Hauskaa vappua ja valkolakki päähän!

Viestitän joka kevät lapsilleni. Turhaan. Kumpikaan ei liene laittanut lakkia päähänsä sitten ylioppilasjuhlien. - Lapsistakin olisi varmaan hauskaa jos äidillä olisi vappuna valkolakki päässä, sanon tyttärelle. Poikani ei muka edes muista missä hänen lakkinsa on. Ja sellainen show kuin sen hankkiminen aikoinaan oli! Kun lakin ostoon lähdettiin poikaporukalla pääkaupunkiin asti. Eikä hän ollut edes sovittanut, vaan pelkän (väärän) numeron perusteella oli mukaansa ottanut. Päivää ennen lakkiaisia  sain houkuteltua hänet sovittamaan sitä. Lakki oli niin pieni ettei olisi mahtunut kuin kissan päähän! Onneksi vaihto onnistui kotikaupungin myymälässä.

Itselläni ei ole valkolakkia. Varattoman perheen vanhimman  lapsen odotettiin lähtevän töihin, olipa kansakoulutodistus miten huikean hyvä tahansa, ja olin liian kiltti pistämään hanttiin, vaikka tuskinpa se olisi mitään auttanut. Vaatimattoman koulutukseni olen hankkinut aikuisiällä.

Nykyään peruskoulun suorittanut vastannee entisaikojen keskikoulun käynyttä ja tiedon saanti, itsensä kehittäminen on kaikkien ulottuvilla, niin että yliopistotaustainenkaan ei välttämättä joudu "peittelemään sivistystään" kuten muuan kirjaileva professorisetä kertoo maankuulun laulajattaren seurassa joutuneensa tekemään!

Kirjasivistystä voi hankkia kuka tahansa, sydämensivistys on vaikeammin omaksuttavissa. Olkoonkin että samanlaiset lapset leikkivät yhdessä, korkeasti koulutetut ovat samoilla aaltopituuksilla toisten korkeasti koulutettujen, duunarit duunarien kanssa, jako ei ole yhtä selkeä kuin joskus 50-luvulla. Sen vuoksi em. professorin ajatukset tuntuvatkin vanhakantaisilta. Mikäli ne nyt olivat hänen eikä jutun tehneen toimittajan näkemyksiä.      

Luen parhaillaan 1940-luvulle sijoittuvaa romaania, jossa rantapusikkoon piiloutunut tyttö katselee miten perheen kesävieras, nuori mies, nousee järvestä aamu-uinniltaan, kuivaa itsensä, pukee alushousut, päällyshousut, napittaa paidan päälleen, laittaa ylioppilaslakin päähänsä ja pyyheliina olkapäällä astelee rantapolkua ylös. Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa kylän ainoa ylioppilas ajelee pyörällä valkolakki päässä koko kesän ja kylän naiset niiaavat hänelle vastaan tullessaan. Nykyään ylioppilaslakkia ei juurikaan käytetä kuin vappuna ja niinpä kehotankin kaikkia joilla sellainen on, myös käyttämään sitä. 

En erikoisemmin nauti vapputorin väenpaljoudesta, en välitä kuunnella vappupuheita. Lasten pieninä ollessa siellä käytiin, ajettiin vossikalla, poikettiin jäätelöbaariin, oltiin vappukonsertissa. Katseltiin torvisoittokunnan tahdittamaa, punaliput hulmuten etenevää vappukulkuetta, kuunneltiin työväenlauluja sekä toisaalla kevään säveliä. Sitä riemua kun lapset saivat ilmapallot, ja itkua kun pallo pääsikin karkuun ja kohosi ylös taivaan korkeuksiin! Joskus sain perheenpään houkuteltua laittamaan valkolakin päähänsä, useimmiten en.

Eräänä vappuna isompi lapsenlapsi oli yökylässä luonani. Kysyin, kumpaan hän haluaa lähteä, vapputorille vai metsäluontoon piknikille. Hän valitsi piknikin. Lenkkipolun varrelta löytyi laakea kivi, jolle levitimme eväämme. Paikka oli auringolta varjossa, palelimme, lähdimme etsimään lämpimämpää ruokailupaikkaa. Se löytyi kotitalon päädystä! Kahden koivun välissä oli leppeän lämmin aurinkoinen kallionkieleke, leiriydyimme siihen. Jälkiruokajäätelöt syötiin myöhemmin parvekkeella orvokkiamppelin alla. Yksi muistorikkaimmista vappuaatoistani on se, jolloin emäntä nukahti kesken kaiken. Yhteistä iltaa oli jo ehditty viettää muutama tunti kun hän kävi hetkeksi sohvalle selkäänsä lepuuttamaan, mutta vaipuikin syvään uneen. Emme antaneet isännän herättää häntä, vaan häivyimme kaikessa hiljaisuudessa. Kauniisti katettu yöruokapöytä jäi koskemattomaksi.

Mutta jos minullakin olisi valkolakki ja haluaisin käyttää sitä, olisi kai lähdettävä ihmisten ilmoille. Vai seisoskelisinko metsäpolulla ylioppilaslakki päässä katselemassa kun leivoset ilmassa leikkiä lyö? Entä jos vappuna olisi kylmää, miten peittäisin kevättuulille alttiit korvani? Laittamallako korvaläpät lakin kanssa?  Sen puoleen hyvä, ettei ole lakkiakaan. Syksyisten halloween-juhlien hilpeissä tunnelmissa suunnittelimme toisen mummon kanssa, että jospa hankkisimme siniset, vihreät tai kirkuvan punaiset (korvat peittävät) kikkaraperuukit ja lähtisimme ne päässä vapputorille hillumaan! Saas nähdä kuinka käy.  

Joka tapauksessa; ikimuistoisen mukavaa vappua kaikille joko lakitettuna tai ilman!

Passikuva

Aioin laittaa jutun otsikoksi "ikärasismia", mutta kun en mielestäni  ole sellaista kovin usein kokenut enkä ole varma, oliko tänään kokemanikaan sitä, laitoin nimeksi passikuvan, joka tosin jäi ottamatta.

Passini oli vanhentunut jo viime vuoden kesäkuussa, mutta kelpasi henkilötodistukseksi syksyn kunnallisvaaleissa, kumpikaan vaalivirkailijoista ei kiinnittänyt päivämäärään huomiota! Kaupassa kortilla maksettaessa ei enää tarvitse todistaa henkilöllisyyttä, mutta siltä varalta että innostuisin lähtemään ulkomaanmatkalle, päätin vihdoin viimein hankkia uuden passin. Kampaaja oli eilen muotoillut hiukseni, olin muutenkin laittautunut tämänpäiväiseen eläkeläisjärjestön tilaisuuteen, joten kotimatkalla olisi oiva tilaisuus  poiketa kauppakeskuksen pikakuvaamossa. Ulkopuolella olleessa kyltissä mainostettiin että passikuvaukseen voi tulla ilman ajanvarausta ja kuvat saa odottaessa.

Yhtään asiakasta ei ollut, nuorehko mies istui läppärinsä ääressä, mutta nousi kysymään asiaani. Hän viittasi kankaisella oviverholla peitettyyn nurkkaukseen ja sanoi, että pitäisi odottaa parikymmentä minuuttia. Sanoin käyväni kahvilla sillä aikaa. - Sopii, hän sanoi. Punasin kahvilan nurkassa huuleni, kampasin tukkani ja lehahdin määräajan kuluttua kuvaamoon. Tiskin taakse ilmestynyt nuori nainen tiedusteli asiaani, katsoi sitten kysyvästi läppärinsä ääressä istuneeseen mieheen, joka nousi ja selitti, että kuvaa ei voisi vieläkään ottaa. Tiedusteluuni, miten kauan pitäisi odottaa, en saanut selvää vastausta. En hoksannut katsoa, oliko oviverho vielä paikallaan, eli olisiko sen takana ollut tavallista pitempi kuvaus meneillään vai mistä moinen? Sanoin tulevani jonakin toisena päivänä uudestaan, mihin nuori mies nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen. 

Sitä toista päivää ei tule, että siihen kuvaamoon astuisin.  Muistinkin juuri, että vanhassa passissani on samassa kauppakeskuksen kuvaamossa otettu kuva, jonka nähtyään tuttavarouva oli huudahtanut: "Hävitä tuo kuva! Et sinä ole tuon näköinen!" Olin jo ehtinyt toimittaa toisen kappaleen  poliisilaitokselle passia varten. Kun nyt katson kuvaa, ymmärrän tuttavani järkytyksen, kuva on kamala! Niinpä menenkin johonkin kaupungin lukuisista valokuvaamoista, maksan hiukan enemmän siitä että minua palvellaan, ellei, niin ainakin selkeästi kerrotaan syy siihen.

Uutisissa kerrottiin, että vast edes valmiin passin voi noutaa R-kioskista. Enää ei siis tarvita kuin yksi poliisilaitoksella käynti. Eilisessä lehdessä kerrottiin aikojen sinne olevan varattuja moneksi viikoksi eteen päin. Mutta eihän tässä ole kiire, varaan mieluummin ajan hakemuksen jättöä varten kuin jonotan paikan päällä tuntitolkulla, vaikkei kiirettä olisikaan. Olen laittanut tänään pari muutakin hanketta vireille, mutta niistä enempi toisella kertaa.

Elämänhallinta hakusessa

Sunnuntai-iltaisin radio Dein "taivaan ja maan välillä" ohjelmassa Leo Mellerin rauhallinen ääni, kiireetön, pohdiskeleva esiintyminen, hänen tapansa tulkita raamattua ja elämää sekä kunnioittava suhtauminen kaikenlaisiin keskustelijoihin tekevät vaikutuksen. En ole läheskään kaikissa asioissa samoilla linjoilla hänen ja hänen edustamansa yhteisön kanssa, mutta koen ohjelmaa kuunnellessani siunauksellisuutta, kun sen sijaan harvoin kuuntelemistani Yle 1:n hartausohjelmista jää ulkopuolinen, tyhjä tunne. Ehkä ohjelmat eivät ole vertailukelpoisia, koska radio Dein ohjelmaan kuuntelijat voivat soittaa ja vaikka toivomuksena on, että kysymykset koskisivat raamattuun ja hengelliseen elämään liittyviä asioita, siellä saatetaan keskustella vaikkapa kotimaan ja  EU:n politiikasta. Parhaimmillaan. Huonoimmillaan keskustelut hipovat sen kaltaisia henkimaailman asioita, että nukahtelen kesken kaiken, mutta niidenkin vaikutuksesta saatan jäädä pohtimaan: miten on oman hengellisen elämäni laita?

Onko minulla sellaista? Ainakin se on hyvin selkiytymätön, vaihtaa  väriään ja muotoaan kuin kevättaivaan pilvet. Kuulun kirkkoon, uskon Jumalan olemassoloon, koska en uskalla olla kuulumatta,  uskomatta, niinkö? Uskon rukouksen voimaan, vaikka joskus on pakko uskoa myös sen voimattomuuteen. Tommy Hellstenin ajatus siitä, että Jumala on meissä jokaisessa sisäsyntyisenä, tuntuu hyvältä. Kuulemmeko, kuuntelemmeko hänen kutsuaan ja miten siihen vastaamme, on meidän oma valintamme. Myös Hellstenin käsitys siitä, että kuoltuaan ihminen ei ole enää kenenkään omainen, tuntuu vapauttavalta, toisaalta surulliselta. Uskonko kuoleman jälkeiseen elämään ylipäätään vai onko kaikki mitä on, tässä ja nyt? Kun se on loppu, se on loppu kaikilla tasoilla. Selkeää mutta kylmää. Kuten ateismi. Tunnen kuitenkin ateisteja, jotka ovat inhimillisempiä, humanistisempia ja moraalisempia kuin jotkut tuntemani uskovaiset. Ihailen heidän  kuten myös aidosti uskovaistenkin vakaumusta, jota eivät tämän maailman tuulet ja muotivirtaukset horjuta. Vai onko varman vakaumuksen omaksuneen ihmisen elämä sittenkään sen vakaampaa, helpompaa kuin sellaisen, jonka sisäisen heilurin kaari on niin laaja, että sen alle mahtuvat sekä uskonto että ateismi ja erilaiset variaatiot niiden väliltä? 

Otsikko "elämänhallinta hakusessa" on siinä mielessä erheellinen,  että se liittyy ainoastaan sisäiseen elämääni. Ulkoiset ovat hallinassa niin kuin ne nyt vielä kotinsa ja asiansa hoitamaan pystyvällä mummilla  voivat olla. (Hih! Yöpaituli ja tätivainaan  vanha aamutakki päällä vaikka päivä on jo yli puolessa!) Mutta aikoinaan seurakunnan tyttökerhossa omaksumani usko on ollut kadoksissa sen jälkeen. Tosin koin siitä välähdyksen, jonkinlaisen muiston kuvajaisen joitakin vuosia sitten seurakunnan vapaaehtoistyössä, johon erinäisten seikkailujen ja elämänkolhujen jälkeen hakeuduin. Harmi vain, että  kouluttautumisjakso oli henkisesti rikkaampi, syvällisempi kokemus kuin varsinainen työ, jossa viihdyin vain vuoden verran. Kurssijakson aikana eräs nainen antoi lainaksi Jobin kirjasta nauhoitetun kasetin, jota kuunnellessani koin "valon kokemuksen." Toinen tapahtui äitini muistotilaisuuden jälkeen. Vanha valkotukkainen pappi, joka oli arvellut että ei ehkä ehtisi tyttäreni kotona pidettyyn muistotilaisuuteen, tulikin yllättäen! Pari perhettä oli jo poistunut, mutta pappi, joka joi teetä ja rääpi  täytekakun rippeitä lautaselleen, keskusteli meidän muiden  kanssa pitkät ajat. "Siinä oli Jumalan mies," parikymppinen kummipoikani totesi hänen lähdettyään. Siunaustilaisuuden  jälkeen kappelissa pappi oli sanonut: " Äitinne hautakummun äärellä on vielä mahdollisuus puhua hänelle jos jotakin jäi sanomatta." Oliko papilla tietoa mitä meillä muilla ei ollut? Muistotilaisuuden jälkeen minulla oli hyvä, valoisa ja turvallinen olo monta päivää kunnes sisäinen heilurini (ilmapuntarini?) alkoi taas viuhtoa entiseen tapaansa.

