Talviaika

Miksi ihmeessä kännykässäni eräiden toimintojen on oltava salatiedettä jonka vain kaukana kaupungin toisella laidalla asuva lapsenlapsi hallitsee? Ja miksi en keväällä hänen käännettyään kellon kesäaikaan, kirjoittanut kalenteriini yksityiskohtaisempaa ohjetta kuin: "Asetukset kautta päivä ja aika"? Asetuksista avautuvasta näyttö-asetukset kohdasta päivän ja ajan kaiken järjen mukaan luulisi löytyvän, vaan kun ei löydy! 

Koko sunnuntaiaamu on mennyt sitä rakkinetta räplätessä. Lähetin asian johdosta sähköpostiviestin lapsenlapselle  (nykytrendien mukaan ei enää suositella mainittavaksi onko kyseessä poika- vai tyttölapsi!) eli eiköhän asia lähiaikoina hoitune. Ellei, sitten on vain muistettava että kännykkäni kello on tunnin edellä, parempi olla sovitussa tapaamisessa tunti etuajassa kuin päinvastoin.

Tässä kohtaa muistuu taas mieleeni, miten aikoinaan Savon-tädin kanssa syksyisenä sunnuntaiaamuna kirkon eteisessä hiuksia kammatessamme ihmettelimme paikalle sattuneelle suntiolle, että missäs kaikki muut ovat? - Kyllä niitä tunnin piästä alakaa tulla muitaki, oli vastaus. Sitä naurua ja riemun remakkaa kun kuljimme kotiin takaisin! - Lähdetäänkö me sinne kirkkoon? Kysäisin tunnin kuluttua tädiltäni. - Vastahan myö siellä käytiin, hän totesi ja käänsi sängyn päällä kylkeään. Kirkkoajan mentyä lähdimme paikalliseen ravintolaan lounaalle.

Lapsenlapselta kilahti sähköpostiini vastaus: "Katon asiaa kun tulen." Lyhyt ja ytimekäs kuten aina. Koskas tulet? Kysyin. Hienoissa älypuhelimissa ajanvaihto sujuu automaattisesti ja vanhassa hiirenharmaassa nokialaisessanikin se oli helppo hoitaa manuaalisesti, mutta tässä, nokialainen muuten tämäkin, moni muukin toiminto on tehty turhan mutkikkaaksi. Mutta en ole ainoa, lehtitietojen mukaan jotkut joutuvat viemään kellonsa  käännettäviksi kellosepän liikkeeseen. "En lähipäivinä varmaankaan." Lapsenlapsi  vastaa. - Siis, mitä? Olin kuvitellut  hänen tulevan tänään. Tosin hän vasta torstaina oli ollut  luonani, olisinpa hoksannut vaihdattaa kännykän kellon talviaikaan jo silloin!

Onneksi herätyskelloni, eteisen ja keittiön kellot oli helppo kääntää, kännykkä viettäköön vielä toistaiseksi kesää kuten parvekeamppelin pelakuu, joka hehkuu vielä hetken kesäisessä  loistossaan. Lähipäivinä siirrän sen pakkasia pakoon keittiön ikkunalle kukkimaan. Vuodenaikojen vaihteluihin emme voi vaikuttaa, mutta eikö olisi jo aika luopua jokakeväisestä ja syksyisestä kellon viisareiden kääntelystä ja jättää tämä talviaika pysyvästi voimaan? 

Entä syksyaika? Tällä kertaa mukavaa ja mielenkiintoista. Lokakuun alussa vietettiin kotikaupunkini ja Unkarin Pécsin ystävyyskaupunkisuhteen 60-vuotispäiviä. Olin juhlimassa kolmena iltana peräkkäin. Keskiviikkona 5.10. oli kirjallisuusluento, jossa tekstinäytteet luki Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi valittu Jussi Lankoski. Torstaina Sibeliustalolla sinfoniakonsertti,   kapellimestari ja viulusolisti olivat unkarilaisia kuten suurin osa illan musiikistakin oli tunnetuimpien unkarilaisten säveltäjien tuotantoa. Konsertin päälle jatkot joille en enää mennyt vaan tulin kotiin nukkumaan. Jos olisin mennyt, olisiko pankkikorttinikaan kadonnut  kuten turhan aikaisen kotiin paluun tiimellyksessä tapahtui? Maksoin kortilla taksimatkan, luulin laittaneeni kortin koteloon kuten tavallista. Mutta kun tunnin parin leppoisan kotona oleskelun jälkeen vilkaisin koteloa, se oli tyhjä! Ei löytynyt taskuista, ei laukun lokeroista.

Äkkiä takki päälle ja etupihalle taskulampun kanssa korttia etsimään! Ei löytynyt. Soitin taksikeskukseen, josta otettiin yhteyttä minut kotiin tuoneeseen taksinkuljettajaan. Korttia ei löytynyt  autostakaan. Onneksi kaiken panikoinnin keskellä hoksasin soittaa kännykkään tallentamaani numeroon ja kuolettaa kortin. Sen jälkeen kipaisin vielä pihalle lamppu kourassa katselemaan, turhaan. Olisiko se sittenkin luiskahtanut taksin tuolin ja selkänojan väliseen rakoseen, josta kuski ei hoksannut sitä etsiä vai ehtikö joku pihalla liikkunut öinen kulkija napata sen mukaansa? Kortin etupuolella oli nimeni painettuna, takana nimikirjoitus. Kukaan ei ole ilmoittautunut löytäjäksi.  

Unkariviikon pääjuhla oli perjantaina 7 päivä lokakuuta Ristinkirkossa. Viulutaituri Barnabás Kelemen sielläkin soittamassa, säestäjänään pianisti Virva Garam. Viulisti Mervi Myllyoja, Lahden  Mieskuoro, Uusi-Lahti kamariorkesteri sekä Ristinkirkon urkuri Pauli Pietiläinen esiintyivät, kummankin ystävyyskaupunginjohtajan puhe sekä entisen suurlähettilään juhlapuhe ym. kuuluivat illan ohjelmaan. Väliaikakahveilla tapasin tuttuja, joiden kanssa ei oltu nähty vuosikymmeniin. Tunnistimme sentään vielä toisemme.

Ja pari viikkoa sitten olivat perinteiset lapsenlasten ideoimat ja äitinsä taustatuella toteuttamat hurmaavat Halloween-juhlat, sattuneesta syystä hiukan etuajassa. Olivat keksineet pari uutta leikkiäkin, joita me vanhat ja nuoret yhdessä leikimme. Olin pukeutunut Puolukaksi, menomatkalla päätinkin olla Punahilkka. Sutta en illan mittaan kohdannut, mutta kotimatkalla kadotin myssyni. Erinäisten etsintöjen jälkeen se löytyi minut kotiin tuoneen ystäväpariskunnan auton takapenkiltä.

Nyt on uusi pankkikortti kotelossa ja vuosikaudet päätäni lämmittänyt jo hiukka kulahtaneen näköinen myssy kotona naulakon päällä. Kun vielä saan kännykän talviaikaan, voinkin alkaa valmistautua tämän syyskauden odotetuimpaan juhlaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Siihen asti arki olkoon juhlaa. Parvekkeen kukka-amppelin tilalla kynttilälyhty.  

Kipinä

Mikä se panee ihmisen vuodesta toiseen hakeutumaan toimitsijaksi urheilukilpailuihin, vapaaehtoistöihin jos jonkinlaisiin  tapahtumiin, uhraamaan aikaansa saamatta työstään muuta palkkaa kuin ehkä vapaalipun kyseisiin karkeloihin? 

Se on se kipinä. Sama kipinä joka panee ilta illan jälkeen lähtemään tanssitreeneihin, näytelmäharjoituksiin, palloa potkimaan tai lätkimään kiekkoa kotitekoisella mailalla pihapeleissä, haaveilemaan oikeista luistinradoista, vaikka luistimien hankkiminenkin on vielä niin sanotusti vaiheessa. Itse sain kipinän tämän jutun kirjoittamiseen hiljattain ilmestyneestä Michael Sundstenin kirjasta "Jäähän kohdistunut rakkaus", jonka tilasin verkkokaupasta lahjaksi perheen lätkäfanille, mutta innostuinkin ensin lukemaan itse. 

Kirjassa 20 suomalaista kiekkolegendaa, joukossa mm. Lalli Partinen, Matti "Mölli" Keinonen, Timo Jutila, Aleksander Barkov Jr. kertovat oman tarinansa siitä miten kipinästä syttyi suuri roihu ja tunteenpalo lajiin nimeltä jääkiekko. He kertovat toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään sellaisiakin asioita joita ei ennen ole julkaistu. Omin sanoin, kukin omalla murteellaan, puhetyylillään ja sanavalinnoillaan. Kirjan erikoisuus ja vahvuus onkin siinä, että haastatteluja purkaessaan toimittaja Michael Sundsten on poistanut haastateltaville tekemänsä kysymykset ja jättänyt  ainoastaan kiekkolegendojen kertomat tarinat, jolloin lukija voi suorastaan kuulla heidän äänensä ja nähdä heidät, vaikutelma jota kirjan lukuisat valokuvat täydentävät. Toimittajan lyhyet kursivoidut tarkennukset ja välihuomautukset, joista kaikista kuvastuu kunnioitus haastateltavaa kohtaan, ovat kaikki harkittuja ja paikallaan.

Itselläni ei ole urheilullista taustaa muuta kuin sen verran mihin  aikoinaan kahden eri urheiluseuran toimistossa työskennellessäni sain tutustua. Kyllä sielläkin oli aistittavissa eri urheilulajeihin kohdistuneen kipinän sytyttymä palo ja innostus, voiton hurma ja pettymyksen karvaus. Mutta siitä huolimatta että oma jääkiekkoon  kohdistuva kiinnostukseni ajoittuu lähinnä suurten kilpailujen loppuotteluihin enkä ymmärrä lajista muuta kuin sen milloin kiekko soljahtaa maaliin, kiekkosuuruuksien tarinat olivat kiehtovaa luettavaa. Sain tietää, miksi Partisen vanhemmat halusivat ristiä poikansa Lalliksi. Urpo Ylönen puolestaan kertoo ensimmäisistä pelivarusteistaan näin: "Kyl äitiki teki varusteit mitä niitä siihe aikaa oli. Mul on simmonen, ei se oo rintapanssari vaan se oli käsivarsisuojus. Joku vanha pusero, mikä mul oli, ni siitä leikattii alaosat pois pistettii käsivarsisuojat ja siihen laitettiin semmosia nappulahuopia aina kaksi päällekkäin sikin sokin. Ne suojeli käsivarsia hyvin." 

Ei tuommoista tarinaa voi tänä päivänä liikuttumatta lukea, kyyneleet siinä väkisin pyrkivät esiin. Veli-Matti Ruisma oli aloittanut maailman suurille kilpakentille johtaneen uransa sukulaiselta saaduilla 45 numeron luistimilla, vaikka oma jalka oli ollut vielä kokoa 36. Kaikki sanomalehdet mitä kotiin oli tullut, oli käytetty liian suurten luistinten täytteeksi. Pihapeleistä oli pikkuhiljaa siirrytty jäädytetyille luistinradoille, jonne mentiin joko kävellen, pyörällä tai potkukelkalla pelivarusteita kuskaten. Kentältä ei olisi maltettu lähteä pois ollenkaan. "Välil tosi tappelun kans piti käyä syömässä, joskus luistimet jalassa, mut välillä ne  joutu ottaa pois", Petri Skriko kertoo. Hän sanoo myös: "Urheilussa pitää osata erootella harrastus ja ne ketkä haluaa mennä eteenpäin."  Kaikista ei tule tähtiä vaikka olisi millainen kipinä  ja kiinnostus lajia kohtaan, ei vaikka olisi vahvat jalat kuten Matti Keinosella tai jollakin toisella rohkeutta vaativa ammatti. Eivätkä kaikki tähtiin tähtääkään, jääkiekko on monelle rakas harrastus joko kentällä kiekkoa lätkien tai katsomosta sitä seuraten.

Mutta pelin hurmassa vaanii myös vaaransa. "Jääkiekko on kontaktilaji. Kyl se vaan raju laji on. Se pitäis muistaa, ku sitä rupee harrastaa. Pitää olla valmis ottaa iskuiki vastaa", sanoo lahtelaislähtöinen Toni Lydman. Eräs syy hänen kiekkoilijauransa lopettamispäätökseen olivat aivotärähdykset, joiden lukumäärää hän ei itsekään tarkalleen muistanut. Vaikka hän oli toipunut niistä kaikista hyvin, katsoi hän parhaaksi tehdä sen kun " nyt voi lopettaa suht terveenä."

Vuonna 1985 syntynyt turkulainen urheilutoimittaja Michael  Sundsten on aikaisemmin julkaissut tietokirjan jääkiekon Pohjola-leiristä ja tänä syksynä ilmestyneeseen lähes 400 sivuiseen "Jäähän kohdistunut rakkaus" on tulossa toinenkin osa.

Kirkkonäyttely

Aikomukseni oli käydä katsomassa Imre Makoveczin Unkarin kirkkoja esittelevä valokuvanäyttely, vaan kuinkas kävikään! Näyttelyn ilmoitettiin olevan Ristinkirkossa elokuun 28 päivään asti, mutta kirkon eteisaulassa siitä ei ollut mitään mainintaa. Sankarihautausmaan työntekijältä sain tietää näyttelyn olevan kirkon alakerrassa. - Ai siellä minne wc-opasteet näyttävät, pimeiden portaiden päässä? - Niin, nainen sanoi iloisesti. Yksinäisen näköinen kulkija, jonka olin nähnyt harhailevan tyhjässä kirkkosalissa, näkyi laskeutuvan portaita joiden alapäässä häämötti tummat suljetut pariovet. Kun en löytänyt katkaisijaa mistä portaisiin olisi saanut valon, luovuin aikeesta. Miks mulle aina tässä kaupungissa käy näin, harmittelin kun muistin keväisen kansainvälisillä suurmarkkinoilla käyntini. Käväisin tänään  viimeistä päivää auki olevassa Anttilassa, ostin Alkosta pullon konjakkia ja tulin kotiin.

