää hänet pois, vaan antaas olla kun kylään lehahtaa "perhonen!" Koululle valittu uusi opettajaneiti on nuori ja nätti ja ihan professori sen ja sen tytär!
Kylän miehet iskevät silmänsä häneen heti, Niskavuoren Aarne muiden mukana, mutta Martta uskoo edelleen olevansa etusijalla miehensä mielessä. Onhan heillä kaksi lasta, he ovat onnellinen pieni perhe. Varsin pian Aarnen suksenjäljet kuitenkin johtavat opettajaneidin ikkunan alle ja tapahtumat alkavat edetä lumivyöryn lailla. Martta ei koe olevansa ainoastaan petetty vaimo, vaan kaikin tavoin vanhakantainen ryijyjen tekijä, ristipistojen ompelija. Mitä muuta hän syrjäisessä maalaiskylässä sitten olisi voinut tehdä ja harrastaa kuin liittyä paikallisten naisten ompeluseuroihin? Sehän oli suorastaan hänen velvollisuutensa maalaistalon nuorena emäntänä. Aarnelle lasta odottavan opettajaneidin puhtoiset puolustuspuheet, hänen, uuden ajan modernin naisen vakuuttelut oikean suuren rakkauden ihmeellisyydestä, kevätmyrskystä joka pyyhkii tieltään kaiken, ensin vanhanemännän, sitten koulun johtokunnan edessä tuntuivat lähinnä irvokkailta.
Minulle näytelmä ei merkinnyt taide-elämystä, mutta ajattelemisen aihetta se antoi ja se onkin taiteen tarkoitus. Ensinnäkin hämmästelin omia asenteitani. Onko minusta, jonka omaan henkilöhistoriaankin sisältyy yhtä sun toista, tullut näin konservatiivinen? Suvaitsematon tiukkapipo, joka tuomitsee suuren rakkauden? Ei, ei se sitä ole, sillä niinhän se on aina ollut ja tulee aina olemaan, että jo ensisilmäyksellä saattaa käydä niin kuin Aarnelle ja opettajaneidille kävi, että turvassa ei ole kukaan... Että onnellisinkin perhe saattaa hajota. Sitä minä kotiin palattuani pohdiskelin, että miten hauras onni oikein on. Miten ihmiset enää uskaltavat sitoutua lainkaan?
Näytelmän loppukohtaus, jossa Aarne ja opettajaneiti poistuvat yhdessä Niskavuorelta ja lapset itkevät "isä, isä", ei sen sijaan tehnyt samanlaista vaikutusta kuten se entisaikoina olisi ilmeisesti tehnyt. Tämän päivän lapsi toteaa, että kas vaan, iskä on taas vaihtanut naista tai tyyppi, joka ilmestyi aamaispöytään, on kait äiskän uusi ukko. Rakkaus on tuhoava voima. Joissakin tapauksissa myös uutta luova voima, joissakin ei.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Aiheetonta
Ruoka-aikojen rytmittämän, kahvihetkien täydentämän värikkään viikon jälkeen talvilomavieraani pakkasi laukkunsa ja lähti takaisin sorvin ääreen. Haikailtuani lopun päivää kotoisaksi kokemani perhetunteen perään, nukuttuani melkein kellon ympäri asetuin taas omaan yksineläjän olotilaani, asettauduin koneen ääreen blogijuttua kirjoittamaan, vaan kuinkas kävikään; en tiedä mistä kirjoittaisin!
Edellisessä tarinassani keskityin kadonneen naurun metsästykseen, nyt minulta, joka jokin aika sitten suorastaan pulppusin jutun aiheita, ovat kaikki kadoksissa! Radiosta tulee klassista tauotta; hiljaista rauhallista musiikkia, pianojuoksutuksissa luontokuvia, kevätpuron solinaa, iloisia, kepeitä tunnelmia, melankoliaa, surua, kuvia kuvia...
Ikkunan takana metsikössä paksulti lunta, parin päivän takaisen vesisateen jälkeen lähes 20 astetta pakkasta! Aamuaurinko posotti niin helakasti säleverhon takaa että luulin unohtaneeni illalla kaikki valot päälle. Mutta ei musiikkikuvista kuten ei säätilastakaan ole nyt jutun aiheeksi asti. Vanha hyvä neuvo kuuluukin, että silloin kun juttu ei luista, on paras lukea toisten kirjoittamia tarinoita siinä toivossa että oma luovuuskin samalla aktivoituisi, ehkä vielä parempi keino olisi keskittyä jonkin arkiaskareen suorittamiseen.
Siis, mikähän se nyt olisi? Pakastimen laitoin jo sulamaan, silitettävää pyykkiä on niin vähän, että sen vuoksi ei kannata lautaa levittää eikä rautaa kuumentaa. Lapsenlapsen synttäreille lähtiessä olin sotkenut puuterilla pyhähousuni, vaihtanut mustat juhlahousut jalkaani, joille oli sitten roiskahtanut käsivoidetta, yhtä vaikeasti puhdistettavia tahroja molemmat. Koska seuraava vaihtoehto olisi ollut toppahousut, lähdin läntillisillä. Nyt molemmat pöksyt on pesty, mutta vain toiset kaipaisivat silitystä, joten odottakoot. Pyykkikori pursuaa nimittäin pestäviä vaatteita, mutta ei nyt ihan vielä... Ja siivouksetkin ovat kesken. Talvilomalaisen hakkaamista ja tuulettamista matoista osa odottaa vielä kääröllä, osan olen jo levittänyt puhtaiksi pesemilleni lattioille ja oivoi, miten hyvältä ja raikkaalta heti näytti ja tuoksuikaan! Jos mattoja käyttäisi tämän tästä ulkona, niiden tuomaan raikkauteenkin varmaan tottuisi ja turtuisi, mutta näin ollen muutaman kerran vuodessa toteutettuna sen kyllä huomaa ja tuntee! Keittiön lattian aion kuitenkin pestä vasta sen jälkeen kun olen vaihtanut kukille mullat. Milloin se tapahtuu, on toinen juttu. Multapussi on kuitenkin jo valmiina odottamassa. Ja joko niitä krassin siemeniä voisi/pitäisi laittaa multaan itämään?
Aikatauluttamattoman elämän, niin kiehtovaa kuin se toisaalta onkin, varjopuoleksi helposti muodostuu rytmittömyys, tilanne, jossa mikään tekeminen ei ota tulta, jossa kaiken voi siirtää aikaan "sitten kun..." Ehkä nyt kuitenkin otan itseäni niskasta kiinni ja laitan kakkoskahvit tippumaan. Kahvin kanssa otan palan omenapiirakkaa. Eilen pakastinta tyhjentäessäni otin Laalin ohjeiden mukaan syksyllä pakastamani omenasiivut sulamaan ja valmistin pakastimesta löytämääni murotaikinapohjaan piiraan ja hyvää tuli! Ehkä sitten löytyy jonkinlainen rytmi tähänkin päivään. Lenkille ainakin aion lähteä sitten kun... Eli viimeistään iltapäivällä, jolloin pakkasmittari näyttänee alle kymmentä astetta ja aurinko paistanee niin kuin se vain maaliskuulla voi paistaa, kevättä enteillen.
torstai 14. helmikuuta 2013
Mä mistä löytäisin sen naurun
Eräänä aamuna herätessäni minua olisi aivan valtavasti naurattanut. En vain tiennyt, mille olisin nauranut. Joitakin päiviä aikaisemmin olin nauranut niin että en ollut tahtonut illalla saada naurultani nukutuksi. Harmi, että en onnistunut palauttamaan naurun aihetta mieleeni. Mitään kovin suurta ja ihmeellistä se ei varmaankaan ollut, ehkä tilannekomiikkaa tai jokin lehdestä lukemani juttu, vai olisiko joku suvun nuorista vilpereistä lohkaissut jotakin, mikä osui ja upposi nauruhermooni? Tilanne oli samankaltainen kuin muistista kadonneen nimen metsästys, paitsi että nimi yleensä putkahti mieleen, naurun aihe ei.
