Kaikki uusiksi vaan

Luontaistuotekaupassa kuulin, että silloin tällöin käyttämäni, hyväksi havaitsemani tuotteen valmistus on lopetettu. Miesmyyjä tarjosi tilalle jotain purkkia, mutta olin niin vihainen ja pettynyt että en edes vilkaissut sitä. - Miksi kaikki hyvä lopetetaan, huokaisin ja sain toiselta, nuorehkolta naismyyjältä myötätuntoisen katseen. Sanoin ehkä palaavani asiaan myöhemmin, sillä tunsin tarvitsevani lopetetun tuotteen muistolle pienen hiljaisen hetken.

Joitakin vuosia sitten lopetettiin iät ajat käyttämäni öljypohjaisen hiusten hoitoaineen valmistus. Kampaajan kertoman mukaan tuote ei täyttänyt EU:n vaatimuksia.  Lohduttauduin sillä, että jo äitini aikoinaan käyttämää tohtori Bockin rikkipitoista hiusvettä oli sentään vielä saatavana, sillä kun oli tunnetusti hiuksia tuuheuttava, vahvistava vaikutus. Vaan kuinka ollakaan, eräänä kauniina päivänä sain kuulla senkin tuotteen tulleen tiensä päähän. Yhteistä kaikille näille lopetetuille tuotteille on ollut se, että ennen lopetuspäätöksen julkistamista niitä on vuoden, parin ajan löytynyt vain jostain määrätystä apteekista tai luontaistuotekaupasta.

Niinpä elättelenkin toivoa että jostain vielä löytyisi mustaa tico-tico lankaa. Olin syksyllä kutonut siitä kahdet ohuet, mutta ihanan lämpimät villasukat ja aikomukseni oli tehdä niitä pukinkonttiin lisää. En kuitenkaan löytänyt kyseistä lankaa tavaratalosta, josta sitä olin aikaisemmin ostanut. Kävin parista muustakin paikasta katsomassa, mutta tarjolla oli vain monenkirjavaa paksua langanjuntturaa. Jostain löytyi sentään myyjä, joka tarkisti tietokoneelta langan saatavuuden. - Valmistus lopetettu, hän ilmoitti. Olin niin tyrmistynyt, että en edes muistanut kaupungissa olevaa lankapuotia, josta sitä tai ehkä toista yhtä ohutta lankaa saattaisi löytyä. Ohuesta langasta kudottuja villasukkia kun voi viileällä säällä käyttää vaikka kävelykengissä.

Ennen luontaistuotekauppaan poikkeamistani olin ostanut saman kauppakeskuksen naistenvaateliikkeestä ulkoilupuvun, kuullut että kyseinen liike lopetetaan lähiviikkoina. Kaupungissa, jossa lähes kaikki perinteinen lakkautetaan, tuo ei ollut suuri uutinen, mutta pettymys kuitenkin. Rakennuksia puretaan ja tilalle pystytetään ikävän näköinen betonibunkkeri, olemassa olevien kauppojen, baarien, ravintoloiden sijaintia vaihdellaan tai ainakin nimi muutetaan vieraskieliseksi. Toisaalta osoitus yritteliäisyydestä, ahkeruudesta sekin, sillä ei laiska viitsisi aina aina purkaa ja rakentaa! Vaan ei nämä vielä mitään, kotiin palattuani kuulin uutisista, että telakkateollisuus Suomessa on tullut tiensä päähän.

Lähden lähipäivinä sinne lankapuotiin, niin, ellei sitäkin ole jo lopetettu.

Päivityksiä

Tiedotusvälineissä sentään jaksettiin kohkata maahamme saapuvista lumisateista aivan kuin odotettavissa olisi ollut jokin maamme
historiassa ennen näkemätön tapaus! Eri asia jos elettäisiin juhannusviikkoa, mutta näihin aikoihin vuodesta talven on kautta aikain ollut tapana tulla. Tosin aina se ei ole tullut samanlaisella ryminällä, puita kaataen ja sähköjä katkoen kuin nyt. Mutta tänne nukkumalähiöön ei iltapäivälehtien kissankokoisin kirjaimin ennustama tuisku meinannut osua ollenkaan. Aamu aamun jälkeen saatiin kurkistella säleverhon lomasta lumetonta pihatietä. "Ensi yönä tuiskuttaa etelä-Suomessa", ilmoitettiin torstai-illan säätiedotuksissa. Mitä vielä, perjantaiaamu valkeni yhtä lumettomana kuin edellisetkin. Länsi-Suomessa asuva sisareni soitti aamupäivällä, kertoi heillä olevan melkoinen myräkkä. Ja puolilta pävin se sitten puhkesi täälläkin! Tuuli oli viedä parvekelaatikon callunat mennessään, pihakuusten latvukset huojuivat uhkaavan näköisesti ja lunta lensi sekä pysty- että vaakasuunnassa. Ei tehnyt mieli mennä ulos. Onneksi ei tarvinnutkaan. Etuoikeutettu eläkeläinen istuu kotona ja katsoo lumimyräkkää ikkunasta, syö ja makaa lampaanvillapeiton alla jos ei jaksa koko päivää valveilla olla!

