Kirkastunein katsein

(Ystävän pyynnöstä palautan tämän vuosi sitten kirjoittamani, sittemmin poistamani kaihileikkauskuvauksen tänne takaisin.)      


- Kaihileikkaus ei mielestäni ole niin nopea ja mitätön toimenpide kuin eräät sen läpikäyneet ovat antaneet ymmärtää, sanon sairaanhoitajalle, joka on teipannut leikatun silmäni päälle kevyen läpinäkyvän muovikilven. - Parin päivän perästä se yleensä alkaa tuntua siltä, hän toteaa. Pikkupöydällä on tarjolla mehua ja keksejä. Yksityisillä klinikoilla tarjotaan kuulemma konjakkia.

Kuten aikaisemmassa blogijutussani olin kertonut, menin maaliskuussa naapurin rouvan ylistämälle erikoissilmälääkärille laseja uusimaan, mutta hän passittikin minut suoraa päätä kaihileikkausjonoon, arveli jonotusajan olevan puolisen vuotta. Jonot olivat kuitenkin lyhentyneet niin että sain kutsun esitutkimukseen jo toukokuun alussa. Nuoria erikoistuvia   lääkäreitä kiiruhti klinikan käytävillä valkotakin liepeet liehuen.  Eräs heistä tutki silmäni ja arveli että hän myös leikkaisi sen. Olin salaa toivonut että kokeneempi erikoislääkäri suorittaisi toimenpiteen, mutta kun kotiin palattuani googletin kyseisen nuoren lääkärin tietoja, kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Hän oli vuosi sitten saanut huomattavan apurahan viherkaihin eli glaugooman uudenlaisen hoitomuodon tutkimusta varten. Kyllä hän minun  harmaakaihini osaisi hoitaa! 

Leikkaus oli 16 päivä kesäkuuta. Joku oli kertonut oman leikkauksensa kestäneen vaivaiset kymmenen minuuttia. Keskussairaalan silmäklinikan kotisivuilla keskimääräisen ajan kerrotaan olevan puoli tuntia, esilääkitys eli silmän puuduttaminen tipoilla tapahtuu sitä ennen. Hoitaja kertoi, että silmän rakenteesta riippuen leikkaus saattaa kuitenkin kestää jopa pari tuntia, mutta voihan olla että jotkut ovat todellakin selvinneet siitä kymmenessä minuutissa. Minulla meni reilu puoli tuntia. Selin makuulla pää hiukan alas päin, asento jossa kotioloissa melko varmasti saisin huimauskohtauksen. Niinpä huimausten pelossa en pystynyt täysin nauttimaan siitä upeasta värimaailmasta, minkä potilas operoitavalla silmällä toimenpiteen aikana näkee. Hohtavaa turkoosia, oranssin hehkua, sinisintä sineä, purppuraa vaihtuvina muodostelmina, ohutta kultapitsinauhaa... Välillä värit etenevät, läikkyvät silmään lorautettavan veden läpi. Lyhyt väritön tumma kohta, olisiko silloin kun sumentunut mykiö on saatu poistettua ja tekomykiö tuodaan "kapselissa ultraäänen avulla" tilalle.

- Mites siellä hupun alla voidaan? Kuulen nuoren lääkärin rauhallisen äänen. Jossain vaiheessa näen hänen hahmonsa varjokuvana vihreän kaapuni läpi. Hän on kehottanut sanomaan jos alkaa huimata tai yskittää. Vakuutan voivani ihan hyvin, vaikka välillä olo tuntuukin hiukan tukalalta. - Nyt voi tuntua vähän  venytystä, hän hetken kuluttua sanoo. En tunne mitään. - Ei saa liikutella käsiä! Hoitaja huomauttaa. Sitten lääkäri toteaa että aletaan olla jo loppuvaiheessa. Ja hups, valmista tuli! Huppu poistetaan päältäni, minut kammetaan leikkaustuolista pystyyn. Toimenpide on ollut täysin kivuton ja ihme ja kumma, ei ole huimannut, vaikka erikoislääkärin maaliskuussa mainitsemaa rentouttvavaa lääkitystä ei oltu annettukaan enkä itsekään ollut hoksannut sitä pyytää. - Toimenpide onnistui hyvin, nuori lääkäri toteaa. Hän on jo esitutkimuksessa kertonut hänellä olevan tapana kutsua potilas vielä leikkausta seuraavana aamuna näyttämään operoitua silmää, kysynyt sopiiko se minulle. Sopii.

Kesävieraalleni on onneksi alkanut loma ja hän odottelee minua leikkaussalin oven takana. Saattajan tai siis noutajan tarpeellisuudestakin on liikkeellä monenlaista juttua. Sairaalan ohjeissa suositellaan saattajaa. Joku oli kertonut että leikkauksen jälkeen potilasta ei lasketa pois ellei ole noutajaa. Ilmeisesti sekin tieto on jo vanhentunutta, koska kukaan ei kysynyt, onko minulla noutaja. Useimmilla näkyy olevan, mutta muuan nainen kertoi tulleensa polkupyörällä, harkinneensa lähtisikö sillä takaisinkin, mutta kolea tuulinen sää ei ehkä tekisi leikatulle silmälle hyvää, vaikka sen päällä olisikin kilpi. Autolla ajoa ei suositella, vaikka mistä sitäkään tietää vaikka joku...

Kilpi on pidettävä silmän päällä seuraavaan aamuun. Sen läpi näkymät ovat vielä hiukan sumuiset mutta alkavat kirkastua kun kotona otan pienen konjakin. Ilmeisesti olisivat kirkastuneet muutenkin.  Seuraavana aamuna kesävieras jää tiskaamaan kun lähden taksilla poliklinikalle silmää näyttämään. Hoitaja poistaa kilven ja tuo sen  pestynä, koteloon pakattuna minulle takaisin. Se pitää kiinnittää ihoteipillä silmän päälle yöksi seuraavan viikon ajan. Hämmästyn miten nuorelta toimenpiteen suorittanut lääkäri nyt näyttääkään! Hän sanoo kaiken olevan hyvin, mutta koska silmässä näkyy hienoista hiertymää, minun tulee viikon ajan laittaa siihen silmätippoja kuusi kertaa päivässä, sen jälkeen neljä kertaa päivässä neljän viikon ajan. Ja koska toinen silmä operoidaan heinäkuun lopulla, tämä kesä meneekin silmätippojen kanssa läträtessä, ajattelen. Pieni harmi kirkastuneen katseen rinnalla.

- Ovatko tään taulun kehykset sun mielestä harmaat vai oliivinvihreät? Kysyn kesävieraaltani.  - No harmaat ne eivät ainakaan ole, ehkä vähän vihertävät, hän vastaa. Kuljen taulun luota toisen luokse, ihmettelen, ihastelen niiden värejä. Entäs parvekkeen orvokit! Hohtavan sinisiä, leikkaamattomalla silmällä katsottuna likaisen lilanvärisiä. Kesäiset maisemat näyttävät joko tahmean kellertäviltä tai hohtavan puhtailta siitä riippuen, kummalla silmällä niitä katselen. Lääkäri oli kertonut värien ensi alkuun voivan näyttää ehkä normaalia kirkkaammilta, mutta ajan mittaan tasaantuvan. Ihastelen värien kirkkautta, mutta peiliin katsoessani järkytyn. Ihan oikeasti en ollut tiennyt olevani sellainen ryppyreetta! Täysin meikittömänä, ilman naamarasvaa rypyt ehkä korostuvat, mutta silti... - Mikset sinäkään lohduta, että ethän sä nyt niin ryppyinen ole, tivaan kesävieraaltani. - Pitäisköhän sun pyytää se vanha mykiö takaisin, hän vain hekottelee. Ja tytärkin toteaa, että sehän se vasta kamalaa olisi jos sä näyttäisit seitsentoistakesäiseltä. Ei siis auta kuin odotella siskojeni lempeämpiä kommentteja ja ajatella, että mitä rypyistä, pääasia että mieli on kevyt ja iloinen. Ensimmäinen leikkaus on onnellisesti ohitse. Kunnioitus ja kiitollisuus lääketiedettä ja hoitoalan ammattilaisia kohtaan on vain entisestään kasvanut. Äitini  serkku joutui aikoinaan kaihileikkauksen jälkeen pötköttämään sairaalassa kokonaisen viikon. 

JK. Sama lääkäri leikkasi kuukautta myöhemmin myös toisen silmäni. Sekin toimenpide onnistui erinomaisesti. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen näkymät olivat ensin olleet hiukan sumuisat, toisen silmän näkö kirkastui heti operoinnin jälkeen. Ulos päin silmässä ei näkynyt leikkaushaavaa tai muutakaan muutosta, parin millimetrin pituinen viilto, jonka kautta toimenpide suoritetaan, tehdään silmäluomen taakse  näkymättömiin. Pystyin lukemaan entisillä silmälaseillani siihen asti kunnes syys-kesällä jälkitarkastuksen yhteydessä sain uudet lasit  ja kehotuksen käydä lääkärin tarkastuksessa kun kaksi vuotta leikkauksista on kulunut. Nyt niistä on kulunut vuosi eikä mitään ongelmia ole ilmennyt. Silmä on helposti tulehtuva, joten poliklinikan antamia leikkauksen jälkeisiä hoito-ohjeita on syytä noudattaa tunnollisesti. Muistelen kuulleeni, että tilastojen mukaan yksi tuhannesta kaihileikkauksesta epäonnistuu, mutta lienee korjattavissa sekin.

Keskussairaalan silmäpolilla leikkaus maksoi 96 euroa per silmä. Yksityisillä klinikoilla  huomattavasti enemmän.

Peräkonttikirppiksellä

Autoja, autoja takaluukut ammollaan kuin valaskalan kidat! Vieri vieressä rantabulevardin molemmin puolin satama-aukiolta aina pikku-Veskulle asti. Jos olin kuvitellut että peräkonttikirppiksellä tavaraa myydään takakontista suoraan kuten puolukoita syksyn markkinoilla, erehdyin. Auki repsottavien takaluukkujen edessä oli yksi tai useampi pikkupöytä, osa tavaroista oli aseteltu erilaisten alustojen päälle tai suoraan nurmikolle. Myyntipaikkoja ei ollut voinut varata edeltä käsin, vaan autot oli päästetty satama-alueelle vasta hiukan ennen kello neljäätoista samalla kun oli kerätty kymmenen euron paikkamaksu. Nyt kello lähenee neljää. Vastaantulijoita väistellen yritän löytää tutun auton ja myyjät. Aion juuri kääntyä takaisin kun hupsista - siinähän sinä oletkin!

Farkkushortseihin ja toppiin sonnustautunut teinitär hymyili myyntipöydän takana iloisesti, toinen myyjä, nuorehko sukulaismies oli lähtenyt syömään. Pyöreällä puutarhapöydällä oli pinoittain pieniksi jääneitä tai muuten käytöstä poistettuja mekkoja, hameita, toppiksia, shortseja, farkkuja, paitoja. Viereisellä pikkupöydällä cd-levyjä ja videoita, koruja sekä erilaisia härpäkkeitä, joista läheskään kaikista en edes tiennyt, mitä ne olivat, sekä minun kissamukini. Kolmannella pöydällä poikien vaatteita, maassa värikkään kankaan päällä leluja, vierellä kenkiä, myös kuusikymmenluvulla ostamani siniset, kullanväristen solkien somistamat avokkaat sekä mustat, melkein tuliterät korkokengät, joita en enää voinut käyttää. Sadetakkeja, saappaita, urheiluvälineitä, pyöräilykypärä, verkkoaidan vieressä nurmikolla värikäs lasten teltta, ja aidan takana kimalteli aurinkoinen Vesijärven selkä! Parempaa myyntipaikkaa ei olisi voinut löytää, sää ei olisi voinut tämän suosiollisempi olla.

Teinitär teki kauppaa tasaiseen tahtiin. Varsinainen myyntipiikki oli ollut heti kahden jälkeen. Omista, pieniin muovikoreihin ja pahvilaatikoihin asettelemistani tavaroista oli mennyt ainoastaan muutama Anna-lehti sekä pari kolme kotimaisten nykykirjailijoiden teosta. Sukulaismies tuli syömästä. Joku nainen katseli lasten telttaa eikä aikaakaan kun sukulaismies pääsi kokoamaan sen hänelle mukaan. En kuullut, minkä verran hän siitä veloitti. Tuotteita ei oltu ehditty edeltä käsin hinnoitella, vaan hinta "sävellettiin" myyntitilanteessa. Olin tosin maininnut ohjehinnan joillekin tavaroilleni, mutta varsin pian huomasin että yläkanttiin. Teinittären äiti tuli töistä ja he lähtivät laivaravintolaan syömään. - Ole sinä siellä vaatepöytien takana, sukulaismies sanoi, seisoskeli itse taaempana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä mistäkin tuotteesta olisi sopiva pyytää, toisaalta kukaan ei kysynytkään minulta mitään, sukulaismies sen sijaan näkyi silloin tällöin saavan jotain kaupaksi.

Kansaa vaeltaa myyntipöytien välisellä bulevardilla edes takaisin, esittelyssä koko kesämuodin kirjo! Mustavalkoinen raitakuosi on tämän kesän hitti. Mutta näkyy siellä jokunen hempeä kukkamekkokin, tunikoita, pitkiä mustia halkiohelmaisia hellemekkoja, vartalon myötäisiä mustia trikoita, shortseja, paljaita sääriä, korkeakorkoisia sandaaleja, ballerinoja. Polvipituisista kesämekoista ja pohkeen peittävistä paksuista legginseistä koostuvia viritelmiä ei juurikaan näy, vaikka kadulla ne ovat hellepäivänäkin yllättävän yleisiä. Miehillä kutakuinkin toistensa kaltaista vaatetta päällä. Ilmeisesti jossain oli pärekoreja myytävänä, koska monella oli sellainen mukanaan, kaksi naista raahasi isoa maitotonkkaa. Vastapäisen autonluukun reunalla auringossa istui kaksi iloisen näköistä lihavaa leidiä ruskettuneet käsivarret paljaina, edessään erilaisten kippojen ja kuppien välittäminä monen sukupolven elämäntarinat. Viereisen myyjän vauvanvaatesäkillä kävi kuhina kun äidit etsivät pienokaisilleen nätin näköistä päälle pantavaa. Isompia lasten ja aikuisten vaatteita oli rekillä henkareissa, mutta ne eivät herättäneet yhtä suurta mielenkiintoa. 