Kertasin mielessäni lapsenlasten kanssa viime aikoina käydyt keskustelut, soitin siskolleni ja kysyin, muistaako hän mitä omien lastenlastensa sanomisia tai tekemisiä oli minulle kertonut. Joitakin muisti, mutta mikään niistä ei ollut se, mille olin nauranut. Naapureiden kanssa käytyihin pihamaakeskusteluihin se ei voinut liittyä, sillä ne koskivat taloyhtiön asioita, lumentulon paljoutta ja siivousintoisimpien pohdintoja siitä, pitäisikö lumet harjata metsänpuoleisilta ikkunalaudoilta pois, etteivät sulaessaan mädäntäisi puitteita. Joitakin sekin ehkä naurattaa, minua ei. En edes viitsinyt tiedustella, että miten harjaaminen onnistuisi ylempien kerrosten ikkunalaudoilta, parvekkeet kun ovat talon toisella puolella, että pitäisikö jokaisen lumisateen jälkeen repiä ikkunat auki vai miten. Yritin palauttaa sukulaismiehen ja rautarouvan kanssa käytyjä keskusteluja mieleeni, en muistanut mitään mikä olisi naurattanut.
"Mistähän johtuu että kun mikään television nauruohjelma ei naurata yhtään?" Joku kolumnisti kirjoitti jossakin lehdessä. Olen samaa mieltä. Uusimpien huumoriohjelmiksi markkinoitujen mainoksetkin, joissa inhokkijuontaja vääntelee naamaansa, inhottavat. Tosin kaikkia osanottajien nolaamiseen keskittyviä pudotus ohjelmia en ole edes katsonut, tiedä vaikka niistä jokin olisi naurattanutkin tai ainakin vetänyt suuta hymyyn. Valmiiksi nauretuissa ohjelmissa nauru on varmaan tarkoitettu tarttuvaksi, vaan kun ei tartu. Olen muuten itsekin ollut joitakin vuosia sitten erään tv-komedian naurujoukoissa nauramassa. Ja Uutisvuodolle nauroin silloin kun Tommi Tabermann oli mukana, nykyään en edes vilkaise ohjelmaa. Paras viime aikoina näkemäni nauruohjelma oli Tv 2:ssa esitetty "Kätevä emäntä", jota eräs naamakirjakaveri suositteli. Hyvä käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät, lyhyet kohtaukset takavuosien Ilkamoiden tapaan. Katsoin kaikki uusinnatkin, harmi vain että niitäkään ei enää tule.
Muistelen kaiholla, miten siskon kanssa naurettiin vedet silmissä jollekin asialle, jossa perheen miehet eivät nähneet mitään naurettavaa. Ja sekös, niiden tosikkomaisuus meitä vasta naurattikin! Olenko itsekin muuttunut tosikoksi, kun hyvää tekevän naurun aiheita on yhä vaikeampi löytää? Jaa mutta palautanpa kokeeksi pikku-Kalle vitseistä mieleeni sen, missä hän esittelee isälle todistustaan ja isä ihmettelee, että miten naapurin Villellä voi olla tästä ja tästäkin aineesta parempi numero kuin Kallella? "Niin niin, mut Villellä onkin älykkäämmät vanhemmat," pikku-Kalle toteaa. Vanha vitsi, ei naurata enää. No entäs tämä naistenlehdestä lainattu: "Mitä koulussa tehtiin tänään? Äiti tiedustelee teini-ikäiseltä tyttäreltään. Rullattiin kondomi kurkun päälle ja katsottiin, miten tampax turpoaa vesilasissa." Nauratti heti luettuani, ei enää. Entä tämä visailu: "Miksi blondin alapäässä ei ole karvoja? Vastaus: Eihän moottoritielläkään kasva ruohoa!" Synnyttää ainoastaan myötähäpeää kertojaansa kohtaan. Ja vaikka muistaisin senkin, mille joitakin päiviä sitten olin niin makeasti nauranut, naurattaisiko sekään enää?
Kuvittelen itseni iloisessa seurassa rupattelemassa ja sivistymättömästi nauraa hurskuttamassa, voi miten se tekisikään hyvää sekä mielelle että vatsalihaksille! Tai telkkarin ääressä ääneen ulvomassa, mutta onko niin, että enää ei ihmisten oleteta osaavan nauraa muulle kuin toisten ihmisten nolaamiselle, pelistä pois pudottamiselle josta siitäkin maksetaan palkkio sekä pudotetuille että pudottajille?
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Pieni on kaunista, vai onko?
Kirjakaupassa katseeni osui tyhjän hyllytason päässä lojuneeseen lehtykäiseen. Hieraisin silmiäni paremmin nähdäkseni. Kas, uudistettu Hesarihan se siinä! Niin pienenä ja yksinäisen näköisenä, että tunsin sekä myötätuntoa että -häpeää sen puolesta. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten mahdollisesti sekä pinossa että vierellä olleet muut lehdet oli myyty loppuun ja lehden mustavalkoinen pieni koko ehkä senkin vuoksi korostui.
Lehden nähtyäni peruin puheeni ja ajatukseni kotipaikkakunnallani ilmestyvän Etlarin muuttamisesta helpommin käsiteltävään tabloid-kokoon. Olkoonkin että etenkin muhkean sunnuntainumeron lakanankokoisten sivujen selaaminen ja lukeminen nojatuolissa lukulampun alla on melkoista taistelua. En nimittäin osaa levittää lehteä keittiön pöydälle ja rönöttää siinä lukemassa.
Luettuani kaikki kiinnostavat jutut ja uutiset, katsottuani kuolinilmoitukset, huokaan helpotuksesta kun seuraavan sivun ylälaidassa komeilee "urheilu." Sen osion ohitan parilla yleissilmäyksellä, irroitan lehden lopusta tv- ja radio-ohjelmat, kaivaudun paperikasan alta esiin, kokoan lattialta sinne tänne sinkoilleet sivut ja kannan koko komeuden eteisen naulakon nurkassa kohoavan lehtipinon päälle. Pyhäaamun urakka ja lukunautinto suoritettu! Tätä kärsivällisyyttä kasvattavaa ähellystä paitsi jäisin jos lehti muuttuisi tabloidiksi ja tekstikin todennäköisesti entisestään pienentyisi ja kukaties koko sisältö vesittyisi. Kiitos ei, ei sen kaltaista uudistusta meille!
Uutta Hesaria hämmästellessäni varsinainen asiani oli vähällä unohtua. Pitkan tauon jälkeen olin harkinnut Parnasson tilaamista, mutta päättänyt tutustua ensin irtonumeroon. Lehtihyllyn toiselta puolelta se pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin. Aikaisempien vuosien hyvälle paperille painetut kauniskantiset Parnassot olivat ulkoisestikin olleet taideteoksia. Nykyinen vaisun ja värittömän näköinen, halvalle paperille painettu vihko, jonka hailakan kannen ylälaidasta lehden nimi sentään erottui suurin kirjaimin, oli vain kalpea aavistus entisistä. Onneksi sisältö näyttää edelleen mielenkiintoiselta ja monipuoliselta ja moniväriseltä, vaikka teksti, joitakin sivuja lukuunottamatta, onkin turhan pientä ja himmeää. Tosin etukannen eleettömyys (joku saattaa pitää sitä tyylikkäänä) voi johtua siitä, että kyseessä on edesmenneen, pidetyn ja arvostetun päätoimittajan muistonumero.
Kirjahyllyssäni muhkean kokoisten Sävelten mestareiden, Eino Leinon koottujen runojen ym. vierellä nojailee pieni kellertäväkantinen kirjanen. "Anna Magdalena Bachin pikku kronikka." Lasteni isän musiikinopettajaltaan saama rippilahja. Pienessä kirjassa, jonka teksti on ihan luettavan kokoista, suuren säveltäjän vaimo pienesti ja vaatimattomasti kertoo elämästään maestron rinnalla. Joskus pieni voi olla kaunista.
Lehden nähtyäni peruin puheeni ja ajatukseni kotipaikkakunnallani ilmestyvän Etlarin muuttamisesta helpommin käsiteltävään tabloid-kokoon. Olkoonkin että etenkin muhkean sunnuntainumeron lakanankokoisten sivujen selaaminen ja lukeminen nojatuolissa lukulampun alla on melkoista taistelua. En nimittäin osaa levittää lehteä keittiön pöydälle ja rönöttää siinä lukemassa.