Tänään, joulukuun ekapäivänä oli kuitenkin lähdettävä ruokakauppaan. Aamuun asti kestänyt myräkkä oli tyyntynyt rauhalliseksi lumisateeksi. Vastapäinen naapurini, hiljaisen oloinen poikamies sattui avaamaan kotiovensa samaan aikaan kun minä palasin kauppareissulta. Häkellyimme kai kumpikin sen verran, että toivotimme toisillemme huomenta vaikka oli jo iltapäivä. Lakkasin sanomasta hänelle "hei" sen jälkeen kun hän muutama vuosi sitten oli kieltäytynyt ehdottamistani sinunkaupoista. Tai ei hän ollut kieltäytynyt, ei vain ollut alkanut sanoa minulle "hei" tai "moi" kuten me muiden rapun asukkaiden kanssa, ikään katsomatta toisiamme tervehdimme. Nyt hän huomautti lumen paljoudesta, myönsin sitä todellakin tulleen paljon, hän arveli sen sulavan jouluun mennessä ja minä siihen että tuskinpa sulaa. Hän riensi ulko-ovea kohti, minä kolautin oman oveni kiinni. Lapioin lumet parvekkeelta, kaivoin callunat kinoksen alta esiin, panin parvekelyhtyyn kynttilän palamaan. Keittiön radiossa laulettiin "neiti sievästä" samalla kun valmistin vihannespiirasta isomman lapsenlapsen antaman ohjeen mukaan ja hyvää tuli. Paistoin vielä tämän huvikauden ensimmäiset joulutortut. Hoosianna esitettiin jo lauantain toivottujen alkajaisiksi, olin kuvitellut sen kuuluvan vasta ensimmäisen adventin ohjelmistoon. Televisiosta ei lauantai-iltaisin tule muuta kuin murhajuttuja ja uutisvuodon puujalkavitsien naurunremakkaa, joten lueskelen Riikka Pulkkisen kirjaa "Vieras", kuuntelen radion rondo classic-kanavalta musiikkia. Etuoikeutettu eläkeläinen. Ainakin siinä mielessä että enää ei ole tarvetta lähteä lauantai-illan pyryyn ja pakkaseen onneaan etsimään.

Toinen päivä joulukuuta. Partiolaisten joulukalenterin luukusta löytyi valkoinen adventtikynttilä, paikallislehden lähettämästä kalenterista sininen. Lisäksi luukussa on numerosarja, jota voi verrata saman päivän lehdessä annettuihin numeroihin, palkintoina lahjakortteja ja ässäarpoja. Tuskin onnetar minua suosii kuten ei ole suosinut eläkeläisjärjestön arpajaisissakaan. Olen syksyn aikana käynyt muutamassa joka toisen torstain tilaisuudessa. Siellä esitettävä kotikutoinen villasukkaviihde tuo mieleeni lapsuuteni tuvat ja leivinuunista juuri otetun ruisleivän tuoksun. Ohjelmassa on runonlausuntaa ja sketsiryhmän maan mainioita esityksiä, sekä kuoro- että yhteislaulua, yleensä myös jonkin alan asiantuntijavieras esiintymässä. Useimmilla heistä on tarpeeksi kantava ääni, muiden "vatulointia" mikrofonin kanssa on joskus kiusallista katsella ja vaikea kuunnella kun välillä puhutaan mikkiin ja välillä mikin ohi. Mutta tilaisuudet järjestetään keskellä päivää keskellä kaupunkia, mikä minun kaltaiselleni iltamenokammoiselle on hyvä asia.

Sukulaismies soitti, kysyi, mitä mieltä olin juuri päättyneestä television jumalanpalveluksesta. Olin katsonut vain alun, jossa miespappi oli ensimmäiseksi toivottanut hyvää uutta vuotta, tarkentanut heti perään että hyvää uutta kirkkovuotta. Sen jälkeen oli ollut naispappien vuoro ja minä, jonka mielestä papin tulisi mieluummin olla mies, olin laittanut telkan pienemmälle ja laulettuani kirkkokansan mukana hoosiannan sulkenut television. Sukulaismies, joka oli katsonut koko jumalanpalveluksen, kertoi hänelle jääneen siitä jotenkin tyhjä olo. Keskustelimme sitten evankelisluterilaisen kirkon nykytilasta enemmänkin sekä siitä, miten paljon ihmisiä onkaan vailla henkistä kotia, monet jopa henkistä kotimaata. Mutta nyt on sammutettava tietokone ja kynttilät, lähdettävä liikenteeseen. Lumisade on taas vaihteeksi tauonnut, pakkasta kymmenen astetta. Tai jospa ennen lähtöäni tallentaisin nämä tähän astiset päivitykset blogiini, vaikka olin aikonut päivitellä aina itsenäisyyspäivän Linnanjuhliin asti, mutta kun tätä tarinaa on näin pitkälti jo nytkin, niinpä - piste tällä kertaa.