Pari nuorta naista pysähtyi hypistelemään mekkoja ja tunikoita, joita levittelin nähtäviksi samalla kun mietin kuumeisesti, mitä niille osaisi "säveltää" hinnaksi, mutta ne osoittautuivat heille liian pieniksi joten kaupat jäivät tekemättä. Joku tyttö poimi pöydältä keltaisen, hopeanvärisiä helyjä sisältäneen läpinäkyvän pikkupussukan, sormuksia, korvakoruja vai mitä mahtoivat ollakaan? - Paljollako? Ehdin kysäistä sukulaismieheltä kun tyttö jo meni menojaan, uusia mielenkiinnon kohteita etsimään.

Miten ihmeessä minä, joka aikoinaan olin työskennellyt kahdenkin yrityksen myyntikonttorissa ja ollut monet kerrat myyjänä kansainvälisillä markkinoilla ym., olin peräkonttikirppiksellä näin avuton? Mutta markkinoilla tuotteet olivat olleet edeltä käsin hinnoiteltuja, kullakin osastolla ainoastaan tiettyyn ystävyysmaahan liittyvää tavaraa. Nyt unkarilaiskipponi, käsin kirjailtu kangaspäällysteinen rasia ja puusta valmistettu musta kynttilänjalka punaisine pallokynttilöineen eivät näyttäneet ainakaan tätä asiakaskuntaa kiinnostavan. Oiva Toikan lasinen oranssisävyinen kynttilänjalka ja vati oli kehotettu jättämään kotiin samoin kuin ne Pentikin, Sarpanevan, Wirkkalan, Arabian astiat, lasilinnut ym. joilla pankki kahdeksankymmentäluvulla oli hemmotellut henkilökuntaansa, vain hiukan ennen kuin yhdeksänkymmentä luvun alussa alkoi antaa potkuja persuksille! Mikäli aioin kaupata niitä, ei kuulemma kirppareilla, vaan netissä, minulle sanottiin, mutta ainakin toistaiseksi pidän ne itselläni. Sataman peräkonttikirppiksellä sen sijaan olin kuvitellut iloisesti esitteleväni, miten kiehtovan aseteleman kolmesta unkarilaisesta seinälautasesta saisikaan. Pah, kuka tänä päivänä laittaisi sellaisia asetelmia seinilleen! Ellei sitten mökille tai johonkin retrohenkiseen vanhaan taloon. Unkarilaisia vinyylilevyjäni nuoret eivät olleet edes huolineet mukaansa, ei niitä levykauppiaskaan ollut huolinut, vaikka vinyylilevyillä onkin nyt kysyntää, mutta sen tyyppinen musiikki ei kuulemma menisi heillä kaupaksi. Olin myös kuvitellut että pitkälettinen bulgarialainen, ja vihreäsävyinen eestiläinen puunukkeni suorastaan revittäisiin käsistä. Olin jostain lukenut neukkuaikaisen eestiläisnuken olevan jopa keräilytavaraa ja miettinyt pääni puhki, paljollako siitä raatsisi luopua. Joku rouva sitä katseli, kutsui kauempana odottaneen miehensäkin katsomaan, kysyi mihin tarkoitukseen se on ja olisiko sille poikanukkea kaveriksi. Ei ollut. En ehtinyt kertoa nuken historiasta ja sen mahdollisesta keräilyarvosta mitään kun he olivat jo menneet. Tunsin itseni kaikin tavoin junasta jääneeksi menneen maailman edustajaksi samalla kun sukulaismies näkyi myyneen lelun, jonka rattaissa istunut pikkupoika painoi hellästi rintaansa vasten. Iso valkoinen ja ruskea nalleni eivät kiinnostaneet ketään. Mutta sitten eteeni pysähtyi kaksi rouvaa.

- Minä haluan pelastaa nämä, toinen sanoi, piteli kädessään dinosaurusten seasta löytämäänsä kolmea pikkusormen pituista vaaleanruskeaa nallekarhua. - Paljonko? - Euro viisikymmentäsenttiä yhteensä, sanoin. Hän kaivoi laukustaan hiukan isomman valkoisen nallen. - Tämä maksoi ainoastaan  kolmekymmentä senttiä! - Mutta mitä pienempi, sitä enemmän sen suunnittelu ja valmistus vaatii sorminäppäryyttä, keksin sanoa. Ihan niin kuin mitä pienempi kello, sitä korkeampi hinta, ainakin ennen vanhaan oli, ajattelin, en sanonut. Nainen osti nallet! Toinen kuului taivastelevan ystävänsä pikkunallukoihin kohdistuvaa "pelastusintoa."

Äiti teini-ikäisen tyttärensä ja pikkupojan kanssa katseli lehtiä, josko niistä olisi mökille luettavaa. - Tämän kesän numeroita kaikki, kaksikymmentä senttiä kappale, mutta koska niitä näkyy olevan jäljellä kuusi, saatte ne eurolla kaikki, sanoin. He ostivat vielä kolme lasten lehteä ja nainen antoi minulle kahden euron kolikon. - Neljäkymmentä senttiä takaisin, hän huomautti. En heti löytänyt kolikkopussukan uumenista vaihtorahaa, jolloin hän päätti ostaa vielä kaksi lastenlehteä lisää niin että vaihtorahaa ei tarvittu lainkaan. Joku katseli merkkihajuvesipakkausta, jonka hinnaksi teinitär oli sanonut viisitoista euroa, toinen hypisteli lankakerän näköistä palloa, joka oli kuin entisajan kissanlelu, mutta se se ei ilmeisesti ollut vaan - mikä? Onneksi teinitär tuli syömästä ja minun pestini päättyi.

Ennen kotiin lähtöä kahvittelin sataman makasiinin aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa hyvällä mielellä, yhtä kokemusta rikkaampana. Kuulin että myöhemmin illalla jokin kipponi ja pieni seinäreliefi oli löytänyt ostajan. Kirppis päättyi iltakahdeksalta, sitä ennen autorintamasta olisi varmaan ollut vaikea poistuakaan. 

Jaa, se kissanleluksi luulemani? No se oli semmoinen pallo, jonka ympärille oli kieputettu (hius) ponnareita 40 kappaletta!  

Tangon taikaa

Lauantai-iltana olivat superlatiivit loppua kun siskon kanssa hehkutettiin uuden tangokuninkaan karismaa, esiintymistaitoa ja ennen kaikkea hänen tummasointista upeaa ääntään!  Minulta taisi pari tekstaria lipsahtaa vika osoitteeseenkin, toivottavasti en herättänyt ketään kesken makeimpien uniensa. Toki toisetkin loppukilpailuun selvinneet olivat hyviä ja superfinaalin Kalle Jussila olisi ehkä voittanut  kisan ellei tuntematon nuori mies jostain "Villähteen pusikoista" olisi tullut ja  sekoittanut koko pakan. Hänen esittämänsä "Vähän ennen kyyneleitä" hurmasi minut niin että aion ostaa Aki Samulin levyn heti kun se ilmestyy markkinoille, laittaa sen keittiön cd-radiossa jo pitkään pyörineen  "Classics for pianon" tilalle. Musiikin suhteen lähes kaikkiruokaisena olen kokatessani soitellut myös milloin Elviksen, Olavi Virran, Edith Piafin ym. lauluja. Se hieman ihmetytti, että tuomariston hyvin sijoittamalle Juha Hautaluomalle alueraadit eivät lämmenneet lainkaan. Ja että vasta kruunatulle kuninkaalle ojennettiin kimppu valkoisia kallankukkia! Eikös ne ole kautta aikojen liitetty suruun ja hautajaisiin? Taisi muuten tuore tangokuningatarkin torstai-iltana saada samanlaisen kimpun, jonka laittoi lattialle laulun ajaksi. Eniten kuitenkin ihmetytti tangomarkkinat avanneen ministerin puhe, jossa hän jaaritteli juhlakansalle hallituksen kaavailemasta säästöohjelmasta!! Ellei sitten ajatellut, että juhlamielellä olevilta kansalaisilta se saattaa saada suopeamman vastaanoton kuin arjen töissä uupuneilta puurtajilta, silti...

Tänään tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa lainkaan, vaan aamuisen torilla käynnin jälkeen tehdä jotain ihan muuta, mutta minkäs teet kun tangon taika pyrkii paperille. Sitä on ilo kuunnella, tunnelmoida sen tahdissa, nautinto katsella taitavasti tanssittuna. Vähemmän taitavia esityksiäkin näkee. Luin hiljattain haastattelun, jossa joku rouva kertoi miehensä kävelevän tanssilattialla edes takaisin,  kutsuvan sitä tangoksi. Omilla tangotaidoillanikaan en pääse kehumaan. En vaikka kompurointiini kyllästyneenä menin aikoinaan tanssikurssille. Siellä oli pariskuntia, nuoria miehiä sekä me pari kypsempään ikään ehtinyttä naista. Mutta sen sijaan että mekin olisimme saaneet henkilökohtaista opetusta, jouduimme  tavallaan niiden nuorten miesten koekaniineiksi, opettamaan heitä, koska opettaja ei ehtinyt neuvoa jokaista erikseen. Minäkin yritin veivata valssia, hypellä jenkkaa ja taivutella tangoa poikani ikäisen kankeakoipisen kaverin kanssa, vaikka olisin tarvinnut opetusta itse. Hiki siinä tuli. Eräällä morsmaikkunsa kanssa häävalssia opetelleella nuorella miehellä roikkui takapuolen päällä froteepyyhe, jolla hän välillä pyyhkäisi hikistä naamaansa. Jätin kurssin kesken.

Mutta nyt on jätettävä tämä tarina kesken, ryhdyttävä tekemään sitä muuta, tulihan kaikkein tärkein  jo sanottua: Ilo siitä että tasavalta on taas saanut uuden  kuninkaan ja kuningattaren! Toivoin että kuningattareksi olisi kruunattu nyt toiseksi tullut tuntematon, raikas ja persoonallinen laulajatyttö tai joku muu niistä nuoremmista, mutta jospa heidän aikansa tulee vielä. Torstaina valittu, aikaisemminkin tangomarkkinoilla mukana ollut kuningatar hehkuu kypsän naisen glamouria.

Ennen kuin on liian myöhäistä

Rautarouva ei vastaa. Maanantaiaamu, kello 9.15. Yleensä me kaksi joilla vielä on lankapuhelin, tähän aikaan soittelemme toisillemme. Minun lankapuhelimeeni juuri kukaan muu ei enää soitakaan. Olisiko hän lähtenyt matkalle? Tai joutunut sairaalaan? Tuskin siitä minulle, kaukaiselle sukulaisen sukulaiselle ensimmäiseksi ilmoitettaisiin. Tai ehkä on vain kauniina kesäaamuna noussut pyörälleen ja lähtenyt asioilleen tai touhuaa pihallaan eikä kuule soittoani, rauhoittelen itseäni, laitan puhelimen vastaajan päälle, alan valmistautua kaupungille lähtöä varten.

Ystävien piiri pienenee. Minulla oli Savossa ystävätär, jonka kanssa olimme käyneet samaa kansakoulua, tavanneet viimeksi joskus 60-luvulla, minkä jälkeen kumpikin oli perustanut perheen ja yhteydenpito oli jäänyt satunnaisten joulukorttien varaan. Kesällä 2006 olin ollut hänen kotipaikkakuntansa lähellä eräässä kokouksessa ja vähän ennen pois lähtöäni soittanut hänelle. Hän oli jäänyt joitakin vuosia sitten leskeksi, asui omakotitalossaan lastensa perheiden lähettyvillä. Suunnittelimme tapaavamme myöhemmin, koska sillä kerralla siihen ei ollut  aikaa. Se suunnitelma ei koskaan toteutunut, sen sijaan aloimme kirjoitella toisillemme. 

Hänen selkeällä käsialalla kirjoitetut kirjeensä olivat kuin lämmin tuulahdus menneisyydestä, lapsuudesta, kummallekin tutuilta tanhuvilta. Hän oli vakaa ja rauhallinen kuin Myrskyluodon Maija.  Ja kuten Maija, hänkin uskoi kaiken ihmiselle tapahtuvan olevan Jumalan kädessä. Ystävälläni riitti ymmärrystä, joskaan ei aina hyväksyntää erilaisille tämän päivän ilmiöille, ahdasmielinen hän ei ollut. Hän kuvaili marjamatkansa, pihapiirinsä ja talvi-iltansa niin eloisasti että saatoin suorastaan nähdä hänet istumassa omenapuun alla puutarhakeinussaan tai talvi-illan hämärässä tuvassaan tuikkujen ja kynttilöiden keskellä. Minä puolestani kerroin kaupunkilaiselämästäni hänelle, ikänsä maalla asuneelle. Hänen matkansa olivat suuntautuneet pääasiassa Lappiin, minä olin matkustellut muuallakin. Häntä huomattavasti impulsiivisempana koin hänen kirjeensä rauhoittavina, leppeän lämpöisinä kuin lapsuuden pihapiiri.  Joitakin vuosia sitten hän sairastui vakavasti, mutta suhtautui sairauteensakin ja sen vaatimiin hoitoihin tyynesti, joskaan ei voinut olla välillä ihmettelemättä; miksi juuri minä? Vaikka hän kirjoittikin mieluummin muusta kuin sairaudestaan, ymmärsin hänen parantuneen niin että hänen ei enää tarvinnut käydä kuin määräajoin tarkastuksissa.   Huonokuntoisuuttaan, sitä että ei jaksanut enää tehdä yhtä pitkiä kävelyretkiä kuin ennen, hän joskus harmitteli, mutta niin olivat omatkin lenkkipolkuni lyhentyneet. 