Luettuani kaikki kiinnostavat jutut ja uutiset, katsottuani kuolinilmoitukset, huokaan helpotuksesta kun seuraavan sivun ylälaidassa komeilee "urheilu." Sen osion ohitan parilla yleissilmäyksellä, irroitan lehden lopusta tv- ja radio-ohjelmat, kaivaudun paperikasan alta esiin, kokoan lattialta sinne tänne sinkoilleet sivut ja kannan koko komeuden eteisen naulakon nurkassa kohoavan lehtipinon päälle. Pyhäaamun urakka ja lukunautinto suoritettu! Tätä kärsivällisyyttä kasvattavaa ähellystä paitsi jäisin jos lehti muuttuisi tabloidiksi ja tekstikin todennäköisesti entisestään pienentyisi ja kukaties koko sisältö vesittyisi. Kiitos ei, ei sen kaltaista uudistusta meille!
Uutta Hesaria hämmästellessäni varsinainen asiani oli vähällä unohtua. Pitkan tauon jälkeen olin harkinnut Parnasson tilaamista, mutta päättänyt tutustua ensin irtonumeroon. Lehtihyllyn toiselta puolelta se pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin. Aikaisempien vuosien hyvälle paperille painetut kauniskantiset Parnassot olivat ulkoisestikin olleet taideteoksia. Nykyinen vaisun ja värittömän näköinen, halvalle paperille painettu vihko, jonka hailakan kannen ylälaidasta lehden nimi sentään erottui suurin kirjaimin, oli vain kalpea aavistus entisistä. Onneksi sisältö näyttää edelleen mielenkiintoiselta ja monipuoliselta ja moniväriseltä, vaikka teksti, joitakin sivuja lukuunottamatta, onkin turhan pientä ja himmeää. Tosin etukannen eleettömyys (joku saattaa pitää sitä tyylikkäänä) voi johtua siitä, että kyseessä on edesmenneen, pidetyn ja arvostetun päätoimittajan muistonumero.
Kirjahyllyssäni muhkean kokoisten Sävelten mestareiden, Eino Leinon koottujen runojen ym. vierellä nojailee pieni kellertäväkantinen kirjanen. "Anna Magdalena Bachin pikku kronikka." Lasteni isän musiikinopettajaltaan saama rippilahja. Pienessä kirjassa, jonka teksti on ihan luettavan kokoista, suuren säveltäjän vaimo pienesti ja vaatimattomasti kertoo elämästään maestron rinnalla. Joskus pieni voi olla kaunista.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Originelli
Tietokone on hyvä ja hyödyllinen väline silloin kun se toimii, mutta antaas olla kun Ongelma iskee! Enkä nyt tarkoita sen välittämää, ajoittain minut huonovointiseksi tekevää säteilyä, vaan tilannetta joka syntyi kun virustentorjuntaohjelman "suojattu" ilmoitus vaihtui "riskialttiiksi" ja näyttöruudun ylänurkka riekkui: "Poistit älykkään palomuuriohjelman, tietokoneesi on uhattuna!"
Olin halunnut käyttää vuosi sitten maksamani määräajan loppuun, mutta en ollut tiennyt miten ongelmalliseksi ohjelman uusiminen sen jälkeen saattaisi muodostua, varsinkin jos uusinnan tilaamisen suorittaa perjantaina iltapäivällä. Sähköpostitse saapuneessa tilausvahvistuksessa kerrottiin heidän käsittelevän tilaustani parhaillaan, minkä jälkeen minulle tulisi yksityiskohtaisempi sp.viesti ja että maksun käsittely saattaa kestää 48 tuntia. Niinpä varmuuden vuoksi päätin olla käyttämättä nettiyhteyttä ennen kuin maksamani uudistus olisi aktivoitu.
Ilokseni lauantaiaamuna olikin uusi viesti odottamassa. Mutta mitä ihmettä? Siinä ilmoitettiin ohjelmani menneen vanhaksi edellisenä päivänä ja tarjottiin ohjelman uudistamista siihen ja siihen hintaan. Viestin vasemmassa yläkulmassa oli pieni punainen ympyrä, jossa teksti: "Tämä viesti voi olla huijaus." Niinpä siirsin sen roskikseen ja jäin odottamaan uutta. Sellainen tuli maanantaiaamuna: Siinä kiitettiin tilauksestani, tarjottiin sen uudistamista 20 euroa normaalia halvemmalla! Ja jälleen varoitus huijausviestistä. Löysin ko. ohjelman tuottajan nettisivulta kohdan "palautus" ja lähettelin siihen kiukkuisia viestejä siitä, miksi 48 tunnin käsittelyajasta ei ilmoiteta e n n e n ohjelman uudistamista, vaan vasta tilausvahvistuksessa? Ja miksi nämä huijausviestit? Tietenkään sieltä ei vastattu, tokkopa edes lukevat niitä. Eniten minua huolestutti se, että jos hakkeri vie rakkaat rahani. - Muistatko sitä onnellista aikaa, jolloin rahat haettiin pankista? Kysyin puhelimessa Rautarouvalta, joka vasta totuttelee nettipankin käyttöön.
Tiistaiaamuna soitin tietokonefirmaan, jossa olin ennenkin asioinut. Sieltä arveltiin, että ohjelma ei nyt vain jostain syystä aktivoidu ja että he voisivat katsoa konetta. Pakkasin läppärin kantolaukkuun ja aioin kävellä parin kolmen kilometrin matkan, mutta kun laukku tuntuikin yllättävän painavalta, jäin odottamaan bussia. Ja nyt, vasta tämän piiit-kän esipuheen jälkeen pääsen otsikon lupaamaan "Originelliin".
Hän, keski-ikäinen siistin näköinen mies ilmestyi bussipysäkille, poltteli tupakkaa ja alkoi keräillä maahan heiteltyjä natsoja. - En minä sen vuoksi näitä kerää että ajattelisin teidän ne heitelleen, hän sanoi. - En ole eläissäni polttanut kuin yhden tupakan ja siitäkin on jo aikaa, totesin, kerroin vieväni tietokonetta korjaamolle. Hän sanoi, että hänellä ei ole tietokonetta, eikä tule koskaan olemaankaan, ei pankkiautomaattikorttia, hän hakee rahansa pankista. Olin lähes melkein kateellinen hänelle. - Eikä minulla ole puhelintakaan, hän jatkoi. Mutta paikallisen bussiliikenteen rajoittamattomaan käyttöön oikeuttava, kuukausittain uusittava näyttökortti hänellä oli! Hänkö siis hoitelee asiansa ja ihmissuhteensa (mikäli hänellä sellaisia on) ajamalla bussilla paikan päälle? En ehtinyt kysyä kun auto tuli.
Tietokonefirmassa henkilökunta oli edellisestä käynnistäni huomattavasti lisääntynyt, asiakkaitakin oli melkoisesti. Minua palvellut miellyttävä nuori mies arveli 48 tunnin määräajan tarkoittavan arkipäiviä, seikka jota itsekin olin ounastellut. Hän vahvisti myös että saamieni huijausviestien englanninkielisissä osioissakaan ei ollut mitään, mikä minun olisi pitänyt noteerata, kehotti odottamaan vielä pari päivää ja neuvoi, mihin minun tulisi syöttää myöhemmin saapuvan sähköpostiviestin yhteydessä mahdollissti tuleva koodinumero ohjelman aktivointia varten. Hän kertoi, että netistä ladattava ilmainen viruksentorjuntaohjelma ajaa saman asian. Niinpä. Juuri sen vuoksi olin antanut edellisen ohjelma-ajan umpeutua, koska tuttavani piti tulla lataamaan sellainen ilmainen ohjelma, mutta kun hän ei olisi päässytkään heti, en halunnut koneeni olevan suojaamattomana siihen asti. Nyt se joutui olemaan vieläkin kauemmin! Ilokseni tietokonefirman kaveri ei ottanut palvelustaan maksua ja kotiin kävely raikkaassa talvisäässä (laukku ei enää tuntunut yhtä painavalta kuin aamulla) teki terää.