Sininen mies

Kenen tekemä? Kuka on ollut mallina? Ei aavistustakaan.

Taulu on kirpputorilöytö 1990-luvulta. Kuljeskelin sataman suunnan kirppishallissa aikomattakaan ostaa mitään kun huomasin "hänet." Jokin miehen olemuksessa, ilmeessä vetosi sen hetkiseen mielentilaani niin että halusin taulun itselleni. Alkuperäinen hinta oli 100 Suomen markkaa, sain tingittyä sen viiteenkymmeneen. Myyjä ei tiennyt, kuka on epäselvän signeerauksen takana, en hoksannut kysyä edes sitä, mistä hän oli sen myytäväkseen saanut. Oli hyvin kaunis kevättalven päivä kun kävelin taulu kainalossa parin kolmen kilometrin matkan kirpputorilta kotiini ja huikea vapauden tunne valtasi minut! Asuin ensi kertaa elämässäni yksin. Ripustin sinisen miehen tyhjälle seinälleni. Kuvittelin sen alle valkoisen pienen pyöreän pöydän, pöydälle viinipullon, palan leipää lautaselle.

Eräs runoileva tuttavani ihastui kuvaan, antoi miehelle nimen "Joosef" ja kirjoitti hänen elämäntarinastaan runon, jonka valitettavasti olen ehkä muuton yhteydessä kadottanut. Sen sijaan yökylään tullut rakas tätini sanoi, että ei voi nukkua huoneessa, jonka seinällä on "tuommosen roikaleen kuva." Minulla ei ollut antaa hänelle toista huonetta, en myöskään halunnut ottaa taulua seinältä, joten peitin sen huivilla tädin vierailun ajaksi. "Vaikka sehän on jokaisen oma asia, mitä seinälleen laittaa", hän myönteli myöhemmin.

Taulu ei ole enää aikoihin ollut seinälläni, mutta nyt laitoin sen näkyvälle paikalle seinän viereen! Valitettavasti ottamani kuva ei tee sille oikeutta, taulun lasi heijastelee liikaa, tumma signeeraus tummalla taustalla on myös mahdollisimman epäselvä. Mutta jospa joku lukijoistani osaisi valottaa salaperäisen sinisen miehen taustaa...

Piirroksia

"Piirtäessä ihminen voi löytää itsensä", opettaja totesi syksyn ensimmäisellä piirustustunnilla kansalaisopistossa, jonne olin mennyt elvyttämään ruostuneita taitojani. Kouluaikoina olimme naapurin tytön kanssa piirrelleet missejä ja kuninkaallisia iltakaudet, loihtineet heille upeita pukuja, piirtäneet sarjakuvia heidän satumaisesta elämästään. Jossain vaiheessa innostuin kokeilemaan näköiskuvaa Ester Toivosesta ja eräästä toisesta missistä. Kuvat ovat vieläkin jossain kaappien kätköissä, mutta oheisen profiilikuvani olen piirtänyt kipsimallista paikallisen taiteilijaseuran harrastajille järjestämällä iltakurssilla 1960-luvulla. Sittemmin kehystytin sen kotimme seinälle, harmi vain että vesivahinko turmeli sen. Samalla kurssilla piirtämäni naisvartalotorso sen sijaan epäonnistui jo tekovaiheessa, se oli kuin leivinpöydälle kumottu pullataikina ja kun en yrityksistäni huolimatta onnistunut varjostamaan sitä kiinteämmäksi ja kun sitä seuraava työkin epäonnistui, kyllästyin ja jätin kurssin kesken.

Kipsimallista kansalaisopiston tunneillakin sitten aikoinaan aloitettin. Lyijykynäpiirros kipsimiehen päästä, asetelmia, hiiipiirroksia vanhojen valokuvien ihmisistä, elävästä mallista sekä tussipiirroksia oksankarahkoista, puista, syksyn käpristämistä puunlehdistä jne. Piirustustelineen ääressä seisoessa selkäni kuitenkin väsyi, jalkani kipeytyivät, jakkaralla istuen en osannut piirtää, niinpä sekin kurssi jäi vajaan lukuvuoden pituiseksi.

Piirtäessä ihminen voi löytää itsensä tai ainakin uusia alueita entisestä itsestään, katsella eri tavoin ympäröivää luontoa, maailmaa, nähdä kauneutta siellä missä sitä ennen ei ollut huomannutkaan. Myöhemmin piirsin nojatuolissa istuen, pahvilevyn toimiessa piirsutusalustana edesmenneen isäni nuoruudenkuvan. Hän, kaksi sotaa käynyt rintamamies on siinä sotilaspuvussa. Äitini mielestä piirroksesta tuli isän näköinen paitsi että "isälläs ei ollu tuommonen suu", hän huomautti.