Kaksi viikkoa sitten posti toi hänen kotipaikkakunnaltaan kirjeen,  jonka lähettäjä oli minulle tuntematon. Arvasin heti mistä oli kyse. Ystäväni oli kuollut. Kirje oli hänen tyttäreltään. Olin järkyttynyt ja suruissani. Sytytin kynttilän. Luin ystäväni  viimeisimmän, vappuna kirjoitetun kirjeen, jossa hän kertoo olevansa "tosi kelvottomassa kunnossa." Mutta kun lämminhenkinen pitkä kirje oli ollut hiljaisen huumorin sävyttämä kuten aina, en ollut osannut ajatella miten sairas hän oikeasti mahtoi olla  enkä pitänyt vastauksella kiirettä. Yhdeksän vuotta kestäneen kirjeystävyytemme aikana kirjeiden väliä oli joskus ollut pari kolme kuukauttakin. Nyt olin aikonut kirjoittaa hänelle ennen juhannusta, mutta jotenkin se oli jäänyt aikomukseksi. Juhannuksen jälkeisenä päivänä olin ajatellut, että tällä viikolla kirjoitan. Liian myöhään. Tytär kertoi ystäväni olleen viimeiset kaksi viikkoa saattohoidossa omassa erillisessä huoneessaan. Huoneen ikkunaa oli pidetty auki, että hän oli saanut kuunnella rakastamansa luonnon ääniä, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, aaltojen loisketta läheiseltä laivareitiltä. Juhannusilta oli ollut hänen viimeisensä, sunnuntaiaamuna hän oli nukkunut pois, yhtä tyynesti ja rauhallisesti kuin oli elänytkin. Tyttären kirjeestä ei ilmennyt, oliko sairaus uusiutunut vai oliko hänkin saanut flunssan tai  keuhkokuumeen, joita viimeisessä kirjeessään oli kertonut naapureidensa sairastelleen, maininnut että jos niistä jompikumpi häneen iskee, se voikin sitten olla hengenlähtö. Eli hän oli kyllä kertonut, miten sairas jo oikeasti oli, minä en vain ollut osannut, malttanut lukea! Jos olisin kirjoittanut ennen juhannusta, hän olisi vielä saanut kirjeeni. Nyt kirjoitin hänen lapsilleen, laitoin kirjeen lähettämäni suruadressin väliin.

Kuten moni kirja aukeaa vasta toisella lukemisella, niin on usein kirjeiden, ihmistenkin laita. Halusin lukea ystäväni aiemmin lähettämät kirjeet, lukea rivien välitkin selvittääkseni, mitä kaikkea olin aiemmin jättänyt lukematta, tulkitsematta. Mutta minulla oli vain kaksi viimeisintä kirjettä! Jossain ihmeen hävitysvimmassani olin tuhonnut kirjeet muka muiden "tarpeettomien papereiden " mukana,  ajatellut että nämä on luettu ja uusia tulee. Kaappeja pengottuani löysin vielä kaksi hänen kirjettään.  Olisinpa säästänyt edes muutaman  kirjeenvaihtomme ensimmäisiltä vuosilta. Mutta nuo neljä kirjettäkin, joita säilytän kuin pyhäinjäännöstä, välittävät kuvan henkisesti vahvasta ihmisestä, joka tiesi oman arvonsa ja paikkansa, jolla ei ollut tarvetta tehdä numeroa itsestään. Hänellä oli sydämen sivistystä, jota ei opita yliopistoissa eikä korkeakouluissa. Minun on ikävä häntä, kirjeitä, joita ei enää tule. Kirjeitä jotka hävitin.   

Palattuani eilen kaupungilta kuuntelin ensimmäiseksi, oliko Rautarouva yrittänyt soittaa kuten tapana oli aina kun olimme  huomanneet toisen soittaneen. Ei ollut. Iltapäivä oli jo pitkällä eikä hän ollut vieläkään soittanut. Aloin jo olla levoton. Olimme edellisen kerran jutelleet pari päivää ennen juhannusta, kai hän olisi kertonut jos suunnitteli matkalle lähtöä. Lähettäisinkö tekstiviestin hänen kännykkäänsä vai soittaisinko hänen läheisilleen... En tehnyt kumpaakaan, laitoin lankapuhelimeen vastaajan päälle, kännykän taskuuni ja lähdin lenkille rauhoittumaan. Kotiin palattuani nostin puhelimen luurin ja kuinka ollakaan, miellyttävä miesääni kertoi vastaajassani olevan yhden soittotiedon! Rautarouva elää! Soitin heti hänelle, mutta hän oli keittämässä makkarasoppaa ja sanoi soittavansa minulle päin sitten kun soppa olisi valmis.

Ja voi että me puhuttiin! Ei selvinnyt, missä hän oli ollut koko päivän, tai hän kertoi mutta en malttanut kuunnella eikä minun sitä välttämättä tarvinnut tietääkään, pääasia että hän oli, että me molemmat olimme kunnossa ja täysillä mukana elämän menossa!  Sitä Rautarouva hieman harmitteli, että hän ei ollut päässyt viikonlopun helteillä heittämään talviturkkiaan, koska uimaranta oli ollut suljettu nuorisofestivaalin vuoksi. Oli kiva rupatella, totesimme. Vaikka asummekin kävelymatkan päässä toisistamme, tapaamme harvoin. Päinvastoin kuin lähipiirini joka soittaa, kysyy oletko kotona ja voidaanko tulla, toisella paikkakunnalla asuva serkkuni tuo jopa tarjottavatkin tullessaan, me Rautarouvan kanssa emme mene toistemme kotiin kutsumatta. Olen laiska lähtemään kylillle,  vielä laiskempi kutsumaan vieraita, vaikka olenkin Rautarouvalle kuten  eräille muillekin, kutsun velkaa. Mutta kun kutsuu jonkun kylään, on imuroitava, järjestettävä tarjottavaa ym. ym. Miten paljon vaivattomampaa kirjoittaa kirje, puhua puhelimessa tai tavata kahvilassa! Joku julkkis, olisiko ollut Lenita, kertoikin että ei kutsu ystäviä kotiinsa, vaan tapaa heidän kanssaan ulkona, kaupungilla. Olipa tapa mikä tahansa, tärkeintä että pidämme yhteyttä ystäviimme, niihin keitä meillä vielä on, ennen kuin on liian myöhäistä. 

                                      ----------------------------

Loppukevennys: Edellisen kirjoitelmani tunnelmissa päätin hetki sitten ilahduttaa palvelutalossa asuvaa sukulaismiestä puhelinsoitollani. Sanoi olevansa kusella! Puhelu jäi lyhyeksi.

Kesän korkeat hetket

"Minä elämäni lintua kurkoittelen/ vielä tyhjälle kankaalle maalaisin sen/ aina päivältä päivälle vanhenen näin/ on jo kasvava puu mulla takana päin/ on elämäni ilta kuin oksaton puu/ mun sieluni on autio, tyhjä mun suu/ vielä elämäni onnea hypistelen/ vielä miehuuden aikoja ylistelen/ minä elämäni lintua kurkoittelen/ vielä tyhjälle kankaalle maalaisin sen/.  Runokirjasta Elämäni lintu.        5.7.89  Paapi"   

Yllä olevan runon itsensä "Paapiksi" esitellyt virkeä vanha herra  kirjoitti Kanadan matkapäiväkirjaani Suomi-seuran lennolla Helsingistä Vancouveriin heinäkuussa v. 1989. Sitä ennen hän oli yllättänyt kanssamatkustajansa lausumalla runojaan, tepastellut paljain jaloin koneen käytävällä. "Olen kulkenut Grönlannin jääkenttien yli sukitta, paljasjaloin" hän kertoi olevan seuraavan runonsa alku. Myöhemmin tapasimme hänet Vancouverin "Suomi-kodissa" järjestetyissä puutarhajuhlissa, jossa hän valtaisten suosionosoitusten siivittämänä lausui runojaan. Paluulennolla kolme viikkoa myöhemmin en muista häntä nähneeni. Tosin alkumatka oli lennetty ukkosmyrskyssä eikä kukaan kuljeskellut koneen käytävällä. Vai olisiko "Paapi" jäänyt pitemmäksi aikaa Kanadaan tai jatkanut sieltä Amerikan puolelle.

Nettitietojen  mukaan 95-vuotiaana v. 1998 kuollut "Paapi" oli kotiseudullaan Lapualla sekä yritysmaailmassa että runoilijana tunnettu ja arvostettu henkilö, joka meillä mieheni kanssa oli ollut ilo tavata Vancouverin matkallamme.

Kuluvan kesän korkeita hetkiä kartoittaessani muistin tuon todella korkealla, Grönlannin jäätiköiden yläpuolella 26 vuotta sitten  lausutun runon. Kesän korkeat hetket, yllättäen tulevat pienet tunnelmatuokiot, tulevat, menevät, soljuvat ajan virtaan, muodostavat utuisen kudelman, unenkaltaisen olotilan kunnes arjen touhut taas ottavat vallan.

Tältä kesältä muistan tasan kaksi auringonpaisteista päivää. Ensimmäinen oli viikkoa ennen juhannusta kun kesävieraani pesi ikkunoitani ja toinen viime tiistaina, jolloin olin kaakkois-Suomessa nuoruudenystäväni hiljattain hankittua siirtolapuutarhamökkiä katsomassa. Kylläpä olikin 250 neliön tontille saatu mahtumaan satumaisen kaunis idylli! Vaaleanpunertavaseinäisen piparkakkutalon pihalla, solisevan suihkulähteen luona kasvoi pyöreälatvaiseksi muotoiltu valkokukkainen sireenipuu. Kukkia kaikkialla, viehättäviä varjoisia nurkkauksia päärynä-, kirsikka- ja omenapuiden katveessa, viinimarjapensaita ja pikkuinen  ryytimaa. Grillikatoksessa isäntä kokkasi meille mehevät possuvartaat erilaisine höystöineen. Ruokapöytä oli mökin terassilla, jonka ikkunalaudoilla valkoiset pelakuut kukkivat kilpaa. Koristeellisen pihaportin taakse, ruusupensaiden reunustaman kylänraitin vastakkaiselle puolelle naapuri rakensi mökkiään, mutta muuten alue oli melko harvaan asuttua ja ystävieni mökin takaiselle metsän rajaamalle luonnonniitylle ei saisi rakentaa lainkaan. Kun isäntä oli lähtenyt omiin harrastuksiinsa, me tytöt ampaisimme nuoruutemme aikaisia maisemia katselemaan, menneitä aikoja muistelemaan.

Mutta kovin olivat maisemat metsittyneet. Ulkopuolinen ei osaisi aavistaakaan, mikä elämää sykkinyt yhdyskunta eräänkin sankan lehtimetsän paikalla kerran oli! Vanhoja rakennuksia oli kadonnut, jokunen uusi noussut tilalle, oli tehty uusia teitä ja yksi uusi siltakin oli  ilmestynyt niin että jossain vaiheessa olimme vähällä eksyä. Poikkesimme nuorta sukulaisperhettä moikkaamassa, joimme lähtökahvit puutarhamökin ilta-aurinkoisella pihamaalla. Palasin nostalgisissa tunnelmissa kotikaupunkiini, jonka keskeneräisen  matkakeskuksen pysäkillä oli kätevä vaihtaa lähiööni ajavaan bussiin.

- Teilläkö oli se Taunus myytävänä? Innokas miesääni oli kysynyt puhelimessa juhannusaattoaamuna. - Ei, ei minulla ole minkäänlaista autoa... nyt on kyllä väärä numero, olin sopertanut unenpöpperössä. - Ei, kyllä numero on ihan oikea, kaveri oli vakuuttanut, pitänyt paljon puhuvan tauon. - Minä olen vain valinnut väärin, hän oli sanonut, toivottanut hyvät juhannukset. Jollakin oli ollut kiire saada illaksi auto alleen.

Ja koska minulla ei ole autoa, ei edes ajokorttia, ostin näyttökortin, jolla saan 30 päivän ajan vaikka asua paikallisbusseissa. Eilen hikoilin helteessä hautausmaalla, oli siis kesän kolmas aurinkoinen päivä, tänään sataa vettä. Mutta huomiselle, markkinapäivälle on luvassa poutaa, joten bussikortilla saattaa taas olla käyttöä. Yksi suru-uutinenkin kuluvaan kesääni mahtuu, itä-Suomessa asunut koulutoverini, viime vuosien kirjeystäväni on poissa, mutta seuraavassa blogijutussa hänen poismenonsa aiheuttamista tunnelmista enemmän. 

Nyt keittiötyöt kutsuvat, joten ei muuta kuin kesän korkeita hyviä hetkiä kaikille! 

Kylmää kyytiä

Kylmää kyytiä arveli oppositiopuolueen puheenjohtaja olevan tulossa köyhälle kansalle. Miksei myös rikkaille? "Ei rikkailta voi leikata", pääministeri totesi. Rikkaat kun eivät saa eivätkä tarvitse samoja etuuksia kuin tavallinen kansa, jolta nyt aiotaan niistä roppakaupalla leikata. Pääministerin idea, että rikkaat osallistuisivat Suomi nousuun talkoisiin vapaaehtoisesti alentamalla palkkojaan, ylimitoitettuja eläkkeitään, osinko- ym. tulojaan, sai matemaatikot oitis laatimaan laskutoimituksia, joiden mukaan korkeiden tulojen   alentamisella saattaisikin olla valtion talouteen vain entistä kurjistavampi vaikutus! Eräät korkeasti palkatut kirkon palvelijat ilmoittivatkin osallistuvansa talkoisiin ainoastaan verotuksen kautta, mikä sai välittömästi hyväksyvää hyminää en nyt enää muista, keneltä. Mutta heidän tarkoittamallaan verojen korotuksella saattaisi olla seurauksena, että ökyrikkaat  siirtäisivät talonsa, tehtaansa ja kaikki kalliit pelinsä halvemman verotuksen maihin, joten ainoiksi Suomi nousuun talkoiden osallistujiksi näyttävät todellakin jäävän kaikkein pienituloisimmat kansalaiset. Eikä siinä taida paljonkaan lohduttaa vanha sanonta: "Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan." - Näppärää, sanoisi Nelli. Edesmennyt unkarilainen ystävättäreni.

Pitäisikö siis jättää leikkeleet leivän päältä, luopua saunaoluesta ja juhannussiideristä, lopettaa lehden tilaus, bussimatkat torille ja takaisin, jättää uusi teepaita ostamatta, leikata itse  tukkansa, lopettaa huulipunan ja aurinkopuuterin käyttö, silkkaa kaunista turhuuttahan ne ovat tähän astikin olleet! Lakata lakkaamasta varpaankynsiään? Sitä, minkä verran kyseiset luopumiset kohentaisivat omaa talouttani ja mikä  vaikutus em. valinnoilla laajemmin toteutettuna olisi työllisyyteen, en jaksa suven suurimman juhlan kynnyksellä pohdiskella. Kuten en sitäkään, miten kylmää kyytiä on - tai ei ole - tulossa maailmanpolitiikassa. 