Keskiviikkoaamuna se tärkeä viesti viimein tuli, mutta ei siitä mitään koodinumeroa löytynyt. Onneksi sitä ei tarvittukaan, vaan ohjelma aktivoitui yhdellä "uudista nyt" klikkauksella ja jokaisen aikaisemman räikeän punaisen hälyn "riskialtis!" tilalla on nyt rauhallisen vihreällä kirjoitettu "suojattu" ilmoitus. Rahojani ei oltu viety eikä mitään muutakaan häippää ollut koneelleni sen uhattuna ollessa tapahtunut. Huomasin myös, että muutaman päivän poissaolo netistä teki hyvää. Olin kuin eri ihminen, jotenkin kokonaisempi, elämä tuntui aidommalta kuin netissä roikkuessa. "Some" (sosiaalinen media) syö ihmistä, ihmisyyttä. Ainakin sen käyttö tulisi voida/osata mitoittaa itselle sopivaksi. Jos vielä sattuisin tapaamaan "originellin" uudestaan (olen nähnyt hänet bussissa ennenkin), jatkaisin juttua siitä mihin nyt jäätiin.
Jaa, se polttamani savuke. Kuusikymmenluvulla eräs herrahenkilö, minua vanhempi työtoverini lupasi, että jos poltan yhden tupakan, saan täytekakun. Minähän poltin! Puhaltelin, yskin vedet silmissä ja vedin savua henkeen, mutta loppuun asti se paloi ja mies kävi ostamassa lupaamansa komean Oululaisen kermakakun.
Olin halunnut käyttää vuosi sitten maksamani määräajan loppuun, mutta en ollut tiennyt miten ongelmalliseksi ohjelman uusiminen sen jälkeen saattaisi muodostua, varsinkin jos uusinnan tilaamisen suorittaa perjantaina iltapäivällä. Sähköpostitse saapuneessa tilausvahvistuksessa kerrottiin heidän käsittelevän tilaustani parhaillaan, minkä jälkeen minulle tulisi yksityiskohtaisempi sp.viesti ja että maksun käsittely saattaa kestää 48 tuntia. Niinpä varmuuden vuoksi päätin olla käyttämättä nettiyhteyttä ennen kuin maksamani uudistus olisi aktivoitu.
Ilokseni lauantaiaamuna olikin uusi viesti odottamassa. Mutta mitä ihmettä? Siinä ilmoitettiin ohjelmani menneen vanhaksi edellisenä päivänä ja tarjottiin ohjelman uudistamista siihen ja siihen hintaan. Viestin vasemmassa yläkulmassa oli pieni punainen ympyrä, jossa teksti: "Tämä viesti voi olla huijaus." Niinpä siirsin sen roskikseen ja jäin odottamaan uutta. Sellainen tuli maanantaiaamuna: Siinä kiitettiin tilauksestani, tarjottiin sen uudistamista 20 euroa normaalia halvemmalla! Ja jälleen varoitus huijausviestistä. Löysin ko. ohjelman tuottajan nettisivulta kohdan "palautus" ja lähettelin siihen kiukkuisia viestejä siitä, miksi 48 tunnin käsittelyajasta ei ilmoiteta e n n e n ohjelman uudistamista, vaan vasta tilausvahvistuksessa? Ja miksi nämä huijausviestit? Tietenkään sieltä ei vastattu, tokkopa edes lukevat niitä. Eniten minua huolestutti se, että jos hakkeri vie rakkaat rahani. - Muistatko sitä onnellista aikaa, jolloin rahat haettiin pankista? Kysyin puhelimessa Rautarouvalta, joka vasta totuttelee nettipankin käyttöön.
Tiistaiaamuna soitin tietokonefirmaan, jossa olin ennenkin asioinut. Sieltä arveltiin, että ohjelma ei nyt vain jostain syystä aktivoidu ja että he voisivat katsoa konetta. Pakkasin läppärin kantolaukkuun ja aioin kävellä parin kolmen kilometrin matkan, mutta kun laukku tuntuikin yllättävän painavalta, jäin odottamaan bussia. Ja nyt, vasta tämän piiit-kän esipuheen jälkeen pääsen otsikon lupaamaan "Originelliin".
Hän, keski-ikäinen siistin näköinen mies ilmestyi bussipysäkille, poltteli tupakkaa ja alkoi keräillä maahan heiteltyjä natsoja. - En minä sen vuoksi näitä kerää että ajattelisin teidän ne heitelleen, hän sanoi. - En ole eläissäni polttanut kuin yhden tupakan ja siitäkin on jo aikaa, totesin, kerroin vieväni tietokonetta korjaamolle. Hän sanoi, että hänellä ei ole tietokonetta, eikä tule koskaan olemaankaan, ei pankkiautomaattikorttia, hän hakee rahansa pankista. Olin lähes melkein kateellinen hänelle. - Eikä minulla ole puhelintakaan, hän jatkoi. Mutta paikallisen bussiliikenteen rajoittamattomaan käyttöön oikeuttava, kuukausittain uusittava näyttökortti hänellä oli! Hänkö siis hoitelee asiansa ja ihmissuhteensa (mikäli hänellä sellaisia on) ajamalla bussilla paikan päälle? En ehtinyt kysyä kun auto tuli.
Tietokonefirmassa henkilökunta oli edellisestä käynnistäni huomattavasti lisääntynyt, asiakkaitakin oli melkoisesti. Minua palvellut miellyttävä nuori mies arveli 48 tunnin määräajan tarkoittavan arkipäiviä, seikka jota itsekin olin ounastellut. Hän vahvisti myös että saamieni huijausviestien englanninkielisissä osioissakaan ei ollut mitään, mikä minun olisi pitänyt noteerata, kehotti odottamaan vielä pari päivää ja neuvoi, mihin minun tulisi syöttää myöhemmin saapuvan sähköpostiviestin yhteydessä mahdollissti tuleva koodinumero ohjelman aktivointia varten. Hän kertoi, että netistä ladattava ilmainen viruksentorjuntaohjelma ajaa saman asian. Niinpä. Juuri sen vuoksi olin antanut edellisen ohjelma-ajan umpeutua, koska tuttavani piti tulla lataamaan sellainen ilmainen ohjelma, mutta kun hän ei olisi päässytkään heti, en halunnut koneeni olevan suojaamattomana siihen asti. Nyt se joutui olemaan vieläkin kauemmin! Ilokseni tietokonefirman kaveri ei ottanut palvelustaan maksua ja kotiin kävely raikkaassa talvisäässä (laukku ei enää tuntunut yhtä painavalta kuin aamulla) teki terää.
Keskiviikkoaamuna se tärkeä viesti viimein tuli, mutta ei siitä mitään koodinumeroa löytynyt. Onneksi sitä ei tarvittukaan, vaan ohjelma aktivoitui yhdellä "uudista nyt" klikkauksella ja jokaisen aikaisemman räikeän punaisen hälyn "riskialtis!" tilalla on nyt rauhallisen vihreällä kirjoitettu "suojattu" ilmoitus. Rahojani ei oltu viety eikä mitään muutakaan häippää ollut koneelleni sen uhattuna ollessa tapahtunut. Huomasin myös, että muutaman päivän poissaolo netistä teki hyvää. Olin kuin eri ihminen, jotenkin kokonaisempi, elämä tuntui aidommalta kuin netissä roikkuessa. "Some" (sosiaalinen media) syö ihmistä, ihmisyyttä. Ainakin sen käyttö tulisi voida/osata mitoittaa itselle sopivaksi. Jos vielä sattuisin tapaamaan "originellin" uudestaan (olen nähnyt hänet bussissa ennenkin), jatkaisin juttua siitä mihin nyt jäätiin.
Jaa, se polttamani savuke. Kuusikymmenluvulla eräs herrahenkilö, minua vanhempi työtoverini lupasi, että jos poltan yhden tupakan, saan täytekakun. Minähän poltin! Puhaltelin, yskin vedet silmissä ja vedin savua henkeen, mutta loppuun asti se paloi ja mies kävi ostamassa lupaamansa komean Oululaisen kermakakun.
perjantai 18. tammikuuta 2013
Kuin joku toinen
Eihän tässä näin pitänyt käydä, nainen ajatteli samalla kun mittasi juhlamokkaa keittimeen. Sinustahan piti tulla kirjailija, joka tälläkin hetkellä kiitäisi pendoliinilla kaukaisen kaupungin matineaan esiintymään, kirjoittamaan nimmareita uunituoreeseen teokseensa. Tai kuvataitelija tai ehkä kuvittaja, nykyajan Martta Wendelin, tai muotipiirtäjä. Siitäkin sinä nuorena haaveilit. Mutta täällä sinä vain nyhjäät nukkumalähiön keittiössä tukka hapsottaen, tätivainaan rispaantunut vanha aamunuttu päällä, pohdit, kumman laittaisit voileivälle alimmaiseksi, juusto- vaiko kinkkusiivun, entä niiden päälle kurkkua vaiko paprikaa? Lohduttaudut muistikirjasi välistä löytämälläsi Emil Cioranin ajatuksella:
"Lahjakkuus" on ihmisen varmin keino pilata kaikki, väärentää asiat ja pettää itseään. Todellinen olemassaolo kuuluu vain niille, joita luonto ei ole rasittanut millään lahjalla! Samoin olisi vaikea kuvitella valheellisempaa maailmaa kuin kirjallisuusmaailma tai ihmistä, joka olisi enemmän vailla todellisuutta kuin kirjailija."