Löysin vanhasta päiväkirjastani kirjoittamani runon, joka kertoo minun silloinkin pohdiskelleen näitä asioita ja tulleen hiukan kärjistettyyn lopputulokseen:  Minulle tuttuja ovat kirkko ja kapakka, olen huora ja madonna, uskovainen ja ateisti, kommunisti ja kapitalisti.  Madonnan vastapari olisi voinut olla jokin lievempi ilmaisu kuin "huora", mutta en keksinyt sellaista.

Puhumatta paras?

Joskus muutaman kilometrin bussimatka kotoa kaupunkiin voi olla niin hidasta junnaamista, että kävellen olisi jo perillä. Joka toisella matkustajalla on bussikortti lopussa tai rahat kateissa ja kaikissa liikennevaloissa joutuu odottamaan punaisen vaihtumista vihreäksi, ja jos autokin sattuu olemaan liitoksissaan natiseva rotisko, kuljettajalta vaaditaan taitoa, kärsivällisyyttä meiltä kaikilta.

Eräänä päivänä eräältä pysäkiltä viimeisenä autoon noussut keski-ikäinen nainen latautti kuljettajalla bussikorttiinsa lisää matkoja, minkä jälkeen hän poistui autosta, mutta ei näyttänyt eleelläkään että auto voisi jatkaa matkaa. Niinpä auto seisoi pysäkillä etuovi auki ja maahanmuuttaja taustainen kuljettaja, joka oli hymyillen nyökännyt tervehdyksen jokaiselle autoon astuneelle, kurkisteli, aikoiko takaisin pysäkille mennyt nainen tulla kyytiin vai ei. Bussilastillinen matkustajia ihmetteli samaa. Istuin keskioven paikkeilla, joten en ollut kuullut enkä nähnyt, oliko nainen korttia latauttaessaan sanonut mitään, oliko ehkä maininnut sen tulevan toiselle henkilölle, vaikkapa lapselleen, mikä selittäisi hänen poistumisensa autosta saman tien. Jos oli, niin kuljettaja ei ehkä ollut ymmärtänyt asiaa. Vaikea sanoa, miten kauan pysäkillä seisottiin, sen kaltaisessa tilanteessa puoli minuuttiakin on pitkä aika, mutta kun nainen seisoo ulkona puhumattomana paikallaan eikä kuski ehkä osaisikaan suomeksi kysyä häneltä mitään, niin siinähän odotellaan! Vai oliko kuljettaja jo omaksunut uuden asuinseutunsa vaikenemiskulttuurin ja toimi sen mukaan? Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, viimein hän läimäytti oven kiinni ja matka jatkui.

Jatkoin samalla bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Kauppatorin pysäkiltä vierelleni tuli ehkä parikymppinen tyttö. Kun aioin jäädä bussista, tyttö ei liikahtanutkaan vaikka olin jo painanut pysähtymisnappulaa. - Jään tässä pois, huomautin hänelle ystävällisesti. Hän nousi vaikean näköisenä, ei vilkaissutkaan minuun kun kiitin häntä. Jäi itsekin seisomaan, mutta sehän olisi ollutkin huomaavaista ja kertonut hyvästä kotikasvatuksesta jos hän olisi sanonut: - Minäkin jään tässä pois. Tai hymyillyt tai edes nähnyt minut. Ikääntyessämme me muutumme näkymättömiksi, on pidettävä huoli siitä ettemme muutu näkymättömiksi myös itsellemme. Vilkaisin häntä vielä ennen kuin jäimme autosta. Sama eteen päin tuijottava tyhjä katse edelleen. Entä jos olisin ollutkin komea nuori mies, olisiko hän silloinkin katsonut ohitseni?

Kun tässä on alettu bussilla matkustaa, niin kolmas tapaus vielä. Voi olla että olen jossain aikaisemmassa jutussani kertonutkin, miten paikallisbussi jumiutui eräänä talvi-iltana mäen rinteeseen ja me matkustajat odotimme, että kuljettaja, ei enää mikään nuori suomalaismies, olisi informoinut meitä tilanteesta. Mutta hän pysytteli puhumattomana paikallaan ja selän takana ollut sermi esti meitä näkemästä, mitä hän siellä touhusi. Autossa oli hiirenhiljaista, kumma kyllä, kukaan ei kailottanut kännykkäänsäkään. Huomasin tuttavani yrittäneen soittaa äänettömällä olleeseen puhelimeeni. Päätin aikani kuluksi soittaa hänelle päin. "Hei!" Ääneni helähti autossa niin että lähinnä olleet kääntyivät säikähtyneinä katsomaan. Samalla kun kerroin tuttavalleni tilanteestamme, joku nainen nousi ja kävi kurkistamassa sermin taakse. Sanaakaan siellä ei vaihdettu, mutta siitä päätellen että nainen palasi paikalleen, arvelin hänen todenneen kuskin olleen elossa. Vihdoin joku mies huusi, että kuljettaja avaisi keskioven, hän jatkaisi matkaa kävellen. Vaan silloinkos kuskikin puhkesi puhumaan: - Älkää nyt lähtekö, kyllä tämä tästä kohta korjaantuu! Ei aavistustakaan, mitä hän siellä sermin takana oli puuhastellut, mutta niin vain kävi, että hetken kuluttua auto hörähti liikkeelle ja matka jatkui.

Oma lukunsa ovat sitten kotoiset "menkööt asiat miten tahansa, pääasia että niistä ei puhuta" tilanteet. Jopa päiväkausien pituiset puhumattomuusjaksot, mököttämiset, jotka puheliaammalle, ulos päin suuntautuneemmalle kumppanille ovat raskaita kestää varsinkin jos hänellä ei ole aavistustakaan, mistä mykkäkoulu johtuu. Ehkä mököttäjä ei tiedä sitä itsekään, mutta sehän olisikin eteen päin menoa, jos hän sanoisi että ei itsekään tiedä syytä. Siitähän saattaisi sukeutua jopa keskustelu! Vaan kun ei. Turhaan saa kumppani kolkuttella puhumattomuuden muurin takana, odottaa vastausta ehkä hyvinkin tärkeään ja kiireelliseen asiaan.

Asiantuntijoiden mukaan se, että seurusteluaikojen kaunopuheinen kaveri saattaa myöhemmin tämän tästä paukahtaa puhumattomaksi, ei välttämättä johdu parisuhteeseen, perheeseen tai työhön liittyvistä ongelmista. Se saattaa juontaa lapsuudesta, ehkä jo lapsuudenkodissa vallinneesta vaikenemisen kulttuurista, masennuksesta jne. Tosin helppoa ei liene sellaisellakaan, jonka kumppania on siunattu ylenpalttisella puheliaisuudella, mutta se on jo toisen tarinan aihe.

Pääsiäistä!

Toivottavasti sirpaleet tuovat onnea. Tarkoin varjelluista, kirjoituspöydän laatikossa munakennossa säilyttämistäni viidestä unkarilaisesta munasta on enää jäljellä neljä. Halusin ottaa niistä tämän jutun yhteyteen kuvan, minkä jälkeen ripustin punaisen ja ruskeapohjaisen munan unkarilaiseen kannuun asettamieni pajunkissojen piristeeksi, loput kolme aioin laittaa kennoon takaisin. Niin enkös vain riehaantunut vaihtamaan ruskeapohjaisen iloisemman väriseen sinikukkaiseen sillä seurauksella että ruskea muna lipsahti lattialle!

Alun alkaen munia oli enemmän, mutta olen lahjoittanut niitä pois. Onneksi punainen muna, johon on kauniilla käsialalla, millimetrin korkuisin kirjaimin kirjoitettu pääsiäistervehdys ja jota olen varjellut kuin silmäterääni, on vielä ehjä. Unkarissa on munamuseo, ehkä useampikin, joissa esitellään näitä toinen toistaan taitavammin maalattuja, "juhla-asuun puettuja maailmankaikkeuden vertauskuvia." Maalattuja munia on tuotettu sieltä myös kotikaupungissani keväisin pidettäville kansainvälisille markkinoille ja hyvin ovat tehneet kauppansa. Jotkut käyttävät niitä myös joulukuusen koristeina.

Tästä pääsinkin aasinsiltaa pitkin jouluun. Monen mielestä pääsiäinen on iloisempi juhla kuin joulu. Ainakaan siihen ei liity yhtä suuria odotuksia. Oma pääsiäisenviettoni on vuosien myötä muuttunut aina vain ennalta arvaamattomammaksi. Olen kehitellyt elämäntavan, jonka mukaan mieliteko tulee täyttää heti eikä huomenna, koska huomenna saatan olla jo vainaja ja sekin ilo jää kokematta! Niinpä ostin jo pari päivää sitten kauden ensimmäisen mämmituokkosen. Lehdissä esitellään miten mämmin voi tuunata kauniimman näköiseksi ja maittavamman makuiseksi. Mämmi mämminä kerman ja sokerin kanssa on minun makuuni.

Mutta mitä ihmettä, sekö ei nyt maistukaan yhtä taivaalliselta kuin ennen? Sainko siitä jopa vatsanväänteitä? Jos olisin tuon tiennyt, olisin makustellut menneiden vuosien mämmimuistoja ja jättänyt  ostamatta. Pashaa en aio tehdä, kaupan pikkupurkkipasha on ihan kelvollista. Enkä leivo rahkapiirakkaa, mutta lohipiiraan aion tehdä.

Ohje on Pirkkalehdestä vuodelta 1990, jolloin kaikissa piirasohjeissa ei vielä ollut juustoa. Piiraan pohja, jota kypsennetätän uunissa ensin 10-15 minuuttia, valmistetaan voista, vehnäjauhoista, vedestä ja kananmunasta. Lohiviipaleet puolikypsän pohjan päälle, tuoretta tilliä ja päällimmäiseksi pakastepinaatti-kerma-kananmuna seos, ripaus suolaa ja pippuria. Valmiin piiraan päälle voi kiepauttaa muutaman lohirullan koristeeksi. Lampaanlihaa en hanki, en osaisi tuunata siitä villasukan makua pois kuitenkaan. Sen tilalle sopii vaikkapa "aurinkomureke." Jauhelihataikinan sisään piilotetaan kovaksi keitettyjä kananmunia, kun valmiin murekkeen leikkaa siivuiksi, keskellä munankeltuainen helottaa kuin pieni aurinko! Ympärille salaatinlehtiä, keitettyjä vihanneksia tms. Tai mureke murekkeena ja munat munina, tai ei mureketta ollenkaan vaan jotain ihan muuta! Kahvipöytään voi tuunata pikaleivokset kun kauhoo kermavaahtoa kääretorttupalojen päälle, heittää pari munanmuotoista värikästä karkkia tai pakastemarjaa koristeeksi ja hunnuttaa koko komeuden suklaalevyn kyljestä juustohöylällä siivutetuilla kepeillä kiehkuroilla.

Aioin tuunata parvekelaatikonkin, heittää kulahtaneen näköiset kanervat pois ja työntää multaan muutaman muovinarsissin, mutta kanervat olivat jäätyneet niin tiukasti kiinni, että paras odottaa ilmojen lämpenemistä ja jään sulamista. Ohranjyvät, jotka kylvin multaan yli viikko sitten, eivät ole vieläkään osoittaneet itämisen merkkejä, mutta keittiön pöydällä komeillut ruukkunarsissi on jo ylikukkinut roskiin heitettävä hapsiainen, on kai hankittava tilalle toinen. Vuosi sitten rairuohon siemenistä kehkeytyi ainoastaan pari vihertävää ruohonkarvaa, joita astian laidoille asettamani kananpojat katselivat kummissaan. Mutta kun pääsiäinen oli ohi, yhdessä yössä mullasta kahahti kauniin vihreä ruohikko! Kortteja lähetän kolme. Itse olen jo saanut yhden, toista tuskin tulee, pääsiäiskortteja ei enää lähetellä kuten ennen. Pääsiäisyön ortodoksisen jumalanpalveluksen katsonen telkkarista. Sen päätteeksi kirkkokansa syö punaisiksi värjätyistä munista, pashasta ja muista herkuista koostuvan, pitkän paaston päättävän pääsiäisaterian. Tosin minä lienen jo siinä vaiheessa unten mailla.

Siispä ei muuta kuin suunnittelemaan kukin oman näköistämme, vallitsevaan tilanteeseen sopivaa tai sopimatonta, tuunattua tai tuunaamatonta tipurikasta pääsiäistä!

Kolmiodraama

Olin aikonut käydä katsomassa Niskavuoren naiset Lahden kaupunginteatterissa keväämmällä, jolloin ei olisi lunta ja liukasta, mutta kun oma tytär pyysi mukaansa, lähdin jo nyt. Sovimme tapaavamme teatterin aulassa ennen näytelmän alkua. Olin paikalla hyvissä ajoin, mutta jos olin kuvitellut vaihtavani kengät, kampaavani tukan kaikessa rauhassa, erehdyin. Paikalla oli jo linja-autolasteittain väkeä ja puheensorina ja hälinä sen mukainen. Kun näin, millaisissa tallukoissa eräät muut mummot siellä astelivat, jätin minäkin kengät vaihtamatta. Tyttären saavuttua väliaikatarjoilujen varausjono oli jo sen verran lyhentynyt, että ehdimme tilata leivoskahvit ennen kuin rynnimme paikoillemme viidennelletoista tuoliriville. Katsomo oli puoliksi tyhjä, tyttären mielestä puoliksi täysi, jopa enemmänkin. Hän kertoi saman verran katsojia olleen myös Hair-musikaalin esityksessä.