Paras vain elää päivä kerrallaan, katsella kaunista luontoa kun ei meikäläisestä ole barrikadeillekaan mieltään osoittamaan, kuunnella uutisia puolella korvalla ja uppoutua täysillä naapurimaan prinssin häähumuun ja kotimaisten tangomarkkinoiden karsintoihin. Mahtaako uusi tummaääninen tangokuningas tulla Nastolan Villähteeltä ja kuningatar viime vuoden perintöprinsessasta? Kylmää kyytiä tai ainakin raikkaan viileää säätä on luvassa juhannukseksikin, olkoonkin että juhannusviikkoni lämpimin uutinen kilahti tänään kännykkääni, mutta siitä ei nyt tällä kertaa enempää. Pitäisikö aattona, sateessa tai sateen lomassa poimia pientareelta seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle? Laittaa ne muovipussiin etteivät tahri tyynyliinaa. Kaivosta ei kannata mahdollisen tulevan sulhon kuvaa katsoa ettei käy kuten entiselle emännälle, joka kauhukseen näki siellä pohjavedessä oman ukkonsa naaman!

Huurteisen hyvää juhannusta kaikille!  

Kevättä kestää vain neljännes vuotta

Toukokuu jo näin pitkällä! Vasta hetki sitten vappuvieraani nukkui kamarin oven takana "turvallisensa" alla! Pienenä hän oli kutsunut sillä nimellä peittoaan. Sukulaisvierailulla öiset luonnonäänet eivät pelottaneet kun oli oma "turvallinen" mukana. Mihin lienee sekin pieni punaruskeankirjava täkki vuosien saatossa joutunut?

Äitienpäivänä istuin pöydän päässä vierailevan kokin valmistamaa lohikeittoa syöden, kuuntelin nuorten matkasuunnitelmia hyvilläni siitä, että oma matkakiintiöni kotimaan rajojen ulkopuolelle lienee täynnä. Ei tee edes mieli lähteä matkalaukkujen kanssa kulkemaan,  lentokentille ja satamiin jonottamaan. Kaukaisin paikka missä olen käynyt, on Kanada, eksoottisin Jordania.

"Miksi tulitte?" Vancouverin lentokentän virkailija oli kysynyt mieheltäni matkan tarkoitusta selvittäessään, minulta ei kysytty mitään. Ja kun eräässä Chinatownin myymälässä oli tarkistettu ainoastaan hänen kassinsa, hämäläispojan huumorintaju oli joutunut koetukselle. Mutta sukulaisten ylenpalttinen vieraanvaraisuus sai pienet vastoinkäymiset unohtumaan. Nyt heistäkin, joiden kanssa kävimme Kalliovuorilla, Vancouverin saarella, pistäydyimme Amerikan puolella, suurin osa on jo poissa.

Kuten tämä lumoava kevät, jolloin rentukat räjähtävät kukkimaan, kohta ohi elettyä tämäkin! Pihakoivu on jo täydempi kuin viikko sitten, jolloin toivoin sen utuisen hennonvihreän hunnun kestävän kesän yli. Pihlaja availee lehtiään, tammi odottaa kohteliaasti vuoroaan, alkaa vihertää viimeisenä. Bussipysäkin luona voi ihailla vaahteran heleän vihreitä lehtiruusukkeita ja villiomenapuun kukkien aukeamista. Mistä lienee senkin puun siemen alun alkaen siihen lennähtänyt? Luonto puskee voimalla maan uumenista esiin. Mustikat kukkivat hullun lailla, kuin henkensä hädässä. Eikä tarvita kuin yksi kirpakka pakkasyö kun ne ovat paleltuneet kuoliaiksi. Toivottavasti sitä yötä ei tule. Sananjalkojen kierukat tunkevat siitä ainoasta puskasta mikä naapurirapun rouvan viime kesäisen tuhoamisvimman jäljiltä jäi takapihan kallionlaitaa koristamaan. Ja sekin säästyi vain siksi että toinen naapuri oli huomannut mitä on tekeillä, avannut ikkunansa ja huutanut että stop tykkänään! Sananjalat muka lisäävät kotiloiden määrää ja siksi upeat pehkot, Luojan luomat taideteokset piti tuhota. En ole mistään löytänyt vahvistusta kyseiselle kotiloiden lisääntymisväitteelle. Mutta luonto on mahtava voimassaan, tuhottujen pensaiden juuristoistakin jokunen sananjalan alku nostaa päätään!

Lenkkipolulla luontokokemus on eri kerroilla erilainen. Joskus sitä vain taivaltaa eteen päin, huomaa kyllä kaiken kauneuden, mutta katselee sitä ikään kuin ulkopuolisena, arjen asioita pohdiskellen kun taas toisella kerralla kokemus on syvällisempi. Sadetta enteilevä pysähtynyt tunnelma. Pöyheiden pilvien keskellä sininen avanne, josta siivilöityvä auringonkajo valaisee tuoreen vihreän maiseman. Metsän laidassa valkovuokkosaareke, lehtitorvien kätköissä kielonnuput. Pihlajan poikanen  kannattelee pikarimaisia lehtiaihioitaan, osa on jo auenneina. Pari vuotta sitten harvennetussa metsikössä pyrähtelee punamustavalkoinen outo lintu, jonka netistä etsimäni kuvan perusteella tunnistin käpytikaksi.

Luonto viheriöi ja kukoistaa, omat viljelmäni eivät. Maaliskuussa ruukkuihin kylvämistäni krassinsiemenistä on tähän mennessä itänyt yksi! Hontelo taimi, jonka pelkkä terävä katse voi  katkaista. Aloitin eilen istuntokauden parvekkeella, tänään olen lääkinnyt flunssan oireita. Huoltomies näkyy kantavan pöytää ja penkkejä talviteloiltaan pihanurmelle, taivaalta vihmoo vettä. 

Kevätkö lienee sekoittanut entisen ministerin mielen? Päivän uutispommi joka vetää sivullisen suuta hymyyn, mutta asianosaisille on varmasti kiusallinen. Keväällä rakastuminen vaatii vahvaa sydäntä.
Muistan kaukaisen kevään jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa. Tunteiden kohde on unohtunut.

Huomen illalla selviää, pääsevätkö Suomen pojat Euroviisufinaaliin, ylihuomenna kerrottaneen mitä kaikkea hallitusneuvottelijat ovat päättäneet meiltä leikata. Kaiken kaikkiaan siis varsin mielenkiintoinen viikko aluillaan. Viime perjantaina alkoivat David Suchetin tähdittämän Hercule Poirotin uusinnat, joista ainakaan ensimmäistä en muistanut ennen nähneeni. Kyseisen, pienin askelin kävellä töpöttelevän herrasmiehen karisma puree aina vain. Loppuviikolla lapsenlasten tanssi- ja soittonäytökset, lauantai-iltana Euroviisufinaali.

Kivaa keväistä viikkoa, tunnelmallista toukokuun jatkoa kaikille!

En tiedä mitä ajatella

Toriparkin porrashuoneista. Keskeneräistä työtä ei tule arvostella, totesin edellisessä blogijutussani, jossa kerroin kaupunkimme uusitun torin ilmeestä. Nyt torin avajaiset on pidetty, ensimmäiset kuukausimarkkinat koettu. Torin alla olevat parkkitilat ovat saaneet pääosin kiittäviä kommentteja, samoin torialueen päällyste, jolla voi kävellä korkkareillakin, torilla on tilaa, sinne ja sieltä pois pääsee paikallisbussilla tulipa miltä suunnalta tahansa. Kovimman kritiikin kohteeksi ovat joutuneet toriparkin porrashuoneet, ikävän näköiset harmaat peltilaatikot.

- Ei, eivät ne ole peltiä, vaan arvostettua seinämateriaalia rheinzinkiä, mitä on käytetty mm. Kiasmassa. Kaupunginarkkitehdin mukaan materiaali elää ajan ja valon kanssa, se tummuu muttei vaihda väriä kuten kupari. "Ydinkeskustassa ei ole puurakentamista ja puun käyttö olisi vaatinut muutakin materiaalia", hän vastaa niille joiden mielestä ne  olisi pitänyt tehdä lämpimämmän näköisestä puusta. "Rakennelmat toimivat poistumisteinä ( torilta toriparkkiin ja päinvastoin), ovat porrashuone- ja huoltorakennuksia eikä niitä ole tarkoitettukaan torin vetonauloiksi", hän tähdentää. Että silleen. Varovaisen myönteisiäkin arvioita on ollut luettavissa, mutta kauniiksi en ole kuullut niitä kenenkään sanovan. "Kuin parakkiluokkia tai vaarallisten kemikaalien kierrätyspisteitä", toteaa paikallinen kirjailija paikallislehden kolumnissaan. Olen samaa mieltä.   

Vai olenko sittenkään? Viikko sitten hautausmaalta palatessani kauppatori kylpi auringonpaisteessa, ihmiset istuskelivat joutilaan näköisinä torikahviloissa, myyntikojuja oli vielä harvakseltaan, kukkiakin vain parilla kauppiaalla, mutta tila ja valoisuus tekivät vaikutuksen. Ja torin kulmalla seisonut (yksi niistä neljästä) parakkimainen harmaa rakennelma näytti lähes juhlalliselta. Mikäs tunne tämä tämmöinen nyt on, kysyin itseltäni. Minäkö en muka enää inhoakaan toriparkin porrashuonetta? Yhtäkkiä en tiennyt, mitä ajatella, mitä mieltä siitä oikeasti olen. Onhan se ruma, sitä ei voi kieltää, vai olisiko rumankaunis osuvampi ilmaisu?  Porrashuoneet kaipaisivat ympärilleen viheristutuksia ja kukkasia, jolloin harmaa tausta olisi ehkä selkeämpi kuin joidenkin ehdottamat värikkäät seinägraffitit tms. Matalissa betonilaatikoissaan värjöttelevät alkukevään orvokit eivät ole kyllin näyttäviä, mutta eiköhän kesä tuo kukkaset tullessaan ja torin laidalle istutetut hennot lehmuksentaimet avaa vihreät lehtensä, joten eletään toivossa.

Entä talvella? Alaston harmaa aukioko muulloin paitsi markkinapäivinä? Jotain vihreää harmaiden parakkien, anteeksi, porrashuoneiden ympärille voisi talveksikin istuttaa. Kiittelin edellisessä jutussani unkarilaisen ystävyyskaupungin keskusaukion kauneutta. Ehkä se ei kuitenkaan ole vertailukelpoinen kotikaupunkini keskusaukion kanssa, koska siellä ei tehdä kauppaa. Heillä kauppatori on  toisaalla ja ainakin eräänä 1990-luvun harmaana sadepäivänä näytti melkoisen ankealta paikalta sekin. 

Valitettavasti en voi liittää porrashuoneen kuvaa tämän jutun yhteyteen, kamerani on rikki enkä löytänyt googlestakaan kuvaa. 

JK. Oheinen kuva toriparkin suurimmasta porrashuoneesta löytyi Etelä-Suomen sanomien nettisivuilta, kuvaajan nimeä ei näkynyt.

Kesä tulee, kunpa vaaleanvihreään heppoiseen huntuun verhoutunut pihakoivu voisi pysyä yhtä utuisen kauniina koko kesän!

Pääsiäistunnelmia

Lumoavan kaunis, lenseän lämmin kesäpäivä Unkarissa. Istun ulkoilmaravintolassa vanhan ystäväni kanssa. Vaikka näytämme nuoremmilta, mitä ikävuotemme edellyttäisivät, en malta olla kysymättä, olenko hänen mielestään vanhentunut sitten viime näkemän. Hän vakuuttaa minun olevan kauneimmassa aikuisiässäni ja pysyvänkin sellaisena ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Siinä ruokaa odotellessamme haluaisin vielä kysyä, mistä hän tiesi tulla tähän kaupunkiin vaikka en ollut ilmoittanut saapumisestani,  mutta hän nousee pöydästä anteeksi pyydellen, sanoo "mosom a kezemet" eli käyn vain pesemässä käteni ja poistuu. 

Hän ei ehdi tulla takaisin kun herään kotona omassa sängyssäni! Ikkunan takana sataa räntää. On pääsiäislauantai. Olisiko hektisen pitkäperjantain päätteeksi katsomani, lempinäyttelijäni Maggie Smithin tähdittämä elokuva "Kvartetti" heijastunut uneeni? Kun aamukahvin jälkeen avaan sähköpostini, mitä ihmettä, siellä on viesti Unkarista! Ei kuitenkaan kyseiseltä henkilöltä, vaan tuttavapariskunta toivottaa  minulle ja osoitetiedoista päätellen muutamalle kymmenelle muulle suomalaiselle Unkarin ystävälle "kellemes húsvétot!" Hyvää pääsiäistä. Viestin mukana on kuvia heidän kotikaupunkinsa Pécsin kauniisti restauroitujen vanhojen talojen reunustamalta keskusaukiolta. Aukiota koristavat iloisen kirjavat  orvokki-istutukset sekä kolme jättiläiskokoista pääsiäismunaa! Jos oikein ymmärsin, pääsiäisen aikaan liittyvää ystävyyttä, rakkautta ja iloa symbolisoivat munat ovat horvatialaisten taiteilijoiden ja matkailuelinkeinon lahja pécsiläisille ja kaikille kaupungissa vieraileville. Muniin on maalattu naivismisen herttaisia, kodikkaita kylänäkymiä. Kuvatekstissä kerrotaan, että näitä jättiläiskokoisia, omille alustoilleen pystytettyjä maalattuja pääsiäismunia on myös muualla maailmassa kaupunkien aukioilla.

Vaan ei meillä. Kotikaupunkini runneltua keskusaukiota koristaa neljä rumaa harmaata "parkkiluolan porrashuonetta." Niitä katsellessa tulee pakostakin mieleen, että tiesivätköhän toriparkin puolesta äänestäneet päättäjät, miltä maanalaisen pysäköintihallin maanpäällinen osa tulisi näyttämään! Toisaalta, keskeneräistä  työtä ei tule arvostella, joten odotetaan vielä muutama viikko ja palataan sitten, toriparkin avajaisten jälkeen asiaan.

Riemukasta pääsiäistä!