Oli niin tai näin, kirjailijuuteen on kautta aikojen liittynyt lumoa, gloriaa, jota muiden taiteenalojen edustajiin harvemmin yhdistetään tai se on ainakin erilaista. Mutta yrityksistäsi huolimatta sinusta ei tullut kirjailijaa, ei taiteilijaa, sen sijaan sinusta tuli - joitakin lyhyitä notkahduksia lukuunottamatta - elämäänsä tyytyväinen vanha nainen, jopa onnellinen sellainen! Mutta miten monta kynnystä senkin olotilan saavuttamiseen on pitänytkään ylittää, miten monta iloa iloita, surua surra ja itkua itkeä! Miten monta ennakkoluuloa, sekä omia että toisten, on pitänyt osoittaa erheellisiksi.
Huomata, että aiemmin kauhulla ajattelemasi ikääntyminen ei ole ollutkaan niin kauheaa kuin olit luullut, päinvastoin, kun olit - minä syntymäpäivänäsi se sitten tapahtuikaan - hyväksynyt sen tosiasian että olet vanha eikä sinun tarvitse hävetä tai peitellä sitä, maailmasi avartui. Koit saapuneesi aukiolle, jonka yllä taivas kohosi korkeana ja seininä siinsivät kaukaiset metsät. Olit haudannut vanhempasi, lastesi isän. Lapsesi tulivat omillaan toimeen, lapsenlapsesi eivät enää tarvinneet hoitajaa. "Mitä kerrot lapsenlapsillesi?" Anais Nin´in päiväkirjassa joku kysyy ja toinen vastaa: "Minä kuuntelen heitä."
Olit vapautunut kirjallisista tavoitteistasi, olit vapautunut muistakin pyrkimyksistäsi elämään hetkeä tässä ja nyt! Nautit voidessasi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, syöt silmilläsi, makustelet mielessäsi toisten maalaamien taulujen tunnelmia, kuuntelet toisten säveltämää, esittämää musiikkia. Ellei sinua ja sinun kaltaisiasi olisi, keille he esiintyisivät? Naistenlehti, jonka tilaajiin olet - lyhyitä taukoja lukuunottamatta - kuulunut neljäkymmentä vuotta, kolahtaa postiluukusta. Olet aikoja sitten ikääntynyt lehden kohderyhmän ulkopuolelle, mutta sitä selatessasi, lukiessasi tunnet nuortuvasi, olet hetken aikaa joku toinen. Olet mukana maailman menossa, tunnet että jotain (kivaa) tapahtuu sinullekin vielä... Sen rinnalle ja vastapainoksi päätät taas tilata kirjallisuuslehti Parnasson.
"Ihminen on vapaa vasta sitten kun hän on vapautunut seksuaalisuudestaan", on Krishnamurti sanonut. Ei pidä paikkaansa! Että siitä muka vanhetessaan vapautuisi, tai että edes pitäisi vapautua. Jos tulisi mieleisesi mies, joka merkitsisi sinut katseellaan, oivoi, sinähän alkaisit hehkua, levittäisit kuin ruusu terälehtesi! Mutta onneksi niin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Onneksi siksi, että se sekoittaisi pääsi ja maailmasi, et pystyisi keskittymään mihinkään muuhun kuin rakastuneena olemiseen. Kuvittelisit miehelle ominaisuudet ja pettyisit jos/kun hän olisikin toisenlainen, ei ei sitä kokemusta sinulle enää! Eri asia jos osaisit suhtautua rakastumiseen kiitollisena ja tyynen rauhallisesti niin kuin hyvään ruokaan, josta nauttii silloin kun on nälkä, mutta ei ajattele sitä jatkuvasti. Niinhän sinä suhtaudut rakkaudessasi lapsiisi ja lapsenlapsiisikin.
Olet saanut viettää värikkään nuoruuden. "Nuoruus tuikkiva. Tulin sieltä kuin kurssilta uupuneena." Sanoo Toivo Laakso runossaan. Sait elää kuohuvan keski-iän. Olet saanut nähdä maailmaa ja tiedät, että tässä iässä parituntinen ystävän/ystävien seurassa kahvikupin ääressä voi olla virkistävämpi kokemus kuin ruhjuaminen painavien laukkujen kanssa maailmalla. Näin on hyvä. Päätät laittaa kinkkusiivun alimmaiseksi, juuston sen päälle ja siivuttaa juustohöylällä kasan tuoretta kurkkua päällimmäiseksi. Kahvi on muhinut keittimessä sopivan vahvuiseksi, kaadat sen lempimukiisi, lorautat sekaan kevytkermaa ja istahdat mustaan nahkaiseen tv-tuoliin, jonka kiepautat niin että kahvia juodessasi voit katsella kuusten latvoja, ihailla pakkasaamun hennonpunertavaa taivasta. Saat elää lähes täysin aikatauluttamatonta elämää, josta et ole tilivelvollinen kenellekään! Jos/kun jossain vaiheessa kyllästyt siihen, kuvittelet olevasi joku toinen, pukeudut kuin joku toinen ja lähdet liikenteeseen. Mutta et tänään. Pakkasmittari näyttää 25 astetta, joten ei tarvitse lähteä edes lenkille, pakkopulla vällillä sekin, välillä suuri nautinto.
"Lahjakkuus" on ihmisen varmin keino pilata kaikki, väärentää asiat ja pettää itseään. Todellinen olemassaolo kuuluu vain niille, joita luonto ei ole rasittanut millään lahjalla! Samoin olisi vaikea kuvitella valheellisempaa maailmaa kuin kirjallisuusmaailma tai ihmistä, joka olisi enemmän vailla todellisuutta kuin kirjailija."
Oli niin tai näin, kirjailijuuteen on kautta aikojen liittynyt lumoa, gloriaa, jota muiden taiteenalojen edustajiin harvemmin yhdistetään tai se on ainakin erilaista. Mutta yrityksistäsi huolimatta sinusta ei tullut kirjailijaa, ei taiteilijaa, sen sijaan sinusta tuli - joitakin lyhyitä notkahduksia lukuunottamatta - elämäänsä tyytyväinen vanha nainen, jopa onnellinen sellainen! Mutta miten monta kynnystä senkin olotilan saavuttamiseen on pitänytkään ylittää, miten monta iloa iloita, surua surra ja itkua itkeä! Miten monta ennakkoluuloa, sekä omia että toisten, on pitänyt osoittaa erheellisiksi.
Huomata, että aiemmin kauhulla ajattelemasi ikääntyminen ei ole ollutkaan niin kauheaa kuin olit luullut, päinvastoin, kun olit - minä syntymäpäivänäsi se sitten tapahtuikaan - hyväksynyt sen tosiasian että olet vanha eikä sinun tarvitse hävetä tai peitellä sitä, maailmasi avartui. Koit saapuneesi aukiolle, jonka yllä taivas kohosi korkeana ja seininä siinsivät kaukaiset metsät. Olit haudannut vanhempasi, lastesi isän. Lapsesi tulivat omillaan toimeen, lapsenlapsesi eivät enää tarvinneet hoitajaa. "Mitä kerrot lapsenlapsillesi?" Anais Nin´in päiväkirjassa joku kysyy ja toinen vastaa: "Minä kuuntelen heitä."