Vuosisatoja vanhassa kirkossa voi kokea hartautta, tuntea pyhyyden kosketuksen eri tavoin kuin nykyajan moderneissa kolkoissa bunkkereissa. Hämmästyin kun unkarilainen ateistiystäväni kertoi käyvänsä kirkoissa mielellään."Tunnelman ja arkkitehtuurin vuoksi", hän sanoi. Unkarilaisella maaseudulla kylän keskellä kohoavassa kirkossa käynti kuului itsestäänselvyytenä myös "fin turistan" matkaohjelmaan samoin kuin Budapestin komeassa Matiaksen kirkossa (Mátyás-temblom) ja monissa monissa muissa. Mieleenpainunein muistoni unkarilaisesta kirkosta on 1990-luvulta. Mahdollisesti olen kertonut siitä jossain aikaisemmassa jutussani, mutta kerron silti. 

Meitä oli ryhmä suomalaisia unkarinkielen opiskelijoita Lapin kesäyliopiston ja Veszprémin Unkari-Suomiseuran järjestämillä kielikursseilla Balatonalmádi-nimisessä paikassa Balatonin rannalla. Läheisessä kylässä oli samalla mäellä kirkko ja kapakka ja eräänä helteisenä iltana, olisiko ollut lauantai tai sunnuntai, muutama meistä istuskeli kapakan pyöreän pöydän ympärillä pörisemässä kylmää "fröccsiä", soodavedellä lantrattua valkoviiniä siemaillen. Kirkossa oli alkamassa urkukonsertti ja päätimme siirtyä sinne. Kirkkosali oli jo tupaten täynnä kansaa. Toiset onnistuivat löytämään itselleen paikat alta aikayksikön, vain minä olin jäänyt käytävälle haahuilemaan, kurkistelemaan että eikö nyt mistään löytyisi vapaata istumapaikkaa. Aloin jo luopua toivosta kun tunsin olkapäässäni kevyen kosketuksen. Kääntyessäni seisoin silmätysten pitkään mustaan kaapuun pukeutuneen papin, katolisen kirkon Pyhän Isän kanssa!  Päässään hänellä oli korkea mustahuntuinen hattu, jonka reunojen alta jokunen harmaa suortuva pyrki esiin. Sisään tullessamme olin nähnyt hänen pitkän hoikan hahmonsa kirkkopuistossa, ilmeisesti  konsertin alkua odottamassa. - Tuolla ylhäällä on tilaa, hän sanoi lempeästi, osoitti sormellaan ylös päin. Häkellyin ensin kun en tiennyt, puhuiko hän vertauksin ja tarkoitti taivasta vai mitä...- Miten sinne voi päästä? Kysyin hämilläni. Hän sanoi että ulko-oven vierestä sinne johtaa kapeat portaat. Lähdin etsimään niitä portaita.

Kiviportaat olivat todellakin kapeat ja kuhmuraiset. Kirkon parvella istui ainoastaan kaksi henkilöä, keski-ikäinen kaunis nainen ja ehkä kymmenvuotias tyttö. Tytöllä oli pitkät paksut letit. Nainen kuunteli musiikkia silmät suljettuina eikä kumpikaan varmaan edes huomannut saapumistani, vaikka tuolia siirtäessäni sen jalka kolahti lankkulattiaan. Istuin kaiteen viereen parin metrin päähän heistä. Pienistä ikkunoista näkyi miten kirkas salama lävisti paksut pöyheät pilvet, rajuilma oli alkanut äkkiä niin kuin se eteläisissä  maissa yleensä alkaa, mutta ukkosen jylinä hukkui urkujen pauhuun. Bachin musiikkia, ehkä muutakin, en muista tarkkaan, olin täysin  tunnelman lumoissa. Kuvittelin miten meitä kauan ennen eläneet ovat rakentaneet kirkkoa kuka käsipelillä kiviä ja tiilejä kantaen, kuka kärreillä, kenties hevosella tuoden. Ja miten he sukupolvesta toiseen ovat kokeneet siellä pyhyyden kosketuksen, kirkon paksujen seinien sisällä tunteneet olevansa turvassa maailman tuulilta, sodilta ja rajuilmoilta. Keitä nainen ja tyttö olivat, ei selvinnyt. En muista vaihdoimmeko konsertin jälkeen sanaakaan, luultavasti emme.


Ylempänä oleva lehtikuva ei ole kyseisestä kirkosta. Ihastuin kuvan tunnelmaan, mutta en merkinnyt kuvaajan nimeä enkä kirkon sijaintia muistiin, mutta facebook-ystäväni arveli sen olevan Mánfa-nimisestä kylästä etelä-Unkarista. Teoksesta The Land of Pannonia löytyi sama kirkko sisäänkäynnin puolelta kuvattuna, Endre Ráczin ottama kuva. Alimmainen kuva on vuonna 1890 rakennetusta, arkkitehti Albert Mellin suunnittelemasta Lahden kauniista puukirkosta. Kuva on Lahden kuvat nimisestä teoksesta, jossa kuvaajan nimeä ei mainita. Kirkko purettiin ( ! ) vuonna 1977 ja tilalle rakennettiin Alvar Aallon suunnittelema kookas ja hiukka kolkon näköinen Ristinkirkko, jonka kuva (ylinnä) on Lahden seurakuntayhtymän nettisivuilta. 

Mätäkuun juttu

Ennen kylmälaitteiden keksimistä vuoden kostein ja kuumin aika   (23.7. - 23.8.) sai elintarvikkeet pilaantumaan nopeammin kuin tavallisesti. Vuodesta 1995 lähtien mätäkuuta ei enää ole mainittu allakassa lainkaan ja nykyään siihen liitetään luotettavuudessaan epämääräiset jutut aikana, jolloin ei tapahdu mitään muutakaan uutisoinnin arvoista. Tunnetuin mätäkuun juttu lienee Ruokolahden leijona, jonka väitettiin seikkailleen kyseisissä maisemissa kesällä 1992. Jonakin kesänä lehmistä on lypsetty piimää jne. Edellä mainitut tiedot kuten mätäkuun historiakin ovat luettavissa Wikipediasta.

Muiden uutisjuttujen puutteessa kesällä jokin aihepiiri saattaa saada mittaamattoman huomion. Kuluvana kesänä iltapäivälehtien suosikkikohde ovat olleet pakarat! Takavuosien iskelmät "sinun silmiesi tähden" ja "hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan" ovat menettäneet merkityksensä aikana jolloin  "pysäyttävän kauniin" tai "tyrmäävän tyylikkään" naisen naamalla ei ole niin väliä kunhan hänellä vain on puolipaljaat piukat pakarat ja/tai antava kaula-aukko! Facebookissa tv:sta tuttu miesjuontaja esittelee tyttöystävänsä pakaroista luksusveneen kannella ottamiaan kuvia, jotka iltapäivälehti bongaa heti sivuilleen. Pakarat, pakarat, pakarat! Litteäpyllyiset pysykööt kotona tai rientäkööt salille treenaamaan pakaroitaan piukemmiksi. Mutta kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä paljasta pintaa vasta näkeekin!  

Halpis-bussissa neljän nuoren naisen kikattava, v-alkuisia sanoja viljelevä seurue on pukeutunut pakarat paljastaviin shortseihin ja pieniin toppeihin. Yhden tytön rinnat rönsyävät puoliksi paljaina, toisilla ei ole yhtä runsaita muotoja esiteltäviksi. Puoli tuntia ennen päätepysäkkiä alkaa mieletön meikkaaminen. Joku heistä vilkuilee käytävän vastakkaisella puolella istuvaa jumalaisen komeaa nuorta miestä, mutta kaveri on niin keskittynyt älypuhelimeensa ja repusta  kaivamaansa dekkariin että ei suo tytöille katsettakaan. Hänellä saattaa jo olla tyttöystävä tai kyseisten nuorten naisten yletön kikatus ja ronskit puheet ovat hänelle liikaa. Toisessa kulkuvälineessä, en nyt muista junassa vai bussissa, poikaystävänsä vierellä istua retkottaneen kauniin tytön maidonvalkeat pitkät paljaat reidet olivat vähemmän kaunista katseltavaa. Pitkähihaisen pusakan lisäksi matka-asuun kuului pienen pienet farkkushortsit, joiden olematonta lahjetta hän turhaan yritti välillä kiskoa alemmaksi. Tytön vaihtaessa asentoaan vastapäätä istuvalla olisi varmaan ollut suora näköyhteys kaikkein perimmäiseen sopukkaan asti! Mutta  vastapäätä ei istunut ketään ja jos olisikin, todennäköisesti hänkin olisi ollut niin syventynyt  puhelimeensa, tablettiinsa tai läppäriinsä että ei olisi kiinnittänyt tytön esittelemiin näkymiin mitään huomiota. Pikalinjassa edessäni istuva nainen keskeyttää hetkeksi puhelimensa räpläämisen, ottaa nappikuulokkeet korviltaan ja alkaa kiehnätä vierellä istuvan miehensä olkaa vasten, mutta mies vain katselee omalta tabletiltaan avautuvia vuoristomaisemia ja aikansa kiehnättyään nainenkin vetäytyy takaisin puhelimensa pariin, asettaa kuulokkeet korviinsa ja alkaa etsiä musiikkia ajan kuluksi. Kaikki näyttävät keskittyneen sähköisiin viestimiinsä, ainoastaan joku ikä-ihminen rapistelee paperilehteä ja me siskon kanssa höpöttelemme hiljaa keskenämme, katsahdamme ulos ikkunasta ja vaivihkaa kaivamme kassin pohjalta kännykän esiin vain todetaksemme että kukaan ei ole lähettänyt viestiä, kukaan ei ole yrittänyt soittaa. Muutaman vuoden minua nuorempi sisareni  vilkaisee välillä peiliin ja kohentaa kammalla hiuksiaan, minulta peili on jäänyt kotiin.

Kesäiseen katukuvaan kuuluvat myös muualta Euroopasta saapuneet kerjäläiset. Kotikaupungissa en anna heille mitään, mutta vieraan kaupungin kesäisellä kauppatorilla, kepeissä iloisissa tunnelmissa päätän lahjoittaa lantin maassa istuvalle auringon ahavoittamalle huivipäiselle naiselle. En kuitenkaan ehdi kuin kaivaa lompakon esiin kun tuntematon kantasuomalaisen näköinen nainen yrittää estää aikeeni paasaamalla, että kun sillä (kerjäläisellä) kerran on ollut varaa matkustaa tänne asti, ei se mitään rahaa tarvitse, ei sille pidä mitään antaa... Kun en reagoi hänen puheisiinsa millään lailla, nainen  jatkaa matkaansa ehkä uusia elämäntapa-ohjeistettavia etsimään. Pudotan kolikon mukiin täysin tietoisena siitä, että antamastani eurosta kerjäläisnaisen osuus voi olla kymmenen senttiä kun ties mikä rikollisjengi saattaa viedä loput. - Kiittikö hän? Kesävieraani, jolle myöhemmin kerron tapauksesta, kysyy. Jaa,a... eipä tainnut kiittää. Muistaisin varmaan, jos hän olisi vaikka nyökännyt tai hymyillyt kiitokseksi. Käänsikö auringon paahtamia kasvojaan minuun päinkään, en ole varma. Kadun toiselta puolelta näin hänen heiluttelevan pahvimukiaan ohikulkijoille kuten ennenkin.

Mätäkuun juttujen ja kaiken muun pinnalllisuuden vastapainoksi  luen ESS:n emeritus kulttuuritoimittaja Jouko Tallimäen hiljattain ilmestynyttä kirjaa "Kaiken takana on". Siinä hän pohdiskelee lukemiensa kirjojen, lähinnä koti- ja ulkomaisten  klassikoiden synnyttämiä vaikutelmia. Kotimaiset tunnistan, mutta ulkomaisten kohdalla vilisee kirjailijanimiä, joita en ole tiennyt olevan  olemassakaan! Taas kerran minun on todettava että vaikka olen lukenut aina, kirjallisuuden tuntemukseni on ohut ja pintapuolinen. Sanan varsinaisessa merkityksessä sitä ei ole lainkaan. Kovin analyyttiseen lukemiseen minulla ei liene valmiuksiakaan. Mutta näillä mennään. Sateisena kesäpäivänä voisi olla kiehtovaa palata Juhani Ahon, Joel Lehtosen tai F.E. Sillanpään kipeän kaihoisiin, herkkiin luontokuvauksiin. Kerrostalokodin parvekkeella lukemani Eeva Kilven "Häätanhu" tarjosi aikoinaan syvällisemmän luontokokemuksen mitä tarpominen helteisessä metsässä hyttysiä hätistellen olisi ehkä tarjonnutkaan.

Maailma lähelläsi

"Nyt ei tarvitse lähteä maailmalle, kun kerrankin maailma tulee meidän luoksemme." Kotikaupungissani järjestetyillä kansainvälisillä suurmarkkinoilla piti mainosten mukaan olla 100 kauppiasta 35:stä eri maasta ja voi olla että olikin, minä en vain nähnyt heitä. "Kansainvälisillä Suurmarkkinoilla keskeinen idea on tuoda eri maiden ja maakuntien erikoistuotteet näyttävästi esille niin, että niitä esittelemässä ja myymässä ovat niiden alkuperäiset  valmistajat tai tuottajat. Näitä onkin ilmoittautunut mukaan ennätysmäärä. Eurooppa on vahvasti esillä, mutta toki myyjiä tulee muualtakin aina Amerikkaa ja Aasiaa myöten." On myös mahdollista että sunnuntaina, markkinoiden viimeisenä päivänä kaikki myyjät eivät enää olleet paikalla.

Vaikka en olekaan suurten yleisötapahtumien ystävä, nämä markkinat  halusin kokea, sillä jos kaikki ajattelisivat kuten minä, kohta ei missään tapahtumissa kävisi ketään. Helteinen toukokuu oli vaihtunut koleaksi kesäkuuksi, mutta purevasta tuulesta huolimatta päätin suhtautua tilanteeseen tyynen rauhallisesti. Hyvillä mielin huomioin kadunvarren puskien punaruusut, joiden vieno tuoksu saatteli minua teatterin ja kirjaston väliselle markkina-alueelle. Kauppatori olisi ollut liian pieni näin suurelle tapahtumalle. Päivä oli vasta puolessa, joten väkeä ei ollut tungokseen asti. Kuvittelinkin ensi töikseni istahtavani pulla- tai leivoskahville leppoisasta toritunnelmasta nauttimaan.