Pieniä suuria asioita

Olen kaivellut jutun juurta mieleni uumenista kuin multaa kukkapurkin pinnalta, mutta mikään aihe ei ole ottanut tulta niin että sillä olisi voinut kunnolla räväyttää. Räväyttää niin että nekin jotka tähän asti eivät ole blogissani vierailleet, olisivat heti otsikon nähtyään kilvan rynnineet paikalle. On siis tyytyminen pieniin arjen asioihin, kuten kukkamullan vaihtoon, mikä toteutettuna ei tosin  ihan pieni asia olekaan. Sottaista ja rasittavaa puuhaa, mutta palkitsevaa kunhan sen on saanut tehtyä ja jäljet siivottua.

Ainoa minkä vaihdoin isompaan ruukkuun ja uuteen multaan, on posliinikukka, muut saivat tyytyä pelkän pintamullan vaihtoon. Kasvi komeilee nyt naapurirapun rouvan lahjoittamassa kehikossa, jossa voisi vaikka ryhtyä kukkimaan. Vaan kun ei voi. Puutarhuriystäväni sanoi posliinikukan jurottavan (siis vihoittelevan?) aina mullan vaihdon jälkeen eikä ehkä kukkivan ennen kuin seuraavana vuonna!

Luin tässä välillä paperille painetun päivän lehden, laitoin kakkoskahvin tippumaan. Ja kas vain, tietokoneen ruutuun jämähtänyt facebook-aukeama oli sillä aikaa alkanut rullata taas!  Silmäilin ylen uutiset, iltapäivälehtien otsikot, vastasin siskon lähettämään sähköpostiin sekä puhelimeen, jossa naisääni kertoi minulle karttuneen niin paljon bonuksia, että saisin minulle tutun lehden siihen ja siihen hintaan. Vastasin että kyseinen lehti ei ole minulle tuttu eikä minulla nyt ole varaa siihen tutustuakaan. Fiksu myyjä, uskoi asian yhdellä selittämällä ja toivotimme toisillemme hyvää  päivän jatkoa. Onnittelin itseäni siitä että olin kohtalaisen nopeasti osannut vastata uuteen puhelimeeni, joka ei ole älyselleinan vaan niin älytön, että sen toiminnoissa ei tunnu olevan  logiikkaa lainkaan. Ehkä kyse on kuitenkin vain harjoituksen  puutteesta. En yleensä katso aamu-televisiota, en avaa radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Mutta nyt oli tehtävä poikkeus, halusin katsoa erään aiemmin esitetyn ohjelman, jonka tietysti olisi voinut etsiä yle-areenastakin, mutta telkassa on terävämpi kuva. Tosin tämä surffailu siellä sun täällä voi kohta olla taakse jäänyttä elämää, mikäli Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" Finlandiapalkitun romaanin tulevaisuuden visioihin on uskominen.

Tulevaisuudessa älypuhelimet, läppärit, tabletit ja telkkarit korvaa nimittäin pieni sukkulanmuotoinen iAm-niminen laite, jonka kaksi pientä tassua kiinnitetään korvien taakse ja kas, kadulla hölkätessäsi voit samalla lukea kirjaa tai päivän lehteä, katsella formula-ajoja, bongailla ja postailla kaikkein moderneimmissa some-sovelluksissa, tarkistaa sähköpostit, vastailla niihin, kuunnella musiikkia, viestitellä ja jutella kuten ennen vanhaan puhelimessa. Ja aamiaispöydässä jossa äiti arvailee lapsen lyhyiden ynähdysten ja lasittuneen katseen johtuvan joko liian vähästä yöunesta, kavereiden kanssa nautitusta alkoholista tai - herravarjele huumekokeiluista- lapsi yksinkertaisesti vain katselee mielileffaansa! Ja tylsiksi käyneissä illan istujaisissa voit kenenkään huomaamatta välillä piipahtaa iAm:n välittämillä viihdesivustoilla, hartaustilaisuudessa tai jalkapallo-ottelussa. Eikä tarvita muuta kuin että ajatuksesi vain hipaisee uusien lenkkikenkien ostoa, silmiesi eteen alkaa vyöryä eri liikkeiden toinen toistaan houkuttelevampia lenkkaritarjouksia. Ja näkökentän ala- ja ylälaidasta, oikealta ja vasemmalta voit vain hiukan katsettasi kääntämällä valita mitä ikinä mieleen juolahtaa oheis- ja erikoistoimintoja. Onneksi aivojen näkö- kuulo ym. hermojen kautta välittyvän elävän kuvan  läpi voi halutessaan katsoa niin että ei törmää vastaantulijoihin. Minulle ei selvinnyt tai en vain muista, pitikö kirjassa kuvailtua laitetta kuljettaa mukana vai voiko sen jättää kotiin. Päähän kiinnitettävät pienen pienet tassut ainakin taisivat olla langattomat.

Edellä mainitsemani 557 sivun paksuinen kirja piti otteessaan alusta loppuun asti. Pelottavia tulevaisuuden visioita tärkeämpänä koin kirjassa kuvatun ihmissuhteiden kipeyden kaikkine seuraamuksineen. Muita teemoja ovat eläinkokeet ja niiden vastustus, eri kulttuureiden riemastuttavatkin yhteentörmäykset jne. Niinkö se todellakin on, että "maailmaa hallitsee sattuma ja mielivalta", kuten joku kirjan henkilöistä toteaa? Kaiken kaikkiaan mahtava lukukokemus, jonka sulattelu ottaa aikansa, vasta sen jälkeen voin tarttua toiseen kirjaan. Postiluukusta rapsahti juuri Suomi-Unkarilehti, jonka yleensä luen kannesta kanteen. Sitä ennen kuitenkin sauvakävelylenkille!  

Kevään kohinaa

- Anna maaliskuu tänne! Minä katson maaliskuuta! Juuri puhumaan oppinut kuopukseni seisoo lattialla peppu kenossa, osoittaa pullealla sormellaan seinäkalenteria. Oli kuullut aikuisten puhuvan maaliskuusta. En muista, annoinko kuvakalenterin hänelle katseltavaksi vai yritinkö muulla tavoin kääntää energisen pikkumiehen huomion toisaalle. 

Vuodet, vuosikymmenet viuhuvat ohi sitä nopeammin, mitä enemmän itselle tulee ikää, kuukausi on enää yksi hujaus vain.  Tämän vuoden tammikuussa meitä oli koolla kolme sisarta kuin Tsehovin näytelmässä, en osaa määritellä, kuka oli kukin. "Rautarouva" täytti pyöreitä vuosia ja helmikuun "juhlaviikolla" oli tanssinäytös ja itsellänikin pari merkkipäivää. Vaan yksi oli juhla ylitse muiden; vanhojenpäivän tanssiaiset! Olin koulun juhlasalissa katselemassa kun viehkeät iltapukuiset daamit leijuivat tanssin pyörteissä kavaljeeriensa johdattelemina. Kotiin palattuani koin itsekin olevani vielä nuori ja menossa mukana!  

Jotkut ovat paheksuneet juhla-asujen prameutta ja niihin  käytettäviä rahasummia. Lehdissä kerrottiin, että monelta tytöltä pukuun, kenkiin, kampaukseen ja meikkiin hupeni satoja euroja. Heistä, jotka ostivat pukunsa netistä käytettynä tai se "tuunattiin" sukulaistädin vanhasta puvusta, tai jotka ompelivat puvun itse, ei  juurikaan ole kerrottu. Kampauksesta joutui maksamaan, ellei lähipiirissä ollut kampaustaitoista henkilöä, mutta senkin samoin kuin juhlameikin moni oli varmaan taiteillut itse. Ja vanhat, jalan muotoon mukautuneet kengät ovat tanssiessa paremmat kuin upouudet. Ja miksi ihmeessä he, jotka voivat ja haluavat satsata satoja, ehkä tuhansia euroja juhla-pukeutumiseensa, eivät saisi sitä tehdä! Onhan sillä myös ompelijoita, kampaajia ym. työllistävä vaikutus. Tanssin ilo ja hurma, nuoruuden into ja raikkaus, joita tilanteen aiheuttama hienoinen jännitys vain korostivat, olivat pukujakin kauniimpaa katseltavaa. Monen tytön elämässä se saattoi olla ainoa tilaisuus pukeutua prinsessaksi.

Tanssit ovat 1920- ja 30- lukujen salonkitansseja, tanssiaispuvut tätä päivää. Aikaisemmin lukion tokaluokkalaiset, joista tuli koulun vanhimpia, myös pukeutuivat vanhoiksi eikä tansseja liene tuolloin  järjestetty lainkaan. Olisiko seuraava trendi se, että tanssiaispuvutkin ovat vuosisadan alusta tai jopa sitäkin varhaisemmalta aikakaudelta?

Mutta juhlahumun jälkeen arki muistutti olemassaolostaan monin tavoin: Minua uskollisesti yli kymmenen vuotta palvellut nokialaiseni, taskun pohjalle somasti soljahtanut pieni harmaa olento vetelee viimeisiään. Tosin ei sen tarvinnut ilkosillaan taskun pohjalla olla, lapsenlapset olivat lahjoittaneet sille mustapohjaisen, valkopilkkuisen kotelon, jossa se pötkötti kuin vauva kopassaan. Mutta eilen siitä irtosi näppäin, jonka sain kyllä maalarinteippipalan tukemana upotettua takaisin paikalleen, lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin se irtoaa uudestaan. Älypuhelin on turhan kallis ja toiminnot monimutkaisia, olkoonkin että niiden opetteleminen voisi olla hyvää aivovoimistelua. Suunnitelmissani on kuitenkin kännykkä, jossa on selkeät numerot ja kamera. Digikamerani patteritkin nimittäin pysyvät kolossaan enää vain maalarinteipin avulla. Kamera on kuitenkin toiminut moitteettomasti paitsi että helmikuun kuvien siirtäminen  tietokoneelle ei enää onnistunutkaan. Silmälaseista oli huomaamattani tipahtanut toinen nenänviereinen pieni läpinäkyvä muoviläpyskä ja rautakoukku alkoi hiertää nenänviertä. Mutta yllätys yllätys, monen päivän perästä läpyskä löytyi eteisen matolta! Kovin tehokkaasti ei siis koskaan kannata imuroida. En kuitenkaan saanut kiinnitettyä sitä paikalleen, joten silmälasiliikkeeseenkin on asiaa. Kun tähän lisätään, että kuntopyörän satulassa on irvokkaan näköinen halkeama, mutta mustalla angoramyssyllä peitettynä satula näyttää suorastaan juhlalliselta. Kunnes halkeaa lisää... Sängystä irtosi jalka, mutta sen sai onneksi ruuvia kiristämällä paikalleen. On vain nukkumaan käydessä muistettava nostaa sängyn kulmaa, varmistettava että jalka nousee sängyn mukana. Ellei, ruuvia on kiristettävä taas. Onneksi omat jalkani toimivat niin että saan tehtyä päivittäisen sauvakävelylenkkini. Parin viikon kuluttua saapuvalle talvilomavieraalle on siis pitkä lista hommia hoidettaviksi.

Mutta yhdet helmikuiset juhlat ovat vielä edessäpäin! Sitten voikin jo vaihtaa seinäkalenterin talvisen maiseman maaliskuiseen rantakuvaan. Kullanhohtoinen kaislikko, kallioiden välisestä poukamasta jää on jo sulanut, olen kuulevinani kevään kohinaa...

Ei ruusu mutta kukka kuitenkin

Katseltuaan takapihan kesäistä kukkaloistoa keittiön ikkunan ainoa viherkasvi, kaislan sukuinen hapsiainen päätti hänkin syksyn tullen ryhtyä kukkimaan. Odotin innokkaana kukkavanan päässä olleen nupun aukeamista, mutta yllätys oli melkoinen. Nupusta työntyi esiin muutama nuppineulan pään kokoinen vaaleanvihreä pallero! - Jos tuo on sun kukkasi, niin kiitosta vaan, ilkuin. Ilmeisesti kaislansukuinen tulkitsi ironiani ihailuksi, koska alkoi välittömästi puskea uutta kukkavanaa. Mutta minkä kukka kauneudessa häviää, sen se kestävyydessä voittaa. Takapihan metsänreunan valkovuokoista, kieloista, pihlajankukista ja pyöreälakista kiveä ympäröineistä villiruusuista ei ole kuin muistot jäljellä ja ruusunmarjatkin ovat aikapäiviä sitten jäätyneet lumen alle, mutta kaislan kukkaset huojuvat ikkunalasia vasten, hiukan kuivahtaneina, mutta tallella vielä kaikki. Ja kolmannen pitkän hapsiaisen päähän aukeaa kohta uusi kukka.

"Minä olen paennut ja ottanut osan aarteistani mukaan, muistoni ja hullun haluni säilyttää, kuvata ja tallettaa. Me kaikki saatamme kuolla mutta näillä sivuilla meidän hymymme, puheemme , rakkautemme jatkuu."

Ote on Anais Nin´in päiväkirjasta. Sama tallettamisen, muistiin merkitsemisen kaipuu minullakin. Olen taas kerran lukenut kaikki päiväkirjani läpi, seurauksena pari kolme muovikassillista paperisilppua, jäljellä kirjat, joita lukiessa tuli iloinen, hyvä fiilis tai joissa jälkipolvia ajatellen oli merkittäviksi kokemiani asioita. Ne haluan säilyttää, jo unohtamiani ahdistavia muistoja en. Tosin jonkin kauniskantisen, ehkä lahjaksi saadun kirjan hävittäminen arvelutti, mutta jos sisällöstä puolet on matkan varaamisen ja mahdollisen peruutuksen vatvomista, toinen puoli hallitsematonta lötinää, parempi hävittää koko kirja. Joitakin kirjoja lukiessa tuntui että aivan kuin minulla olisi ollut aivoissa aukko ja kaikki ajatukseni olisivat valuneet paperille. Jokaista lenkillä käyntiä, kauppareissua ja parvekkeella piipahdusta ei todellakaan tarvitse tallettaa, ellei siihen sisälly aivan erityistä nostetta. Kun taas jokin sinänsä pieni asia, kuten keittiön ikkunan kaislansukuinen, suorastaan vaatii tallentamista.