Olit vapautunut kirjallisista tavoitteistasi, olit vapautunut muistakin pyrkimyksistäsi elämään hetkeä tässä ja nyt! Nautit voidessasi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, syöt silmilläsi, makustelet mielessäsi toisten maalaamien taulujen tunnelmia, kuuntelet toisten säveltämää, esittämää musiikkia. Ellei sinua ja sinun kaltaisiasi olisi, keille he esiintyisivät? Naistenlehti, jonka tilaajiin olet - lyhyitä taukoja lukuunottamatta - kuulunut neljäkymmentä vuotta, kolahtaa postiluukusta. Olet aikoja sitten ikääntynyt lehden kohderyhmän ulkopuolelle, mutta sitä selatessasi, lukiessasi tunnet nuortuvasi, olet hetken aikaa joku toinen. Olet mukana maailman menossa, tunnet että jotain (kivaa) tapahtuu sinullekin vielä... Sen rinnalle ja vastapainoksi päätät taas tilata kirjallisuuslehti Parnasson.
"Ihminen on vapaa vasta sitten kun hän on vapautunut seksuaalisuudestaan", on Krishnamurti sanonut. Ei pidä paikkaansa! Että siitä muka vanhetessaan vapautuisi, tai että edes pitäisi vapautua. Jos tulisi mieleisesi mies, joka merkitsisi sinut katseellaan, oivoi, sinähän alkaisit hehkua, levittäisit kuin ruusu terälehtesi! Mutta onneksi niin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Onneksi siksi, että se sekoittaisi pääsi ja maailmasi, et pystyisi keskittymään mihinkään muuhun kuin rakastuneena olemiseen. Kuvittelisit miehelle ominaisuudet ja pettyisit jos/kun hän olisikin toisenlainen, ei ei sitä kokemusta sinulle enää! Eri asia jos osaisit suhtautua rakastumiseen kiitollisena ja tyynen rauhallisesti niin kuin hyvään ruokaan, josta nauttii silloin kun on nälkä, mutta ei ajattele sitä jatkuvasti. Niinhän sinä suhtaudut rakkaudessasi lapsiisi ja lapsenlapsiisikin.
Olet saanut viettää värikkään nuoruuden. "Nuoruus tuikkiva. Tulin sieltä kuin kurssilta uupuneena." Sanoo Toivo Laakso runossaan. Sait elää kuohuvan keski-iän. Olet saanut nähdä maailmaa ja tiedät, että tässä iässä parituntinen ystävän/ystävien seurassa kahvikupin ääressä voi olla virkistävämpi kokemus kuin ruhjuaminen painavien laukkujen kanssa maailmalla. Näin on hyvä. Päätät laittaa kinkkusiivun alimmaiseksi, juuston sen päälle ja siivuttaa juustohöylällä kasan tuoretta kurkkua päällimmäiseksi. Kahvi on muhinut keittimessä sopivan vahvuiseksi, kaadat sen lempimukiisi, lorautat sekaan kevytkermaa ja istahdat mustaan nahkaiseen tv-tuoliin, jonka kiepautat niin että kahvia juodessasi voit katsella kuusten latvoja, ihailla pakkasaamun hennonpunertavaa taivasta. Saat elää lähes täysin aikatauluttamatonta elämää, josta et ole tilivelvollinen kenellekään! Jos/kun jossain vaiheessa kyllästyt siihen, kuvittelet olevasi joku toinen, pukeudut kuin joku toinen ja lähdet liikenteeseen. Mutta et tänään. Pakkasmittari näyttää 25 astetta, joten ei tarvitse lähteä edes lenkille, pakkopulla vällillä sekin, välillä suuri nautinto.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Koiruuksia
- Miks se on irrallaan? Parahdan kun kolmannen kerroksen iso punaruskea Vilmakoira tulee rapussa vastaan ja tapansa mukaan alkaa hutalehdella ympärilläni kun uupuneena olen palaamassa lenkiltä kotiin. Onneksi saan asetettua kävelysauvat aidaksi itseni ja koiran väliin niin ettei se pääse hyppimään minua vasten. - Se kiskaisi itsensä irti, Vilman emäntä selittää, tulee kaiteesta pidellen rappuja alas, ottaa koiran kiinni, pahoittelee minulle, koirapelkoiselle asiaa. Vallattoman Vilman lisäksi tässä rapussa asuu kaksi tummaturkkista pikkukoiraa sekä yksi iso musta, pulleahko "vanha herra", joka kulkee kiltisti taluttajansa hihnassa, ei reagoi vastaantulijoihin, mitä nyt joskus saattaa murahtaa tervehdyksen parvekkeeltaan.
Edellisellä viikolla olin nähnyt unta, että Vilmakoira oli pihalla hyökännyt päälleni ja olin jäänyt makaamaan liikkumattomana sen alle siinä toivossa että se luulisi minua kuolleeksi eikä tekisi mitään pahaa. Olin rähissyt Vilman omistajille, mukavalle vanhalle pariskunnalle, uhannut heitä poliisilla ellei koiraa pidetä kiinni. Onneksi vain unessa. Todellisuudessa Vilma ei juoksentele pihalla irrallaan, mutta kovilla emäntäparka näytti olleen sen kanssa silloin kun irlanninterrieri (?) Vilma oli otettu heille edellisen, ilmeisesti vanhuuttaan kuolleen koiran jälkeen ja sitä oli alettu kouluttaa tottelemaan taluttajaansa. Joskus näytti siltä että Vilma vie ja emäntä vikisee hihnan päässä. Nyt he kävelevät yhdessä sopuisasti, mutta minkäs Vilma luonteelleen voi, sille että se ilmeisesti ihan vain hyvän hyvyyttään haluaa tutustua ihmisiin, toivoo heidän leikkivän ja ilakoivan kanssaan. Ketään en ole kuullut sen puraisseen saati kaataneen maahan. Lapsuudenkodissani oli koira, pörröturkkinen pystykorva Ressu eikä kenellekään ollut tullut mieleenkään pelätä sitä. Olen kertonutkin Vilman emännälle, mistä koirapelkoni juontaa. Unkarista 1980-luvulta.
On leppeän lämmin elokuun yö, kuljemme Juditin (nimi muutettu) talon pimeän pihan poikki, hän edellä matkalaukkuani raahaten, minä perästä puutarhan kukkien, kypsien hedelmien tuoksua nuuhkien. Äkkiä talon ovi kolahtaa ja hevosen kokoinen musta otus syöksyy nurkan takaa suoraa päätä päälleni! Onneksi saan kädelläni seinästä tukea samalla kun koira etutassut olkapäilläni nuuhkii ja nuoleskelee naamaani, polkee takajaloillaan varpaitani. Olen kauhusta kankea, yritän huutaa mutta ääntä ei tule. - Hän vain iloitsee kun sinä tulit, Judit lohduttaa. Samassa talon isäntä ilmestyy pyjama päällä rappusille, Judit rähisemään hänelle siitä että hän on jättänyt ulko-oven lukitsematta ja koira on päässyt pelästyttämään suomalaisvieraan. Koira viedään sisälle. Seinärappaus on nirhannut käteni verinaarmuille, bleiserini tasku repsottaa ratkenneena, itkettää.
Koiran peti on lasiverannalla. Yöllä minun on mentävä vessaan. Pytyllä istuessani kuulen oven käyvän, hipsuttavat askeleet eteisen lattialla... Onneksi vessan ovi on sisäpuolelta säpissä, mutta oven läpi kuulen koiran läähätyksen. Huudan Juditia. Hän ilmestyy kuin pelastava enkeli vaaleassa yöpaidassaan, vie koiran pois. Huoneeni on viihtyisä ja helteelläkin ihanan viileä. Aamulla pihapuun lehtien varjot värähtelevät pitsiverhon takana, päivästä on tulossa aurinkoinen. Heristän kuuloani, merkillinen mussutus lattian rajassa. Koira! Se tonkii auki jääneen matkalaukkuni sisältöä, erityisen kiinnostunut se näyttää olevan terveyssidepaketista, yksi side lojuu lattialla kauempana. Huudan Juditia. Mitään ei kuulu. Muistan Juditin kertoneen, että hänellä on tapana hakea läheisestä leipomosta tuoreita sämpylöitä aamiaispöytään. Miksei ottanut koiraa mukaansa, ajattelen. Päätän esittää nukkuvaa siihen asti kunnes hän palaa. Ulko-oven kolahdus ja koira luikkii emäntänsä luokse. Juditin mies on jo lähtenyt töihin. Ehdotan, että koira laitettaisiin vierailuni ajaksi kiinni. - Hän ei ole tottunut siihen, Judit sanoo. Ilokseni talon isäntä toteuttaa toiveeni, panee koiran kiinni jonkinlaiseen pihalla olevaan vaijeriin. Mutta iloni loppuu lyhyeen, alkaa mieletön itku ja valitus, koira ulvoo kuin susi kuutamolla, ohikulkijat pysähtyvät portin taakse ihmettelemään. Se on pakko päästää vapaaksi, minkä jälkeen se kiitää onnessaan pitkin pihaa, syöksyy milloin minkäkin hedelmäpuun alta esiin, hypähtää minua vasten, nuolaisee naamaani, jatkaa lentoaan. Jos olisin tottunut koiriin, luultavasti osaisin yhtyä sen iloon, mutta nyt pelkään saavani sydärin ennen kuin kymmenen päivän pituinen kielikurssimatka on ohitse.