Musiikkinäytelmänä kyseistä Niskavuoren naiset esitystäkin mainostetaan, mutta musiikin osuus oli luultua vähäisempi. Onneksi, sillä suuri osa laulujen sanoista hukkui taustamusiikkiin. Olin nähnyt näytelmän elokuvana monet kerrat ja teatterissakin joskus, mutta ensi kerran Martan, petetyn naisen kohtalo nousi mielessäni etualalle. Johtuiko siitä, että näytelmän Martta oli inhimillisempi kuin vanhojen elokuvien riivinraudat, joiden luota miehen voi olettaakin häipyvän vai oliko tässä sovituksessa alleviivattu Martan taustaa enemmän kuin niissä?

Martta, joka Niskavuoren Aarneen rakastuttuaan oli luopunut kaupunkilaiselämästään, opinnoistaan, tulevaisuuden suunnitelmistaan ja muuttanut nuoreksi emännäksi Niskavuorelle, oli tuonut tullessaan rahaa, jolla melkein perikatoon joutunut Niskavuori oli taas nostettu jaloilleen. Samoin oli vanhaemäntäkin aikoinaan tuonut tuohta tullessaan ja samoin kuin hän, joutui Marttakin varsin pian katsomaan läpi sormiensa aviomiehen mielitekoja piikatyttöjen hameiden alle. Mutta piialle voi tapahtuneen vahingon maksaa rahana ja lähettää hänet pois, vaan antaas olla kun kylään lehahtaa "perhonen!" Koululle valittu uusi opettajaneiti on nuori ja nätti ja ihan professori sen ja sen tytär!

Kylän miehet iskevät silmänsä häneen heti, Niskavuoren Aarne muiden mukana, mutta Martta uskoo edelleen olevansa etusijalla miehensä mielessä. Onhan heillä kaksi lasta, he ovat onnellinen pieni perhe. Varsin pian Aarnen suksenjäljet kuitenkin johtavat opettajaneidin ikkunan alle ja tapahtumat alkavat edetä lumivyöryn lailla. Martta ei koe olevansa ainoastaan petetty vaimo, vaan kaikin tavoin vanhakantainen ryijyjen tekijä, ristipistojen ompelija. Mitä muuta hän syrjäisessä maalaiskylässä sitten olisi voinut tehdä ja harrastaa kuin liittyä paikallisten naisten ompeluseuroihin? Sehän oli suorastaan hänen velvollisuutensa maalaistalon nuorena emäntänä. Aarnelle lasta odottavan opettajaneidin puhtoiset puolustuspuheet, hänen, uuden ajan modernin naisen vakuuttelut oikean suuren rakkauden ihmeellisyydestä, kevätmyrskystä joka pyyhkii tieltään kaiken, ensin vanhanemännän, sitten koulun johtokunnan edessä tuntuivat lähinnä irvokkailta.

Minulle näytelmä ei merkinnyt taide-elämystä, mutta ajattelemisen aihetta se antoi ja se onkin taiteen tarkoitus. Ensinnäkin hämmästelin omia asenteitani. Onko minusta, jonka omaan henkilöhistoriaankin sisältyy yhtä sun toista, tullut näin konservatiivinen? Suvaitsematon tiukkapipo, joka tuomitsee suuren rakkauden? Ei, ei se sitä ole, sillä niinhän se on aina ollut ja tulee aina olemaan, että jo ensisilmäyksellä saattaa käydä niin kuin Aarnelle ja opettajaneidille kävi, että turvassa ei ole kukaan... Että onnellisinkin perhe saattaa hajota. Sitä minä kotiin palattuani pohdiskelin, että miten hauras onni oikein on. Miten ihmiset enää uskaltavat sitoutua lainkaan?

Näytelmän loppukohtaus, jossa Aarne ja opettajaneiti poistuvat yhdessä Niskavuorelta ja lapset itkevät "isä, isä", ei sen sijaan tehnyt samanlaista vaikutusta kuten se entisaikoina olisi ilmeisesti tehnyt. Tämän päivän lapsi toteaa, että kas vaan, iskä on taas vaihtanut naista tai tyyppi, joka ilmestyi aamaispöytään, on kait äiskän uusi ukko. Rakkaus on tuhoava voima. Joissakin tapauksissa myös uutta luova voima, joissakin ei.

Aiheetonta

Ruoka-aikojen rytmittämän, kahvihetkien täydentämän värikkään viikon jälkeen talvilomavieraani pakkasi laukkunsa ja lähti takaisin sorvin ääreen. Haikailtuani lopun päivää kotoisaksi kokemani perhetunteen perään, nukuttuani melkein kellon ympäri asetuin taas omaan yksineläjän olotilaani, asettauduin koneen ääreen blogijuttua kirjoittamaan, vaan kuinkas kävikään; en tiedä mistä kirjoittaisin!

Edellisessä tarinassani keskityin kadonneen naurun metsästykseen, nyt minulta, joka jokin aika sitten suorastaan pulppusin jutun aiheita, ovat kaikki kadoksissa! Radiosta tulee klassista tauotta; hiljaista rauhallista musiikkia, pianojuoksutuksissa luontokuvia, kevätpuron solinaa, iloisia, kepeitä tunnelmia, melankoliaa, surua, kuvia kuvia...

Ikkunan takana metsikössä paksulti lunta, parin päivän takaisen vesisateen jälkeen lähes 20 astetta pakkasta! Aamuaurinko posotti niin helakasti säleverhon takaa että luulin unohtaneeni illalla kaikki valot päälle. Mutta ei musiikkikuvista kuten ei säätilastakaan ole nyt jutun aiheeksi asti. Vanha hyvä neuvo kuuluukin, että silloin kun juttu ei luista, on paras lukea toisten kirjoittamia tarinoita siinä toivossa että oma luovuuskin samalla aktivoituisi, ehkä vielä parempi keino olisi keskittyä jonkin arkiaskareen suorittamiseen.

Siis, mikähän se nyt olisi? Pakastimen laitoin jo sulamaan, silitettävää pyykkiä on niin vähän, että sen vuoksi ei kannata lautaa levittää eikä rautaa kuumentaa. Lapsenlapsen synttäreille lähtiessä olin sotkenut puuterilla pyhähousuni, vaihtanut mustat juhlahousut jalkaani, joille oli sitten roiskahtanut käsivoidetta, yhtä vaikeasti puhdistettavia tahroja molemmat. Koska seuraava vaihtoehto olisi ollut toppahousut, lähdin läntillisillä. Nyt molemmat pöksyt on pesty, mutta vain toiset kaipaisivat silitystä, joten odottakoot. Pyykkikori pursuaa nimittäin pestäviä vaatteita, mutta ei nyt ihan vielä... Ja siivouksetkin ovat kesken. Talvilomalaisen hakkaamista ja tuulettamista matoista osa odottaa vielä kääröllä, osan olen jo levittänyt puhtaiksi pesemilleni lattioille ja oivoi, miten hyvältä ja raikkaalta heti näytti ja tuoksuikaan! Jos mattoja käyttäisi tämän tästä ulkona, niiden tuomaan raikkauteenkin varmaan tottuisi ja turtuisi, mutta näin ollen muutaman kerran vuodessa toteutettuna sen kyllä huomaa ja tuntee! Keittiön lattian aion kuitenkin pestä vasta sen jälkeen kun olen vaihtanut kukille mullat. Milloin se tapahtuu, on toinen juttu. Multapussi on kuitenkin jo valmiina odottamassa. Ja joko niitä krassin siemeniä voisi/pitäisi laittaa multaan itämään?

Aikatauluttamattoman elämän, niin kiehtovaa kuin se toisaalta onkin, varjopuoleksi helposti muodostuu rytmittömyys, tilanne, jossa mikään tekeminen ei ota tulta, jossa kaiken voi siirtää aikaan "sitten kun..." Ehkä nyt kuitenkin otan itseäni niskasta kiinni ja laitan kakkoskahvit tippumaan. Kahvin kanssa otan palan omenapiirakkaa. Eilen pakastinta tyhjentäessäni otin Laalin ohjeiden mukaan syksyllä pakastamani omenasiivut sulamaan ja valmistin pakastimesta löytämääni murotaikinapohjaan piiraan ja hyvää tuli! Ehkä sitten löytyy jonkinlainen rytmi tähänkin päivään. Lenkille ainakin aion lähteä sitten kun... Eli viimeistään iltapäivällä, jolloin pakkasmittari näyttänee alle kymmentä astetta ja aurinko paistanee niin kuin se vain maaliskuulla voi paistaa, kevättä enteillen.

Mä mistä löytäisin sen naurun

Eräänä aamuna herätessäni minua olisi aivan valtavasti naurattanut. En vain tiennyt, mille olisin nauranut. Joitakin päiviä aikaisemmin olin nauranut niin että en ollut tahtonut illalla saada naurultani nukutuksi. Harmi, että en onnistunut palauttamaan naurun aihetta mieleeni. Mitään kovin suurta ja ihmeellistä se ei varmaankaan ollut, ehkä tilannekomiikkaa tai jokin lehdestä lukemani juttu, vai olisiko joku suvun nuorista vilpereistä lohkaissut jotakin, mikä osui ja upposi nauruhermooni? Tilanne oli samankaltainen kuin muistista kadonneen nimen metsästys, paitsi että nimi yleensä putkahti mieleen, naurun aihe ei.

Kertasin mielessäni lapsenlasten kanssa viime aikoina käydyt keskustelut, soitin siskolleni ja kysyin, muistaako hän mitä omien lastenlastensa sanomisia tai tekemisiä oli minulle kertonut. Joitakin muisti, mutta mikään niistä ei ollut se, mille olin nauranut. Naapureiden kanssa käytyihin pihamaakeskusteluihin se ei voinut liittyä, sillä ne koskivat taloyhtiön asioita, lumentulon paljoutta ja siivousintoisimpien pohdintoja siitä, pitäisikö lumet harjata metsänpuoleisilta ikkunalaudoilta pois, etteivät sulaessaan mädäntäisi puitteita. Joitakin sekin ehkä naurattaa, minua ei. En edes viitsinyt tiedustella, että miten harjaaminen onnistuisi ylempien kerrosten ikkunalaudoilta, parvekkeet kun ovat talon toisella puolella, että pitäisikö jokaisen lumisateen jälkeen repiä ikkunat auki vai miten. Yritin palauttaa sukulaismiehen ja rautarouvan kanssa käytyjä keskusteluja mieleeni, en muistanut mitään mikä olisi naurattanut.

"Mistähän johtuu että kun mikään television nauruohjelma ei naurata yhtään?" Joku kolumnisti kirjoitti jossakin lehdessä. Olen samaa mieltä. Uusimpien huumoriohjelmiksi markkinoitujen mainoksetkin, joissa inhokkijuontaja vääntelee naamaansa, inhottavat. Tosin kaikkia osanottajien nolaamiseen keskittyviä pudotus ohjelmia en ole edes katsonut, tiedä vaikka niistä jokin olisi naurattanutkin tai ainakin vetänyt suuta hymyyn. Valmiiksi nauretuissa ohjelmissa nauru on varmaan tarkoitettu tarttuvaksi, vaan kun ei tartu. Olen muuten itsekin ollut joitakin vuosia sitten erään tv-komedian naurujoukoissa nauramassa. Ja Uutisvuodolle nauroin silloin kun Tommi Tabermann oli mukana, nykyään en edes vilkaise ohjelmaa. Paras viime aikoina näkemäni nauruohjelma oli Tv 2:ssa esitetty "Kätevä emäntä", jota eräs naamakirjakaveri suositteli. Hyvä käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät, lyhyet kohtaukset takavuosien Ilkamoiden tapaan. Katsoin kaikki uusinnatkin, harmi vain että niitäkään ei enää tule.

Muistelen kaiholla, miten siskon kanssa naurettiin vedet silmissä jollekin asialle, jossa perheen miehet eivät nähneet mitään naurettavaa. Ja sekös, niiden tosikkomaisuus meitä vasta naurattikin! Olenko itsekin muuttunut tosikoksi, kun hyvää tekevän naurun aiheita on yhä vaikeampi löytää? Jaa mutta palautanpa kokeeksi pikku-Kalle vitseistä mieleeni sen, missä hän esittelee isälle todistustaan ja isä ihmettelee, että miten naapurin Villellä voi olla tästä ja tästäkin aineesta parempi numero kuin Kallella? "Niin niin, mut Villellä onkin älykkäämmät vanhemmat," pikku-Kalle toteaa. Vanha vitsi, ei naurata enää. No entäs tämä naistenlehdestä lainattu: "Mitä koulussa tehtiin tänään? Äiti tiedustelee teini-ikäiseltä tyttäreltään. Rullattiin kondomi kurkun päälle ja katsottiin, miten tampax turpoaa vesilasissa." Nauratti heti luettuani, ei enää. Entä tämä visailu: "Miksi blondin alapäässä ei ole karvoja? Vastaus: Eihän moottoritielläkään kasva ruohoa!" Synnyttää ainoastaan myötähäpeää kertojaansa kohtaan. Ja vaikka muistaisin senkin, mille joitakin päiviä sitten olin niin makeasti nauranut, naurattaisiko sekään enää?