Mutta en löytänyt muita kuin kolkon näköisiä lettu- ja vohvelikahviloita. Eipä olisi pitänyt aamulla tankata itseään täyteen, ajattelin vaeltaessani myyntikojujen välisillä käytävillä. Krääsää riitti joka lähtöön. Tarjolla oli myös laadukkaan näköisiä laukkuja, hattuja, hameita, englantilaista posliinia, hedelmiä, vihanneksia, hunajaa, mitä moninaisimpia herkkuja purkitettuina tai ilman, paistettuja muikkuja, piirakoita, lörtsyjä, makeisia, pähkinöitä, kukkasia, eräs nuori nainen olisi myynyt minulle kenkävahaa, en tarvinnut. Paikalle oli lapsia varten pystytetty komea pomppulinna ja oliko siellä karusellikin? Sisäänkäynnin luona komeili kaksikerroksinen englantilainen bussi. Oli melko hiljaista, helppoheikit eivät huudelleet, kukaan ei soittanut epävireisesti viulua tai haitaria. Suomen ja Englannin lippujen lisäksi bongasin Ranskan ja Italian liput. Ehkä siellä oli muitakin, mutta en kylmissäni huomannut niitä. Onneksi taskussani oli pääpanta, jonka saatoin vetää korvilleni. En ostanut mitään, en tavannut ketään, olin viluinen väsynyt ja vihainen. Tunsin, että tämän kaltaiset tapahtumat eivät todellakaan ole minua varten. Päätin lähteä kotiin.

Mutta ken ei ole elänyt bussien aikataulujen armoilla, ei elämästä mitään tiedä, olin joskus todennut ystävälleni. Oli sunnuntai ja seuraavan bussin lähtöön yli puoli tuntia aikaa. Kupillinen kuumaa kahvia väikkyi edelleen mielessäni, mutta ovatko tavaratalojen kahvilat auki sunnuntaisin?  Citymarketin ainoalla kassalla oli jonoa ja jos kaukana taka-alalla oleva kahvio ei olisikaan auki, joutuisinko kassajonon jatkoksi vaikka en ostaisikaan mitään? Parempi istua eteiasaulaan lämmittelemään. Mutta tuulettimista  puhalsi niin vimmattu viima että tukka hulmusi ja metallipenkki oli niin kylmä että pyllyä paleli, joten ei kun takaisin bussikatoksen puupenkille autoa odottamaan! Joku nainen istui siinä vaitonaisen näköisenä bussia odottamassa hänkin. Vaihdoimme pari sanaa, sanoin käveleväni hiukan lämpimikseni, mutta kävelinkin kauppatorille asti.  

Tavallisesti jalkani väsyvät jo parin korttelin matkalla, mutta nyt kylmä ja kiukkumieli siivittivät askeleitani ja tunsin että olisin  voinut kävellä vaikka miten pitkälle! Joitakin vuosia sitten kävelinkin reilun kolmen kilometrin matkan kotoa kaupungille ja takaisin eikä tuntunut missään. Olenko pelkkää laiskuuttani päästänyt kuntoni rapistumaan? Nyt kun bussimaksuja tämän tästä korotetaan ja pelkkä maksukortin lataaminenkin maksaa jo monta euroa, olisi syytä ainakin yrittää elvyttää vanhoja valmiuksia.

Torin pysäkiltä pääsin vihdoin viimein bussiin. Kotona laitoin kahvinkeittimen porisemaan, ajattelin kaiholla kermavaahtoryppäiden ja mansikkahillon koristamia lettuja ja vohveleita, voi miksen ostanut  niitä mukaani! Eräs tuttavani kertoikin  menneensä markkinoille nimenomaan syömään, samalla oli tullut ostettua muutakin. Jossain lettu- tai vohvelikahvilassa oli ollut myös pikkupullia ja donitseja, miksen minä nähnyt niitä? Ja kai sieltä olisi voinut pelkän kahvinkin ostaa. Päivä oli ollut lämmin ja aurinkoinen ja tuttavani kertoi nauttineensa markkinoiden kansainvälisestä tunnelmasta. Ehkä minä olin ollut siellä vääränä päivänä väärällä asenteella. Lehtitietojen mukaan kolmipäiväisten suurmarkkinoden kävijämäärä oli ollut yli kaikkien odotusten ja kun kauppiaatkin olivat olleet myyntilukuihinsa tyytyväisiä, ensi kesänä maailma saapuu jälleen luoksemme! 

Kunpa se saapuisikin aina näin rakentavissa merkeissä eikä uutisina ja uhkakuvina sodista ja terroriteoista. 

Kesäilyä

Kesänvietto on kokopäivätyötä. Kauniilla ilmalla nimenomaan kun on yritettävä pyydystää joka ikinen ohi kiitävä, katoava kesän hetki, saippuakuplan kimallus pihamaan yllä. On ehdittävä nauttia  aamuauringon kajosta niin kuin keskipäivän paahteestakin ja tuntea leppeän iltatuulen hyväilevä hipaisu auringon ruskettamalla (polttamalla?) iholla. Oi tätä alkukesän henkeä salpaavaa kauneutta kun joka puolelta puskee kukkaa ja puut ovat vielä tuoreen vihreitä! Onkohan pihapihlaja koskaan vaahdonnut yhtä valkeana tuoksupilvenä kuin nyt? On muistettava kuunnella takametsän lintujen varhaisaamun konserttia, muutaman viikon kuluttua ne jo hiljenevät, katseltava  pienten siivekkäiden pyrähtelyä kiveltä kivelle, seurattava perhosten lentoa. On piipahdettava tammen lehvien varjoon kirjaa lukemaan tai naapurirapun rouvien kanssa rupattelemaan, juotava päiväkahvit parvekkeen varjoisassa nurkkauksessa, samalla voi nappikuulokkeilla kuunnella radion klassista kahteen konserttia. Mutta kovin lyhyt on kielon kukinta-aika, lähimetsän siimeksestä niitä saattaisi vielä löytyä, siispä sinne!

"Älä suorita kesää, elä sitä", ohjeistetaan paikallislehden  kesäliitteessä, jossa esitellään hengästyttävä määrä lähiseutujen kesätapahtumia. Aikoinaan lasten kanssa joissakin sellaisissa kierreltiin, vaikka aurinkoisena kesäpäivänä oli mieluisampaa laittaa evästä koriin ja suunnistaa uimarannalle. Siellä vahdittiin taivaan poutapilviä, harmiteltiin kun ne hetkeksi peittivät auringon, iloittiin kun aurinko pilkahti taas pilven reunan takaa esiin. Olin innokas auringonpalvoja, tosin rusketuin niin hitaasti että aikaa ja kärsivällisyyttä se otti. Kerran poltin selkäni Unkarin Balatonilla, kerran naamani laivan kannella matkalla Istanbulista Varnaan. Hotellin respassa palvellut bulgarialaisrouva kastoi vaalean leipäviipaleen jääkaappikylmään maustamattomaan jugurttiin ja kehotti painelemaan sillä punaiseksi paahtunutta naamaani. Muistan vieläkin sen hyvää tehneen viilentävän vaikutuksen ja punotus ja kirvely lientyivät niin että lääkärireissua ei tarvittu. Eräänä kesänä kotikaupungin uimarannalta palattuani tulin niin huonovointiseksi että en pystynyt nousemaan sängystä. Muistan  tuolloin teini-ikäisen tyttäreni iloisen kilkatuksen kun hän maanantaiaamuna soitti työpaikalleni: "Toi meijän äiti on vissiin saanut auringonpistoksen eikä se voi tänään tulla töihin." Siihen loppuivat auringossa makoilemiseni.

Auringonpaahteista päivää on kaunis katsella, mutta lenkkeilysääksi leppeä pilvipouta on paras. Värit näyttävät puhtaammilta ja aivan kuin metsän, polun pientareen tuoksutkin erottuisivat paremmin puolipilvisellä kuin aurinkoisella säällä. Onneksi vesisade tuo välipäiviä kesän viettoon. Silloin on aikaa kohentaa huushollia, joka aurinkoisina päivinä on päässyt rempalleen. Lueskella, oleskella kotona kaikessa rauhassa, kuunnella sateen ropinaa, suunnitella kesäistä kotimaan matkaa, käydä sateensuojakävelyllä ja jos tarve vaatii, poiketa lähikaupassa tai kaupungilla.

Mutta ensi viikonloppuna, koulujen päätöspäivänä soisi auringon paistavan  kirkkaalta taivaalta ja Suvivirren soivan joka niemessä notkossa saarelmassa! Lähipiirini abiturientti päätti suorittaa ylioppilaskirjoitukset kolmessa erässä, joten lakkiaisia lienee luvassa vasta loppuvuodesta ja jokakeväinen tanssinäytöskin, mahtava spektaakkeli muuten, on takana päin. Mutta kaikille teille, jotka tulevana viikonvaihteena juhlitte lakkiaisia, ammattiin valmistujaisia tai mitä tahansa  merkkipäiviä, toivottelen ikimuistoisia ilon ja onnen hetkiä satoi sitten tai paistoi!

Arjen sankarit

Kolea, pilvinen huhtikuun päivä. Naapurirapun vanha rouva istuu lämpimästi pukeutuneena pihapenkillä puun alla. Hän on pari päivää sitten kotiutunut sairaalasta ja on nyt ensi kertaa ulkona. Kaarran  kauppalenkille lähtiessäni hänen luokseen. Hän kertoo kävelleensä kierroksen talon ympäri, mutta toista ei enää jaksanut kun oli istuttava lepäämään. Samassa päätyrapun alaovi kolahtaa auki, kolmannen kerroksen ketterä emäntä kiikuttaa sinikukallisessa mukissa kahvia vanhalle rouvalle!

Jokin minussa liikahtaa, kyyneleet kihoavat silmiini. Näky ja tilanteen herkkä tunnelma syöpyvät mieleeni päiväkausiksi. Kolea huhtikuun päivä ja höyryävä kuuma kahvi, jonka naapuri hyvän hyvyyttään oli kipaissut kotonaan keittämässä, edustavat arjen sankaruutta, aitoa välittämistä, jota ei  jaeta somessa eikä kuuluteta tiedotusvälineissä. Kahvimukin kyljessä siniset kukat hehkuvat kevään lämpöä.  

Kauppareissulla kohtaan muita arjen sankareita. Nuori äiti, jonka lapsi saa kassalla itkupotkuraivarin, koska äiti ei anna hänen ostaa kaikkea mitä lapsi on kaupan hyllystä kahminut syliinsä. Äiti näyttää olevan räjähtämispisteessä, itkuun purskahtamaisillaan hänkin,  mutta hän hillitsee itsensä, kaappaa lattialle huutamaan heittäytyneen lapsen syliinsä ja kantaa hänet sekä ostoskassinsa kaupasta ulos.  Vastaan hangoittelevan lapsen saapasjalka osuu lonkkaani, mutta ei niin kipeästi että siihen kannattaisi reagoida, varsinkaan kun äidillä on jo  mitta täynnä muutenkin. Parkkipaikalla näen lapsen istuvan tyyntyneen näköisenä auton takapenkillä omassa istuimessaan, äiti on seisahtanut ulos  selkä auton etuovea vasten hetkeksi hengähtämään.

Kotimatkalla vastaan tulee  pariskunta, nainen hidastaa vauhtiaan  että rollaattorin kanssa köpöttelevä  mies ei jäisi hänestä jälkeen. Mietin mikä heidän tilanteensa muuten mahtaa olla, onko nainen ehkä miehensä omaishoitaja, joka kaiken huoltamisen ja hoivaamisen ohella joutuu sata kertaa päivässä vastaamaan samoihin kysymyksiin, vahtimaan ettei mies hetkellä millä hyvänsä katoa ovesta omille teilleen. Muistin pari vuotta sitten pyörätuolissa pää alaspäin istua retkottaneen naisen, jota nuorehko mies työnteli sataman kevätmarkkinoilla. Oletin miehen hoivakodin työntekijäksi tai  vastaavaksi, mutta jälkeen päin kuulin hänen olleen naisen poika, joka oli ollut ulkoiluttamassa äitiään. Kaunista, hellyttävää.

Heitä riittää, arjen sankareita, pienten hyvien tekojen tekijöitä ja pienipalkkaisia puurtajia, jotka muodostavat yhteiskuntamme tukiverkon. Eduskunnan kyselytuntia seuratessa tulee pakostakin miettineeksi, miten kaukana, kuin eri planeetoilla nämä kaksi ääripäätä, arjen sankarit ja salissa istuvat ovatkaan toisistaan! Monelle siellä istuvalle arjen sankareiden elämän todellisuus iloineen ja murheineen lienee tuiki tuntematon asia. Ministeriaitiossa kukin vuorollaan ponnahtaa seisomaan kuin paistovahti uunipossun kyljestä, suoltaa ilmeisesti ennalta muotoillun, hienoja sanakäänteitä vilisevän vastauksensa opposition esittämiin kysymyksiin. Jokaista ongelmakohtaa pohtimaan on juuri eilen asetettu tai viimeistään  huomenna asetetaan työyryhmä. Jotkut työn alla olevat uudistukset ovat varmaan ihan hyviä ja paikallaan, jotkut vain hankaloittavat arjen sankareiden elämää entisestään, "kaiken kansan yhteiset säästötalkoot" kun koskettavat kaikkein kipeimmin juuri heitä.

Entä jos sormet ovat kankeat ja muisti pätkii?

Pankki, jonka asiakaskuntaan olen kauan kuulunut ja joka vielä viime vuoden puolella oli parina päivänä viikossa parin tunnin ajan avoinna asiakkaita varten, lopetti vuoden vaihteessa käteisen antamisen kokonaan! "Sama jos kenkäkaupasta ei saisi kenkiä" joku kirjoitti paikallislehden näppituntumalla. Ei se ole sama, kenkäkaupassa kengät ovat kaupan omia, pankissa rahat ovat asiakkaiden rahoja!  

Televisiouutisissa hehkutettiin, miten kaikki maksut, aina baarissa nautitusta kahvikupillisesta lähtien hoituvat kätevämmin pankkikorttia kuin käteistä rahaa käyttäen. Joku kertoi, että hänellä ei ole enää aikoihin ollut käteistä rahaa lainkaan. Kieltämättä kortilla maksaminen on nopeaa, siistiä, turvallista ja vaivatonta kun ei tarvitse varmistaa onko lompakossa rahaa, läträtä vaihtorahojen kanssa, eikä myyjän tarvitse tilittää rahoja eteen päin, ei pelätä että pyssymies tulee ja tyhjentää koko kassan. Mutta systeemi toimii vain niin kauan kuin pankin sähköinen tietokanta toimii. Toimintakatkot ja erilaiset, jopa vuorokausien mittaiset häiriötilanteet ovat kuitenkin viime aikoina vain lisääntyneet ja yleinen sähkökatko voi yllättää koska tahansa. Haastattelija vilauttikin 50 euron seteliä, kehotti pitämään ainakin sen verran kotona käteistä "kaiken varalta." Pankki kun pidättänee asiakkaiden rahat itsellään myös em. häiriötilanteiden ajan! Olisi korkea aika tutkia, onko tuon kaltainen menettely edes Suomen lakien mukaista.