Niinpä en olekaan uskoa silmiäni kun näen saman otuksen parin päivän päästä Balatonilla, jossa se kulkee Juditin rinnalla palkintoseppele kaulallaan. "Hän" on voittanut näyttelyssä ensimmäisen palkinnon ja käyttäytyy kuten palkintokoiran tuleekin. Ei liehu eikä kohella, antaa kiltisti sitoa itsensä rannan puuhun. - Mitä merkkiä, tarkoitan rotua se on? Kysyn Juditilta. - Doberman, hän sanoo ylpeänä. Siinä vaiheessa minä olen jo muuttanut Juditin talosta yliopiston asuntolaan parin muun siellä asuneen suomalaisnaisen luokse. -Täällä on kutjake joka talossa, toinen naisista toteaa. (Koira on unkariksi "kutya", kutja,)
Kolme vuotta myöhemmin vietämme Juditin kanssa aurinkoisen kesäpäivän Budapestissa. Eräällä sillalla hän pysähtyy, tuijottaa veteen. - Minulla on ollut hyvin suruisa talvi, hän huokaa silmät kyynelissä. Hänen koiransa on kuollut. Pihaportti oli unohtunut auki ja koira oli juossut kadulle suoraan auton alle. En osaa surra koiran kuolemaa, vaikka esitänkin surunvalitteluni. - Mutta minulla on nyt toinen, nuori (uusi) koira, hänkin on hyvin okos, (viisas), Judit sanoo ja hymyilee jälleen. Nyt ystäväni Judit, hänen miehensä, koiransa sekä lukuisat kissansa ovat jo autuaammilla asuinmailla.
Olen ehkä kertonut kohtaamisestani unkarilaiskoiran kanssa jossain edellisessä blogijutussani, mutta koska se aina ison irrallaan kulkevan koiran kohdatessani palautuu mieleeni, kerroin uudestaan. Järjestetäänköhän koirapelkoisille kursseja kuten esimerkiksi lentopelkoisille on alettu järjestää? Mutta vaikka sellaisen kurssin kävisinkin, suhtautuisin edelleen varauksella koiranomistajien hokemaan "ei se tee mitään." Kiltti koirakin saattaa saada raivarin. Niin ainakin tapahtui eräälle kiltille "ei se tee mitään" lassie-koiralle, joka jonkin kapulanhakuleikin yhteydessä suuttui isäntäänsä niin että kaatoi tämän pihan asvaltille ja pahoinpiteli sairaalakuntoon. Eikä koiraa aina ole kokoon katsomista. Huoneeseen lyllertävä kiltin näköinen pieni koira katsoo vierasta niin ystävällisesti että tämä ojentaa kätensä silittääkseen sitä. Seurauksena puremahaava ranteessa, ensiapupoliklinikka reissu jäykkäkouristupiikkiä varten ja käsi paketissa kotiin kuten eräälle matkatoverilleni kävi. Mutta koirien keskellä täällä vain on asuttava ja elettävä. Onneksi tämän rapun koiruuksista kukaan ei haukunnallaan häiritse muita asukkaita, mitä nyt "vanha herra" saattaa ohi mennessään murahtaa tyytymättömyyttään (vai tyytyväisyyttään?) kun omistaja vasta joskus puolen yön maissa kotiin palattuaan vie sitä iltapissille.
Edellisellä viikolla olin nähnyt unta, että Vilmakoira oli pihalla hyökännyt päälleni ja olin jäänyt makaamaan liikkumattomana sen alle siinä toivossa että se luulisi minua kuolleeksi eikä tekisi mitään pahaa. Olin rähissyt Vilman omistajille, mukavalle vanhalle pariskunnalle, uhannut heitä poliisilla ellei koiraa pidetä kiinni. Onneksi vain unessa. Todellisuudessa Vilma ei juoksentele pihalla irrallaan, mutta kovilla emäntäparka näytti olleen sen kanssa silloin kun irlanninterrieri (?) Vilma oli otettu heille edellisen, ilmeisesti vanhuuttaan kuolleen koiran jälkeen ja sitä oli alettu kouluttaa tottelemaan taluttajaansa. Joskus näytti siltä että Vilma vie ja emäntä vikisee hihnan päässä. Nyt he kävelevät yhdessä sopuisasti, mutta minkäs Vilma luonteelleen voi, sille että se ilmeisesti ihan vain hyvän hyvyyttään haluaa tutustua ihmisiin, toivoo heidän leikkivän ja ilakoivan kanssaan. Ketään en ole kuullut sen puraisseen saati kaataneen maahan. Lapsuudenkodissani oli koira, pörröturkkinen pystykorva Ressu eikä kenellekään ollut tullut mieleenkään pelätä sitä. Olen kertonutkin Vilman emännälle, mistä koirapelkoni juontaa. Unkarista 1980-luvulta.
On leppeän lämmin elokuun yö, kuljemme Juditin (nimi muutettu) talon pimeän pihan poikki, hän edellä matkalaukkuani raahaten, minä perästä puutarhan kukkien, kypsien hedelmien tuoksua nuuhkien. Äkkiä talon ovi kolahtaa ja hevosen kokoinen musta otus syöksyy nurkan takaa suoraa päätä päälleni! Onneksi saan kädelläni seinästä tukea samalla kun koira etutassut olkapäilläni nuuhkii ja nuoleskelee naamaani, polkee takajaloillaan varpaitani. Olen kauhusta kankea, yritän huutaa mutta ääntä ei tule. - Hän vain iloitsee kun sinä tulit, Judit lohduttaa. Samassa talon isäntä ilmestyy pyjama päällä rappusille, Judit rähisemään hänelle siitä että hän on jättänyt ulko-oven lukitsematta ja koira on päässyt pelästyttämään suomalaisvieraan. Koira viedään sisälle. Seinärappaus on nirhannut käteni verinaarmuille, bleiserini tasku repsottaa ratkenneena, itkettää.
Koiran peti on lasiverannalla. Yöllä minun on mentävä vessaan. Pytyllä istuessani kuulen oven käyvän, hipsuttavat askeleet eteisen lattialla... Onneksi vessan ovi on sisäpuolelta säpissä, mutta oven läpi kuulen koiran läähätyksen. Huudan Juditia. Hän ilmestyy kuin pelastava enkeli vaaleassa yöpaidassaan, vie koiran pois. Huoneeni on viihtyisä ja helteelläkin ihanan viileä. Aamulla pihapuun lehtien varjot värähtelevät pitsiverhon takana, päivästä on tulossa aurinkoinen. Heristän kuuloani, merkillinen mussutus lattian rajassa. Koira! Se tonkii auki jääneen matkalaukkuni sisältöä, erityisen kiinnostunut se näyttää olevan terveyssidepaketista, yksi side lojuu lattialla kauempana. Huudan Juditia. Mitään ei kuulu. Muistan Juditin kertoneen, että hänellä on tapana hakea läheisestä leipomosta tuoreita sämpylöitä aamiaispöytään. Miksei ottanut koiraa mukaansa, ajattelen. Päätän esittää nukkuvaa siihen asti kunnes hän palaa. Ulko-oven kolahdus ja koira luikkii emäntänsä luokse. Juditin mies on jo lähtenyt töihin. Ehdotan, että koira laitettaisiin vierailuni ajaksi kiinni. - Hän ei ole tottunut siihen, Judit sanoo. Ilokseni talon isäntä toteuttaa toiveeni, panee koiran kiinni jonkinlaiseen pihalla olevaan vaijeriin. Mutta iloni loppuu lyhyeen, alkaa mieletön itku ja valitus, koira ulvoo kuin susi kuutamolla, ohikulkijat pysähtyvät portin taakse ihmettelemään. Se on pakko päästää vapaaksi, minkä jälkeen se kiitää onnessaan pitkin pihaa, syöksyy milloin minkäkin hedelmäpuun alta esiin, hypähtää minua vasten, nuolaisee naamaani, jatkaa lentoaan. Jos olisin tottunut koiriin, luultavasti osaisin yhtyä sen iloon, mutta nyt pelkään saavani sydärin ennen kuin kymmenen päivän pituinen kielikurssimatka on ohitse.