Kuvittelen itseni iloisessa seurassa rupattelemassa ja sivistymättömästi nauraa hurskuttamassa, voi miten se tekisikään hyvää sekä mielelle että vatsalihaksille! Tai telkkarin ääressä ääneen ulvomassa, mutta onko niin, että enää ei ihmisten oleteta osaavan nauraa muulle kuin toisten ihmisten nolaamiselle, pelistä pois pudottamiselle josta siitäkin maksetaan palkkio sekä pudotetuille että pudottajille?

Pieni on kaunista, vai onko?

Kirjakaupassa katseeni osui tyhjän hyllytason päässä lojuneeseen lehtykäiseen. Hieraisin silmiäni paremmin nähdäkseni. Kas, uudistettu Hesarihan se siinä! Niin pienenä ja yksinäisen näköisenä, että tunsin sekä myötätuntoa että -häpeää sen puolesta. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten mahdollisesti sekä pinossa että vierellä olleet muut lehdet oli myyty loppuun ja lehden mustavalkoinen pieni koko ehkä senkin vuoksi korostui.

Lehden nähtyäni peruin puheeni ja ajatukseni kotipaikkakunnallani ilmestyvän Etlarin muuttamisesta helpommin käsiteltävään tabloid-kokoon. Olkoonkin että etenkin muhkean sunnuntainumeron lakanankokoisten sivujen selaaminen ja lukeminen nojatuolissa lukulampun alla on melkoista taistelua. En nimittäin osaa levittää lehteä keittiön pöydälle ja rönöttää siinä lukemassa.

Luettuani kaikki kiinnostavat jutut ja uutiset, katsottuani kuolinilmoitukset, huokaan helpotuksesta kun seuraavan sivun ylälaidassa komeilee "urheilu." Sen osion ohitan parilla yleissilmäyksellä, irroitan lehden lopusta tv- ja radio-ohjelmat, kaivaudun paperikasan alta esiin, kokoan lattialta sinne tänne sinkoilleet sivut ja kannan koko komeuden eteisen naulakon nurkassa kohoavan lehtipinon päälle. Pyhäaamun urakka ja lukunautinto suoritettu! Tätä kärsivällisyyttä kasvattavaa ähellystä paitsi jäisin jos lehti muuttuisi tabloidiksi ja tekstikin todennäköisesti entisestään pienentyisi ja kukaties koko sisältö vesittyisi. Kiitos ei, ei sen kaltaista uudistusta meille!

Uutta Hesaria hämmästellessäni varsinainen asiani oli vähällä unohtua. Pitkan tauon jälkeen olin harkinnut Parnasson tilaamista, mutta päättänyt tutustua ensin irtonumeroon. Lehtihyllyn toiselta puolelta se pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin. Aikaisempien vuosien hyvälle paperille painetut kauniskantiset Parnassot olivat ulkoisestikin olleet taideteoksia. Nykyinen vaisun ja värittömän näköinen, halvalle paperille painettu vihko, jonka hailakan kannen ylälaidasta lehden nimi sentään erottui suurin kirjaimin, oli vain kalpea aavistus entisistä. Onneksi sisältö näyttää edelleen mielenkiintoiselta ja monipuoliselta ja moniväriseltä, vaikka teksti, joitakin sivuja lukuunottamatta, onkin turhan pientä ja himmeää. Tosin etukannen eleettömyys (joku saattaa pitää sitä tyylikkäänä)  voi johtua siitä, että kyseessä on edesmenneen, pidetyn ja arvostetun päätoimittajan muistonumero.

Kirjahyllyssäni muhkean kokoisten Sävelten mestareiden, Eino Leinon koottujen runojen ym. vierellä nojailee pieni kellertäväkantinen kirjanen. "Anna Magdalena Bachin pikku kronikka." Lasteni isän musiikinopettajaltaan saama rippilahja. Pienessä kirjassa, jonka teksti on ihan luettavan kokoista, suuren säveltäjän vaimo pienesti ja vaatimattomasti kertoo elämästään maestron rinnalla. Joskus pieni voi olla kaunista.

Originelli

Tietokone on hyvä ja hyödyllinen väline silloin kun se toimii, mutta antaas olla kun Ongelma iskee! Enkä nyt tarkoita sen välittämää, ajoittain minut huonovointiseksi tekevää säteilyä, vaan tilannetta joka syntyi kun virustentorjuntaohjelman "suojattu" ilmoitus vaihtui "riskialttiiksi" ja näyttöruudun ylänurkka riekkui: "Poistit älykkään palomuuriohjelman, tietokoneesi on uhattuna!"

Olin halunnut käyttää vuosi sitten maksamani määräajan loppuun, mutta en ollut tiennyt miten ongelmalliseksi ohjelman uusiminen sen jälkeen saattaisi muodostua, varsinkin jos uusinnan tilaamisen suorittaa perjantaina iltapäivällä. Sähköpostitse saapuneessa tilausvahvistuksessa kerrottiin heidän käsittelevän tilaustani parhaillaan, minkä jälkeen minulle tulisi yksityiskohtaisempi sp.viesti ja että maksun käsittely saattaa kestää 48 tuntia. Niinpä varmuuden vuoksi päätin olla käyttämättä nettiyhteyttä ennen kuin maksamani uudistus olisi aktivoitu.

Ilokseni lauantaiaamuna olikin uusi viesti odottamassa. Mutta mitä ihmettä? Siinä ilmoitettiin ohjelmani menneen vanhaksi edellisenä päivänä ja tarjottiin ohjelman uudistamista siihen ja siihen hintaan. Viestin vasemmassa yläkulmassa oli pieni punainen ympyrä, jossa teksti: "Tämä viesti voi olla huijaus." Niinpä siirsin sen roskikseen ja jäin odottamaan uutta. Sellainen tuli maanantaiaamuna: Siinä kiitettiin tilauksestani, tarjottiin sen uudistamista 20 euroa normaalia halvemmalla! Ja jälleen varoitus huijausviestistä. Löysin ko. ohjelman tuottajan nettisivulta kohdan "palautus" ja lähettelin siihen kiukkuisia viestejä siitä, miksi 48 tunnin käsittelyajasta ei ilmoiteta e n n e n ohjelman uudistamista, vaan vasta tilausvahvistuksessa? Ja miksi nämä huijausviestit? Tietenkään sieltä ei vastattu, tokkopa edes lukevat niitä. Eniten minua huolestutti se, että jos hakkeri vie rakkaat rahani. - Muistatko sitä onnellista aikaa, jolloin rahat haettiin pankista? Kysyin puhelimessa Rautarouvalta, joka vasta totuttelee nettipankin käyttöön.

Tiistaiaamuna soitin tietokonefirmaan, jossa olin ennenkin asioinut. Sieltä arveltiin, että ohjelma ei nyt vain jostain syystä aktivoidu ja että he voisivat katsoa konetta. Pakkasin läppärin kantolaukkuun ja aioin kävellä parin kolmen kilometrin matkan, mutta kun laukku tuntuikin yllättävän painavalta, jäin odottamaan bussia. Ja nyt, vasta tämän piiit-kän esipuheen jälkeen pääsen otsikon lupaamaan "Originelliin".

Hän, keski-ikäinen siistin näköinen mies ilmestyi bussipysäkille, poltteli tupakkaa ja alkoi keräillä maahan heiteltyjä natsoja. - En minä sen vuoksi näitä kerää että ajattelisin teidän ne heitelleen, hän sanoi. - En ole eläissäni polttanut kuin yhden tupakan ja siitäkin on jo aikaa, totesin, kerroin vieväni tietokonetta korjaamolle. Hän sanoi, että hänellä ei ole tietokonetta, eikä tule koskaan olemaankaan, ei pankkiautomaattikorttia, hän hakee rahansa pankista. Olin lähes melkein kateellinen hänelle. - Eikä minulla ole puhelintakaan, hän jatkoi. Mutta paikallisen bussiliikenteen rajoittamattomaan käyttöön oikeuttava, kuukausittain uusittava näyttökortti hänellä oli! Hänkö siis hoitelee asiansa ja ihmissuhteensa (mikäli hänellä sellaisia on) ajamalla bussilla paikan päälle? En ehtinyt kysyä kun auto tuli.

Tietokonefirmassa henkilökunta oli edellisestä käynnistäni huomattavasti lisääntynyt, asiakkaitakin oli melkoisesti. Minua palvellut miellyttävä nuori mies arveli 48 tunnin määräajan tarkoittavan arkipäiviä, seikka jota itsekin olin ounastellut. Hän vahvisti myös että saamieni huijausviestien englanninkielisissä osioissakaan ei ollut mitään, mikä minun olisi pitänyt noteerata, kehotti odottamaan vielä pari päivää ja neuvoi, mihin minun tulisi syöttää myöhemmin saapuvan sähköpostiviestin yhteydessä mahdollissti tuleva koodinumero ohjelman aktivointia varten. Hän kertoi, että netistä ladattava ilmainen viruksentorjuntaohjelma ajaa saman asian. Niinpä. Juuri sen vuoksi olin antanut edellisen ohjelma-ajan umpeutua, koska tuttavani piti tulla lataamaan sellainen ilmainen ohjelma, mutta kun hän ei olisi päässytkään heti, en halunnut koneeni olevan suojaamattomana siihen asti. Nyt se joutui olemaan vieläkin kauemmin! Ilokseni tietokonefirman kaveri ei ottanut palvelustaan maksua ja kotiin kävely raikkaassa talvisäässä (laukku ei enää tuntunut yhtä painavalta kuin aamulla) teki terää.

Keskiviikkoaamuna se tärkeä viesti viimein tuli, mutta ei siitä mitään koodinumeroa löytynyt. Onneksi sitä ei tarvittukaan, vaan ohjelma aktivoitui yhdellä "uudista nyt" klikkauksella ja jokaisen aikaisemman räikeän punaisen hälyn "riskialtis!" tilalla on nyt rauhallisen vihreällä kirjoitettu  "suojattu" ilmoitus. Rahojani ei oltu viety eikä mitään muutakaan häippää ollut koneelleni sen uhattuna ollessa tapahtunut. Huomasin myös, että muutaman päivän poissaolo netistä teki hyvää. Olin kuin eri ihminen, jotenkin kokonaisempi, elämä tuntui aidommalta kuin netissä roikkuessa. "Some" (sosiaalinen media) syö ihmistä, ihmisyyttä. Ainakin sen käyttö tulisi voida/osata mitoittaa itselle sopivaksi. Jos vielä sattuisin tapaamaan "originellin" uudestaan (olen nähnyt hänet bussissa ennenkin), jatkaisin juttua siitä mihin nyt jäätiin.

Jaa, se polttamani savuke. Kuusikymmenluvulla eräs herrahenkilö, minua vanhempi työtoverini lupasi, että jos poltan yhden tupakan, saan täytekakun. Minähän poltin! Puhaltelin, yskin vedet silmissä ja vedin savua henkeen, mutta loppuun asti se paloi ja mies kävi ostamassa lupaamansa  komean Oululaisen kermakakun.

Kuin joku toinen

Eihän tässä näin pitänyt käydä, nainen ajatteli samalla kun mittasi juhlamokkaa keittimeen. Sinustahan piti tulla kirjailija, joka tälläkin hetkellä kiitäisi pendoliinilla kaukaisen kaupungin matineaan esiintymään, kirjoittamaan nimmareita uunituoreeseen teokseensa. Tai kuvataitelija tai ehkä kuvittaja, nykyajan Martta Wendelin, tai muotipiirtäjä. Siitäkin sinä nuorena haaveilit. Mutta täällä sinä vain nyhjäät nukkumalähiön keittiössä tukka hapsottaen, tätivainaan rispaantunut vanha aamunuttu päällä, pohdit, kumman laittaisit voileivälle alimmaiseksi, juusto- vaiko kinkkusiivun, entä niiden päälle kurkkua vaiko paprikaa? Lohduttaudut muistikirjasi välistä löytämälläsi Emil Cioranin ajatuksella:

"Lahjakkuus" on ihmisen varmin keino pilata kaikki, väärentää asiat ja pettää itseään. Todellinen olemassaolo kuuluu vain niille, joita luonto ei ole rasittanut millään lahjalla! Samoin olisi vaikea kuvitella valheellisempaa maailmaa kuin kirjallisuusmaailma tai ihmistä, joka olisi enemmän vailla todellisuutta kuin kirjailija."

Oli niin tai näin, kirjailijuuteen on kautta aikojen liittynyt lumoa, gloriaa, jota muiden taiteenalojen edustajiin harvemmin yhdistetään tai se on ainakin erilaista. Mutta yrityksistäsi huolimatta sinusta ei tullut kirjailijaa, ei taiteilijaa, sen sijaan sinusta tuli - joitakin lyhyitä notkahduksia lukuunottamatta - elämäänsä tyytyväinen vanha nainen, jopa onnellinen sellainen! Mutta miten monta kynnystä senkin olotilan saavuttamiseen on pitänytkään ylittää, miten monta iloa iloita, surua surra ja itkua itkeä! Miten monta ennakkoluuloa, sekä omia että toisten, on pitänyt osoittaa erheellisiksi.

Huomata, että aiemmin kauhulla ajattelemasi ikääntyminen ei ole ollutkaan niin kauheaa kuin olit luullut, päinvastoin, kun olit - minä syntymäpäivänäsi se sitten tapahtuikaan - hyväksynyt sen tosiasian että olet vanha eikä sinun tarvitse hävetä tai peitellä sitä, maailmasi avartui. Koit saapuneesi aukiolle, jonka yllä taivas kohosi korkeana ja seininä siinsivät kaukaiset metsät. Olit haudannut vanhempasi, lastesi isän. Lapsesi tulivat omillaan toimeen, lapsenlapsesi eivät enää tarvinneet hoitajaa. "Mitä kerrot lapsenlapsillesi?" Anais Nin´in päiväkirjassa joku kysyy ja toinen vastaa: "Minä kuuntelen heitä."