Kyseisessä ohjelmassa kaikki haastatellut olivat nuoria, hyväkuntoisia ihmisiä. Entä vanhukset, sairaat ja vammaiset? Näissä nuorten suunnittelijoiden korttipelivisioissa heidät on täysin unohdettu, lakaistu maton alle! Kuinka pankkiautomaatilla asiointi onnistuu, jos sormet eivät taivu näppäinten näpyttelyyn eikä tunnusluku pysy mielessä? Kun pitäisi vielä varmistaa ettei hämärämiehiä hiippaile selän takana eikä automaattiin ole asennettu ylimääräistä lukulaitetta! Tunnuslukua naputteleva käsi kehotetaankin peittämään lompakolla tai toisella kädellä. Eipä taida onnistua vapisevin käsin ja kankein sormin sekään.

Läheskään kaikilla ikäihmisillä, sairailla ja vammaisilla ei ole tietokonetta, älypuhelinta tai tablettia netissä asioimista varten. Ne eivät joko kiinnosta tai niiden hankkimiseen ei ole varaa. Ja tokkopa   sormet taipuisivat niidenkään näppäimistöille tai höyhenenkevyeen hipaisuun kosketusnäytöllä, eikä kaikilla ole edes valmiuksia eikä voimia tietotekniikan opiskeluun. Onneksi joillekin omainen, ystävä tuo automaatista rahaa, maksaa laskut oman nettipankkinsa kautta, mutta läheskään kaikilla ei tällaista luottohenkilöä ole. Pankkikonttorissa moni pystyisi asioimaan itsekin, mikäli siellä vielä palveltaisiin heitä.  

Mutta yllätys yllätys, kohta sen jälkeen kun pankki oli ilmoittanut lopettavansa käteisen rahan antamisen, myös automaattiverkostoa alettiin harventaa! Lähiöstä, jossa asun, lähtee 8 päivä huhtikuuta alueen ainoa, lähikaupan yhteydessä oleva pankkiautomaatti. Edellisen kauppiaan tarmokas rouva sen aikoinaan oli siihen neuvotellut. Nyt lähimmille automaateille tulee matkaa kolmisen kilometriä, toisen lähettyville pääsee bussilla, toisen ei. Seuraavat automaatit ovat kaupungissa suurten markettien yhteydessä. Lähikauppias kertoi, että pankkiautomaatin säilyttämisen puolesta on tehty lukuisia vetoomuksia, turhaan. Pankkiautomaatteja eivät kuulemma enää hallitsekaan pankit, vaan yksityinen toimija, joka tekee niiden sijainnin kanssa kuten tahtoo. Niin näkyy pankkikin tekevän asiakkaiden omistamien rahojen kanssa! Koska mitkään vetoomukset eivät auta, ainoa keino lieneekin äänestää jaloillaan. Itse avasin eilen rinnakkaistilin toiseen pankkiryhmittymään, josta ainakin vielä voi tarvittaessa nostaa myös käteistä rahaa. Aika näyttää, siirränkö kaikki pankkiasiani sinne.

JK. Hetki sitten lähikaupassa asioidessani kauppias kertoi kuulleensa, että pankkiautomaattia ei ehkä poistettaisikaan, vaan sen tilalle tulisi uusi, modernimpi laite. Aprillipäivä on vasta huomenna, toivotaan että tämä tieto ei ollut aprillia, että alueen asukkaiden tekemä vetoomus olisi tuottanut tulosta.

JK. 9.4.2016   Pankkiautomaatti on poistettu eilen. Lehtitietojen mukaan Automatia Pankkiautomaatit-yhtiön hallitus kokoontuu loppukuusta käsittelemään alueen asukkaiden tekemiä vetoomuksia ja sen  jälkeen päätetään, tuleeko poistetun automaatin tilalle uutta vai ei. Puskaradion tietojen mukaan nostot mahdollisesta uudesta automaatista saattaisivat olla maksullisia.  

Säästötalkoot

Säästän sähköä pissimällä pimeässä. Vessan ovi sen verran raollaan että en pytyltä noustessa lyö päätäni seinään. Samalla säästyy peilikaapin putkilamppu, jonka vaihtamiseen viimeksi tarvitsin ulkopuolista apua. Ulkopuolinen apu ihmetteli, että miten se niin vähän aikaa kestää, edellisen kerran oli vaihdettu kahdeksan kuukautta sitten. Sitä minäkin ihmettelen, varsinkin kun naapurirapun rouva kertoi omansa kestäneen kehdeksan vuotta! Eräs selitys lienee ulkopuolisen avun arvelema putkiremontin yhteydessä mahdollisesti  tapahtunut asennusvirhe, toinen se että olen sytytellyt ja sammutellut valoa silloin kun ei ehkä olisi ollut tarpeenkaan.

Toinen sähkönsäästämiskeino on pysytellä sängyssä niin kauan kunnes aamu valkenee. Kesää kohti  mentäessä se tapahtuu yhä varhaisemmin. Pimeänä vuodenaikana voi illansuussa viettää "hämärätuntia" niin kuin sähkövalottomassa lapsuudenkodissani tehtiin. Silloin säästettiin lampun öljyä, karbiidia, mitä milloinkin. Tai istuskeltiin "hämärän hyssyssä" ihan vain tunnelman vuoksi hellan rinkien lomasta loimottavaa tulta tuijotellen  tai kynttilöitä poltellen. Sähköhellan ja uunin käytön järkeistäminen on minulla vielä niin sanotusti vaiheessa. Mutta mitä ihmettä nyt? Yllättäen alkaa hämärtyä niin että hapuilin jo työvalon katkaisijaa kunnes hoksasin aamupäivän auringon solahtaneen pilveen ja kipaisin raottamassa säleverhoa sen verran että tietskan näppäimet näkyvät taas. 

Veden säästämisessä minulla on vielä opettelemista. Aamupesulla käydessäni noudatan  tiettyä järjestystä, mutta suihkussa lorottelen vuoroin kuumaa ja kylmää vettä päälleni ehkä turhankin pitkään. Enkä  ole opetellut hyödyntämään suihkuvesiä kuten Savon tätini aikoinaan teki. Kun menin kesäaamuna hänen luonaan suihkuun, hän juoksutti kiireen vilkkaa pesuvadin, kehotti seisomaan siinä että hän voisi  suihkuvesilläni kastella takapihan kukkaset! Olin saada hepulin kun kuvittelin miten muovivati nuljahtelisi märällä lattialla ja pahimmassa tapauksessa kaatuisin sen kanssa, kukaties kolhisin itseni sairaalakuntoon. Ja eri asia, miten  kukkaset reagoisivat saippua- ja shampoomerkkeihini. Juksasin tätikultaani niin että laskin vettä vatiin vasta suihkuttelun jälkeen,  näön vuoksi vaahdotin hiukan saippuaa sekaan. Täydestä meni.

Kahdeksan vuotta sitten tehdyn putkiremontin yhteydessä taloyhtiööni vaihdettiin asuntokohtaiset vesimittarit, mikä on senkin vuoksi hyvä että kenenkään ei tarvitse vahtia, miten usein ja miten monta yövierasta kenelläkin käy taloyhtiön laskuun vettä lotraamassa. Perusmaksu on 15 euroa kuukaudessa per henkilö, sen ylittävä pulitetaan omasta pussista. Jotkut säästävät vedessä niin että saavat perusmaksustakin osan takaisin, minä olen joutunut maksamaan kolmisenkymmentä euroa vuodessa lisää. Kesäisin parvekkeellani rehottava kukkaloisto tarvitsee kastelua joskus parikin kertaa päivässä, mikä omalta osaltaan lisännee laskuani.

Jollakin toisella veden ja sähkönsäästämiskeinoja lienee enemmän,  minulle ei nyt tule muita mieleen. Tehokkain keino  kummankin säästämiseen olisi pysytellä mahdollisimman paljon poissa kotoa! Sen taidan heti kesäkelien tultua ottaakin käyttööni. Nyt kun eilisen lätäköt ovat jäätyneet luistinradoiksi eikä lämpöasteita ole luvassa päivällekään, perjantaipäiväni ainoaksi reissuksi jäänee liukasteleminen muutaman korttelin päähän saapuvalle kirjastoautolle.

Aurinko! Häikäisee niin että  kävin säätämässä säleverhon entiselleen. Ikkunalaudan viherkasvitkin viihtyvät paremmin puolivarjossa. Ja taas pimenee...

JK.  Herneenversot kasvavat niin että humisee! Sopivat myös pääsiäisruohoksi, ellei joku napsi ne sitä ennen suuhunsa. Liotin viime kesän krasseista keräämiäni siemeniä yön yli vesitilkassa ja piilotin multaruukkuihin. Liian varhainko ehkä?

Painajaisia

Mummikin vallan villiintyi sitä menoa katsellessa. Rumpujen pärinää, torvien toitotusta, elämänriemua, nuoruuden raikkautta! Kuorma-autojen lavoilla muun muassa nunnia, arabeja, enkeleitä, joulupukki ja Putin. Yleisin iskulause abien penkkariautoissa aina etelä-Suomesta Utsjoelle asti taisi olla "Kuha saa lakin! " Vierellä piirros pulleamahaisesta kalasta valkolakki päässä.

Niinpä, kunhan saa edes lakin, penkinpainajaispäivänä ei murehdittu sitä että monella ei liene ollut aavistustakaan, mitä sen jälkeen. Yritin karkkisateen keskellä tähyillä tutun näköistä tyttöä autojen lavoilta. Ja sieltä hän jo saapuukin, hiukset tuulessa hulmuten! Aioin huutaa että nyt äkkiä pipo päähän, mutta kun vierelläni seisonut abin äiti ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa asiasta ja jotkut toisetkin olivat avopäin, olin hiljaa, vedin omaa huppua myssyn päälle. Pakkasta ei ollut kuin pari astetta, mutta tuuli kävi luihin ja  ytimiin asti. Koska pääkatua ei oltu suljettu muulta liikenteeltä, torin ympäri kiertäneitä abien autoja joutui välillä odottelemaan pitkäänkin. - Ken oli se mustiin verhoutunut hahmo vierelläsi? Kyselin jälkeen päin. - Hän oli itse Kuolema, oli vastaus. Kavahdin. Vaikka niin kai se on, että kaikkein riemullisimpiin hetkiinkin sisältyy kuoleman läsnäolo. Me nykyihmiset vain haluamme torjua sen. Muitakin mystisiä hahmoja auton lavalla oli, Yksisarvisesta Nuuskamuikkuseen, mutta koska olimme koko ajan samalla puolella katua, emme nähneet kaikkia. Onneksi mustakaapuinenkin vaihtoi välillä paikkaa, langetti tumman varjonsa milloin kenenkin taakse. Kotona söin karkkeja, kävin ylikierroksilla lopun päivää. Paikallislehden näppituntumapalstalla paheksuttiin mummoa, joka oli rynnännyt kadulle liikkuvan bussin eteen abien heittelemiä karkkeja keräämään.  Minä se en ollut.

Itse en ole viettänyt penkinpainajaisia, muita painajaisia on mahtunut vuosien varrelle sitäkin enemmän. Ajankohtaisin liittyy tulostimeen, joka ei tulosta. Eri väriset merkkivalot vilkkuvat kuin "Trion  karnevaaleissa!" Olen hankkinut uudet värikasetit, tehnyt erinäisiä ohjauspaneelin suosittelemia toimenpiteitä ongelman ratkaisemiseksi, mutta pelkäänpä saaneeni vain entistä suuremman sotkun aikaan. Eilen sain skannatuksi yhden paperin, minkä jälkeen merkkivalot alkoivat taas välkkyä eivätkä lakanneet ennen kuin revin virtajohdon irti laitteesta. Toivottavasti nuorempi lapsenlapsi,  joka taannoin korjasi sähköpostini, ehtisi ensi viikolla käymään ja osaisi korjata tulostimenkin. Ellei, on soitettava laitteen valmistajan huoltonumeroon, mutta osaisinko edes puhua samaa (tietokone) kieltä mitä siellä puhutaan? Se hyvä puoli tässä on että ei ole mitään kiireellistä tulostettavaa ja että tietokone sentään vielä toimii, alkaa muuten päivittää tiedostoja aina kun aion sulkea sen!  Aikaisemmin päivitys on tapahtunut kerran kuussa, 12 päivän paikkeilla, eli olenkohan toimenpiteilläni sekoittanut senkin? Tänä päivänä mummon kuin mummon olisi oltava it-alan insinööri selvitäkseen arjen vaatimuksista.

Paljon suurempiakin painajaisia on tosin matkan varrelle mahtunut, mutta en halua muistella niitä nyt kun aamun uutiset maailmalta pitkästä aikaa ovat varovaisen toiveikkaita ja ikkunan takana levollisen näköinen lumisade kirkastaa mielen. Vielä pari viikkoa sitten pähkäiltiin, miten käy Finlandia-hiihdon kun lunta ei ole nimeksikään. Onneksi kunnon talvi saapui sen jälkeen ja tänä viikonloppuna hiihtäjät valloittavat ladut. Omat sukseni ovat kellarikerroksen verkkokomerossa, mutta myöhemmin päivällä laitan sauvat suihkimaan. Lumisten puiden reunustama hiljainen metsätie on   puhdistava kokemus. Lumi niin häikäisevää vaikkei aurinko paistaisikaan...

Uupunut

Kyllä ottaa päähän kun korkeasti koulutettu kantasuomalainen toimittaja kirjoittaa sisäministeri "orvon" tavanneen venäläisen virkaveljensä! Kun sukunimi on Orpo, se taipuu Orpon eikä Orvon. Mikäli joku nykysuomalainen ei sattuisi tietämään, kerrottakoon että orpo pienellä o:lla tarkoittaa henkilöä, jonka vanhemmat ovat kuolleet. "Mä oon orpona, mutten orjana..." lauletaan Orpopojan valssissa. Sen sijaan "orpanalla" ei ole orvon kanssa mitään tekemistä, vaan orpana on serkku (tai muu sukulainen), joka tietysti hänkin voi olla myös orpo. Ilahduin kun keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja A-talkissa kertoi ministeri Orpon tehneen sitä ja sitä, samoin salskean näköinen alueuutisten lukija taivutti ministerin nimen oikein.