Niinpä en olekaan uskoa silmiäni kun näen saman otuksen parin päivän päästä Balatonilla, jossa se kulkee Juditin rinnalla palkintoseppele kaulallaan. "Hän" on voittanut näyttelyssä ensimmäisen palkinnon ja käyttäytyy kuten palkintokoiran tuleekin. Ei liehu eikä kohella, antaa kiltisti sitoa itsensä rannan puuhun. - Mitä merkkiä, tarkoitan rotua se on? Kysyn Juditilta. - Doberman, hän sanoo ylpeänä. Siinä vaiheessa minä olen jo muuttanut Juditin talosta yliopiston asuntolaan parin muun siellä asuneen suomalaisnaisen luokse. -Täällä on kutjake joka talossa, toinen naisista toteaa. (Koira on unkariksi "kutya", kutja,)
Kolme vuotta myöhemmin vietämme Juditin kanssa aurinkoisen kesäpäivän Budapestissa. Eräällä sillalla hän pysähtyy, tuijottaa veteen. - Minulla on ollut hyvin suruisa talvi, hän huokaa silmät kyynelissä. Hänen koiransa on kuollut. Pihaportti oli unohtunut auki ja koira oli juossut kadulle suoraan auton alle. En osaa surra koiran kuolemaa, vaikka esitänkin surunvalitteluni. - Mutta minulla on nyt toinen, nuori (uusi) koira, hänkin on hyvin okos, (viisas), Judit sanoo ja hymyilee jälleen. Nyt ystäväni Judit, hänen miehensä, koiransa sekä lukuisat kissansa ovat jo autuaammilla asuinmailla.
Olen ehkä kertonut kohtaamisestani unkarilaiskoiran kanssa jossain edellisessä blogijutussani, mutta koska se aina ison irrallaan kulkevan koiran kohdatessani palautuu mieleeni, kerroin uudestaan. Järjestetäänköhän koirapelkoisille kursseja kuten esimerkiksi lentopelkoisille on alettu järjestää? Mutta vaikka sellaisen kurssin kävisinkin, suhtautuisin edelleen varauksella koiranomistajien hokemaan "ei se tee mitään." Kiltti koirakin saattaa saada raivarin. Niin ainakin tapahtui eräälle kiltille "ei se tee mitään" lassie-koiralle, joka jonkin kapulanhakuleikin yhteydessä suuttui isäntäänsä niin että kaatoi tämän pihan asvaltille ja pahoinpiteli sairaalakuntoon. Eikä koiraa aina ole kokoon katsomista. Huoneeseen lyllertävä kiltin näköinen pieni koira katsoo vierasta niin ystävällisesti että tämä ojentaa kätensä silittääkseen sitä. Seurauksena puremahaava ranteessa, ensiapupoliklinikka reissu jäykkäkouristupiikkiä varten ja käsi paketissa kotiin kuten eräälle matkatoverilleni kävi. Mutta koirien keskellä täällä vain on asuttava ja elettävä. Onneksi tämän rapun koiruuksista kukaan ei haukunnallaan häiritse muita asukkaita, mitä nyt "vanha herra" saattaa ohi mennessään murahtaa tyytymättömyyttään (vai tyytyväisyyttään?) kun omistaja vasta joskus puolen yön maissa kotiin palattuaan vie sitä iltapissille.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Vuosi vanha vaipui hautaan
Ja nyt ei muuta kuin hampaat heiluen uuteen vuoteen! Mielleyhtymä tulee siitä kun kuulin hammaslääkärin toteavan joka toisen hampaani kohdalla: "heiluu." Ja juuri korjaamansa etuhampaan hän arveli voivan lohjeta kun puraisen jotakin. Mutta näillä eväillä, siis hampailla, on nyt vain on elettävä ja pureskeltava. Kun mainitsin meidän pula-ajan lasten huonohampaisuudesta, lääkäri arveli seuraavien huonohampaisten tulevan tämän päivän "sipsisukupolvesta."
Mutta se hampaista. "Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen, ihmissydän puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen, oi jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama... " äitini aikoinaan laulama virsi on viime päivinä soinut mielessäni. Ja sekin tuntui hyvältä kun presidentti uudenvuoden puheensa lopussa toivotti Jumalan siunasta. (Luin juuri erään ex-päätoimittajan blogista, että hän ei pitänyt ko. toivotusta sopivana koko kansan presidentiltä. Totta, että kansassa on paljon niitä, joilla ei mitään jumalaa ole tai joilla on eri jumala kuin valtaväestöllä. Itse näkisin ko. toivotuksen laajemmin: toivotettiin sen jumalan, korkeamman voiman, kohtalon, sattuman jne. johdatusta mikä meillä kullakin on. Siunauksellisuutta, turvallisuuden tunnetta.)
Olin viettänyt joulunpyhät läheisteni kanssa, niinpä vuodenvaihde soljahti oman itseni seurassa. Vuosikymmenten varrella on tullut niin monet ilotulitukset ihailtua, että en enää rynnännyt parvekkeelle rakettien räiskettä katselemaan, ikkunalaseja helisyttävä pauke taustalla kuuntelin radiosta tunnin pituisen "jazz live" ohjelman, jossa vanhoja iskelmiä oli "tuunattu" hauskasti jatsahtaviksi. Televisiokonsertissa esiintyi mm. takavuosien hurmaava tangokuningas Amadeus, mutta eikö hän enää ollut entisessä terässään vai oliko tangojakin "tuunattu" uuteen malliin? Hänen äänensä kohtalokkaan surumielinen sointi kyllä tenhosi kuten ennenkin. Teemalta tulleen "Jättiläisen" olin hiljattain nähnyt ja toinen, James Deanin varsinainen läpimurto "Nuori kapinallinen" alkoi kovin myöhään, joten päätin viettää iltaa radion seurassa, kuunnella klassista musiikkia ja otteita Lappeenrannan laulukilpailuista. Senaatintorin uudenvuoden vastaanotosta yksi vilkaisu oli nimittäin riittänyt; jonkinlaisissa taikurin asuissa koheltanut juontajapari; ei kiitos! Radiossa Eino Leinon "Hymyilevä Apollo" hieman ennen puolta yötä oli lähes yhtä koskettava kuin ennenkin, mutta kello kahdentoista lyöntien jälkeen kuuluttaja toivotti hyvää uutta vuotta, ei muuta. Ei maammelaulua, ei "Jumala ompi linnamme..." Siirryttiin suoraa päätä yöklassisiin.
Vuoden vaihtumisella on kuitenkin puhdistava vaikutus. Pöytäpäivyrin muistiinpanojen tuhrimat lehdet heitään pois, asetetaan telineeseen tulevien päivien piukka pino, vielä kirjoittamattomat puhtaat sivut. Työelämässä. Nykyisin otan käyttöön uuden pikkukalenterin, laitan seinälle upeilla luontokuvilla varustetun, lahjaksi saamani päivyrin. Fyysisen kunnon huolehtimisen ohella toivon alkavan vuoden aikana osaavani tehdä valintoja, etsiä elämyksiä, jotka hoitaisivat myös psyykkistä kuntoani, rikastuttaisivat henkisesti niin että sieluni huoneet olisivat sisältä valaistut. Silloin kaikki ulkoinenkin tuntuisi, näyttäisi kauniimmalta, värit syvemmiltä, mieli puhtaammalta.
Nyt lähden ostamaan glögin lämmittämisessä piloille polttamani kattilan tilalle uuden, vien ylimääräisen seinäpäivyrini sukulaismiehelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