Vatulointia

Lapsuuteni savolaisyhteisön sanastossa "vatulointi" oli esimerkiksi asiapapereiden tai tavaroiden setvimistä kun ei oikein osattu päättää, mihin kansioon tai paikkaan minkäkin laittaisi. Tai joku sanoi tekevänsä jonkin asian mieluummin itse kuin katselisi sitä vatulointoia mitä se joidenkuiden muiden tekemänä olisi.

- No voi herranen aika! Kauhistelen jotain asiaa. - Entäs rouvanen aika? Keskustelukumppani kysyy. "Jatkuttelee" niin kuin Savossa sanottaisiin. Vakavaksi aiottu keskustelu tyrehtyy siihen, tulee tunne että jatkuttelija aliarvioi keskustelun aihetta sekä samalla minua rahvaanomaisen huudahdukseni vuoksi. Tai jos sanon ilmaiseksi, punaiseksi, hän huomauttaa "ai seksi?" Jos sanon haluavani jotain sinistä, kysymys kuuluu "ai ginistä?" Et nyt viitsis jatkutella kaikkea mitä sanon, pyydän, hän sanoo sen olevan huumoria. Huumoria vai halua nolata toinen ihminen? Vaiko vain osoitus omasta epävarmuudesta, siitä että hänellä ei ole valmiuksiakaan sen kummoisempaan, pohdiskelevampaan keskusteluun?

- Jos ajan tätä tietä tietä eteen päin, onko N:n kirkonkylä siellä? - On se siellä vaikket ajaskaan, on vastaus, joka ei ehkä ole jatkuttelua, vaan "savolaista sananrieskoo", näsäviisautta, sanottaisiin jossain päin Suomea. Vatuloinnin ja jatkuttelun lisäksi mieleeni juolahtaa monta muuta savolaisperäistä sanaa: marhata, piketellä, taihata, rupatella, rollata, entrata, kehata, kainostella.

Marhaaminen on hidasta kävellä marhaamista, pikettely sen sijaan nopeatahtista, lyhyin askelin, ehkä kengän kannat kopisten etenevää menoa. Taihaaminen on hidastempoista, kovaäänistä "huastamista", rupattelu harmitonta jutustelua, kahvikupin ääressä seurustelua, kuulumisten vaihtelua, ehkä hienoista juoruamista, mutta rollaaminen on jo toisten ihmisten asioiden levittelyä. Entraaminen, olisiko se ollut mietiskelyä, eri vaihtoehtojen välillä tapahtuvaa pohdiskelua? Kehtaamisella oli useampikin merkitys. "Minnuu niin kehtuuttaa", sanottiin kun ei oikein olisi haluttu lähteä toisen ehdottamalle kyläreissulle tms. Kehtuuttaminen oli kai laiskottamisen lievempi, kohteliaampi muoto. "Emmie kehtoo männä sinne", saattoi tarkoittaa sitä, että kainosteli eli ujosteli mennä tai ei vain viitsinyt lähteä.

Läpänä, jurpelo ja tolovana olivat vähemmän mairittelevia ilmaisuja. "Semmonen läpänä," oli hiukan halveksiva ilmaisu itsevarmasta tytöstä, joka laittautui ja esiintyi isompana neitinä kuin ikä olisi edellyttänyt tai jonka olemus ei vain muuten miellyttänyt. Jurpelo oli omapäinen, puhumaton pojan tai miehen jurikka, mutta ei sellainenkaan, joka "huastoo rällättää enemmän kun suusta mahtuu sanoja kerralla tulemaan", ollut kaikkien mieleen. "No on siinä tolovana!" Todettiin henkilöstä, joka teki jonkin asian, työn päin mäntyä tai vaikkapa vain eri tavalla kuin häntä tolovanaksi nimitellyt itse olisi sen tehnyt. Joku kertoi "yhyttäneensä", (tavanneensa) kaupunkimatkalla jonkun tuttavan, toiselle ommellessa "öyhähti" neula sormeen. Ja jokin kipeä muisto saattoi vaikkapa musiikkia kuunnellessa öyhähtää kuin neulan pisto mieleen.