Lukiessani olen nauranut, itkenyt, hävennyt, hymyillyt, kädet jännityksestä täristen avannut seuraavan kirjan. Kaikki muu lukeminen sai jäädä kun narsisti hekumoi omissa muistoissaan! Monen hävitetyn kirjan mukana meni tapahtumia, ajatuksia ja oivalluksia, jotka olisi voinut tallettaa toisaalle, mutta se olisi ollut turhan hankalaa. Ylipyyhkimisiä, välistä revittyjä lehtiä tai roskiin koko tekele! Olen joskus kokeillut päiväkirjan kirjoittamista tietokoneella, jolloin editoiminen olisi helppoa, mutta ei, käsinkirjoitettu vihko tai kirja sen olla pitää. Kierrekantinen vihko on kirjoittaessa käytännöllinen, mutta hävittäessä ongelmallinen, metallikierteet kun pitää irroittaa metallijätteeseen. Myös joidenkin kirjojen paksut pahvikannet ovat työläitä hävittää, varsinkin jos on kirjoittanut sisäkannetkin tekstiä täyteen, silloin ne haluaa silputa mahdollisimman pieniksi palasiksi. Heitin silppujen sekaan muutaman suodatinpussin kosteine kahvinporoineen, vaikka tuskinpa kukaan olisi niin kiinnostunut päiväkirjoistani, että kaivaisi pussien sisällön esiin ja alkaisi sovitella palasia kohdalleen!

Koska viihdyin niin hyvin päiväkirjojeni parissa, päätin jatkaa niiden kirjoittamista. Mutta en enää hankalasti hävitettäviin kierrekantisiin, en kauniisiin kovakantisiin, vaan lähikaupan ohuisiin ruutuvihkoihin. Niitä myydään sekä musta-, sini- että vaaleanpunakantisina, maksavat euron kappale. Ne on helppo joko säilyttää tai hävittää. Nuorena jolloin kuvittelee kirjoittavansa ikuisuutta varten, tallettaa muistonsa kauniskantisiin, upeisiin kirjoihin. Tässä iässä alkaa suunnitella omaa kuolinsiivoustaan, harkita millaisen muiston itsestään haluaa jälkipolville jättää. Ja tässä iässä iloitsisin, jos äitinikin olisi pitänyt päiväkirjaa tai jos häneltä olisi jäänyt edes muutama joko isälle "sinne jonnekin,"  tai siskoilleen kirjoitettu kirje, mutta ei mitään muuta kirjallista aineistoa kuin jokunen minulle osoitettu joulu- tai syntymäpäiväkortti. Isältä ei senkään vertaa. Edesmenneeltä tädiltäni on onneksi tallella muutama kirje, runoja ja pakinoita.

Luku-urakan jälkeen olin pari päivää kuin tyhjän päällä. Luin Anita Konkan "Unennäkijän muistelmat." Jos se olisi ollut luettavana silloin kun itsellänikin oli vielä muitakin kirjallisia tavoitteita kuin päiväkirja, olisin ehkä nauttinut siitä enemmän. Nyt "miten minusta tuli kirjailija" ei sytyttänyt, mutta mielenkiintoinen kirja kaikkine aikalais- ym. kuvauksineen se kuitenkin oli.

Tammikuun luminen luonto kietoutuu siniseen hämärään. Sytytän kynttelikön, jonka tuikut heijastuvat monininkertaisina ikkunalasiin, kastelen keittiön ikkunan kaislansukuisen. Lähikaupan myyjä, jolta sen eräänä keväänä ostin, ei tiennyt sen nimeä, mutta tiesi että se vaatii runsasta kastelua. Koen kohtalonyhteyttä sen kuivahtaneiden, mutta sitkeiden kukkien kanssa.

Apua, olenko tullut vanhaksi?

- Saanko auttaa? Nuori mies tarjoaa kättään portaiden alapäässä. - Ei... ei kiitos, pääsen kyllä. Mene sinä vain edeltä, soperran vastaukseksi ja hän, joka ikänsä puolesta voisi olla lapsenlapseni, harppoo musiikkikoulun jyrkät portaat kaksi askelmaa kerrallaan ylös. Yläkerran aulassa tuttu rouva odottelee matinean alkua. Siitähän se olisi riemu ratkennut jos olisin tulla tupsahtanut  rappusista käsi kädessä tuon nuoren miehen kanssa! Tiedä vaikka paikalla ollut ilmaisjakelulehden toimittaja olisi räpsäissyt meistä kuvan ja rengastanut jommankumman kahvipaketin saajaksi seuraavan viikon lehteen.

 - Ne tarjoavat nyt apua kun televisiossa on meneillään se kampanja, tuttavani toteaa kun mainitsen  hänelle saamastani tarjouksesta. - Ihan hyvä asia, mutta että minulle? Että näytänkö minä muka niin vanhalta ja huonokuntoiselta että...? Tuttavani alkaa puhua muista asioista, mutta pieni vino hymy paljastaa vastauksen. Hämyisessä rappukäytävässä poika tuskin oli nähnyt potkukelkan jälkiä naamallani, mutta oli ilmeisesti päätellyt minut apua tarvitsevaksi vanhukseksi kun selkä kumarassa olin kopsutellut lunta jaloistani. Ryhti ja jalkaterien asento, ne kun muistaisi aina pitää ojennuksessa ja kävellä pitkin vauhdikkain vedoin eikä töpötellä varovaisin tipun askelin jalat levällään! 

- Ihan pirteältähän sinä näytät, kotikadulla vastaan tullut puolituttu nuorehko nainen toteaa. Miltäs minun sitten pitäisi näyttää? Naisella on ollut jo vuosien ajan tapana ilmeisesti ihan silkkaa ystävällisyyttään tiedustella vointiani aivan kuin olisin joku haudan partaalla hoippuva mummo, mikä ilmeisesti hänen mielestään olenkin. Mutta nyt tunnen itseni nuoreksi ja onnelliseksi, olen saanut lääkäriltä hyviä uutisia; poskestani poistetusta luomesta ei löytynyt mitään jatkotoimenpiteitä aiheuttavaa! - Ihan pirteältähän sinäkin näytät, huomautan naiselle ja kiiruhdan bussipysäkille kevyin varpain.

- Voinko saattaa teidät kadun yli? Nuori tyttö kysyy ystävällisesti  hymyillen. - Miksi? - No kun on noin vilkas liikenne ja ajotie voi olla liukas, tyttö selittää. - Mutta kun minä en ole menossa kadun yli,  kivahdan. - Olen menossa tuohon ruokakauppaan ja sieltä tämän kadun puoleiselle bussipysäkille niin että kiitos vaan. Että näin siinä käy, mummot ja papat pillastuvat kun heitä yrittää auttaa, arvaan tytön ajattelevan. Ruokakaupan kassalla minulta  palaa lopullisesti pinna kun liuta arviolta ysiluokkalaisia poikia rientää auttamaan ostosteni pakkaamisessa. Huidon viininpunaisella vuittonlaukullani (se mitä vuittonia ole, vaan Anttilan alesta ostettu kassi), menettekös siitä, hus hus! Haluan pakata ostokseni, sujauttaa siivelliset tai siivettömät pikkuhousunsuojani kassiini ihan itse! Muistan paikallislehdessä olleen kuvan naisesta, joka oli ilahtuneena ottanut nuorten tarjoaman ostosten pakkausavun vastaan ja omaatuntoani alkaa soimata, mutta pojat ovat jo siirtyneet tarjoamaan apuaan toisille asiakkaille. Puuttuu vain että vastapäätä asuva, minua huomattavasti nuorempi  herrahenkilö alkaa soitella ovikelloani ja tiedustella vointiani ja minun on joka aamu pukeuduttava ja kammattava hänen tiedustelukäyntiään varten! Mutta hän pysyttelee kotikolossaan kuten tähänkin asti. Tervehditään kun satutaan samaan aikaan rappuun, ehkä vaihdetaan pari sanaa säästä, joskus jostain taloyhtiön asiasta. Vuosia sitten ehdottamistani sinunkaupoista huolimatta hän teitittelee minua edelleen, (onneksi ei sentään hänettele.)

Tässä vaiheessa lienee aika paljastaa, että edellä kertomani kohtaukset, ensimmäistä musiikkikoulun rappukäytävässä sattunutta tapausta lukuun ottamatta ovat  mielikuvitukseni, kieroutuneen  huumorini tuotosta kaikki! Mutta saattaisivat olla tottakin. Televisiokampanjan herättämässä hetkellisessä auttamisen innossaan nuorten voi olla vaikea hahmottaa, kuka oikeasti tarvitsee apua kuka ei, varsinkin kun ne todelliset avun tarvitsijat, he jotka siitä eniten iloitsisivat, ovat katseilta piilossa neljän seinän sisällä, kuka missäkin palvelu- tai hoivalaitoksessa tai omassa kodissaan. En katsonut kyseisen kampanjan kaikkia osia, mutta ne mitä katsoin, olivat ajatuksia herättäviä, olkoonkin että pelkkä hyvä tahto, iloinen hymy ja kauniit ajatukset eivät riitä silloin kun tarvitaan tekoja. Mutta onneksi on vielä ihmisiä, jotka pyyteettömästi auttavat yksin eläviä avun tarvitsijoita. Marizan kirjoitti taannoin samasta aihepiiristä omassa blogissaan.

"Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori." (Helena Anhava, runot 1971-1990. Otava 1990)  Muistan valkotukkaisen, kumaraan painuneen Elvi-tädin, joka miehensä ja poikansa kanssa aikoinaan vieraili perheemme luona. Elvi-täti pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi kuvaansa ja totesi: "Mun tukka on ihan kamala!" Saatoin melkein nähdä nuoren tytön, joka hän kerran oli ollut, kurkistavan sieltä ryppyjen takaa kuin veden alta, huudahtavan nuo samat sanat. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä, eivät ne mihinkään katoa, vaan ovat ikäkerrostumien alla tallella kaikki. Elvi-täti oli vuosiltaan vanha, mutta mieleltään nuori. Samoin kuin Linnan kutsuilla suomalaiset hurmannut 102-vuotias Hannes Hynönen ja monet monet muut. Myöhemmin Elvi-täti sairastui, makasi dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla, ei tuntenut häntä katsomaan tullutta miestään, poikaansa, ei muistanut koskaan naimisissa olleensakaan! Eli nuoruusmuistoissaan.

Vaikka tällä hetkellä olen toimintakykyinen, tulevaisuus pelottaa. Jos jonakin päivänä oikeasti tarvitsen apua rapuissa, katua ylittäessä, ostoksia pakatessa eikä ole ketään, kehen turvautua,  silloin vitsit ovat vähissä. Tai makaan kotini lattialle tuupertuneena eikä kukaan kuule avunhuutojani, tai ei reagoi niihin, minulla ei ole turvaranneketta, kännykkä on toisessa huoneessa... Läheistenikin elämäntilanteet saattavat muuttua eivätkä hekään ehkä enää voisi olla  auttamassa, välittämässä kuten tähän asti sairastuttuani ovat olleet. Voi vain toivoa, että television välittämiskampanjasta olisi jäänyt edes pienen pieniä ituja elämään, kasvamaan nuorten  mielissä aidoksi muista ihmisistä välittämisen, auttamisen haluksi. Vapaaehtoiseen apuun ei kuitenkaan voi koskaan täysin turvata, vaan yhteiskunnassa rahan ja voiton tavoittelun tilalla tai ainakin niiden rinnalla olisi päämääränä oltava ihmisarvoisen kohtelun, hoidon järjestäminen kaikille apua tarvitseville. Toiveajattelua?  Siltä se ikävä kyllä, tämänhetkisen suuntauksen mukaan yhä enemmän tuntuu.  

Tulevaisuuden visioistani huolimatta oikein hyvää loppuvuotta ja Onnellista uutta, alkavaa kaikille!

Joulupukin kuiskaukset

Kuvittelin oman paikkakunnan kirjailijoiden uutuuksien olevan näyttävästi esillä kirjakaupassa, vaan eivätpä olleet. Kassoilla oli jonoa, myyjiä ei näkynyt, pitkähkön haeskelun jälkeen löysin etsimäni kirjan hyllyltä lattianrajasta. Kyseinen kirjailija on sentään ehdolla valtakunnallisessa kilpailussa ja toinen, jonka kirjoja ei myöskään ollut esittelyissä, oli yksi nuoriso-Finlandian ehdokkaista. Esittelypöydillä ja vitriineissä komeilivat tunnetummat nimet, kirjat, joista ja joiden tekijöistä on koko syksy kohkattu valtakunnallisissa medioissa, varmat myyntimenestykset.

Kirjakaupasta lähdettyäni etsiskelin postilaatikkoa, johon voisin pudottaa joulukorttikuoreni, vaan en nähnyt ainuttakaan.  Aikaisempina vuosina niitä on sentään ollut katujen varsilla. Toriparkkityömaan toisella puolella olisi ollut laatikko, johon pudotetut kortit saavat jouluseimileiman, mutta en halunnut kävellä sinne asti, kauppakeskus Trion postitoimisto olisi lähempänä ja minulla oli Trioon muutakin asiaa. Postilaatikkoa ei tosin sielläkään ollut, virkailijoille oli vuoronumerot, jonoa jokaisella. Näin jonkun naisen jättävän joulukorttikuorensa oviaukon vieressä olleeseen tyhjään pahvilaatikkoon, tein samoin, ja minun jälkeeni moni muukin jätti korttikuorensa siihen niin että pian niitä oli siinä melkoinen keko, joten eivätköhän ne siitäkin kulkeutune lajittelukeskukseen. Samassa kerroksessa on terveyskioski. Poskestani oli puolitoista viikkoa sitten poistettu luomi, aikomus oli nyt otattaa tikit pois, mutta terveyskioskissa oli meneillään flunssarokotukset, kaikki muut toimenpiteet tulisi hoidattaa terveyskeskuksessa. Tuskinpa sinne ilman ajanvarausta kannattaisi mennä, joten päätin pitää tikit ensi viikkoon asti, lupailivat silloin hoitaa asian kyseisessä kioskissa. Samalla voisin katsastaa joulukylän, jota parhaillaan pystytettiin Lanun aukiolle ja joka puolivalmisteisenakin näytti varsin houkettelevalta. Käväisin Lidlissä ostamassa kuorrutettuja kanaleikkeitä ja tummaa suklaata ja tulin kotiin.