Vaan antaas olla kun taas seuraavana aamuna avaan laajalevikkisen paikallislehden, saan lukea jonkun henkilön palanneen "viisikymmentä vuoden" kuluttua jonnekin... Nimestä päätellen supisuomalainen toimittaja tämäkin. Aikoinaan saamieni oppien mukaan kyseinen vuosiluku kuuluu  taivuttaa "viidenkymmenen". Erehtyminen on inhimillistä ja tekevälle sattuu, sanotaan. Silti...

"Ja vittu  vähäks niinku on sillee niinku väliä miten kirjottaa!" Eli ei kai tässä niinku muu auta ku niinku alkaa sopeutumaan (aikaisempien oppien mukaan "alkaa sopeutua") nykysuomalaisten kielikukkasten kirjoon. Ei niinku olla millänsäkään vaikka joku taivuttaa Närhi-nimisen henkilön "närheksi" eikä Närhiksi niin kuin se oikeaoppisesti  tulisi taivuttaa,  ja antaa närhi-nimisen linnun lennellä ja tarvittaessa näyttää kaikille närhen munat. Liputtaa kansallisrunoilijamme Runebergin päivän kunniaksi, olkoonkin että tämän aamun paikallislehden mukaan "lipputanko uupuu monilta."   Klikkasin tässä välillä yle piste fi. sivustolle, jossa kerrotaan ADHD-diagnoosin uupuvan  (puuttuvan?) kymmeniltä tuhansilta! Ja eilisellä  eduskunnan kyselytunnilla harmaantunut entinen ulkoministeri sanoi osoittavansa kysymyksensä "ministeri Orvolle".

Olen nyt niin uupunut näihin uutisiin, että suljen koneen ja toivotan kaikille uupuneille, orvoille, orpanoille ynnä muille leppoisia kahvihetkiä Runebergintorttujen kera!

Hyvät ja pahat asiat

   
"Ei kannata puhua eikä ajatella kielteisiä asioita, ne jäävät mieleen  ja ulos mennessä alkaa pelottaa, että heti tapahtuu jotain pahaa", pienempi lapsenlapsi ohjeisti minua kun olin pohdiskellut turvapaikanhakijoihin ja katupartioihin liittyviä uutisia. Menin sanattomaksi, katsoin pöydän toisella puolella istuvaa pientä miestä, joka nuhakuumeesta huolimatta haarukoi innokkaasti lihapullaa ja perunaa. Eikö nimenomaan minun, mummin kuuluisi vahvistaa hänen turvallisuudentunnettaan eikä päinvastoin?

- Mikä se on? Teinitär oli ihmetellyt silmät kirkkaina kun joulun alla olin  tiedustellut, ostaisinko hänelle lahjaksi turvahälyttimen. - Semmoinen josta lähtee kova ääni jos joku käy sinuun kiinni tai yrittää lääppiä. - Hän ei ehkä muistaisi pitää sitä mukanaan kuitenkaan, tyttäreni oli puuttunut asiaan. Aikoinaan olin  lahjoittanut hänelle, silloiselle lukiolaiselle itsepuolustuskurssin, jonka hän oli suorittanutkin loppuun asti. En tohtinut kysyä, olisivatko taidot vielä tallella jos hätä tulisi. Tunsin itseni myrkkyliljaksi, pahanilman linnuksi jo muutenkin.

Aloimme pojan kanssa katsella videolta Doc Martinia, sarjaa jossa ei puukoteta kanssahmisiä selkään kuten lähes kaikissa muissa sarjaohjelmissa tapahtuu, vaan omapäinen tohtori vetää katsojan suuta hymyyn ja upeat maisemat hivelevät silmää. Odotamme kumpikin uuden tuotankokauden jaksoja. "Siis ei silleen täysillä odottaen, vaan silleen vähän, ettei sitä niin ajattele", poika täsmentää.

Nyt on kyllä pakko halia! Miten viisaita ajatuksia hänellä onkaan, miten rakkaita he ovatkaan, nämä uuden ajan lapset! Nähneet maailmaa jo lähes yhtä paljon kuin minä konsanaan, opiskelleet ja opiskelevat vieraita kieliä, kummankin  paras kaveri päiväkodissa on ollut maahanmuuttajataustainen lapsi, ja vaikka koulu ja harrastukset ovat vieneet heidät erilleen, puolentoista vuoden iässä alkanut ystävyys on säilynyt näihin päiviin asti. Tiedotusvälineiden välittämistä pahoista asioista, sekä  todella tapahtuneista, kuvitelluista että pelättävissä olevista huolimatta voi vain rukoilla ja toivoa, että sekä omat että kaikkien muiden lapset ja lastenlapset voisivat säilyttää elämänilonsa ja uskonsa kaikkeen hyvään ja kauniiseen, että itsekin osaisin olla myrkyttämättä mieltäni kielteisillä asioilla.

Kunnon nainen

"Pese tukka", mies sanoo vaimolleen eräässä Eeva Joenpellon romaanissa. Ei siksi että vaimon tukka näyttäisi likaiselta, vaan että tämän mieliala kohenisi. Olen itsekin huomannut hiusten pesun virkistävän vaikutuksen vaikkapa kaupunkiasioille lähtiessä. Kaupoissa ei tule kuuma kun voi ottaa myssyn päästä niin että puhtaat hiukset heilahtavat, ja varsinkin jos on malttanut ennen lähtöä hetken ajan pitää vaikkapa vain paria paplaria päälaella, sitähän tuntee itsensä ihan maailmannaiseksi!         

Sama vaikutus lenkille lähtiessä kun ikäkulun lippiksen tilalle voi vetää päähänsä pirtsakan uuden myssyn. Olin jo pitkin syksyä katsellut kauppojen ja markkinoiden myssyvalikoimia, mutta en ollut löytänyt mieleistäni kunnes kauppatorin Joulukylässä törmäsin siihen! Nappasin sen muiden myssyjen joukosta ennen kuin joku toinen ehtisi iskeä siihen silmänsä. Onneksi olin lähtiessäni pessyt ja laittanut tukan, likaisia littanoita hiuksia ei tohtisi toisille esitellä, saati sovitella myssyjä niiden päälle.

Keekoilen myssy päässäni.  - Onks tää hyvä? Kysäisen parilta lähellä seisovalta nuoremmalta naiselta, mutta  kumpikaan ei sano mitään, katsoo vain. - Ei satu olemaan peiliä, me kun emme siihen juuri katsele, myyjä, leppoisan oloinen mies myhäilee, vilkaisee vierellään myyntipöydän takana seisovaa naista. "Sokeiden tekemiä käsitöitä," luen myyntikojun esitteestä. - Minä otan tämän, sanon. Myssy maksaa kymmenen euroa.

Tämä on viimeinen hetki kokea Joulukylän tunnelmaa, illalla portit suljettaisiin, myyntikojut vietäisiin pois. Pikkuväkeä, päiväkotilapsia ja vanhempiensa seurassa tulleita on paljon paikalla. He istuvat puoliympyrän muotoisessa katsomossa silmä tarkkana seuraamassa jonkinlaiseen peikon asuun sonnustautuneen sedän esittämää ohjelmaa. Toinen setä kohentelee nuotion hiillosta, hienoinen savun tuoksu tuo mieleeni lämpiämässä olevan lapsuuden pihasaunan. Nuotion lähettyvillä on halkopinon jäänteet, vanhan ajan musta kirkkoreki, kuusen juurella jouluseimi. Ostan vielä urajärveläisellä tilalla tuotettua hunajaa ja kuopiolaista loimulohta. Vaikka on lämpöasteita, tuuli on niin purevaa, että seurakunnan tarjoama kuuma glögi maistuu taivaalliselta. Illan tummetessa, ennen porttien sulkemista Joulukylästä kantautuu kaupungille yhteislauluna "Enkeli taivaan lausui näin..." 

Uusi myssy on muuten hyvä, mutta reiällinen kudos tarvitsisi  alleen lämpimän vuorin. Vaan mistäs sen nyt otan ja osaisinko sitä itse laittaakaan, pohdiskelen jouluaattona. - Ota tämä, tytär sanoo, kaivaa naulakkonsa päältä valkoisen kangaspipon. Pipoon painetussa kuviossa vihreistä kukka-aihioista muotoiltu naishahmo juoksee hiukset hulmuten, polvitaipeen mutkassa  sanat: "Kunnon nainen." Kyse on joka keväisestä juoksutapahtumasta, johon tytär ja ilmeisesti jo tyttärentytärkin osallistuvat. Pipo istuu kuin valettu villamyssyni alle.

Tosin viimeisimpien tutkimusten mukaan liikunta ei, päinvastoin kuin on luultu, pidennäkään ihmisen elinikää. Mutta siinä toivossa että se pitäisi nivelet toimintakuntoisina sen ajan minkä ikää riittää, vedän kunnon naisen pipolla vuoratun myssyn päähäni ja lähden tästä kohta lenkkeilemään. Muutaman asteen pakkanen, vielä lumettomat kuivat kadut. Askel nousee kevyemmin kun jalassa on kunnon kengät ja lenkkipuvun alla sopivasti vaatetusta, ja uupumuksen varalta taskussa pala suklaata. Naapurini, jotka eivät enää jaksa lähteä lenkille, ovat tänäänkin aamuvarhaisella kiertäneet taloa ympäri. Kolmetoista kierrosta tekee kuulemma kaksi kilometriä. Välillä voi poiketa rappuun lämmittelemään tai istahtaa  mattotelineen laidalle jalkoja lepuuttamaan. Se lienee minunkin tulevaisuuteni, mutta vielä nyt lähden vähän kauemmaksi. Pitäisiköhän pestä tukka sitä ennen?  Tai ehkä vasta lenkiltä palattua.

Elämyksiä

Lumi tuli, lumi suli. Eteläisessä Suomessa sataa vettä, vaan eipähän ole liukasta, pimeää kylläkin. Lumiset puut olivat elämys, jonka muisto vain korostuu tätä ympärillä vellovaa harmautta vasten.  

Hiljattain televisiossa esiteltiin mustaan munkin kaapuun ja päähineeseen pukeutunutta miestä, joka jossain päin Venäjää asusteli erakkona syrjäisessä mökissään, kunnes aina kevään tullen, huhtikuussa istui autoonsa ja lähti elokuviin ja "grilliin." Hänen mukaansa se "oli elämys joka kantaakin pitkälle." Tunnistin tuosta lauseesta itseni. Olkoonkin että en  haluaisi, osaisi enkä uskaltaisi asua suurinta osaa vuotta saman kaltaisella syrjäseudulla tapaamatta muita kuin metsän eläimiä, mutta niin kuin taideteos pääsee parhaiten oikeuksiinsa tyhjää taustaa vasten, minullekin rakastamani kotoilun lomassa piipahdus  vaikkapa sataman kahvilassa voi olla elämys joka kantaa ainakin parin päivän päähän.

Syyskuun viimeiselle viikolle alustavasti kaavailtu  päiväkahvitapaaminen nuoruuden ystävän kanssa oli siirtynyt marraskuulle, jolloin sataman makasiini ja laivaravintolat olivat jo kiinni, satama-alue  autio ja tyhjä.  Mutta "kahvilaksi muotoutunut entinen rautatieasemarakennus, joka huokuu historiallista patinaa ja ulos leijaileva huumaava pullantuoksu kutsuu poikkeamaan kiireettömälle kahvihetkelle idylliseen miljööseen," on onneksi auki ympäri vuoden. Kahvi ja marjainen juustotorttu maistuivat. Aallonmurtajalla kasvavan puun lehdettömät oksat ja vierellä ollut tyhjä penkki muodostivat marraskuisen harmaata tyhjää taustaa vasten  taiteellisen näkymän, jonka innoittamana aloin esitellä omaa, harvinaisten tapahtumien filosofiaani. - Siinä voi jäädä monta elämystä kokematta, ystäväni totesi. Niinpä.

Mutta jos elämyksiä alkaa tulla niin tiuhaan tahtiin että edellinenkään ei ole ehtinyt kehittyä, kiteytyä  lopulliseen muotoonsa kun uutta jo pukkaa päälle, seurauksena saattaa olla levottomuus, tilanne jossa mikään ei enää tunnu miltään. Tosin spontaani, ennalta suunnittelematon sähäkkä lähtö jonnekin voi vieläkin synnyttää samankaltaisen flow-elämyksen kuin nuorena, jolloin tansseissa oli sitä hauskempaa, mitä vähemmän sinne lähtöä oli ehtinyt suunnitella. Mutta silloinkin otti aikansa, ennen kuin kotiin paluun jälkeisen kiihkon ja levottomuuden päälle laskeutui hiljainen ilo ja levollisuus. Kokemisen arvoisia tunnelmia kaikki. "Pankin juhlien jälkeen sä aina makailit sängyn päällä seuraavan päivän", tytär muistaa vieläkin. En niinkään krapulan vuoksi, tarvitsin palautusaikaa edellisen illan elämysten suodattamiseen. Käsitteeseen "elämys" liittyy positiivisuutta, voiko myös kielteinen kokemus muotoutua elämykseksi muuten kuin ironisena "olihan elämys" kommenttina?

Kahvittelun jälkeen poikkesimme samassa rakennuksessa olevaan Ulpukka-myymälään,  jossa oli  tarjolla sekä myymälän omistajan että muiden paikallisten taitajien kätten töitä. Sitä ihanuuksien paljoutta! Minä lähinnä katselin, ystäväni ostikin jotain. Erään sieltä mieleeni jääneen jouluisen jutun aion kuitenkin mennä parin viikon perästä torilla avattavasta joulukylästä ostamaan. Elämys sekin, joulukylä pienine punaisine kojuineen, tuotteineen, joita ei markettien hehtaarihalleissa ole.    

Elämyksellistä joulun odotusta kaikille!

Käpälämaitoa

Eräänä keväänä perheeseemme päätettiin hankkia kissa. Lehti-ilmoituksen innoittamana ajoimme naapurikuntaan maalaistaloon, jossa toinen toistaan suloisemmat kissanpennut kisailivat keskenään. Miten ihmeessä noista osaisi valita mieluisimman? Viimein tytär valitsi hiukan aran oloisen  harmaanvalkoisen kissanpojan, joka turhaan oli yrittänyt piiloutua toisten taakse. Emännän vastusteluista huolimatta maksoimme kissasta kymmenen markkaa. Samaan hintaan olisimme saaneet toisenkin pennun, mutta päätimme tyytyä yhteen.