Olit vapautunut kirjallisista tavoitteistasi, olit vapautunut muistakin pyrkimyksistäsi elämään hetkeä tässä ja nyt! Nautit voidessasi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, syöt silmilläsi, makustelet mielessäsi toisten maalaamien taulujen tunnelmia, kuuntelet toisten säveltämää, esittämää musiikkia. Ellei sinua ja sinun kaltaisiasi olisi, keille he esiintyisivät? Naistenlehti, jonka tilaajiin olet - lyhyitä taukoja lukuunottamatta - kuulunut neljäkymmentä vuotta, kolahtaa postiluukusta. Olet aikoja sitten ikääntynyt lehden kohderyhmän ulkopuolelle, mutta sitä selatessasi, lukiessasi tunnet nuortuvasi, olet hetken aikaa joku toinen. Olet mukana maailman menossa, tunnet että jotain (kivaa) tapahtuu sinullekin vielä... Sen rinnalle ja vastapainoksi päätät taas tilata kirjallisuuslehti Parnasson.

"Ihminen on vapaa vasta sitten kun hän on vapautunut seksuaalisuudestaan", on Krishnamurti sanonut. Ei pidä paikkaansa! Että siitä muka vanhetessaan vapautuisi, tai että edes pitäisi vapautua. Jos tulisi mieleisesi mies, joka merkitsisi sinut katseellaan, oivoi, sinähän alkaisit hehkua, levittäisit kuin ruusu terälehtesi! Mutta onneksi niin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Onneksi siksi, että se sekoittaisi pääsi ja maailmasi, et pystyisi keskittymään mihinkään muuhun kuin rakastuneena olemiseen. Kuvittelisit miehelle ominaisuudet ja pettyisit jos/kun hän olisikin toisenlainen, ei ei sitä kokemusta sinulle enää! Eri asia jos osaisit suhtautua rakastumiseen kiitollisena ja tyynen rauhallisesti niin kuin hyvään ruokaan, josta nauttii silloin kun on nälkä, mutta ei ajattele sitä jatkuvasti. Niinhän sinä suhtaudut rakkaudessasi lapsiisi ja lapsenlapsiisikin.

Olet saanut viettää värikkään nuoruuden. "Nuoruus tuikkiva. Tulin sieltä kuin kurssilta uupuneena." Sanoo Toivo Laakso runossaan. Sait elää kuohuvan keski-iän. Olet saanut nähdä maailmaa ja tiedät, että tässä iässä parituntinen ystävän/ystävien seurassa kahvikupin ääressä voi olla virkistävämpi kokemus kuin ruhjuaminen painavien laukkujen kanssa maailmalla. Näin on hyvä. Päätät laittaa kinkkusiivun alimmaiseksi, juuston sen päälle ja siivuttaa juustohöylällä kasan tuoretta kurkkua päällimmäiseksi. Kahvi on muhinut keittimessä sopivan vahvuiseksi, kaadat sen lempimukiisi, lorautat sekaan kevytkermaa ja istahdat mustaan nahkaiseen tv-tuoliin, jonka kiepautat niin että kahvia juodessasi voit katsella kuusten latvoja, ihailla pakkasaamun hennonpunertavaa taivasta. Saat elää lähes täysin aikatauluttamatonta elämää, josta et ole tilivelvollinen kenellekään! Jos/kun jossain vaiheessa kyllästyt siihen, kuvittelet olevasi joku toinen, pukeudut kuin joku toinen ja lähdet liikenteeseen. Mutta et tänään. Pakkasmittari näyttää 25 astetta, joten ei tarvitse lähteä edes lenkille, pakkopulla vällillä sekin, välillä suuri nautinto.

Koiruuksia

- Miks se on irrallaan? Parahdan kun kolmannen kerroksen iso punaruskea Vilmakoira tulee rapussa vastaan ja tapansa mukaan alkaa hutalehdella ympärilläni kun uupuneena olen palaamassa lenkiltä kotiin. Onneksi saan asetettua kävelysauvat aidaksi itseni ja koiran väliin niin ettei se pääse hyppimään minua vasten. - Se kiskaisi itsensä irti, Vilman emäntä selittää, tulee kaiteesta pidellen rappuja alas, ottaa koiran kiinni, pahoittelee minulle, koirapelkoiselle asiaa. Vallattoman Vilman lisäksi tässä rapussa asuu kaksi tummaturkkista pikkukoiraa sekä yksi iso musta, pulleahko "vanha herra", joka kulkee kiltisti taluttajansa hihnassa, ei reagoi vastaantulijoihin, mitä nyt joskus saattaa murahtaa tervehdyksen parvekkeeltaan.

Edellisellä viikolla olin nähnyt unta, että Vilmakoira oli pihalla hyökännyt päälleni ja olin jäänyt makaamaan liikkumattomana sen alle siinä toivossa että se luulisi minua kuolleeksi eikä tekisi mitään pahaa. Olin rähissyt Vilman omistajille, mukavalle vanhalle pariskunnalle, uhannut heitä poliisilla ellei koiraa pidetä kiinni. Onneksi vain unessa. Todellisuudessa Vilma ei juoksentele pihalla irrallaan, mutta kovilla emäntäparka näytti olleen sen kanssa silloin kun irlanninterrieri (?) Vilma oli otettu heille edellisen, ilmeisesti vanhuuttaan kuolleen koiran jälkeen ja sitä oli alettu kouluttaa tottelemaan taluttajaansa. Joskus näytti siltä että Vilma vie ja emäntä vikisee hihnan päässä. Nyt he kävelevät yhdessä sopuisasti, mutta minkäs Vilma luonteelleen voi, sille että se ilmeisesti ihan vain hyvän hyvyyttään haluaa tutustua ihmisiin, toivoo heidän leikkivän ja ilakoivan kanssaan. Ketään en ole kuullut sen puraisseen saati kaataneen maahan. Lapsuudenkodissani oli koira, pörröturkkinen pystykorva Ressu eikä kenellekään ollut tullut mieleenkään pelätä sitä. Olen kertonutkin Vilman emännälle, mistä koirapelkoni juontaa. Unkarista 1980-luvulta.

On leppeän lämmin elokuun yö, kuljemme Juditin (nimi muutettu) talon pimeän pihan poikki, hän edellä matkalaukkuani raahaten, minä perästä puutarhan kukkien, kypsien hedelmien tuoksua nuuhkien. Äkkiä talon ovi kolahtaa ja hevosen kokoinen musta otus syöksyy nurkan takaa suoraa päätä päälleni! Onneksi saan kädelläni seinästä tukea samalla kun koira etutassut olkapäilläni nuuhkii ja nuoleskelee naamaani, polkee takajaloillaan varpaitani. Olen kauhusta kankea, yritän huutaa mutta ääntä ei tule. - Hän vain iloitsee kun sinä tulit, Judit lohduttaa. Samassa talon isäntä ilmestyy pyjama päällä rappusille, Judit rähisemään hänelle siitä että hän on jättänyt ulko-oven lukitsematta ja koira on päässyt pelästyttämään suomalaisvieraan. Koira viedään sisälle. Seinärappaus on nirhannut käteni verinaarmuille, bleiserini tasku repsottaa ratkenneena, itkettää.

Koiran peti on lasiverannalla. Yöllä minun on mentävä vessaan. Pytyllä istuessani kuulen oven käyvän, hipsuttavat askeleet eteisen lattialla... Onneksi vessan ovi on sisäpuolelta säpissä, mutta oven läpi kuulen koiran läähätyksen. Huudan Juditia. Hän ilmestyy kuin pelastava enkeli vaaleassa yöpaidassaan, vie koiran pois. Huoneeni on viihtyisä ja helteelläkin ihanan viileä. Aamulla pihapuun lehtien varjot värähtelevät pitsiverhon takana, päivästä on tulossa aurinkoinen. Heristän kuuloani, merkillinen mussutus lattian rajassa. Koira! Se tonkii auki jääneen matkalaukkuni sisältöä, erityisen kiinnostunut se näyttää olevan terveyssidepaketista, yksi side lojuu lattialla kauempana. Huudan Juditia. Mitään ei kuulu. Muistan Juditin kertoneen, että hänellä on tapana hakea läheisestä leipomosta tuoreita sämpylöitä aamiaispöytään. Miksei ottanut koiraa mukaansa, ajattelen. Päätän esittää nukkuvaa siihen asti kunnes hän palaa. Ulko-oven kolahdus ja koira luikkii emäntänsä luokse. Juditin mies on jo lähtenyt töihin. Ehdotan, että koira laitettaisiin vierailuni ajaksi kiinni. - Hän ei ole tottunut siihen, Judit sanoo. Ilokseni talon isäntä toteuttaa toiveeni, panee koiran kiinni jonkinlaiseen pihalla olevaan vaijeriin. Mutta iloni loppuu lyhyeen, alkaa mieletön itku ja valitus, koira ulvoo kuin susi kuutamolla, ohikulkijat pysähtyvät portin taakse ihmettelemään. Se on pakko päästää vapaaksi, minkä jälkeen se kiitää onnessaan pitkin pihaa, syöksyy milloin minkäkin hedelmäpuun alta esiin, hypähtää minua vasten, nuolaisee naamaani, jatkaa lentoaan. Jos olisin tottunut koiriin, luultavasti osaisin yhtyä sen iloon, mutta nyt pelkään saavani sydärin ennen kuin kymmenen päivän pituinen kielikurssimatka on ohitse.

Niinpä en olekaan uskoa silmiäni kun näen saman otuksen parin päivän päästä Balatonilla, jossa se kulkee Juditin rinnalla palkintoseppele kaulallaan. "Hän" on voittanut näyttelyssä ensimmäisen palkinnon ja käyttäytyy kuten palkintokoiran tuleekin. Ei liehu eikä kohella, antaa kiltisti sitoa itsensä rannan puuhun. - Mitä merkkiä, tarkoitan rotua se on? Kysyn Juditilta. - Doberman, hän sanoo ylpeänä. Siinä vaiheessa minä olen jo muuttanut Juditin talosta yliopiston asuntolaan parin muun siellä asuneen suomalaisnaisen luokse. -Täällä on kutjake joka talossa, toinen naisista toteaa. (Koira on unkariksi "kutya", kutja,)

Kolme vuotta myöhemmin vietämme Juditin kanssa aurinkoisen kesäpäivän Budapestissa. Eräällä sillalla hän pysähtyy, tuijottaa veteen. - Minulla on ollut hyvin suruisa talvi, hän huokaa silmät kyynelissä. Hänen koiransa on kuollut. Pihaportti oli unohtunut auki ja koira oli juossut kadulle suoraan auton alle. En osaa surra koiran kuolemaa, vaikka esitänkin surunvalitteluni. - Mutta minulla on nyt toinen, nuori (uusi) koira, hänkin on hyvin okos, (viisas), Judit sanoo ja hymyilee jälleen. Nyt ystäväni Judit, hänen miehensä, koiransa sekä lukuisat kissansa ovat jo autuaammilla asuinmailla.

Olen ehkä kertonut kohtaamisestani unkarilaiskoiran kanssa jossain edellisessä blogijutussani, mutta koska se aina ison irrallaan kulkevan koiran kohdatessani palautuu mieleeni, kerroin uudestaan. Järjestetäänköhän koirapelkoisille kursseja kuten esimerkiksi lentopelkoisille on alettu järjestää? Mutta vaikka sellaisen kurssin kävisinkin, suhtautuisin edelleen varauksella koiranomistajien hokemaan "ei se tee mitään." Kiltti koirakin saattaa saada raivarin. Niin ainakin tapahtui eräälle kiltille "ei se tee mitään" lassie-koiralle, joka jonkin kapulanhakuleikin yhteydessä suuttui isäntäänsä niin että kaatoi tämän pihan asvaltille ja pahoinpiteli sairaalakuntoon. Eikä koiraa aina ole kokoon katsomista. Huoneeseen lyllertävä kiltin näköinen pieni koira katsoo vierasta niin ystävällisesti että tämä ojentaa kätensä silittääkseen sitä. Seurauksena puremahaava ranteessa, ensiapupoliklinikka reissu jäykkäkouristupiikkiä varten ja käsi paketissa kotiin kuten eräälle matkatoverilleni kävi. Mutta koirien keskellä täällä vain on asuttava ja elettävä. Onneksi tämän rapun koiruuksista kukaan ei haukunnallaan häiritse muita asukkaita, mitä nyt "vanha herra" saattaa ohi mennessään murahtaa tyytymättömyyttään (vai tyytyväisyyttään?) kun omistaja vasta joskus puolen yön maissa kotiin palattuaan vie sitä iltapissille.

Vuosi vanha vaipui hautaan

Ja nyt ei muuta kuin hampaat heiluen uuteen vuoteen! Mielleyhtymä tulee siitä kun kuulin hammaslääkärin toteavan joka toisen hampaani kohdalla: "heiluu." Ja juuri korjaamansa etuhampaan hän arveli voivan lohjeta kun puraisen jotakin. Mutta näillä eväillä, siis hampailla, on nyt vain on elettävä ja pureskeltava. Kun mainitsin meidän pula-ajan lasten huonohampaisuudesta, lääkäri arveli seuraavien huonohampaisten tulevan tämän päivän "sipsisukupolvesta."