Istahdin koneen ääreen aikomuksenani kirjoittaa blogijuttu. Mutta en ehtinyt alkulausetta pitemmälle kun jo tukahdutetuksi luulemani vaatimus itse tehdystä lanttulaatikosta nosti mielen uumenista päätään. Että mitä ihmettä tämä nyt on? Eikö kaupan laatikko muka kelpaa? Kyllä se vuosi sitten kelpasi eikä joulu siihen kaadu vaikkei tarjolla olisi laatikon laatikkoa, puhuttelin itseäni. Mutta vaatimus vain kasvamistaan kasvoi eikä auttanut muu kuin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä lanttuja ostamaan! Joskus olen ostanut torilta, pyytänyt myyjää pilkkomaan ne pieniksi, mutta kun torikin vielä toistaiseksi on missä on, ostin lähikaupasta kolme lantunpäätä sisältävän pussin ja kermapurkin. Lanttulaatikkoni ohje on 60-luvun Pirkka-lehdestä eikä siihen taatusti käytetä kevyttuotteita.

Enpä minä niille lantuille veitsilläni mitään mahtanut, mutta nokkela neuvot keksii! Aikani pähkäiltyäni sain suurella työllä ja vaivalla ne  kuorittua ja laitoin kokonaisina kiehumaan. Vaikka monikaan asia ei ole enää kuten ennen, jouluinen lantun tuoksu on entisenlaisensa! Kun ne olivat hiukan pehmenneet, palastelin veitsellä pienemmiksi ja jatkoin keittämistä. Samalla kuuntelin Hannu Lehtosen leppeän lämpimällä äänellä laulamia vanhoja tuttuja joululauluja, joukossa jokunen uusikin. S-kaupan asiakkailleen lahjoittamalla levyllä myös laulujen sovitukset, samoin kuin säestys ja hienot välisoitot ovat tunnettujen tekijöiden käsialaa. Lanttulaatikkoa valmistaessa ja jälkiä siivotessa menikin  koko ilta ja menin väsyneenä mutta onnellisena nukkumaan.

Lanttulaatikon myötä muutkin joulusuunnitelmani menivät uusiksi tai paremminkin; minulla ei ole suunnitelmia lainkaan. Joulu saa muodostua mieleisekseen, katson mitä minäkin päivänä sen eteen  mieleni tekee tehdä. Eläköön valinnan vapaus! Leivonko pipareita ja jos, niin niitäkö perinteisiä, suuritöisiä mausteisia joulupiparkakkuja vai joulupukin kuiskauksia vaiko molempia vai en kumpiakaan? Ei ole ilmojen haltijakaan osannut päättää, onko maiseman oltava musta vai valkoinen. Eilisen vesisateen ja pimeyden jälkeen tänä aamuna luonto hohtaa valkoisena ja lisää lunta tulee koko ajan. Lumipeite lienee kuitenkin väliaikainen, sillä ensi viikolle on taas luvattu lämpöasteita. Mutta joulu tulee, ikkunan alla amaryllis availee kukkanuppujaan! 

Siltä varalta että joku toinenkin haluaisi leipoa joulupukin kuiskauksia, (olin kirjoittaa kiusauksia, voivat ne toki niitäkin olla) liitän jostakin lehdestä joskus löytämäni ohjeen tähän perään.


Joulupukin kuiskaukset (60 kpl)


200 g voita, 1 dl sokeria, 1 muna, 1 prk (160/90g) punaisia kirsikoita, 4 ja 1/2 dl vehnäjauhoja, 1 dl kookoshiutaleita, puolitoista teelusikallista leivinjauhetta. Reunoille kookoshiutaleita.


Valuta kirsikat hyvin ja imeytä niiden pinnasta kosteus talouspaperiin. Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna hyvin vatkaten. Hienonna kirsikat ja lisää ne taikinaan. Sekoita jauhot, kookoshiutaleet ja leivinjauhe keskenään. Lisää seos taikinaan ja sekoita tasaiseksi. Ripottele pöydälle hieman kookoshiutaleita ja pyöräytä niiden päällä taikinasta paksu, noin 30 sentin pituinen pötkö. Lisää pöydälle kookoshiutaleita vähän kerrallaan. Pyörittele taikinapötköä niin että hiutaleet tarttuvat siihen kauttaaltaan. Kääri taikina kelmuun ja anna jähmettyä pakastimessa 15 minuuttia tai jääkaapissa 1-2 tuntia. Leikkaa jähmettynyt taikina noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Aseta ne pellille leivinpaperin päälle, jätä niiden väliin hieman tilaa. Paista 200-asteisessa uunissa 7-10 minuuttia. Anna jäähtyä ritilällä. Säilytä jääkaapissa tai pakastimessa, josta pikkuleipiä voi ottaa sopivan määrän kahvipöytään. 


Olen leiponut kerran, olivat hyviä ja pehmeitä. Nyt väsähdin jo tätä ohjetta kirjoittaessani!
Onneksi illalla pääsen Musiikkimaahan nuorten muusikon alkujen esityksiä kuuntelemaan.

Hyvää, oman itsenne näköistä joulua jokaiselle, joko kuiskausten tai kiusausten kera tai ilman! 

Bussikatosten kunkut

    
Olin ollut kylässä toisella puolella kaupunkia, kävellä puuskutin iltapimeällä mäkeä ylös, pysähdyin välillä vetämään henkeä. Miten ylämäki nyt ottikin näin koville? Ehkä osasyy oli kova tuuli ja päin naamaa rätkittävä räntäsade. Onneksi mäen päällä odotti katettu bussipysäkki, joka oli suhteellisen siistissä kunnossakin. Penkki näytti kuivalta, mutta arvelin sen ehkä olevan liian kylmä istumiseen, joten päätin seisoskella katoksen alla tuulelta suojassa auton tuloon asti. Mutta toisin kävi.

Kaupan suunnalta lähestyi kookas mies. Ensin luulin hänen kantavan kakkulaatikkoa kun niin varoen sitä kuljetti, mutta kaljakorihan se oli. Hypähdin vaistomaisesti katoksen alta kauemmaksi kun väkevän viinan hajun ympäröimä, siististi  pukeutunut, ei vielä mikään ikäloppu herrahenkilö itseoikeutetusti valtasi katoksen, kävi keskelle penkkiä istumaan, asetteli kaljalaatikon maahan jalkojensa väliin. Nostin takin kaulukset pystyyn, vedin huppua lakin päälle, mutta tuuli repi sen saman tien takaisin niskaan, taivaalta tuiskuttavat jäiset pisarat pistelivät naamaa. - Kyllä on yläkerran ukko unohtanut miten talvea tehdään! Ensin pakkanen ja vasta sen jälkeen lumi,  eikä näin päin että ensin märkää lunta ja pakkanen sen päälle, hän huuteli katoksen alta. - Niin... liukastahan siitä tulee, totesin. Hän ilmoitti ilmaston muuttumisen olevan ihmisen aikaansaannosta, katsoi minuun aivan kuin olisin ollut syypää koko ihmiskunnan tekosiin. Kertoi olevansa  maalaistalon poika, joka kyllä tiesi mikä merkitys säätilojen seuraamisella syyskyntöjen ja muiden töiden kannalta on, ensin pakkanen ja sitten vasta lumi. - Ai jaa, sanoin.

Jos olin arvellut hänenkin tulleen bussia odottamaan, erehdyin. Hän repi pahvipakkauksesta oluttölkin, sihautti sen auki ja alkoi naukkailla.  Sisuni kuohahti. Teki mieli kysyä, että onko hänellä aavistustakaan, keitä varten bussipysäkkien katokset on rakennettu? Heitä ketkä odottavat bussia! Mutta olin hiljaa. Hän olisi saattanut tehdä tilaa vierelleen ja siihen en olisi mistään hinnasta mennyt, tai suuttua ja ties mitä siitä olisikaan seurannut. Ristinsieluakaan ei näkynyt missään, läheisen kaupan sulkemisaika lähestyi. Mies kertoi myöhemmin asuneensa varuskunta-alueella, olleensa armeijan palveluksessa. Just joo, upseeri ja herrasmies!  Komea upseeri hän on varmasti ollutkin. Ellei ole ollut upseerin autonkuljettaja, kengänkiillottaja tai mitä kaikkia tehtäviä  armeijasta mahtoi löytyäkään. Oli kuulemma ollut avoliitossa niihin aikoihin. Halusiko viestittää, että oli nyt vapaa? Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Siirryin vieläkin pari askelta kauemmaksi, en sanonut hänelle enää mitään. Tuuli ja räntäsade vain yltyivät,  eikä bussin valoja vieläkään näkynyt. Vaikka tavoilleni uskollisena olinkin pysäkillä liian aikaisin, kyllä sen nyt jo olisi pitänyt päätepysäkiltä tänne ehtiä. Bussien reitit ja aikataulut oli kesällä pistetty uusiksi, mutta mielestäni nämä iltavuorot olivat pysyneet ennallaan. Hytisin kylmissäni, mies huuteli jotain, mitä en yrittänytkään kuulla. Onneksi puhelin oli taskussani, ellei auto pian tulisi, menisin kaupan eteen, soittaisin sinne taksin itselleni. Vihdoin viimein linja-auton valot välkkyivät mäenrinteen talojen ikkunoihin! Auto pysähtyi katoksen eteen, luikahdin sisään ennen kuin ovi ehti kunnolla auetakaan. Katoksen alta upseeri ja herrasmies katsoi(ko?) kaihoten perääni. Ties miten houkuttelevalta minä hänen humalanhuuruisissa silmissään, kaukaisen katulampun kelmeässä valossa olin mahtanut näyttääkään!

Olin odotellut autoa kyseisellä pysäkillä ennenkin, mutta koskaan  bussikatosten kuninkaita tai kuningattaria ei ollut sattunut samaan aikaan paikalle. Kaupungissa markettien luona olevien  katosten alla heitä istuu penkin täydeltä lähes jatkuvasti eikä virkavalta pyynnöistä huolimatta voi, vai eivätkö haluakaan voida heille mitään? Bussien odottajat seisoskelevat kiltisti kauempana, perheenemännät roikottavat painavia ostoskasseja käsissään tai laskevat ne maahan, koska penkillä ei ole niille tilaa. Jos joku uskalikko tunkee itsensä tai kassinsa keskenään örveltävien kaljaveikkojen vierelle, joutuu vastailemaan heidän, useimmiten ihan hyväntahtoisiin kommentteihinsa. Harvoin bussipysäkkien kunkut nimittäin aiheuttavat matkustajille muuta harmia kuin valtaamalla heidän paikkansa, ryypiskelemällä, syljeskelemällä ja heittelemällä tupakantumppeja ympäriinsä.

Mutta jospa tämäkin ongelma poistuisi samalla kun toriparkki ja matkakeskus valmistuvat, kun Aleksista tulee, tai ei tule kävelykatu ja nyt autioina olevat keskustan liikehuoneistot täyttyvät uusista yrittäjistä. Kun koko kaupunki saa uuden ilmeen. Mutta jo nyt kaikki kaupunkibussit kiertävät, usein tyhjillään, rautatieasemalle rakenteilla olevan matkakeskuksen kautta. Niin tämäkin bussi, joka aikaisemmin ajoi Hollolankatua konserttitalon  pysäkin ja nykyisen linja-autoaseman ohi suoraan torille, ajaakin nyt ensin rautatieasemalle (kukaan ei jää siellä autosta eikä ketään tule autoon), sieltä ahtaiden katujen kautta Vesijärvenkatua alas, toriparkkityömaan ympäri Vapaudenkadulle, josta  starttaa oman asumalähiöni suuntaan. Ja kun menen täältä pohjoisen suunnalta bussilla kaupunkiin, on muistettava jäädä autosta pois jo entisen Kop:n kulmalla, muuten joutuu matkustamaan toriparkkityömaan ympäri ja bussi pysähtyy vasta  Vapaudenkadun loppupäässä, jatkaakseen Vesijärvenkatua ylös rautatieasemalle ja sieltä toiselle puolelle kaupunkia. (Lukija, pysyitkö tässä pyörityksessä mukana?) "Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa reittiuudistus käyttöön vasta matkakeskuksen valmistumisen jälkeen?" Kysellään paikallislehden mielipideosastolla.

Se hyöty reittien uusimisesta omalla kohdallani on, että nyt pääsen kotikadun pysäkiltä samalla bussilla keskussairaalalle, päivystyspoliklinikalle asti, aikaisemmin jouduin vaihtamaan torilla bussia. Jollain toisella suunnalla asuvalle tilanne on muuttunut päinvastaiseksi. Joidenkin on varattava entistä enemmän aikaa työ- ja koulumatkoihin, joidenkin matka taittuu entistä nopeammin. Kirjaston ja teatterin luokse, joiden lähettyvillä kauppatori vielä kevääseen asti sijaitsee, ei pääse bussilla lainkaan! Vaan joulu tulee tännekin, pukki saapui viime lauantaina toriparkkityömaan  läheiselle pienelle Lanun aukiolle. Samaan paikkaan pystytettäneen myös joulukylä kojuineen, ellei sen paikkaa ole jo siirretty tilapäistorille kirjaston ja teatterin väliin. Ja luntakin lienee luvassa, monen lumettoman viikon jälkeen tänä aamuna pihanurmikon päällä näkyy ohutta valkoista härmää.

Seuraelämää

Seurusteltuani tunnista toiseen sukulaisten, ystävien, tuttujen ja  tuntemattomien kanssa katsahdan ympärilleni; mitä ihmettä, minähän olen täällä yksinäni! Olen ollut sisällä koko sateisen  päivän, en puhunut kenenkään kanssa. Silti olen aivan näännyksissä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta mielipiteiden vaihdosta sähköpostin ja tekstarien välityksellä, surffailusta netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja lehtien sivustoilla. Facebookissa olen pistäytynyt tämän tästä katsomassa mitä toiset touhuavat, peukuttamassa siellä täällä, se kun on niin paljon vaivattomampaa kuin kommentointi. Lauantaina, vainajien päivänä seurustelin tuntikaupalla viisitoista vuotta sitten kuolleen tätini kanssa. Olimme sopineet että hävitämme toistemme kirjeet. Hän oli noudattanut sopimustamme, koska kirjeitäni ei hänen jäämistöstään löytynyt, minä en. Osan hänen kirjeistään olin kyllä hävittänyt, osan jättänyt muistoksi menneiltä ajoilta. Päätin täyttää tätini toivomuksen ja hävittää loputkin.