Kotimatkalla kissanpoikanen kiipeili villatakkini rinnuksilla samaan aikaan kun pohdimme, mikä kissalle nimeksi? Ehdotin Nikodeemusta. - Nikodeemus, yääk! Poika huutaa. Tyttö ehdottaa Pyryä. - Tai Paska! Poika keksii. - Mitä sinä nyt tuommoisia, nuhtelen, taitaa olla housuissas kun haiskahtelee. - Itelläs on! Poika mylvii. Loppujen lopuksi, olisiko ollut perheenpään ehdotuksesta, kissasta päätettiin tehdä Topi.

Miten pieneltä ja hauraalta Topi-kissa näyttikään  kerrostalokotimme lattialla, jossa se vielä hiukan horjuvin jaloin  tutki outoja paikkoja, ehkä etsiskeli emoa ja sisaruksiaan. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa sille toinen kissa kaveriksi, ajattelin.   Hellittelimme sitä sylistä syliin. "Muoskat, ei pie muokata kissoo!" Muistin mummoni aikoinaan varoitelleen. Liiallisesta  muokkaamisesta, vunuttamisesta se nimittäin saattaisi saada ripulin, mummo oli kieltänytkin nostamasta kissaa mahan alta. Emokin nosteli poikasiaan tarttumalla niitä niskasta kiinni. Varsin pian Topi oppi sisäsiistiksi kun vain muistimme jättää vessan oven sen verran raolleen että se sai sen tassullaan avattua ja pääsi hiekka-astialleen. Se keksi myös mitä merkillisimpiä nukkumispaikkoja.  Kerran pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme sen keittiön kaapista pienestä kattilasta kerälle kiertyneenä!

Kauniina kesäpäivinä Topi sai leikkiä parvekkeella, arvelimme  että vielä se ei jaksaisi loikata kaiteelle. Mutta Topi löysi lattialta pökertyneen ampiaisen ja nappasi sen suuhunsa sillä seurauksella että ampiainen pisti sitä poskeen ja  poski turposi kuin vehnäpulla! Ei muuta kuin äkkiä eläinlääkärille, joka hoiti kissan posken kuntoon. Joitakin päiviä myöhemmin Topi tunki päänsä kylpyammeen ja ammeen vieressä olleen lämpöpatterin väliin eikä saanut sitä sieltä pois. Huuto oli hirveä! Miten niin pienestä olennosta voikin lähteä niin sydäntäsärkevä, korvia viiltävä huuto? Olin yksin kotona, en hoksannut soittaa mihinkään vaan riuhdoin kylppärin patteria kaikin voimin ja ihme ja kumma, viimein se liikahti sen verran että kissa sai kiskaistua päänsä ammeen ja patterin välistä pois. Puristuksen voimasta sen toinen silmä oli kuitenkin mennyt sameaksi ja taas lähdettiin lääkärille. - Sitä kissaa sentään kiidätettiin lääkäriin eräänkin kerran, muuan perhetuttava muistelee vieläkin. Seuraavan lääkärireissun syy oli ummetus. Ja olisiko sitä seuraava käynti ollut sitten kun oli jo steriloinnin aika. Poikakissa leikattiin ettei se mouruaisi tyttökissojen perään. Eläinlääkäri, vanhahko herra kertoi kissan nukuttamisen olevan tarkkaa touhua, jos nukutusainetta antaa hiukankin liikaa, kissa saattaa nukahtaa lopullisesti. Jännitimme, miten Topin käy. Hyvin kävi, ajan mittaan kissa kasvoi ja komistui.

Topin maito- ja vesikuppi olivat keittiön nurkassa. Kerran olin ilmeisesti lämmittänyt maitoa liikaa ja kissa taisi polttaa kielensä. Vahingosta viisastuneena se ei siitä lähtien enää koskenut maitoon kielellään, vaan kastoi oikean etutassunsa maitoon ja nuoli pisarat siitä! Veden se edelleen litki kielellään. Kissan  ruokia oli jo markkinoilla, purkkiruokaa Topi suostui syömään,  mutta rakeisiin se ei koskenut. Sen suosikkeja olivat jauheliha ja silakat. Pakastesei ja siankylki olivat herkut ylitse muiden. Ruoanlaitto oli välillä tuskallista kun kissa kieppui jaloissa herkkupaloja  kyttäämässä. Joskus suljin keittiön oven sekä korvani kissan jympsytyksiltä. Oven alta näkyi kaksi valkoista tassua ja kerran ovi alkoi aavemaisesti aueta omia aikojaan... Kissa riippui ovenkahvassa etutassuillaan! Tilanne oli niin riemullinen että pakkohan siitä oli palkkioksi muutama herkkupala antaa!

Eräänä iltana kahvia juodessani kuulin keittiön ikkunan takaa pimeästä outoa rapinaa. Topi oli kävelyllä kolmannen kerroksen ikkunan kapealla, alas päin kaartuvalla ulkolaudalla! Oli tuuletusikkunan raosta livahtanut  sinne. Olimme jo tottuneet sen trapetsitaiteiluihin parvekkeen kaiteella mutta tämä oli uusi aluevaltaus. Iltaisin Topilla oli tapana asettua  vuoteeni jalkopäähän nukkumaan sen jälkeen kun oli ensin kävellä tallustellut päälläni edes takaisin. Aamuisin minun oli ensi töikseni potkittava kissa keittiöön, lämmitettävä sille käpälämaitoa ja vasta sen jälkeen pääsin laittamaan muille aamiaista. Kissa oli ottanut oikeudekseen istua pöydällä, joskus jopa leipäkorissa perheen aamukahvin ajan. - Koko pöytä tärisee kun sä rapsutat korvaasi! Tytär kivahti sille kerran. 

Kesällä Topi keikkui parvekkeen kaiteella, talvella naksutti olohuoneen ikkunalaudalla leukojaan parvekkeella pyrähdelleille  linnuille. Siihen aikaan kerrostalojen parvekkeille sai laittaa linnuille lyhteitä, kiinnittää lintulautoja, nykyään kaikki sellainen on kiellettyä. Ilmeisesti Topi-kissankin tasapaino alkoi iän myötä horjua koska se eräänä päivänä putosi parvekkeen kaiteelta alas! Olimme kauhuissamme. Kuoliko se? Katkesiko jalka? Mitä vielä, kissa kiiti nuolena läheiseen metsikköön. Jonkin ajan kuluttua se hipsi sieltä matalana maata vasten kotiovelle ja suoraan sängyn alle. Kai sillä oli paikat kipeinä, koska makaili siellä tuntikaudet, ei syönyt eikä juonut. Seuraavaa putoamista emme huomanneet ennen kuin ovikello soi ja naapurin pikkupoika kysyi: - Onks tää teidän kissa? Samassa  likaisen ruskea liejuinen olento, jota ensin luulin rotaksi, luikahti sisälle. Topihan se siinä! Olin avannut makuuhuoneen tuuletusikkunan ja kissa oli ehkä aikonut taas kävelylle ikkunan ulkolaudalle, mutta olikin molskahtanut alhaalla pihalla olleeseen kuralätäkköön! Meillä oli ollut  jotain hässäkkää, olisiko jompikumpi lapsista ollut sairaana tai muuta niin että emme olleet huomanneet kissan katoamista lainkaan.

Vuosien mittaan minulle oli tullut tavaksi käydä Topin kanssa kevätretkellä läheisillä kallioilla. Tapoihin kuului että retken päätteeksi Topi sai jäädä metsäpolulle hetkeksi yksinään. Näimme ikkunasta kissan valkoisen rinnan loistavan puiden lomasta kun se istui kivellä kevättuulia  haistelemassa tai lintuja ja oravia kyttäämässä. Toisen kissan kohdatessaan se puolusti raivokkaasti reviiriään, variksien kanssakin taisi joskus tulla suukopua. Mutta kertaakaan Topi ei lähtenyt lähimetsikköä kauemmaksi, vaan kylliksi ulkoiltuaan  tuli kotioven taakse raapimaan ja naukumaan, postiluukkua kolistelemaan. Reissuun lähtiessämme veimme Topin anopille hoitoon, paitsi pari kertaa se pääsi mukaamme Savon matkalle. Meillä ei ollut mitään kissan kuljetuskoria, Topi nukkui tyytyväisenä autoropposemme takaikkunalla tyynyn päällä koko ajomatkan. Kerran jätimme sen pariksi päiväksi yksin kotiin. Se oli virhe. Kotiin palattuamme eteisen seinältä raanu oli revitty alas, ruoka- ja juomakupit oli lennätetty keittiön nurkasta toiseen, oli riehuttu siellä sun täällä! 

Topi ei suostunut valjaisiin, mutta kaularusettia se rakasti. Istahti  paikalleen ja kurotti kaulaansa kun sitä lähestyttiin silkkinauhan kanssa. Ja kun joku perheestä oli sairaana, Topi pysyi vierellä lohduttamassa, mieluiten pää samalla tyynyllä sairaan kanssa. Kun Topi näki että levylautaselle laitetaan soitettavaa, se asettui  kuuntelemaan. Kissa oli myös varsinainen linssilude, noilta vuosilta perheemme albumeissa ei ole montaakaan kuvaa, jossa Topi-kissa ei olisi mukana. Eräässä joulukuvassa se istuu punainen rusetti kaulassa lipaston päällä kolmihaaraisen  kynttilänjalan takana. Suoranainen ihme, etteivät kynttilöiden liekit tarttuneet sen turkkiin. Jouluksi Topin rusettiin kiinnitettiin kulkunen. Vaikka Topi oli lempeä luonteeltaan, kerran se puri minua ranteeseen ja toisen kerran raapi selkääni pahannäköiset kynnenjäljet. En  enää muista, mistä olimme olleet eri mieltä.

Mutta sitten Topi sairastui. Alkoi laihtua ja oksennella ja eräänä   keväänä koulujen päätöspäivänä, toukokuun viimeisenä se  todettiin parantumattomasti sairaaksi. Lääkärin mukaan hillittömät oksentelut johtuivat kasvaimesta, joka oli niin pahassa paikassa että sitä ei voitaisi parantaa. Lasteni isä, joka oli vienyt Topin lääkärin luo, palasi kotiin yksin. Yhdessä lääkärin kanssa he olivat  tehneet raskaan päätöksen. Neljätoista vuotta meille kaikille rakas Topi-kissa oli ollut mukana perheemme arjessa ja juhlassa, iloissa ja murheissa. Nyt Topin kaunis katse, loistavat vihreät silmät  olivat iäksi sammuneet. 

Marraskuun toinen oli Topin päivä, sytytin kynttilän ja aloin muistella Topi-kissamme tarinaa, paljon jäi vielä kertomatta. Kuvassa Topi kyyhöttää keittiön tuolilla, vahtii silmä tarkkana jääkaapin ovea.

Lapsen asialla

Kadulla nuori äiti työntää toisella kädellä lapsen rattaita, toisella pitelee puhelinta korvan päällä. Arviolta vuoden vanha lapsi havainnoi ympäristöään. Yksin. Tekisi mieli huutaa että käske sen äidin lopettaa puhelunsa ja puhua sinulle! Tai edes hymyillä, katsoa sinuun. Mutta miten katsekontaktikaan onnistuisi kun lapsi istuu selin äitiinsä? Tai jospa äiti pysähtyisi, varmistaisi että sinulla on kaikki hyvin, että et palele tai ole räkään tukehtumaisillasi. Katsoisitte yhdessä tien poikki loikkivaa oravaa, keräisitte puista pudonneita värikkäitä lehtiä kotiin vietäviksi. Mutta tietenkään en huuda mitään enkä arvaisi huomauttaa asiasta vaikka kävelisin samaa puolta katua, saattaisin saada puhelimesta päin näköä tai äiti ei edes kuulisi huomautustani, niin kiintoisa keskustelu hänellä näyttää olevan meneillään. Kuvittelen jossain päin maailmaa keskustelukumppanin, toisen äidin lastenrattaita työntämässä.

Muistan tiedotusvälineistä otsikon: "Puhumattomat 3-vuotiaat." Ilmiö, jonka arveltiin johtuvan siitä että lapsille ei puhuta eikä lueta tarpeeksi koska vanhempien aika menee sosiaalisessa mediassa surffaillessa. Tosin puhumattomia 3-vuotiaita on ollut ennenkin. Tuttavaperheen muuten hyvin kehittyneen oloinen poika ei ollut kolmanteen ikävuoteensa mennessä sanonut sanaakaan, seikka josta koko suku, pojan äitiä lukuunottamatta oli kovasti huolissaan. Äiti totesi kylmän rauhallisesti että kyllä se vielä puhuu. Ja niin tapahtui, ennen neljättä ikävuottaan poika alkoi puhua. Silloin ei ollut älypuhelimia, tabletteja, läppäreitä vanhempien vapaa-aikaa varastamassa, pojalle puhuttiin ja luettiin. Mutta nyt lienee kyse paljon laajemmasta ilmiöstä, koska päiväkodeissa siihen on kiinnitetty huomiota. Hiljattain facebookissa kiersi kuva, jossa alaston vauva pötkötti kylppärin lavuaarissa vettä lorisevan kraanan alla kyljellään, pieni pyyhe pään alle tyynyksi taiteltuna, kuvan alla teksti: "Jos näette äitini siellä facebookissa, sanokaa että olen vieläkin kylvyssä!"

Käännyn katsomaan taakseni. Kaukana kadun toisessa päässä rattaita työntävä äiti puhuu edelleen puhelimeen. Mahtaako jossain vaiheessa napata idyllisen äitilapsiselfien, joka pienen muokkauksen jälkeen on kiireesti tallennettava facebookiin? Kun kotiin palattuani katson ikkunasta, kadulla etenee jokapäiväinen kiireettömän näköinen kulkue, nuori nainen 4-5 lapsen kanssa! Pienin istuu rattaissa, toiset taapertavat vierellä eri pituisilla valjasnaruilla rattaisiin kiinnitettynä. Ainoastaan isoin lapsista kulkee irrallaan. Perhepäivähoitaja, joka metsäpolulle käännyttyään pysähtyy katraansa kanssa luonnon ihmeitä tutkimaan, sieltä jatkavat läheiseen leikkipuistoon touhuamaan. Mikä herttainen, kodikas näky!