Mutta se hampaista. "Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen, ihmissydän puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen, oi jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama... " äitini aikoinaan laulama virsi on viime päivinä soinut mielessäni. Ja sekin tuntui hyvältä kun presidentti uudenvuoden puheensa lopussa toivotti Jumalan siunasta. (Luin juuri erään ex-päätoimittajan blogista, että hän ei pitänyt ko. toivotusta sopivana koko kansan presidentiltä. Totta, että kansassa on paljon niitä, joilla ei mitään jumalaa ole tai joilla on eri jumala kuin valtaväestöllä. Itse näkisin ko. toivotuksen laajemmin: toivotettiin sen jumalan, korkeamman voiman, kohtalon, sattuman jne. johdatusta mikä meillä kullakin on. Siunauksellisuutta, turvallisuuden tunnetta.)

Olin viettänyt joulunpyhät läheisteni kanssa, niinpä vuodenvaihde soljahti oman itseni seurassa. Vuosikymmenten varrella on tullut niin monet ilotulitukset ihailtua, että en enää rynnännyt parvekkeelle rakettien räiskettä katselemaan, ikkunalaseja helisyttävä pauke taustalla kuuntelin radiosta tunnin pituisen "jazz live" ohjelman, jossa vanhoja iskelmiä oli "tuunattu" hauskasti jatsahtaviksi. Televisiokonsertissa esiintyi mm. takavuosien hurmaava tangokuningas Amadeus, mutta eikö hän enää ollut entisessä terässään vai oliko tangojakin "tuunattu" uuteen malliin? Hänen äänensä kohtalokkaan surumielinen sointi kyllä tenhosi kuten ennenkin. Teemalta tulleen "Jättiläisen" olin hiljattain nähnyt ja toinen, James Deanin varsinainen läpimurto "Nuori kapinallinen" alkoi kovin myöhään, joten päätin viettää iltaa radion seurassa, kuunnella klassista musiikkia ja otteita Lappeenrannan laulukilpailuista. Senaatintorin uudenvuoden vastaanotosta yksi vilkaisu oli nimittäin riittänyt; jonkinlaisissa taikurin asuissa koheltanut juontajapari; ei kiitos! Radiossa Eino Leinon "Hymyilevä Apollo" hieman ennen puolta yötä oli lähes yhtä koskettava kuin ennenkin, mutta kello kahdentoista lyöntien jälkeen kuuluttaja toivotti hyvää uutta vuotta, ei muuta. Ei maammelaulua, ei "Jumala ompi linnamme..." Siirryttiin suoraa päätä yöklassisiin.

Vuoden vaihtumisella on kuitenkin puhdistava vaikutus. Pöytäpäivyrin muistiinpanojen tuhrimat lehdet heitään pois, asetetaan telineeseen tulevien päivien piukka pino, vielä kirjoittamattomat puhtaat sivut. Työelämässä. Nykyisin otan käyttöön uuden pikkukalenterin, laitan seinälle upeilla luontokuvilla varustetun, lahjaksi saamani päivyrin. Fyysisen kunnon huolehtimisen ohella toivon alkavan vuoden aikana osaavani tehdä valintoja, etsiä elämyksiä, jotka hoitaisivat myös psyykkistä kuntoani, rikastuttaisivat henkisesti niin että sieluni huoneet olisivat sisältä valaistut. Silloin kaikki ulkoinenkin tuntuisi, näyttäisi kauniimmalta, värit syvemmiltä, mieli puhtaammalta.

Nyt lähden ostamaan glögin lämmittämisessä piloille polttamani kattilan tilalle uuden, vien ylimääräisen seinäpäivyrini sukulaismiehelle.

Kaikki uusiksi vaan

Luontaistuotekaupassa kuulin, että silloin tällöin käyttämäni, hyväksi havaitsemani tuotteen valmistus on lopetettu. Miesmyyjä tarjosi tilalle jotain purkkia, mutta olin niin vihainen ja pettynyt että en edes vilkaissut sitä. - Miksi kaikki hyvä lopetetaan, huokaisin ja sain toiselta, nuorehkolta naismyyjältä myötätuntoisen katseen. Sanoin ehkä palaavani asiaan myöhemmin, sillä tunsin tarvitsevani lopetetun tuotteen muistolle pienen hiljaisen hetken.

Joitakin vuosia sitten lopetettiin iät ajat käyttämäni öljypohjaisen hiusten hoitoaineen valmistus. Kampaajan kertoman mukaan tuote ei täyttänyt EU:n vaatimuksia.  Lohduttauduin sillä, että jo äitini aikoinaan käyttämää tohtori Bockin rikkipitoista hiusvettä oli sentään vielä saatavana, sillä kun oli tunnetusti hiuksia tuuheuttava, vahvistava vaikutus. Vaan kuinka ollakaan, eräänä kauniina päivänä sain kuulla senkin tuotteen tulleen tiensä päähän. Yhteistä kaikille näille lopetetuille tuotteille on ollut se, että ennen lopetuspäätöksen julkistamista niitä on vuoden, parin ajan löytynyt vain jostain määrätystä apteekista tai luontaistuotekaupasta.

Niinpä elättelenkin toivoa että jostain vielä löytyisi mustaa tico-tico lankaa. Olin syksyllä kutonut siitä kahdet ohuet, mutta ihanan lämpimät villasukat ja aikomukseni oli tehdä niitä pukinkonttiin lisää. En kuitenkaan löytänyt kyseistä lankaa tavaratalosta, josta sitä olin aikaisemmin ostanut. Kävin parista muustakin paikasta katsomassa, mutta tarjolla oli vain monenkirjavaa paksua langanjuntturaa. Jostain löytyi sentään myyjä, joka tarkisti tietokoneelta langan saatavuuden. - Valmistus lopetettu, hän ilmoitti. Olin niin tyrmistynyt, että en edes muistanut kaupungissa olevaa lankapuotia, josta sitä tai ehkä toista yhtä ohutta lankaa saattaisi löytyä. Ohuesta langasta kudottuja villasukkia kun voi viileällä säällä käyttää vaikka kävelykengissä.

Ennen luontaistuotekauppaan poikkeamistani olin ostanut saman kauppakeskuksen naistenvaateliikkeestä ulkoilupuvun, kuullut että kyseinen liike lopetetaan lähiviikkoina. Kaupungissa, jossa lähes kaikki perinteinen lakkautetaan, tuo ei ollut suuri uutinen, mutta pettymys kuitenkin. Rakennuksia puretaan ja tilalle pystytetään ikävän näköinen betonibunkkeri, olemassa olevien kauppojen, baarien, ravintoloiden sijaintia vaihdellaan tai ainakin nimi muutetaan vieraskieliseksi. Toisaalta osoitus yritteliäisyydestä, ahkeruudesta sekin, sillä ei laiska viitsisi aina aina purkaa ja rakentaa! Vaan ei nämä vielä mitään, kotiin palattuani kuulin uutisista, että telakkateollisuus Suomessa on tullut tiensä päähän.

Lähden lähipäivinä sinne lankapuotiin, niin, ellei sitäkin ole jo lopetettu.

Päivityksiä

Tiedotusvälineissä sentään jaksettiin kohkata maahamme saapuvista lumisateista aivan kuin odotettavissa olisi ollut jokin maamme
historiassa ennen näkemätön tapaus! Eri asia jos elettäisiin juhannusviikkoa, mutta näihin aikoihin vuodesta talven on kautta aikain ollut tapana tulla. Tosin aina se ei ole tullut samanlaisella ryminällä, puita kaataen ja sähköjä katkoen kuin nyt. Mutta tänne nukkumalähiöön ei iltapäivälehtien kissankokoisin kirjaimin ennustama tuisku meinannut osua ollenkaan. Aamu aamun jälkeen saatiin kurkistella säleverhon lomasta lumetonta pihatietä. "Ensi yönä tuiskuttaa etelä-Suomessa", ilmoitettiin torstai-illan säätiedotuksissa. Mitä vielä, perjantaiaamu valkeni yhtä lumettomana kuin edellisetkin. Länsi-Suomessa asuva sisareni soitti aamupäivällä, kertoi heillä olevan melkoinen myräkkä. Ja puolilta pävin se sitten puhkesi täälläkin! Tuuli oli viedä parvekelaatikon callunat mennessään, pihakuusten latvukset huojuivat uhkaavan näköisesti ja lunta lensi sekä pysty- että vaakasuunnassa. Ei tehnyt mieli mennä ulos. Onneksi ei tarvinnutkaan. Etuoikeutettu eläkeläinen istuu kotona ja katsoo lumimyräkkää ikkunasta, syö ja makaa lampaanvillapeiton alla jos ei jaksa koko päivää valveilla olla!

Tänään, joulukuun ekapäivänä oli kuitenkin lähdettävä ruokakauppaan. Aamuun asti kestänyt myräkkä oli tyyntynyt rauhalliseksi lumisateeksi. Vastapäinen naapurini, hiljaisen oloinen poikamies sattui avaamaan kotiovensa samaan aikaan kun minä palasin kauppareissulta. Häkellyimme kai kumpikin sen verran, että toivotimme toisillemme huomenta vaikka oli jo iltapäivä. Lakkasin sanomasta hänelle "hei" sen jälkeen kun hän muutama vuosi sitten oli kieltäytynyt ehdottamistani sinunkaupoista. Tai ei hän ollut kieltäytynyt, ei vain ollut alkanut sanoa minulle "hei" tai "moi" kuten me muiden rapun asukkaiden kanssa, ikään katsomatta toisiamme tervehdimme. Nyt hän huomautti lumen paljoudesta, myönsin sitä todellakin tulleen paljon, hän arveli sen sulavan jouluun mennessä ja minä siihen että tuskinpa sulaa. Hän riensi ulko-ovea kohti, minä kolautin oman oveni kiinni. Lapioin lumet parvekkeelta, kaivoin callunat kinoksen alta esiin, panin parvekelyhtyyn kynttilän palamaan. Keittiön radiossa laulettiin "neiti sievästä" samalla kun valmistin vihannespiirasta isomman lapsenlapsen antaman ohjeen mukaan ja hyvää tuli. Paistoin vielä tämän huvikauden ensimmäiset joulutortut. Hoosianna esitettiin jo lauantain toivottujen alkajaisiksi, olin kuvitellut sen kuuluvan vasta ensimmäisen adventin ohjelmistoon. Televisiosta ei lauantai-iltaisin tule muuta kuin murhajuttuja ja uutisvuodon puujalkavitsien naurunremakkaa, joten lueskelen Riikka Pulkkisen kirjaa "Vieras", kuuntelen radion rondo classic-kanavalta musiikkia. Etuoikeutettu eläkeläinen. Ainakin siinä mielessä että enää ei ole tarvetta lähteä lauantai-illan pyryyn ja pakkaseen onneaan etsimään.

Toinen päivä joulukuuta. Partiolaisten joulukalenterin luukusta löytyi valkoinen adventtikynttilä, paikallislehden lähettämästä kalenterista sininen. Lisäksi luukussa on numerosarja, jota voi verrata saman päivän lehdessä annettuihin numeroihin, palkintoina lahjakortteja ja ässäarpoja. Tuskin onnetar minua suosii kuten ei ole suosinut eläkeläisjärjestön arpajaisissakaan. Olen syksyn aikana käynyt muutamassa joka toisen torstain tilaisuudessa. Siellä esitettävä kotikutoinen villasukkaviihde tuo mieleeni lapsuuteni tuvat ja leivinuunista juuri otetun ruisleivän tuoksun. Ohjelmassa on runonlausuntaa ja sketsiryhmän maan mainioita esityksiä, sekä kuoro- että yhteislaulua, yleensä myös jonkin alan asiantuntijavieras esiintymässä. Useimmilla heistä on tarpeeksi kantava ääni, muiden "vatulointia" mikrofonin kanssa on joskus kiusallista katsella ja vaikea kuunnella kun välillä puhutaan mikkiin ja välillä mikin ohi. Mutta tilaisuudet järjestetään keskellä päivää keskellä kaupunkia, mikä minun kaltaiselleni iltamenokammoiselle on hyvä asia.

Sukulaismies soitti, kysyi, mitä mieltä olin juuri päättyneestä television jumalanpalveluksesta. Olin katsonut vain alun, jossa miespappi oli ensimmäiseksi toivottanut hyvää uutta vuotta, tarkentanut heti perään että hyvää uutta kirkkovuotta. Sen jälkeen oli ollut naispappien vuoro ja minä, jonka mielestä papin tulisi mieluummin olla mies, olin laittanut telkan pienemmälle ja laulettuani kirkkokansan mukana hoosiannan sulkenut television. Sukulaismies, joka oli katsonut koko jumalanpalveluksen, kertoi hänelle jääneen siitä jotenkin tyhjä olo. Keskustelimme sitten evankelisluterilaisen kirkon nykytilasta enemmänkin sekä siitä, miten paljon ihmisiä onkaan vailla henkistä kotia, monet jopa henkistä kotimaata. Mutta nyt on sammutettava tietokone ja kynttilät, lähdettävä liikenteeseen. Lumisade on taas vaihteeksi tauonnut, pakkasta kymmenen astetta. Tai jospa ennen lähtöäni tallentaisin nämä tähän astiset päivitykset blogiini, vaikka olin aikonut päivitellä aina itsenäisyyspäivän Linnanjuhliin asti, mutta kun tätä tarinaa on näin pitkälti jo nytkin, niinpä - piste tällä kertaa.

Sininen mies

Kenen tekemä? Kuka on ollut mallina? Ei aavistustakaan.