Olin 11-vuotias kun muutimme Savosta etelä-Suomeen. Ensimmäisiä asioita, joita opin oli se, että kun Savossa sanottiin "elä mäne", niin etelässä se kuului "älä mene!" Savossa ruoka oli tuimaa silloin kun siinä oli liian vähän suolaa, etelässä päin vastoin. Tuuli sen sijaan taisi olla tuimaa kummassakin paikassa. Ihmettelin kun hämäläinen anoppini kertoi "viruttaneensa" (huuhtoneensa) pyykit! Savossa viruttaminen oli venyttämistä. Enkä tänä päivänäkään ymmärrä, miksi länsi-Suomesta ollut työtoverini kysyi "ketä käski" silloin kun hän halusi tiedustella että "kuka käski!" Mutta millaisia mahtoivatkaan olla ne väärinkäsitykset, joita syntyi kun Karjalasta evakkoon joutuneet ja muualla Suomessa asuneet kohtasivat toisensa tilanteessa, joka jo sellaisenaankin oli vaikea ja jota merkityksiltään erilaiset murresanat entisestään vaikeuttivat?

Vierailija

Olin perjantaina kylässä Rautarouvan luona. Hän oli kertonut käväisseensä netin kautta Kanadassa sikäläisen sukuhaaran kantapaikassa, farmilla, ja olin pyytänyt päästä seuraavalle virtuaalimatkalle mukaan. Pilvisenä päivänä Rautarouvan kodin tunnelmavalaistus pääsi oikeuksiinsa, juteltiin ja siemailtiin glögiä kaikessa rauhassa ja aloin malttamattomana vilkuilla tietokonehuoneeseen päin; että eikö voitais jo lähteä sinne farmille? Rautarouva istahti koneen ääreen, minä katselin viereisellä tuolilla miten hän napsautti "showmystreet"-ohjelman päälle ja kirjoitti ruudulle ilmestyneeseen sarakkeeseen osoitteen.

Ja kas, siinähän se oli! Vanhanmallinen omakotitalo täsmälleen saman näköisenä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin lasteni isän kanssa olimme siellä vierailleet! Ainoastaan pihapiiri oli muuttunut ja ehkä talo oli saanut uuden, mutta entisen värisen maalikerroksen seiniinsä. Siellä ei näköjään ole vielä lunta, totesin. - Kuva on otettu kesäaikaan, Rautarouva sanoi. Siis, mitä? Tämä ohjelmako ei näytäkään reaaliaikaista kuvaa? Rautarouva katsoi minua ihmeissään. - Sehän olisi vakoilua, ei semmoista voi tehdä, kuva on otettu silloin kun googlen auto on ajellut siellä kuvaamassa, hän selitti. Häpesin. Että miten sitä voi ollakin näin tyhmä, soimin itseäni. Sinä kerroit nähneesi mahdollisen nykyisen omistajankin siellä pihalla, huomautin. Rautarouva kuljetti kuvaa himpun verran toiseen suuntaan ja siellä todellakin näkyi pienen pieni ihmishahmo. Tai ehkä vain postilaatikko, ajattelin.

Käväisimme vielä joidenkin tuttujen kotikaduilla, mutta pelkän osoitteen perusteella oli mahdoton tietää, missä talossa kukin asuu ellei tuntenut taloa ennestään. Ja hyvä niin, jokin intimiteettisuoja täytyy näinä tietotekniikan aikoinakin sentään olla! Sitäpaitsi, läheskään kaikilta paikkakunnilta ei löydy muuta kuin satelliittikuvaa. Ja kuva lipsuu sinne tänne, joten sen käsittely vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Rautarouvan kotikadullakin kävimme, mutta hänen asuntonsa jäi etualalla olevan autokatoksen taakse piiloon. Vaan antaas olla kun mentiin meille! Talo jossa asun, näyttäytyi ruudulla koko kesäisessä komeudessaan! (Ehkä jopa paremman näköisenä kuin todellisuudessa.) Parvekkeeni ovi näkyi olleen auki, mutta parvekekukkalaatikosta ei näkynyt kuin tummahko pieni kohouma ei myöskään sitä, satuinko ehkä itse istumaan parvekkeella marihattu päässä. Pihapenkillä puun alla näytti istuvan pari tunnistamatonta hahmoa. Olisihan se kamalaa, jos ihmiset olisivat tunnistettavissa tai kuva olisi peräti reaaliaikaista niin kuin tyhmyykissäni olin luullut! Oivoi, mitä kaikkea siitä seuraisikaan... Rautarouva tarjosi kahvia itse leipomansa suolaisen ja makean piiraan kanssa, minkä jälkeen juteltin vielä hetken aikaa ennen kuin lähdin kotiin oman tietokoneeni ääreen.

Käväisin muun muassa sukulaismiehen entisellä kotikadulla, josta otettu kuva oli vuosien takaa eikä lainkaan vastannut tämänhetkistä todellisuutta. Pyörin siellä täällä, mutta kun esimerkiksi lapsuuteni aikaiselta maaseudulta ei löytynyt ainuttakaan kuvaa, kyllästyin koko touhuun. Muistin sukulaismiehen kertoneen, miten hän joitakin vuosia sitten oli säikähtänyt saatuaan pojaltaan kännykkäviestin : "Mitäs sinä siellä torilla seisoskelet?" Sukulaismies oli todellakin seisonut torilla joko bussia odottamassa tai muuten vain, säikähdyksestä selvittyään muistanut pojan seuraavan nettikameralla pääkadun ja sen varrella olevan kauppatorin liikennettä ja tunnistaneen isäpapan hahmon sieltä. Kokeilin itsekin joskus paikallislehden silloista nettikameraa, jolla näki kaupungin keskustaan ja satamaan, mutta minua ei kiinnostanut pätkänkään vertaa, millaisia autoja ja tunnistamattomia ihmishahmoja siellä liikkuu.