Mutta nainen tekee työtään. Hoitaa oman lapsen/lastensa ohella vieraita ja saa siitä palkkaa. Ei hän voisikaan kaiken aikaa puhua puhelimessa, ei polttaa päreitään vaikka tapahtuisi mitä. Sitäpaitsi kadun toiselta puolelta on helppo arvostella, sillä mistä minä tiedän puhelimeen puhuneen naisenkaan elämäntilannetta! Sitä miten hektistä hänen arkensa on. Jo parkuvan, vastaan potkivan vauvan pukeminen ulkovaatteisiin on saattanut olla sellainen voimainkoetus että nyt kun tämä istuu hiljaa rattaissaan, äidillä voi olla ainoa tilaisuus rupatella ystävien kanssa tai hoitaa perheen arkeen liittyviä asioita. Kotiin päästyä hän varmaan puhuu lapselleen. Tai ei puhu.

Lahden kaunginteatterissa esitetään parhaillaan Anna Krogeruksen kirjoittamaa näytelmää "Rakkaudesta minuun." Siinä juppiperheen ainokainen, 10-vuotias Sylvia jota viisikymppinen näyttelijä Ritva Sorvali ansiokkaasti esittää, yrittää elää ainutkertaista lapsuuttaan kaaoksen keskellä. Viimeisen päälle sisustettu koti, jonka steriilinvalkoisessa keittiössä takkutukkainen äiti aamutakissaan nuokkuu läppärin äärellä viiniä lipittämässä. Koulusta palaava Sylvia yrittää herättää hänen huomionsa esittelemällä käsityötunnilla ompelemaansa kauniin keltaista pussukkaa, turhaan. Kotona pistäytyvä isä sentään ohi mennessään pörröttää tytön tukkaa, mutta niin voimallisesti että Sylvian huolella asettelema otsatukka ja poskikoukut menevät sekaisin ja ne on joka kerta aseteltava uusiksi. Joutekseen isä naiskentelee naapurin naista ja runkkaa pornovideon äärellä. Ohjaaja Samuli Reunanen on kertonut, että vaikka tarina esitetäänkin Sylvian kautta, on se ennen kaikkea hänen äitinsä tarina. Avioliitossaan pettynyt äiti unelmoikin vieraasta miehestä, uskoutuu asiassa 10-vuotiaalle tyttärelleen, joka parkaisee itkuisesti: "Ette kai te vaan eroa?" Miten vanhemmat, joiden omakin kehitys kohti aikuisuutta on vielä pahasti kesken, voisivatkaan olla aikuisuuden mallina lapselleen? Katsojasta tuntuukin, että perheen ainoa aikuinen on 10-vuotias tytär. Äidin, isän ja naapurin naisen järjestämän, mustan huumorin sävyttämän perhehelvetin ollessa hurjimmillaan Sylvia seuraa tapahtumia kärsivän näköisenä samalla kun asettelee kaupasta tuomiaan ostoksia jääkaappiin ja alkaa valmistaa itselleen pirtelöä. Erinäisten juonenkäänteiden jälkeen tarina päättyy kuitenkin yhteiseen oivallukseen toisenlaisesta elämisenmallista.

Ehkä itsekin nuorempana olisin kokenut näytelmän enempi äidin tarinana, nyt tässä isoäidin iässä ja roolissa koen että siinä ollaan ennenkaikkea lapsen asialla. "Mitä komeammat kulissit, sitä kamalampi elämä", muuan katsoja totesi esityksen jälkeen.

Tavan vuoksi

On tullut tavaksi alustaa pullataikina äidiltä perityssä laakeapohjaisessa valkoisessa emalikattilassa, laittaa Savon tädin kutoman pellavapyyhkeen alle hellankulmalle kohoamaan. En muista, missä astiassa alustin äidin eläessä jolloin kattila ei vielä ollut minulla, mutta pullien voiteluun tarkoitetun kananmunan olen kautta aikojen vatkannut samassa tummanvihreässä juomalasissa. Lasin pintaa koristavat pienet puolipallon muotoiset pompulat, se kuuluu serkun perheeltä kihlajaislahjaksi saatuun serviisiin, jonka muut osat pölyttyvät keittiön vitriinissä. Keitetyt kananmunat nostan aina samaan punaiseen emalikulhoon kylmään veteen jäähtymään. Aikoinaan anoppini ihmetteli miksi teen niin. Olin jostain lukenut että muuten ne jatkaisivat kypsymistään. Hercule Poirotin tapaan jotkut tosin haluavat syödä kananmunat juuri keitetyn lämpiminä. Taatelikakun taatelit keitän ja jäähdytän aina tietyssä kulhossa. Jouluglögin lämmitin pienessä kattilassa kunnes kerran unohdin sen kuumalle levylle ja makea glögi paloi pohjaan kiinni niin että kattila piti heittää roskikseen. - Mikset lämmitä mikrossa? Sukulaismies ihmetteli. No kun on aina ollut tapana lämmittää hellalla. Iltaisin tiskaan astiat vaikkei tiskipöydällä olisi kuin pari likaista kippoa. Päivä on piloilla ellei sitä voi aamulla aloittaa puhtaalta pöydältä. Onko minusta, entisestä törkymiinasta, siis iän myötä  kehkeytymässä perfektionisti, pikkutarkka pilkun viilaaja? Tavaksi tulleiden tottumusten listaa voisi nimittäin jatkaa loputtomiin.

Oman lukunsa muodostavat fraasit, useimmiten säähän liittyvät havainnot joita lausutaan pihalla tai roskakatoksessa kohdatulle naapurille. Tänne saapuneille turvapaikanhakijoille opetetaan, että suomalaisilla ei ole tapana jutella kadulla tuntemattomien kanssa. Eikä liioin tuttujenkaan! Muuten kuin siinä tapauksessa että ei ole ajoissa ehtinyt syventyä näpyttelemään älypuhelinta tai kumartua tutkimaan kohdalle sattunutta näyteikkunaa, silloin on pakko sanoa ellei muuta keksi niin ainakin "moro." Kun ystävällisen oloinen tuntematon rouva istuu bussissa vierelleni ja sanoo jotakin, ajattelen: Ethän vain ala avautua? En kestäisi enkä jaksaisi sitä nyt. Onneksi hän jää paljon ennen minua bussista pois ja voin taas syventyä tuijottamaan ulos ikkunasta. Huomaan tutun näköisen herrahenkilön astuvan kauppakeskuksen ovesta sisään. Hän ei ole vielä huomannut minua, joten minulle jää aikaa harkita, tervehdinkö vai kävelenkö muina naisina ovesta ulos. Vai onko se sittenkään hän? On on. Päätän tervehtiä. Olemme aikoinaan toimineet samassa yhdistyksessä, olleet samoilla matkoilla, mutta nyt emme ole nähneet ainakaan pariin vuoteen. Hän katsahtaa hajamielisesti aivan kuin kelaisi mielessään nimiä, minkä niistä yhdistäisi minuun. - Etkö tunne? Kysäisen. Sanoo tuntevansa. Jutellaan niitä näitä. Hän näyttää jotenkin hapertuneelta. Ilmeisesti ajattelee minusta samoin koska sanoo: - Niin, mehän emme nuorene.

Kerrankin rehellinen mielipide tavanomaisten "näytätpä pirteältä" tai "rouva se sen kuin komistuu" kohteliaisuuksien sijaan! Hän kertoo tulevansa silmälääkäriltä. Jatkamme eri suuntiin. - Vaimolle terveisiä, huikkaan. Lakastummeko me ihmiset luonnon mukana, vaikutammeko syksyisin vanhemmilta kuin keväällä? Pohdiskelen bussiin astuessani, istuessani samalle paikalle kuten aina. Jos joku on ehtinyt istua siihen ennen minua, melkein hätäännyn, että mihinkäs minä nyt istun, vaikka tyhjiä paikkoja olisi kuinka!

Voisi olla virkistävää tehdä jotkut toimet joskus eri tavalla kuin on aina tottunut tekemään, joko säilyttää entiset mielipiteet tai päivittää ajan tasalle nekin, sillä "kun ihminen riisuu vanhan tottumuksensa, hän rikastuu tahtomattaan uudella. Hermoston elämässä, samoin kuin historiassakaan ei ole tyhjiötä."

Sanoo Tibor Déry kirjassa "Rakas appiukko".

Kirkastunein katsein

(Ystävän pyynnöstä palautan tämän vuosi sitten kirjoittamani, sittemmin poistamani kaihileikkauskuvauksen tänne takaisin.)      


- Kaihileikkaus ei mielestäni ole niin nopea ja mitätön toimenpide kuin eräät sen läpikäyneet ovat antaneet ymmärtää, sanon sairaanhoitajalle, joka on teipannut leikatun silmäni päälle kevyen läpinäkyvän muovikilven. - Parin päivän perästä se yleensä alkaa tuntua siltä, hän toteaa. Pikkupöydällä on tarjolla mehua ja keksejä. Yksityisillä klinikoilla tarjotaan kuulemma konjakkia.

Kuten aikaisemmassa blogijutussani olin kertonut, menin maaliskuussa naapurin rouvan ylistämälle erikoissilmälääkärille laseja uusimaan, mutta hän passittikin minut suoraa päätä kaihileikkausjonoon, arveli jonotusajan olevan puolisen vuotta. Jonot olivat kuitenkin lyhentyneet niin että sain kutsun esitutkimukseen jo toukokuun alussa. Nuoria erikoistuvia   lääkäreitä kiiruhti klinikan käytävillä valkotakin liepeet liehuen.  Eräs heistä tutki silmäni ja arveli että hän myös leikkaisi sen. Olin salaa toivonut että kokeneempi erikoislääkäri suorittaisi toimenpiteen, mutta kun kotiin palattuani googletin kyseisen nuoren lääkärin tietoja, kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Hän oli vuosi sitten saanut huomattavan apurahan viherkaihin eli glaugooman uudenlaisen hoitomuodon tutkimusta varten. Kyllä hän minun  harmaakaihini osaisi hoitaa! 

Leikkaus oli 16 päivä kesäkuuta. Joku oli kertonut oman leikkauksensa kestäneen vaivaiset kymmenen minuuttia. Keskussairaalan silmäklinikan kotisivuilla keskimääräisen ajan kerrotaan olevan puoli tuntia, esilääkitys eli silmän puuduttaminen tipoilla tapahtuu sitä ennen. Hoitaja kertoi, että silmän rakenteesta riippuen leikkaus saattaa kuitenkin kestää jopa pari tuntia, mutta voihan olla että jotkut ovat todellakin selvinneet siitä kymmenessä minuutissa. Minulla meni reilu puoli tuntia. Selin makuulla pää hiukan alas päin, asento jossa kotioloissa melko varmasti saisin huimauskohtauksen. Niinpä huimausten pelossa en pystynyt täysin nauttimaan siitä upeasta värimaailmasta, minkä potilas operoitavalla silmällä toimenpiteen aikana näkee. Hohtavaa turkoosia, oranssin hehkua, sinisintä sineä, purppuraa vaihtuvina muodostelmina, ohutta kultapitsinauhaa... Välillä värit etenevät, läikkyvät silmään lorautettavan veden läpi. Lyhyt väritön tumma kohta, olisiko silloin kun sumentunut mykiö on saatu poistettua ja tekomykiö tuodaan "kapselissa ultraäänen avulla" tilalle.

- Mites siellä hupun alla voidaan? Kuulen nuoren lääkärin rauhallisen äänen. Jossain vaiheessa näen hänen hahmonsa varjokuvana vihreän kaapuni läpi. Hän on kehottanut sanomaan jos alkaa huimata tai yskittää. Vakuutan voivani ihan hyvin, vaikka välillä olo tuntuukin hiukan tukalalta. - Nyt voi tuntua vähän  venytystä, hän hetken kuluttua sanoo. En tunne mitään. - Ei saa liikutella käsiä! Hoitaja huomauttaa. Sitten lääkäri toteaa että aletaan olla jo loppuvaiheessa. Ja hups, valmista tuli! Huppu poistetaan päältäni, minut kammetaan leikkaustuolista pystyyn. Toimenpide on ollut täysin kivuton ja ihme ja kumma, ei ole huimannut, vaikka erikoislääkärin maaliskuussa mainitsemaa rentouttvavaa lääkitystä ei oltu annettukaan enkä itsekään ollut hoksannut sitä pyytää. - Toimenpide onnistui hyvin, nuori lääkäri toteaa. Hän on jo esitutkimuksessa kertonut hänellä olevan tapana kutsua potilas vielä leikkausta seuraavana aamuna näyttämään operoitua silmää, kysynyt sopiiko se minulle. Sopii.

Kesävieraalleni on onneksi alkanut loma ja hän odottelee minua leikkaussalin oven takana. Saattajan tai siis noutajan tarpeellisuudestakin on liikkeellä monenlaista juttua. Sairaalan ohjeissa suositellaan saattajaa. Joku oli kertonut että leikkauksen jälkeen potilasta ei lasketa pois ellei ole noutajaa. Ilmeisesti sekin tieto on jo vanhentunutta, koska kukaan ei kysynyt, onko minulla noutaja. Useimmilla näkyy olevan, mutta muuan nainen kertoi tulleensa polkupyörällä, harkinneensa lähtisikö sillä takaisinkin, mutta kolea tuulinen sää ei ehkä tekisi leikatulle silmälle hyvää, vaikka sen päällä olisikin kilpi. Autolla ajoa ei suositella, vaikka mistä sitäkään tietää vaikka joku...

Kilpi on pidettävä silmän päällä seuraavaan aamuun. Sen läpi näkymät ovat vielä hiukan sumuiset mutta alkavat kirkastua kun kotona otan pienen konjakin. Ilmeisesti olisivat kirkastuneet muutenkin.  Seuraavana aamuna kesävieras jää tiskaamaan kun lähden taksilla poliklinikalle silmää näyttämään. Hoitaja poistaa kilven ja tuo sen  pestynä, koteloon pakattuna minulle takaisin. Se pitää kiinnittää ihoteipillä silmän päälle yöksi seuraavan viikon ajan. Hämmästyn miten nuorelta toimenpiteen suorittanut lääkäri nyt näyttääkään! Hän sanoo kaiken olevan hyvin, mutta koska silmässä näkyy hienoista hiertymää, minun tulee viikon ajan laittaa siihen silmätippoja kuusi kertaa päivässä, sen jälkeen neljä kertaa päivässä neljän viikon ajan. Ja koska toinen silmä operoidaan heinäkuun lopulla, tämä kesä meneekin silmätippojen kanssa läträtessä, ajattelen. Pieni harmi kirkastuneen katseen rinnalla.