Taulu on kirpputorilöytö 1990-luvulta. Kuljeskelin sataman suunnan kirppishallissa aikomattakaan ostaa mitään kun huomasin "hänet." Jokin miehen olemuksessa, ilmeessä vetosi sen hetkiseen mielentilaani niin että halusin taulun itselleni. Alkuperäinen hinta oli 100 Suomen markkaa, sain tingittyä sen viiteenkymmeneen. Myyjä ei tiennyt, kuka on epäselvän signeerauksen takana, en hoksannut kysyä edes sitä, mistä hän oli sen myytäväkseen saanut. Oli hyvin kaunis kevättalven päivä kun kävelin taulu kainalossa parin kolmen kilometrin matkan kirpputorilta kotiini ja huikea vapauden tunne valtasi minut! Asuin ensi kertaa elämässäni yksin. Ripustin sinisen miehen tyhjälle seinälleni. Kuvittelin sen alle valkoisen pienen pyöreän pöydän, pöydälle viinipullon, palan leipää lautaselle.

Eräs runoileva tuttavani ihastui kuvaan, antoi miehelle nimen "Joosef" ja kirjoitti hänen elämäntarinastaan runon, jonka valitettavasti olen ehkä muuton yhteydessä kadottanut. Sen sijaan yökylään tullut rakas tätini sanoi, että ei voi nukkua huoneessa, jonka seinällä on "tuommosen roikaleen kuva." Minulla ei ollut antaa hänelle toista huonetta, en myöskään halunnut ottaa taulua seinältä, joten peitin sen huivilla tädin vierailun ajaksi. "Vaikka sehän on jokaisen oma asia, mitä seinälleen laittaa", hän myönteli myöhemmin.

Taulu ei ole enää aikoihin ollut seinälläni, mutta nyt laitoin sen näkyvälle paikalle seinän viereen! Valitettavasti ottamani kuva ei tee sille oikeutta, taulun lasi heijastelee liikaa, tumma signeeraus tummalla taustalla on myös mahdollisimman epäselvä. Mutta jospa joku lukijoistani osaisi valottaa salaperäisen sinisen miehen taustaa...

Piirroksia

"Piirtäessä ihminen voi löytää itsensä", opettaja totesi syksyn ensimmäisellä piirustustunnilla kansalaisopistossa, jonne olin mennyt elvyttämään ruostuneita taitojani. Kouluaikoina olimme naapurin tytön kanssa piirrelleet missejä ja kuninkaallisia iltakaudet, loihtineet heille upeita pukuja, piirtäneet sarjakuvia heidän satumaisesta elämästään. Jossain vaiheessa innostuin kokeilemaan näköiskuvaa Ester Toivosesta ja eräästä toisesta missistä. Kuvat ovat vieläkin jossain kaappien kätköissä, mutta oheisen profiilikuvani olen piirtänyt kipsimallista paikallisen taiteilijaseuran harrastajille järjestämällä iltakurssilla 1960-luvulla. Sittemmin kehystytin sen kotimme seinälle, harmi vain että vesivahinko turmeli sen. Samalla kurssilla piirtämäni naisvartalotorso sen sijaan epäonnistui jo tekovaiheessa, se oli kuin leivinpöydälle kumottu pullataikina ja kun en yrityksistäni huolimatta onnistunut varjostamaan sitä kiinteämmäksi ja kun sitä seuraava työkin epäonnistui, kyllästyin ja jätin kurssin kesken.

Kipsimallista kansalaisopiston tunneillakin sitten aikoinaan aloitettin. Lyijykynäpiirros kipsimiehen päästä, asetelmia, hiiipiirroksia vanhojen valokuvien ihmisistä, elävästä mallista sekä tussipiirroksia oksankarahkoista, puista, syksyn käpristämistä puunlehdistä jne. Piirustustelineen ääressä seisoessa selkäni kuitenkin väsyi, jalkani kipeytyivät, jakkaralla istuen en osannut piirtää, niinpä sekin kurssi jäi vajaan lukuvuoden pituiseksi.

Piirtäessä ihminen voi löytää itsensä tai ainakin uusia alueita entisestä itsestään, katsella eri tavoin ympäröivää luontoa, maailmaa, nähdä kauneutta siellä missä sitä ennen ei ollut huomannutkaan. Myöhemmin piirsin nojatuolissa istuen, pahvilevyn toimiessa piirsutusalustana edesmenneen isäni nuoruudenkuvan. Hän, kaksi sotaa käynyt rintamamies on siinä sotilaspuvussa. Äitini mielestä piirroksesta tuli isän näköinen paitsi että "isälläs ei ollu tuommonen suu", hän huomautti.

Vatulointia

Lapsuuteni savolaisyhteisön sanastossa "vatulointi" oli esimerkiksi asiapapereiden tai tavaroiden setvimistä kun ei oikein osattu päättää, mihin kansioon tai paikkaan minkäkin laittaisi. Tai joku sanoi tekevänsä jonkin asian mieluummin itse kuin katselisi sitä vatulointoia mitä se joidenkuiden muiden tekemänä olisi.

- No voi herranen aika! Kauhistelen jotain asiaa. - Entäs rouvanen aika? Keskustelukumppani kysyy. "Jatkuttelee" niin kuin Savossa sanottaisiin. Vakavaksi aiottu keskustelu tyrehtyy siihen, tulee tunne että jatkuttelija aliarvioi keskustelun aihetta sekä samalla minua rahvaanomaisen huudahdukseni vuoksi. Tai jos sanon ilmaiseksi, punaiseksi, hän huomauttaa "ai seksi?" Jos sanon haluavani jotain sinistä, kysymys kuuluu "ai ginistä?" Et nyt viitsis jatkutella kaikkea mitä sanon, pyydän, hän sanoo sen olevan huumoria. Huumoria vai halua nolata toinen ihminen? Vaiko vain osoitus omasta epävarmuudesta, siitä että hänellä ei ole valmiuksiakaan sen kummoisempaan, pohdiskelevampaan keskusteluun?

- Jos ajan tätä tietä tietä eteen päin, onko N:n kirkonkylä siellä? - On se siellä vaikket ajaskaan, on vastaus, joka ei ehkä ole jatkuttelua, vaan "savolaista sananrieskoo", näsäviisautta, sanottaisiin jossain päin Suomea. Vatuloinnin ja jatkuttelun lisäksi mieleeni juolahtaa monta muuta savolaisperäistä sanaa: marhata, piketellä, taihata, rupatella, rollata, entrata, kehata, kainostella.

Marhaaminen on hidasta kävellä marhaamista, pikettely sen sijaan nopeatahtista, lyhyin askelin, ehkä kengän kannat kopisten etenevää menoa. Taihaaminen on hidastempoista, kovaäänistä "huastamista", rupattelu harmitonta jutustelua, kahvikupin ääressä seurustelua, kuulumisten vaihtelua, ehkä hienoista juoruamista, mutta rollaaminen on jo toisten ihmisten asioiden levittelyä. Entraaminen, olisiko se ollut mietiskelyä, eri vaihtoehtojen välillä tapahtuvaa pohdiskelua? Kehtaamisella oli useampikin merkitys. "Minnuu niin kehtuuttaa", sanottiin kun ei oikein olisi haluttu lähteä toisen ehdottamalle kyläreissulle tms. Kehtuuttaminen oli kai laiskottamisen lievempi, kohteliaampi muoto. "Emmie kehtoo männä sinne", saattoi tarkoittaa sitä, että kainosteli eli ujosteli mennä tai ei vain viitsinyt lähteä.

Läpänä, jurpelo ja tolovana olivat vähemmän mairittelevia ilmaisuja. "Semmonen läpänä," oli hiukan halveksiva ilmaisu itsevarmasta tytöstä, joka laittautui ja esiintyi isompana neitinä kuin ikä olisi edellyttänyt tai jonka olemus ei vain muuten miellyttänyt. Jurpelo oli omapäinen, puhumaton pojan tai miehen jurikka, mutta ei sellainenkaan, joka "huastoo rällättää enemmän kun suusta mahtuu sanoja kerralla tulemaan", ollut kaikkien mieleen. "No on siinä tolovana!" Todettiin henkilöstä, joka teki jonkin asian, työn päin mäntyä tai vaikkapa vain eri tavalla kuin häntä tolovanaksi nimitellyt itse olisi sen tehnyt. Joku kertoi "yhyttäneensä", (tavanneensa) kaupunkimatkalla jonkun tuttavan, toiselle ommellessa "öyhähti" neula sormeen. Ja jokin kipeä muisto saattoi vaikkapa musiikkia kuunnellessa öyhähtää kuin neulan pisto mieleen.

Olin 11-vuotias kun muutimme Savosta etelä-Suomeen. Ensimmäisiä asioita, joita opin oli se, että kun Savossa sanottiin "elä mäne", niin etelässä se kuului "älä mene!" Savossa ruoka oli tuimaa silloin kun siinä oli liian vähän suolaa, etelässä päin vastoin. Tuuli sen sijaan taisi olla tuimaa kummassakin paikassa. Ihmettelin kun hämäläinen anoppini kertoi "viruttaneensa" (huuhtoneensa) pyykit! Savossa viruttaminen oli venyttämistä. Enkä tänä päivänäkään ymmärrä, miksi länsi-Suomesta ollut työtoverini kysyi "ketä käski" silloin kun hän halusi tiedustella että "kuka käski!" Mutta millaisia mahtoivatkaan olla ne väärinkäsitykset, joita syntyi kun Karjalasta evakkoon joutuneet ja muualla Suomessa asuneet kohtasivat toisensa tilanteessa, joka jo sellaisenaankin oli vaikea ja jota merkityksiltään erilaiset murresanat entisestään vaikeuttivat?

Vierailija

Olin perjantaina kylässä Rautarouvan luona. Hän oli kertonut käväisseensä netin kautta Kanadassa sikäläisen sukuhaaran kantapaikassa, farmilla, ja olin pyytänyt päästä seuraavalle virtuaalimatkalle mukaan. Pilvisenä päivänä Rautarouvan kodin tunnelmavalaistus pääsi oikeuksiinsa, juteltiin ja siemailtiin glögiä kaikessa rauhassa ja aloin malttamattomana vilkuilla tietokonehuoneeseen päin; että eikö voitais jo lähteä sinne farmille? Rautarouva istahti koneen ääreen, minä katselin viereisellä tuolilla miten hän napsautti "showmystreet"-ohjelman päälle ja kirjoitti ruudulle ilmestyneeseen sarakkeeseen osoitteen.

Ja kas, siinähän se oli! Vanhanmallinen omakotitalo täsmälleen saman näköisenä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin lasteni isän kanssa olimme siellä vierailleet! Ainoastaan pihapiiri oli muuttunut ja ehkä talo oli saanut uuden, mutta entisen värisen maalikerroksen seiniinsä. Siellä ei näköjään ole vielä lunta, totesin. - Kuva on otettu kesäaikaan, Rautarouva sanoi. Siis, mitä? Tämä ohjelmako ei näytäkään reaaliaikaista kuvaa? Rautarouva katsoi minua ihmeissään. - Sehän olisi vakoilua, ei semmoista voi tehdä, kuva on otettu silloin kun googlen auto on ajellut siellä kuvaamassa, hän selitti. Häpesin. Että miten sitä voi ollakin näin tyhmä, soimin itseäni. Sinä kerroit nähneesi mahdollisen nykyisen omistajankin siellä pihalla, huomautin. Rautarouva kuljetti kuvaa himpun verran toiseen suuntaan ja siellä todellakin näkyi pienen pieni ihmishahmo. Tai ehkä vain postilaatikko, ajattelin.

Käväisimme vielä joidenkin tuttujen kotikaduilla, mutta pelkän osoitteen perusteella oli mahdoton tietää, missä talossa kukin asuu ellei tuntenut taloa ennestään. Ja hyvä niin, jokin intimiteettisuoja täytyy näinä tietotekniikan aikoinakin sentään olla! Sitäpaitsi, läheskään kaikilta paikkakunnilta ei löydy muuta kuin satelliittikuvaa. Ja kuva lipsuu sinne tänne, joten sen käsittely vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Rautarouvan kotikadullakin kävimme, mutta hänen asuntonsa jäi etualalla olevan autokatoksen taakse piiloon. Vaan antaas olla kun mentiin meille! Talo jossa asun, näyttäytyi ruudulla koko kesäisessä komeudessaan! (Ehkä jopa paremman näköisenä kuin todellisuudessa.) Parvekkeeni ovi näkyi olleen auki, mutta parvekekukkalaatikosta ei näkynyt kuin tummahko pieni kohouma ei myöskään sitä, satuinko ehkä itse istumaan parvekkeella marihattu päässä. Pihapenkillä puun alla näytti istuvan pari tunnistamatonta hahmoa. Olisihan se kamalaa, jos ihmiset olisivat tunnistettavissa tai kuva olisi peräti reaaliaikaista niin kuin tyhmyykissäni olin luullut! Oivoi, mitä kaikkea siitä seuraisikaan... Rautarouva tarjosi kahvia itse leipomansa suolaisen ja makean piiraan kanssa, minkä jälkeen juteltin vielä hetken aikaa ennen kuin lähdin kotiin oman tietokoneeni ääreen.

Käväisin muun muassa sukulaismiehen entisellä kotikadulla, josta otettu kuva oli vuosien takaa eikä lainkaan vastannut tämänhetkistä todellisuutta. Pyörin siellä täällä, mutta kun esimerkiksi lapsuuteni aikaiselta maaseudulta ei löytynyt ainuttakaan kuvaa, kyllästyin koko touhuun. Muistin sukulaismiehen kertoneen, miten hän joitakin vuosia sitten oli säikähtänyt saatuaan pojaltaan kännykkäviestin : "Mitäs sinä siellä torilla seisoskelet?" Sukulaismies oli todellakin seisonut torilla joko bussia odottamassa tai muuten vain, säikähdyksestä selvittyään muistanut pojan seuraavan nettikameralla pääkadun ja sen varrella olevan kauppatorin liikennettä ja tunnistaneen isäpapan hahmon sieltä. Kokeilin itsekin joskus paikallislehden silloista nettikameraa, jolla näki kaupungin keskustaan ja satamaan, mutta minua ei kiinnostanut pätkänkään vertaa, millaisia autoja ja tunnistamattomia ihmishahmoja siellä liikkuu.