Muuten, sohvan selustalla istuva Piroska näyttää loukkaantuneen siitä kun vaihdoin hänen tilalleen profiilikuvakseni orapihlajan oksalta löytämäni kellastuneen eläinhahmon, joten otetaanpa tyttö takaisin!

JK. Oheinen kuva oli aikomus liittää edellisen "Ei kuvasta mitään puutu" jutun yhteyteen, mutta en onnistunut liittämään sitä silloin, joten olkoon nyt tässä.

Ei kuvasta mitään puutu

"Kuvasta puuttuu se ja se", luemme luokkakokouksesta, sukujuhlista yms. otetun lehtikuvan alta. - Ei kuvasta mitään puutu, totesi eräs nyt jo edesmennyt kirjallisuusmies aikoinaan. - Kuva on kuva siitä tilanteesta, niistä henkilöistä, jotka kuvaushetkellä ovat paikalla olleet, maisemasta sellaisena kuin se kuvaushetkellä näyttäytyy, miten siitä voisikaan p u u t t u a mitään, hän filosofoi.

Viehätyin hänen ajatuksestaan, toisaalta pidin sitä turhanpäiväisenä viisasteluna, sillä em. ilmaisu on aikoja sitten vakiintunut käytäntö kun halutaan kertoa että esimerkiksi johtokuntaan kuuluu muitakin henkilöitä tai henkilö kuin kuvassa olevat. - No mutta voihan sen ilmaista kertomalla että se ja se johtokunnan jäsen ei ollut kokouksessa läsnä tai oli kuvanottohetkellä jossain kauempana. Emmehän me ajattele pilvimuodostelmasta otettua kuvaa katsoessammekaan, että kuvasta puuttuu aurinko, emmekä taulun eteen pysähtyessämme ala pohtia, mitä siitä puuttuu, päinvastoin, tutkimme, mitä kaikkea siinä on läsnä! Esimerkiksi luokkakuvassa tyhjä pulpetti kertoo enemmän kuin jos oppilas istuisi siinä paikallaan ja olisi yksi monista, hukkuisi massaan sen sijaan että nyt hän on jokaisen katsojan mielessä läsnä, joko pelkkänä kysymyksenä tai enemmän tai vähemmän tuttuna henkilönä, muistona, elämäntarinana. Olemalla poissa hän on tullut läsnäolevaksi muille.

Vuosia edellisen keskustelun jälkeen katselin albumini etulehdelle liimattua kuvaa, jossa nainen kävelee luostarin puutarhan käytävällä kamerasta pois päin. Hänellä on hyvin istuvat valkoiset pitkät housut, pienikukallinen lyhythihainen vaalea pusero päällä. Käytävän molemmin puolin kasvaa samettiruusuja ja kauempana nurmikolla tukipuidensa varassa hontelorunkoisia ruusuja, joiden vaaleanpunaisten ja keltaisten kukintojen sateenjälkeisen tuoksun voi vieläkin aistia, nähdä terälehdellä kimaltavan vesipisaran. Käytävän päässä näkyy kaistale vaaleaksi rapattua, osittain villiviinin peittämää rosoista seinää. Lehdikön keskellä luostarin ikkuna kuin uneliaana valvova harmaa silmä. Kuvasta puuttuu mies. Toisin sanoen hän ei ole naisen seurassa luostarin puutarhassa. Ei hän ole kameran takanakaan. Jos olisi, tuskin nainen olisi kääntänyt selkäänsä kameralle, ei, hän tulisi kohti, kasvot hohtaen, hymyilevänä! Sellaisia kuviakin albumissa on, mutta tämän on ilmeisesti ottanut joku matkatoveri. Mies ei tullut vaikka oli luvannut, oli tullut yllättävä työmatka tai muuta vastaavaa. Kuitenkin hän on kuvassa läsnä.

Hän on läsnä naista ympäröivässä yksinäisyydessä. Naisen hieman kumaraan painuneessa, alakuloisessa asennossa, mies on läsnä jopa hänen pitkähihnaisen laukkunsa hitaassa heilahduksessa, kaipauksena naista ympäröivässä kukkien tuoksussa. Tunsin naisen tarinan, tiesin hänen tilanteensa, pettymyksensä, joten tulkitsin kuvaa sen tietämyksen kautta, mietin, miten joku ulkopuolinen sen kokisi, mitä siinä näkisi.