- Ovatko tään taulun kehykset sun mielestä harmaat vai oliivinvihreät? Kysyn kesävieraaltani.  - No harmaat ne eivät ainakaan ole, ehkä vähän vihertävät, hän vastaa. Kuljen taulun luota toisen luokse, ihmettelen, ihastelen niiden värejä. Entäs parvekkeen orvokit! Hohtavan sinisiä, leikkaamattomalla silmällä katsottuna likaisen lilanvärisiä. Kesäiset maisemat näyttävät joko tahmean kellertäviltä tai hohtavan puhtailta siitä riippuen, kummalla silmällä niitä katselen. Lääkäri oli kertonut värien ensi alkuun voivan näyttää ehkä normaalia kirkkaammilta, mutta ajan mittaan tasaantuvan. Ihastelen värien kirkkautta, mutta peiliin katsoessani järkytyn. Ihan oikeasti en ollut tiennyt olevani sellainen ryppyreetta! Täysin meikittömänä, ilman naamarasvaa rypyt ehkä korostuvat, mutta silti... - Mikset sinäkään lohduta, että ethän sä nyt niin ryppyinen ole, tivaan kesävieraaltani. - Pitäisköhän sun pyytää se vanha mykiö takaisin, hän vain hekottelee. Ja tytärkin toteaa, että sehän se vasta kamalaa olisi jos sä näyttäisit seitsentoistakesäiseltä. Ei siis auta kuin odotella siskojeni lempeämpiä kommentteja ja ajatella, että mitä rypyistä, pääasia että mieli on kevyt ja iloinen. Ensimmäinen leikkaus on onnellisesti ohitse. Kunnioitus ja kiitollisuus lääketiedettä ja hoitoalan ammattilaisia kohtaan on vain entisestään kasvanut. Äitini  serkku joutui aikoinaan kaihileikkauksen jälkeen pötköttämään sairaalassa kokonaisen viikon. 

JK. Sama lääkäri leikkasi kuukautta myöhemmin myös toisen silmäni. Sekin toimenpide onnistui erinomaisesti. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen näkymät olivat ensin olleet hiukan sumuisat, toisen silmän näkö kirkastui heti operoinnin jälkeen. Ulos päin silmässä ei näkynyt leikkaushaavaa tai muutakaan muutosta, parin millimetrin pituinen viilto, jonka kautta toimenpide suoritetaan, tehdään silmäluomen taakse  näkymättömiin. Pystyin lukemaan entisillä silmälaseillani siihen asti kunnes syys-kesällä jälkitarkastuksen yhteydessä sain uudet lasit  ja kehotuksen käydä lääkärin tarkastuksessa kun kaksi vuotta leikkauksista on kulunut. Nyt niistä on kulunut vuosi eikä mitään ongelmia ole ilmennyt. Silmä on helposti tulehtuva, joten poliklinikan antamia leikkauksen jälkeisiä hoito-ohjeita on syytä noudattaa tunnollisesti. Muistelen kuulleeni, että tilastojen mukaan yksi tuhannesta kaihileikkauksesta epäonnistuu, mutta lienee korjattavissa sekin.

Keskussairaalan silmäpolilla leikkaus maksoi 96 euroa per silmä. Yksityisillä klinikoilla  huomattavasti enemmän.

Peräkonttikirppiksellä

Autoja, autoja takaluukut ammollaan kuin valaskalan kidat! Vieri vieressä rantabulevardin molemmin puolin satama-aukiolta aina pikku-Veskulle asti. Jos olin kuvitellut että peräkonttikirppiksellä tavaraa myydään takakontista suoraan kuten puolukoita syksyn markkinoilla, erehdyin. Auki repsottavien takaluukkujen edessä oli yksi tai useampi pikkupöytä, osa tavaroista oli aseteltu erilaisten alustojen päälle tai suoraan nurmikolle. Myyntipaikkoja ei ollut voinut varata edeltä käsin, vaan autot oli päästetty satama-alueelle vasta hiukan ennen kello neljäätoista samalla kun oli kerätty kymmenen euron paikkamaksu. Nyt kello lähenee neljää. Vastaantulijoita väistellen yritän löytää tutun auton ja myyjät. Aion juuri kääntyä takaisin kun hupsista - siinähän sinä oletkin!

Farkkushortseihin ja toppiin sonnustautunut teinitär hymyili myyntipöydän takana iloisesti, toinen myyjä, nuorehko sukulaismies oli lähtenyt syömään. Pyöreällä puutarhapöydällä oli pinoittain pieniksi jääneitä tai muuten käytöstä poistettuja mekkoja, hameita, toppiksia, shortseja, farkkuja, paitoja. Viereisellä pikkupöydällä cd-levyjä ja videoita, koruja sekä erilaisia härpäkkeitä, joista läheskään kaikista en edes tiennyt, mitä ne olivat, sekä minun kissamukini. Kolmannella pöydällä poikien vaatteita, maassa värikkään kankaan päällä leluja, vierellä kenkiä, myös kuusikymmenluvulla ostamani siniset, kullanväristen solkien somistamat avokkaat sekä mustat, melkein tuliterät korkokengät, joita en enää voinut käyttää. Sadetakkeja, saappaita, urheiluvälineitä, pyöräilykypärä, verkkoaidan vieressä nurmikolla värikäs lasten teltta, ja aidan takana kimalteli aurinkoinen Vesijärven selkä! Parempaa myyntipaikkaa ei olisi voinut löytää, sää ei olisi voinut tämän suosiollisempi olla.

Teinitär teki kauppaa tasaiseen tahtiin. Varsinainen myyntipiikki oli ollut heti kahden jälkeen. Omista, pieniin muovikoreihin ja pahvilaatikoihin asettelemistani tavaroista oli mennyt ainoastaan muutama Anna-lehti sekä pari kolme kotimaisten nykykirjailijoiden teosta. Sukulaismies tuli syömästä. Joku nainen katseli lasten telttaa eikä aikaakaan kun sukulaismies pääsi kokoamaan sen hänelle mukaan. En kuullut, minkä verran hän siitä veloitti. Tuotteita ei oltu ehditty edeltä käsin hinnoitella, vaan hinta "sävellettiin" myyntitilanteessa. Olin tosin maininnut ohjehinnan joillekin tavaroilleni, mutta varsin pian huomasin että yläkanttiin. Teinittären äiti tuli töistä ja he lähtivät laivaravintolaan syömään. - Ole sinä siellä vaatepöytien takana, sukulaismies sanoi, seisoskeli itse taaempana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä mistäkin tuotteesta olisi sopiva pyytää, toisaalta kukaan ei kysynytkään minulta mitään, sukulaismies sen sijaan näkyi silloin tällöin saavan jotain kaupaksi.

Kansaa vaeltaa myyntipöytien välisellä bulevardilla edes takaisin, esittelyssä koko kesämuodin kirjo! Mustavalkoinen raitakuosi on tämän kesän hitti. Mutta näkyy siellä jokunen hempeä kukkamekkokin, tunikoita, pitkiä mustia halkiohelmaisia hellemekkoja, vartalon myötäisiä mustia trikoita, shortseja, paljaita sääriä, korkeakorkoisia sandaaleja, ballerinoja. Polvipituisista kesämekoista ja pohkeen peittävistä paksuista legginseistä koostuvia viritelmiä ei juurikaan näy, vaikka kadulla ne ovat hellepäivänäkin yllättävän yleisiä. Miehillä kutakuinkin toistensa kaltaista vaatetta päällä. Ilmeisesti jossain oli pärekoreja myytävänä, koska monella oli sellainen mukanaan, kaksi naista raahasi isoa maitotonkkaa. Vastapäisen autonluukun reunalla auringossa istui kaksi iloisen näköistä lihavaa leidiä ruskettuneet käsivarret paljaina, edessään erilaisten kippojen ja kuppien välittäminä monen sukupolven elämäntarinat. Viereisen myyjän vauvanvaatesäkillä kävi kuhina kun äidit etsivät pienokaisilleen nätin näköistä päälle pantavaa. Isompia lasten ja aikuisten vaatteita oli rekillä henkareissa, mutta ne eivät herättäneet yhtä suurta mielenkiintoa. 

Pari nuorta naista pysähtyi hypistelemään mekkoja ja tunikoita, joita levittelin nähtäviksi samalla kun mietin kuumeisesti, mitä niille osaisi "säveltää" hinnaksi, mutta ne osoittautuivat heille liian pieniksi joten kaupat jäivät tekemättä. Joku tyttö poimi pöydältä keltaisen, hopeanvärisiä helyjä sisältäneen läpinäkyvän pikkupussukan, sormuksia, korvakoruja vai mitä mahtoivat ollakaan? - Paljollako? Ehdin kysäistä sukulaismieheltä kun tyttö jo meni menojaan, uusia mielenkiinnon kohteita etsimään.

Miten ihmeessä minä, joka aikoinaan olin työskennellyt kahdenkin yrityksen myyntikonttorissa ja ollut monet kerrat myyjänä kansainvälisillä markkinoilla ym., olin peräkonttikirppiksellä näin avuton? Mutta markkinoilla tuotteet olivat olleet edeltä käsin hinnoiteltuja, kullakin osastolla ainoastaan tiettyyn ystävyysmaahan liittyvää tavaraa. Nyt unkarilaiskipponi, käsin kirjailtu kangaspäällysteinen rasia ja puusta valmistettu musta kynttilänjalka punaisine pallokynttilöineen eivät näyttäneet ainakaan tätä asiakaskuntaa kiinnostavan. Oiva Toikan lasinen oranssisävyinen kynttilänjalka ja vati oli kehotettu jättämään kotiin samoin kuin ne Pentikin, Sarpanevan, Wirkkalan, Arabian astiat, lasilinnut ym. joilla pankki kahdeksankymmentäluvulla oli hemmotellut henkilökuntaansa, vain hiukan ennen kuin yhdeksänkymmentä luvun alussa alkoi antaa potkuja persuksille! Mikäli aioin kaupata niitä, ei kuulemma kirppareilla, vaan netissä, minulle sanottiin, mutta ainakin toistaiseksi pidän ne itselläni. Sataman peräkonttikirppiksellä sen sijaan olin kuvitellut iloisesti esitteleväni, miten kiehtovan aseteleman kolmesta unkarilaisesta seinälautasesta saisikaan. Pah, kuka tänä päivänä laittaisi sellaisia asetelmia seinilleen! Ellei sitten mökille tai johonkin retrohenkiseen vanhaan taloon. Unkarilaisia vinyylilevyjäni nuoret eivät olleet edes huolineet mukaansa, ei niitä levykauppiaskaan ollut huolinut, vaikka vinyylilevyillä onkin nyt kysyntää, mutta sen tyyppinen musiikki ei kuulemma menisi heillä kaupaksi. Olin myös kuvitellut että pitkälettinen bulgarialainen, ja vihreäsävyinen eestiläinen puunukkeni suorastaan revittäisiin käsistä. Olin jostain lukenut neukkuaikaisen eestiläisnuken olevan jopa keräilytavaraa ja miettinyt pääni puhki, paljollako siitä raatsisi luopua. Joku rouva sitä katseli, kutsui kauempana odottaneen miehensäkin katsomaan, kysyi mihin tarkoitukseen se on ja olisiko sille poikanukkea kaveriksi. Ei ollut. En ehtinyt kertoa nuken historiasta ja sen mahdollisesta keräilyarvosta mitään kun he olivat jo menneet. Tunsin itseni kaikin tavoin junasta jääneeksi menneen maailman edustajaksi samalla kun sukulaismies näkyi myyneen lelun, jonka rattaissa istunut pikkupoika painoi hellästi rintaansa vasten. Iso valkoinen ja ruskea nalleni eivät kiinnostaneet ketään. Mutta sitten eteeni pysähtyi kaksi rouvaa.

- Minä haluan pelastaa nämä, toinen sanoi, piteli kädessään dinosaurusten seasta löytämäänsä kolmea pikkusormen pituista vaaleanruskeaa nallekarhua. - Paljonko? - Euro viisikymmentäsenttiä yhteensä, sanoin. Hän kaivoi laukustaan hiukan isomman valkoisen nallen. - Tämä maksoi ainoastaan  kolmekymmentä senttiä! - Mutta mitä pienempi, sitä enemmän sen suunnittelu ja valmistus vaatii sorminäppäryyttä, keksin sanoa. Ihan niin kuin mitä pienempi kello, sitä korkeampi hinta, ainakin ennen vanhaan oli, ajattelin, en sanonut. Nainen osti nallet! Toinen kuului taivastelevan ystävänsä pikkunallukoihin kohdistuvaa "pelastusintoa."

Äiti teini-ikäisen tyttärensä ja pikkupojan kanssa katseli lehtiä, josko niistä olisi mökille luettavaa. - Tämän kesän numeroita kaikki, kaksikymmentä senttiä kappale, mutta koska niitä näkyy olevan jäljellä kuusi, saatte ne eurolla kaikki, sanoin. He ostivat vielä kolme lasten lehteä ja nainen antoi minulle kahden euron kolikon. - Neljäkymmentä senttiä takaisin, hän huomautti. En heti löytänyt kolikkopussukan uumenista vaihtorahaa, jolloin hän päätti ostaa vielä kaksi lastenlehteä lisää niin että vaihtorahaa ei tarvittu lainkaan. Joku katseli merkkihajuvesipakkausta, jonka hinnaksi teinitär oli sanonut viisitoista euroa, toinen hypisteli lankakerän näköistä palloa, joka oli kuin entisajan kissanlelu, mutta se se ei ilmeisesti ollut vaan - mikä? Onneksi teinitär tuli syömästä ja minun pestini päättyi.

Ennen kotiin lähtöä kahvittelin sataman makasiinin aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa hyvällä mielellä, yhtä kokemusta rikkaampana. Kuulin että myöhemmin illalla jokin kipponi ja pieni seinäreliefi oli löytänyt ostajan. Kirppis päättyi iltakahdeksalta, sitä ennen autorintamasta olisi varmaan ollut vaikea poistuakaan. 

Jaa, se kissanleluksi luulemani? No se oli semmoinen pallo, jonka ympärille oli kieputettu (hius) ponnareita 40 kappaletta!