Muuten, sohvan selustalla istuva Piroska näyttää loukkaantuneen siitä kun vaihdoin hänen tilalleen profiilikuvakseni orapihlajan oksalta löytämäni kellastuneen eläinhahmon, joten otetaanpa tyttö takaisin!

JK. Oheinen kuva oli aikomus liittää edellisen "Ei kuvasta mitään puutu" jutun yhteyteen, mutta en onnistunut liittämään sitä silloin, joten olkoon nyt tässä.

Ei kuvasta mitään puutu

"Kuvasta puuttuu se ja se", luemme luokkakokouksesta, sukujuhlista yms. otetun lehtikuvan alta. - Ei kuvasta mitään puutu, totesi eräs nyt jo edesmennyt kirjallisuusmies aikoinaan. - Kuva on kuva siitä tilanteesta, niistä henkilöistä, jotka kuvaushetkellä ovat paikalla olleet, maisemasta sellaisena kuin se kuvaushetkellä näyttäytyy, miten siitä voisikaan p u u t t u a mitään, hän filosofoi.

Viehätyin hänen ajatuksestaan, toisaalta pidin sitä turhanpäiväisenä viisasteluna, sillä em. ilmaisu on aikoja sitten vakiintunut käytäntö kun halutaan kertoa että esimerkiksi johtokuntaan kuuluu muitakin henkilöitä tai henkilö kuin kuvassa olevat. - No mutta voihan sen ilmaista kertomalla että se ja se johtokunnan jäsen ei ollut kokouksessa läsnä tai oli kuvanottohetkellä jossain kauempana. Emmehän me ajattele pilvimuodostelmasta otettua kuvaa katsoessammekaan, että kuvasta puuttuu aurinko, emmekä taulun eteen pysähtyessämme ala pohtia, mitä siitä puuttuu, päinvastoin, tutkimme, mitä kaikkea siinä on läsnä! Esimerkiksi luokkakuvassa tyhjä pulpetti kertoo enemmän kuin jos oppilas istuisi siinä paikallaan ja olisi yksi monista, hukkuisi massaan sen sijaan että nyt hän on jokaisen katsojan mielessä läsnä, joko pelkkänä kysymyksenä tai enemmän tai vähemmän tuttuna henkilönä, muistona, elämäntarinana. Olemalla poissa hän on tullut läsnäolevaksi muille.

Vuosia edellisen keskustelun jälkeen katselin albumini etulehdelle liimattua kuvaa, jossa nainen kävelee luostarin puutarhan käytävällä kamerasta pois päin. Hänellä on hyvin istuvat valkoiset pitkät housut, pienikukallinen lyhythihainen vaalea pusero päällä. Käytävän molemmin puolin kasvaa samettiruusuja ja kauempana nurmikolla tukipuidensa varassa hontelorunkoisia ruusuja, joiden vaaleanpunaisten ja keltaisten kukintojen sateenjälkeisen tuoksun voi vieläkin aistia, nähdä terälehdellä kimaltavan vesipisaran. Käytävän päässä näkyy kaistale vaaleaksi rapattua, osittain villiviinin peittämää rosoista seinää. Lehdikön keskellä luostarin ikkuna kuin uneliaana valvova harmaa silmä. Kuvasta puuttuu mies. Toisin sanoen hän ei ole naisen seurassa luostarin puutarhassa. Ei hän ole kameran takanakaan. Jos olisi, tuskin nainen olisi kääntänyt selkäänsä kameralle, ei, hän tulisi kohti, kasvot hohtaen, hymyilevänä! Sellaisia kuviakin albumissa on, mutta tämän on ilmeisesti ottanut joku matkatoveri. Mies ei tullut vaikka oli luvannut, oli tullut yllättävä työmatka tai muuta vastaavaa. Kuitenkin hän on kuvassa läsnä.

Hän on läsnä naista ympäröivässä yksinäisyydessä. Naisen hieman kumaraan painuneessa, alakuloisessa asennossa, mies on läsnä jopa hänen pitkähihnaisen laukkunsa hitaassa heilahduksessa, kaipauksena naista ympäröivässä kukkien tuoksussa. Tunsin naisen tarinan, tiesin hänen tilanteensa, pettymyksensä, joten tulkitsin kuvaa sen tietämyksen kautta, mietin, miten joku ulkopuolinen sen kokisi, mitä siinä näkisi.

Valokuvista välittyy tunnelmia, niistä voi löytyä myös yllättäviä yksityiskohtia. Vuosi sitten syksyllä kuvaamani orapihlajan oksa oli ollut jo pitkään tietokoneeni näyttöruudun taustakuvana ennen kuin huomasin ruskan kellastaman lehden yläreunassa mielenkiintoisen muodostelman, pienen tummasilmäisen olennon! Murmelin, jonka katse palautti mieleeni tuon erään herrahenkilön kanssa vuosikymmeniä sitten käydyn keskustelun. Yritän siirtää kuvan tämän jutun yhteyteen. Eipä taida onnistua... En osannut liittää koko kuvaa, laitoin siitä rajaamani otuksen profiilikuvakseni.

Markkinahumua

Viikonlopun hilpeiden halloween-juhlien jälkeen olin seurustellut lähinnä ihanien virtuaaliystävieni kanssa, joten eilen aamulla päätin lähteä "immeisten ilimoille" marrasmarkkinoille. Laittauduin tavallista huolellisemmin, sillä vaikka mistään markkina tapaamisesta ei kenenkään kanssa oltu sovittukaan, koskaan ei tiedä, kuka siellä kansanpaljoudessa tulla tupsahtaa vastaan. Paikallisbussissa oli vain muutama matkustaja, ajattelin kiireisimmän markkinakansan menneen kaupungille jo aikaisemmilla vuoroilla.

Mutta mitä ihmettä, torikin oli lähes autio ja tyhjä! Odottamastani markkinahumusta ei tietoakaan, sateisen kosteassa sumussa nökötti jokunen ränsistyneen näköinen myyntikoju, lörtsyjen, markkinarinkeleiden, metrilakun, pölypussien ja paistettujen muikkujen myyjät loistivat poissaolollaan! Pari mummoa ja papparaista käpsehti kojujen keskellä. Turhaan tavoittelin katseellani postikorttikojua tavanomaiselta paikaltaan torin toiselta laidalta.

- Ette ole ainoa joka on erehtynyt, karpalonmyyjä, salskean näköinen mies lohdutti, valehteli varmaankin. Se, että markkinat ovat kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona, eivät ensimmäisenä päivänä, ei ollut juolahtanut mieleeni edes heti bussista jäätyäni, olin vain mielessäni taivastellut torin tyhjyyttä. Pienet markkinarinkelit pakastimeen vierasvaraksi, samoin kuin joulukortit jäivät ostamatta, karpaloita sentään sain. Jo vanha kansa tiesi niiden ehkäisevän mm. virtsateiden tulehduksia, uusimpien tutkimusten mukaan myös syöpää ja sydänsairauksia. Ettei vain olisi huuhaata kuten vitamiinipillereiden vitamiinipitoisuudetkin! Olin myös suunnitellut hyödyntäväni torin viereisen marketin torstaitarjoukset ja sen teinkin.

Ilahduin kun marketissa, jonka kassoilla markkinapäivänä joutui jonottamaan iät ajat, oli nyt vain muutama asiakas. Silti joku kookkaanpuoleinen nuorehko nainen uuden näköisessä punaisessa toppatakissaan oli ostoskärryineen linnoittautunut just sen leipähyllyn tukkeeksi, just niiden täysjyväpaahtoleipien eteen, joita olin toisesta hyllystä turhaan etsiskellyt. Odottelin aikani mutta kun täti ei hievahtanutkaan, ei ilmeisesti osannut päättää, minkä leivän valitsisi, käännyin kärryineni leikkelehyllykön puoleen. Kun nainen viimein oli siirtynyt leipähyllyn edestä kauemmaksi, kipaisin hakemassa täysjyväiseni ja jatkoin maitotuotteita kohti. No mutta eikös vain sielläkin, muuten asiakkaista vapaalla aukiolla joku pienikokoinen vanha nainen seisoskele ruokakermahyllyn edessä niin että jos yrittäisin kurottaa ottamaan omaani, saattaisin tönäistä häntä. Tungoksessa "anteeksi voisitteko vähän väistyä..." on paikallaan, mutta hehtaarihallissa, jossa ei minun lisäkseni ole kuin pari muuta asiakasta, se saattaisi kuulostaa koomiselta. Niinpä odottelin kaikessa rauhassa kunnes nainen oli tutkinut kaikkien ruokakermojen hinnat, laittanut kädessään olleen tölkin takaisin paikalleen ja varpailleen nousten kurottanut ylimmällä hyllyllä olleen mielestäni kalliimman näköisen koriinsa.

Olin torstaitarjousten lisäksi kerännyt kärryyni melkoisesti kaikenlaista muutakin kun muistin, että täältä saattaisi löytyä ruisperunataikinaa, jota lähikaupassa ei ollut. Kuljeskelin pitkän, asiakkaista vapaan pakastehyllykön edessä kaikessa rauhassa kun hyllyjen täyttäjät yllättäen lehahtivat paikalle! Ensin nuori nainen ja mies, sitten toinen nainen ja viimeksi hiukan vanhempi mies, ehkä porukan pomo, kaikilla kärryissään ruskeita pahvilaatikoita, joista he käsineet käsissä alkoivat lappaa tavaraa siihen samaan pakastehyllykköön. Eivät ilmeisesti edes huomanneet minua, joka turhaan yritin ängetä heidän väliinsä. Ajelin kärryineni toiselle hyllykölle ja kas, siellähän ne pakastemurotaikinat olivatkin!
Marketissa ei ollut näyttänyt olleen kuin minä ja pari muuta, mistä ihmeestä kassojen eteen oli kuitenkin kertynyt pitkähköt jonot? Torstain tarjousostoksistani kertyi suurempi lasku ja painavammat kassit kuin olin osannut kuvitellakaan. Että mikä se pani minut ostamaan kilon pussin perunasipuliseosta, jonka olisin saanut samaan hintaan lähikaupastakin ja jonka painoa ei selkärepussa olisi edes huomannut? Sen olin ehtinyt siepata ennen kuin hyllyjen täyttäjät olivat kahahtaneet paikalle. Tänään, pyhäinpäivän aattona marketissa käynee melkoinen mäihä, joten hyllyjen on syytä ollakin tavaraa pullollaan. Keskiviikkona, jos sää sallii, lähtenen sitten niille varsinaisille marrasmarkkinoille. Vastaavaa erehdystä minulle ei ole ennen sattunut, vai enkö vain muista sitä?

Perhejuhlien rumistus?

"Nykyään kuulumisten vaihtaminen ja keskusteleminen kavereiden kanssa on helppoa, ja kaiken lisäksi vielä ilmaista. Facebookin ansiosta monien teini-ikäisten puhelinlaskutkin pysyvät pienempinä. Tämä maailmanlaajuinen ilmiö onkin mielestäni hyvin käytännöllinen, eikä siihen liittymisessä ole mitään vikaa. Mutta ne supermummot tai - papat, jotka haluavat pysyä kehityksen mukana ja liittyvät Facebookiin, menevät minulta hieman yli ymmärryksen. Jokainen saa tehdä itse päätöksensä, mutta kannattaako yli 75-vuotiaan enää vaivata päätään moisilla asioilla? Itse järkyttyisin, jos jonakin päivänä saisin kaveripyynnön mummoltani."

Edellä oleva on lainaus paikallislehdessä viime viikolla olleesta teinitytön mielipidekirjoituksesta. Otsikkona oli "Pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin". - Eivätkö mummot ja papat sitten ole hänen elämänsä ihmisiä? Teini-ikäinen, jonka kanssa keskustelin asiasta, ihmetteli. Tosin hän arveli, että kirjoittajalle on saattanut tulla kiire eikä hän ole ajatellut asiaa loppuun asti. Oli niin tai näin, haluan uskoa että facebookin ulkopuolella myös mummo kuuluu hänen elämänsä ihmisiin eikä ole pelkkä perhejuhlien rumistus, velvollisuudesta mukaan kutsuttava täytehenkilö!

Tai jospa tyttö halusikin mielipiteellään provosoida keskustelua ko. aihepiiristä? Jos, niin kovin suurta kuohuntaa se ei ainakaan kyseisen lehden palstoilla ole synnyttänyt. Pari kolme viestiä: "Hei, oletko ikärasisti? Mummot ovat ihmisiä kuten sinäkin. Mummotkin tykkäävät olla facebookissa." "Minua lapsenlapseni pyysi facebook kaverikseen. Mummo." Joku kehottaa tyttöä olemaan vaivaamatta päätään moisilla, yli 75-vuotiaiden asioilla! Ehkä aika, jolloin lehtien mielipideosastot täyttyvät kunnallisvaaliehdokkaiden kirjoitteluista, ei ollut paras mahdollinen, vaikka vanhustenhoidon parantamisen jotkut mainitsevatkin vaaliteemoissaan ja eläkeläisten vaippa-asioista on vitsailtu jopa televisio-ohjelmassa! Facebook yhteys on kuitenkin (ainakin vielä toistaiseksi) ilmainen myös ikä-ihmisille ja joillekin ehkä ainoa tapa pitää yhteyttä varsinkin kauempana asuviin elämänsä ihmisiin. Siihen, haluavatko teini-ikäiset heitä kavereikseen vai eivät, lienee monenlaisia syitä. Kannattanee muistaa myös, että ehkä kaikki mummot ja papatkaan eivät odota saavansa kaveripyyntöä heiltä.