Valokuvista välittyy tunnelmia, niistä voi löytyä myös yllättäviä yksityiskohtia. Vuosi sitten syksyllä kuvaamani orapihlajan oksa oli ollut jo pitkään tietokoneeni näyttöruudun taustakuvana ennen kuin huomasin ruskan kellastaman lehden yläreunassa mielenkiintoisen muodostelman, pienen tummasilmäisen olennon! Murmelin, jonka katse palautti mieleeni tuon erään herrahenkilön kanssa vuosikymmeniä sitten käydyn keskustelun. Yritän siirtää kuvan tämän jutun yhteyteen. Eipä taida onnistua... En osannut liittää koko kuvaa, laitoin siitä rajaamani otuksen profiilikuvakseni.

Markkinahumua

Viikonlopun hilpeiden halloween-juhlien jälkeen olin seurustellut lähinnä ihanien virtuaaliystävieni kanssa, joten eilen aamulla päätin lähteä "immeisten ilimoille" marrasmarkkinoille. Laittauduin tavallista huolellisemmin, sillä vaikka mistään markkina tapaamisesta ei kenenkään kanssa oltu sovittukaan, koskaan ei tiedä, kuka siellä kansanpaljoudessa tulla tupsahtaa vastaan. Paikallisbussissa oli vain muutama matkustaja, ajattelin kiireisimmän markkinakansan menneen kaupungille jo aikaisemmilla vuoroilla.

Mutta mitä ihmettä, torikin oli lähes autio ja tyhjä! Odottamastani markkinahumusta ei tietoakaan, sateisen kosteassa sumussa nökötti jokunen ränsistyneen näköinen myyntikoju, lörtsyjen, markkinarinkeleiden, metrilakun, pölypussien ja paistettujen muikkujen myyjät loistivat poissaolollaan! Pari mummoa ja papparaista käpsehti kojujen keskellä. Turhaan tavoittelin katseellani postikorttikojua tavanomaiselta paikaltaan torin toiselta laidalta.

- Ette ole ainoa joka on erehtynyt, karpalonmyyjä, salskean näköinen mies lohdutti, valehteli varmaankin. Se, että markkinat ovat kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona, eivät ensimmäisenä päivänä, ei ollut juolahtanut mieleeni edes heti bussista jäätyäni, olin vain mielessäni taivastellut torin tyhjyyttä. Pienet markkinarinkelit pakastimeen vierasvaraksi, samoin kuin joulukortit jäivät ostamatta, karpaloita sentään sain. Jo vanha kansa tiesi niiden ehkäisevän mm. virtsateiden tulehduksia, uusimpien tutkimusten mukaan myös syöpää ja sydänsairauksia. Ettei vain olisi huuhaata kuten vitamiinipillereiden vitamiinipitoisuudetkin! Olin myös suunnitellut hyödyntäväni torin viereisen marketin torstaitarjoukset ja sen teinkin.

Ilahduin kun marketissa, jonka kassoilla markkinapäivänä joutui jonottamaan iät ajat, oli nyt vain muutama asiakas. Silti joku kookkaanpuoleinen nuorehko nainen uuden näköisessä punaisessa toppatakissaan oli ostoskärryineen linnoittautunut just sen leipähyllyn tukkeeksi, just niiden täysjyväpaahtoleipien eteen, joita olin toisesta hyllystä turhaan etsiskellyt. Odottelin aikani mutta kun täti ei hievahtanutkaan, ei ilmeisesti osannut päättää, minkä leivän valitsisi, käännyin kärryineni leikkelehyllykön puoleen. Kun nainen viimein oli siirtynyt leipähyllyn edestä kauemmaksi, kipaisin hakemassa täysjyväiseni ja jatkoin maitotuotteita kohti. No mutta eikös vain sielläkin, muuten asiakkaista vapaalla aukiolla joku pienikokoinen vanha nainen seisoskele ruokakermahyllyn edessä niin että jos yrittäisin kurottaa ottamaan omaani, saattaisin tönäistä häntä. Tungoksessa "anteeksi voisitteko vähän väistyä..." on paikallaan, mutta hehtaarihallissa, jossa ei minun lisäkseni ole kuin pari muuta asiakasta, se saattaisi kuulostaa koomiselta. Niinpä odottelin kaikessa rauhassa kunnes nainen oli tutkinut kaikkien ruokakermojen hinnat, laittanut kädessään olleen tölkin takaisin paikalleen ja varpailleen nousten kurottanut ylimmällä hyllyllä olleen mielestäni kalliimman näköisen koriinsa.