Vaan kuinkas kävikään! Revittyäni muutaman päätin säilyttää ainakin hänen Rhodokselta keväällä 1979 lähettämänsä kirjeen. Jo hänen ja aviosiippansa ensimmäinen lentomatka oli niin lennokkaasti kuvattu, että ei sitä raaskinut hävittää. Majoittuminen hotelliin, riemulliset retket, ihmiset, kukkien ihanuus ja paljous, liikenteen kaaos, meri joka sekä kiehtoi että pelotti. Vanha nainen taakkoineen hontelojalkaisen aasin selässä vuoristotiellä, palavasilmäinen tarjoilijapoika, jonka tätini oli kuvitellut panevansa pulloon ja tuovansa kotiin piirongin päälle. Kun kolme vuotta myöhemmin matkustin ekakertaa Unkariin, tätini kirjoitti: "Oisit mieluummin menny Rhodokselle, siellä olis ollut paljon kauniimmat maisemat." Hän ei ollut käynyt Unkarissa, ei tiennyt että  kaunista sielläkin oli. Eikä minun ole tarvinnut matkustaa Rhodokselle vieläkään, riittää kun luen tätini sieltä lähettämän kirjeen. Jäljellä olevissa kirjeissä on niin eläviä ja herkullisia kuvauksia maalaiselämästä vuosikymmenten takaa, että enpä taida hävittää niitäkään.

On tehty heinää ja kitketty kasvimaita, poimittu marjat ja sienet, säilötty talven varalle kellariin, lehmät ovat poikineet ja siat porsineet. Talvella on kudottu raanuja, räsymattoja ja pellavapyyhkeitä, maalattu tauluja ja tehty tuohitorvia. Iltamyöhällä tätini on rustannut runoja ja kirjoittanut pakinoita vaikka käsi on kipeytynyt, hän kun arvelee pitelevänsä kynää kuin sontahankoa. Ja kaiken työn ja touhun lomassa on käyty vieraisilla ja  kestitty vieraita. Kylään on menty ja vieraita on tullut kutsuttuina ja kutsumatta. Sunnuntai-illan suussa jolloin täti on just ehtinyt ottaa kirjan käteensä ja miehensä syventyä radiota kuuntelemaan, on peltojen takaa tulla pöllähtänyt kokonainen perhekunta kylään. Tai yövieraita toiselta paikkakunnalta, kun niillä main sattuivat ajelemaan. Siinä on monesti ollut kekseliäisyys koetuksella, kun on pitänyt järjestää tarjottavaa ja esittää iloista emäntää. Seuraavana aamuna on alustettu leipä- ja pullataikina kohoamaan, "paistoo räntätty" vierasvaraksi ja viikolla järjestettävään tupa-iltaan kakkua, pipareita ja piirakoita. On viety matot ulos ja luututtu lattiat, pesty ja silitetty tuvan pöydälle juhlaliina.   

Miten paljon helpommalla hän pääsisikään tänään! Kuulumiset vaihdettaisiin, tupa-illat ja muut tapaamiset järjestettäisiin  facebookissa, netistä voisi linkittää suussa sulavien kakkujen ja piiraiden kuvia tarvitsematta pelätä herkkujen kerääntyvän painoksi vyötärölle. Voisi rupatella läheisten ja kaukaisten kanssa sähköpostitse, tekstareilla, puhua puhelimitse tai skypen kautta. Ei tarvitsisi ottaa vieraita vastaan, ei laittautua vieraskoreaksi, ei lähteä kotoa muualle kuin joskus harvoin  ruokakauppaan ja terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen mennessäkin vain vilauttaisi kelakorttia - magneettijuova alas päin - oven ulkopuolella olevalle sulakekaapin näköiselle laitteelle, josta tipahtaisi jonotus- sekä vastaanottohuoneen numero. Sitten vain istuisi odotushuoneeseen toisten älypuhelimiaan tai tablettejaan hipelöivien seuraan siihen asti kunnes seinille ripustettuihin taulutelevision kokoisiin ruutuihin kilahtaisi omassa kuitissa olevat numerot. Ellei heti hoksaisi rientää oikeasta ovesta sisään, kukaan ei tulisi nimeltä huutelemaan, vaan posti toisi - kusti sentään vielä toistaiseksi polkee - laskun käyttämättä jätetystä vastaanottoajasta. Ja vaikka osuisi heti oikealle ovelle, voisi käydä niin, että sisällä istuva hoitohenkilö ei osaisikaan suomea, hänenkään kanssaan ei tarvitsisi puhua mitään!

Katson kansiossa jäljellä olevia kirjeitä; ei näistä lukemalla selviä. Päätän jättää loput myöhempään ajankohtaan, katsella kesävieraan kanssa telkasta tulevaa kummankin mieliohjelmaa. Hän sadan kilometrin päässä toisessa kaupungissa, minä täällä, mutta tekstarit viuhuvat sitä tiuhempaan mitä pitemmälle ohjelma etenee. Että näin helpoksi, vaivattomaksi ja  puhumattomaksi on seuraelämä mennyt! Ja miten helpoksi meneekään sen jälkeen kun jokaisen kansalaisen otsaluuhun on istutettu mikrosiru! Sunnuntaisoittonsa maanantaina soittanut  sukulaismies tiesi, että otsaan se tulee. Ei ihan silmien väliin vaan vähän ylemmäksi. Se taas että sunnuntaisoitto tuli vasta maanantaina, johtui siitä että pyhäinpäivän vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntaille. Sukulaismies ei jaksa valvoa niin myöhään, hänelle ei tule lehtiä eikä hänen sormensa taivu teksti-tv:n selailuun, joten kerron hänelle lottorivin numerot seuraavana aamuna puhelimessa.

Tänään aion taas seurustella kuolleen tätini kanssa, lukea loputkin hänen kirjeistään. Ellei sada, sauvakävelen kolmen kilometrin lenkin. Vanhan naisen elämässä vaihtelua on sekin että kiertää totutun lenkin välillä toisin päin! Jos naapuri tai vastaan tuleva tuttu aikoo puhutella, kohautan vain hartioitani, napautan sormella rannekelloani ja kiiruhdan eteen päin. Kuin kaikuna menneisyydestä olen kuulevinani erään nyt jo  edesmenneen ystäväni kateellisen äänen: "Minä olen opiskellut koko ikäni, olen väitellyt tohtoriksi, mutta en ole oppinut tuota sinun taitoasi heittäytyä juttusille tuntemattomien ihmisten kanssa." Kenestä hän mahtoikaan puhua?

Ei määrä vaan se laatu

Määritelmä sopii mitä moninaisimpiin yhteyksiin, myös  kirjastoauton palveluihin. Lähikirjaston lakkautuksen jälkeen kirjastoauto pysähtyy joka toinen perjantai puoleksi tunniksi lähikortteliin, jonne oikaisen kahden omakotitalon välistä palokujaa ja syksyn väreissä leiskuvan lehtimetsikön reunustamaa polkua pitkin. Olin kuullut kirjastoauton poikien olevan niin ystävällisiä, että he vaikka kantavat mummot ja papat autoon. Minulle jyrkkien rappujen kiipeäminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta ilahduin kun salskean näköinen mies riensi vastaanottamaan palautuskirjoista painavaa reppuani. Hän oli kirjastoauton kuljettaja, joka  hoitaa lainattavien kirjojen luovutuksen, tarvittaessa auttaa kirjan etsinnässä ja on ilmeisesti melkoinen kirjallisuuden ystävä itsekin. Auton toisessa päässä "kirjaston täti" ottaa palautettavat kirjat vastaan. Olin ainoa asiakas kunnes pois lähtiessäni joku nainen kiiruhti autolle ja hänen jälkeensä toivottavasti moni muukin. Kirjastoautopalvelut nimittäin lakkaavat ellei asiakkaita ole riittävästi. Toisaalta neljä viisi asiakasta yhtä aikaa ahtaassa autossa on mielestäni maksimi, mutta jollain pysäkillä on kuulemma porukkaa tungokseen asti. Tämä pysäkki on päiväkodin edessä ja toisella käyntikerrallani hoitotädin kanssa tulleet pienokaiset tutkivatkin innokkaina lastenkirjoja, joita autossa on pieni mutta tasokas valikoima. Vastapäisellä seinällä on kaunokirjallisuudelle varattu eniten hyllytilaa, mutta noin metrin levyiseltä elämäkerta- ja muistelma osastoltakin löytyy kiinnostavaa luettavaa ja vielä kapeammalta uutuuksien hyllyltä muun muassa Enni Mustosen "Paimentyttö", jonka ehdin lukea sopivasti ennen kuin aiemmin varaamani jatko-osa "Lapsenpiika" oli noudettavissa.

Elämän raadollisuudella mässäilevien, kielenkäytöltään usein ala-arvoisten nykykirjojen jälkeen tuntui hyvältä lukea fiktiivisen paimentytön, Idan elämästä ensin Topeliuksen, sittemmin Aino ja Jean Sibeliuksen perheen palveluksessa. Paimentytön jälkeen   Lapsenpiika tuntui ensin yliherttaiselta lapsiperheen elämän kuvaukselta, mutta loppua kohti tarina terävöityi, oli draamaa ja kohtalon julmuutta. Ida sai kokea katkerasti päättyneen ensirakkauden. Sibeliusten avioliiton kuvaus oli toden tuntuinen, vaikka kansan suussa kiertävää kohtausta kirjassa ei ollutkaan. Sitä, jossa Aino-rouva soittaa miehelleen, kysyy, milloin tämä on aikeissa tulla "viftireissuiltaan" kotiin. "Kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja," oli vastaus. Kirjailijalta vaatinee rohkeutta sijoittaa tapahtumat maan kuuluihin kulttuurisukuihin, ja miten valtavasti taustatyötä teokset ovat teettäneetkään! Loppujen lopuksi olinkin vaikuttuneempi Lapsenpiiasta kuin Paimentytöstä, koin että hyvä kirja jättää muistijälkensä lukijaan, sen tapahtumat heijastuvat uniin ja  ajatuksiin. Tosin vaikea tietää, oliko kirjan heijastumaa se, että seuraavana yönä yli kymmenen vuotta sitten kuollut anoppini soitti ja kutsui kylään, kysyi, haluaisinko suolasieniä. Halusin! Aamulla herättyäni harmitti että anopin suolasienet jäivät saamatta. Kirjasarjan seuraavassa osassa Idaneiti  touhuaa Albert Edelfeltin huushollarskana.

Olin varannut myös itseltäni puuttuneen Anais Nin´in päiväkirjojen viimeisen osan, joka kertoo Ranskasta toisen maailmansodan jaloista Amerikkaan muuttaneen Anaisin elämästä vuosilta 1966-1974. Edelliset osat olin aikoinaan ahminut pariinkin kertaan, mutta yllättävää kyllä, Japanin ja  Kiinan matkakuvauksia lukuunottamatta tämä viimeinen osa jättää minut kylmäksi, vaikka se onkin "ainutlaatuinen muotokuva vuosisatamme uudesta naisesta, intohimoinen, rehellinen ja tyyliltään loistelias kuvaus ihmisestä itsensä tuntemisen tiellä." Kirjailijan taito kuvata ihmisiä, maisemia, tunnelmia, hänen kirjoittamisen kaipuunsa, pakonsa arjen todellisuudesta ovat ennallaan, vain tämä lukija on muuttunut. Ilmeisesti oma kirjoittamisen kaipuuni, haluni paeta arjen todellisuutta oli niin valtava, että minun oli tukeuduttava Anaisin päiväkirjoista löytämääni sielun kumppaniin. "Olen kuin siivekäs olento, joka pääsee liian harvoin käyttämään siipiään. Haltioitumista ei tapahdu riittävän usein."  Ja toinen sitaatti Anaisilta:  "Aina silloin tällöin minulla on tämä voimakas musiikin kaipuu, musiikin josta haluan pusertaa esiin kirjoittamisen salaisuuden." Minullakin! Mutta samalla kun itse olen tyyntynyt, rauhoittunut, on kirjoittamisen  kaipuunikin realisoitunut eikä minulla enää ole entisen kaltaista tarvetta paeta arjen todellisuutta. Niinpä Anaisin päiväkirjojen nainen tuntuukin nyt etäiseltä, hänen edustamansa elämänpiiri vieraalta. Haltioitumiseen riittää hetket rakkaitteni kanssa, sähköpostiviesti samanhenkiseltä, parhaassa luomisvireessään olevalta ystävältä, tai iltapäivän kahvihetki parin ystävän seurassa kuulumisia päivittäen, niitä näitä rupatellen. Ja niin kai sen tulee ollakin. Olisi ikävää, jos kaikki pysyisi ennallaan, jumittuisi paikalleen, jos mikään ei virtaisi...

Päiväkirja tarjosi toisenkin yllätyksen. Sen välistä löytyi edellisen  lainaajan kuitti kahden vuoden takaa! Uteliaisuuteni heräsi; millainen on mies joka lukee Anais Nin´in päiväkirjoja? En kuitenkaan alkanut jäljittää häntä, vaan annoin tehtävän työn alla olleen viihdenovellini päähenkilölle ja siitähän seurasikin vaikka mitä! Toki mies on voinut lainata kirjan vaikka äidilleen tai tyttöystävälleen.

- Missäs dekkarit on? Ihmettelen kirjastoautossa. - Täällä, autonkuljettaja rientää näyttämään kaunokirjallisuuden alla olevaa hyllyä. Hyllyjen reunassa niiden sisältö kyllä kerrotaan suurin selkein kirjaimin, mutta isojen kirjastosalien jälkeen kaikkeen totutteleminen näämmä ottaa minulta aikansa.  Otin J.K.Johanssonin vuosi sitten ilmestyneen "Lauran." J.K.Johansson on nimimerkki, jonka takana työskentelee ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia. Keitä mahtanevat olla? Olen vasta aloittanut lukea sitä, joten sisällöstä en vielä osaa sanoa mitään. Pari päivää sitten kännykkääni kilahti tekstiviesti; varaamani Minna Lindgrenin "Ehtoolehdon pakolaiset" on noudettavissa kirjastoautolta. Samalla kun menen hakemaan sitä, palautan sekä Lapsenpiian että Anais Nin´in päiväkirjan, mutta kirjan välistä löytyneen edellisen lainaajan kuitin pidän itselläni. Kuka tietää millainen kumppanin kaipuu omassa ehtoolehdossani joskus iskee! Silloin kaikki keinot olkoot sallittuja.