Olin torstaitarjousten lisäksi kerännyt kärryyni melkoisesti kaikenlaista muutakin kun muistin, että täältä saattaisi löytyä ruisperunataikinaa, jota lähikaupassa ei ollut. Kuljeskelin pitkän, asiakkaista vapaan pakastehyllykön edessä kaikessa rauhassa kun hyllyjen täyttäjät yllättäen lehahtivat paikalle! Ensin nuori nainen ja mies, sitten toinen nainen ja viimeksi hiukan vanhempi mies, ehkä porukan pomo, kaikilla kärryissään ruskeita pahvilaatikoita, joista he käsineet käsissä alkoivat lappaa tavaraa siihen samaan pakastehyllykköön. Eivät ilmeisesti edes huomanneet minua, joka turhaan yritin ängetä heidän väliinsä. Ajelin kärryineni toiselle hyllykölle ja kas, siellähän ne pakastemurotaikinat olivatkin!
Marketissa ei ollut näyttänyt olleen kuin minä ja pari muuta, mistä ihmeestä kassojen eteen oli kuitenkin kertynyt pitkähköt jonot? Torstain tarjousostoksistani kertyi suurempi lasku ja painavammat kassit kuin olin osannut kuvitellakaan. Että mikä se pani minut ostamaan kilon pussin perunasipuliseosta, jonka olisin saanut samaan hintaan lähikaupastakin ja jonka painoa ei selkärepussa olisi edes huomannut? Sen olin ehtinyt siepata ennen kuin hyllyjen täyttäjät olivat kahahtaneet paikalle. Tänään, pyhäinpäivän aattona marketissa käynee melkoinen mäihä, joten hyllyjen on syytä ollakin tavaraa pullollaan. Keskiviikkona, jos sää sallii, lähtenen sitten niille varsinaisille marrasmarkkinoille. Vastaavaa erehdystä minulle ei ole ennen sattunut, vai enkö vain muista sitä?

Perhejuhlien rumistus?

"Nykyään kuulumisten vaihtaminen ja keskusteleminen kavereiden kanssa on helppoa, ja kaiken lisäksi vielä ilmaista. Facebookin ansiosta monien teini-ikäisten puhelinlaskutkin pysyvät pienempinä. Tämä maailmanlaajuinen ilmiö onkin mielestäni hyvin käytännöllinen, eikä siihen liittymisessä ole mitään vikaa. Mutta ne supermummot tai - papat, jotka haluavat pysyä kehityksen mukana ja liittyvät Facebookiin, menevät minulta hieman yli ymmärryksen. Jokainen saa tehdä itse päätöksensä, mutta kannattaako yli 75-vuotiaan enää vaivata päätään moisilla asioilla? Itse järkyttyisin, jos jonakin päivänä saisin kaveripyynnön mummoltani."

Edellä oleva on lainaus paikallislehdessä viime viikolla olleesta teinitytön mielipidekirjoituksesta. Otsikkona oli "Pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin". - Eivätkö mummot ja papat sitten ole hänen elämänsä ihmisiä? Teini-ikäinen, jonka kanssa keskustelin asiasta, ihmetteli. Tosin hän arveli, että kirjoittajalle on saattanut tulla kiire eikä hän ole ajatellut asiaa loppuun asti. Oli niin tai näin, haluan uskoa että facebookin ulkopuolella myös mummo kuuluu hänen elämänsä ihmisiin eikä ole pelkkä perhejuhlien rumistus, velvollisuudesta mukaan kutsuttava täytehenkilö!

Tai jospa tyttö halusikin mielipiteellään provosoida keskustelua ko. aihepiiristä? Jos, niin kovin suurta kuohuntaa se ei ainakaan kyseisen lehden palstoilla ole synnyttänyt. Pari kolme viestiä: "Hei, oletko ikärasisti? Mummot ovat ihmisiä kuten sinäkin. Mummotkin tykkäävät olla facebookissa." "Minua lapsenlapseni pyysi facebook kaverikseen. Mummo." Joku kehottaa tyttöä olemaan vaivaamatta päätään moisilla, yli 75-vuotiaiden asioilla! Ehkä aika, jolloin lehtien mielipideosastot täyttyvät kunnallisvaaliehdokkaiden kirjoitteluista, ei ollut paras mahdollinen, vaikka vanhustenhoidon parantamisen jotkut mainitsevatkin vaaliteemoissaan ja eläkeläisten vaippa-asioista on vitsailtu jopa televisio-ohjelmassa! Facebook yhteys on kuitenkin (ainakin vielä toistaiseksi) ilmainen myös ikä-ihmisille ja joillekin ehkä ainoa tapa pitää yhteyttä varsinkin kauempana asuviin elämänsä ihmisiin. Siihen, haluavatko teini-ikäiset heitä kavereikseen vai eivät, lienee monenlaisia syitä. Kannattanee muistaa myös, että ehkä kaikki mummot ja papatkaan eivät odota saavansa kaveripyyntöä heiltä.

"Hillitte ittes!"

Eräs lempiohjelmistani televisiossa on perjantaisin uusintana tuleva brittisarja Downton Abbey. Siinä seurataan pohjois Yokshireen sijoittuvan kuvitteellisen Grantmanin kreivikunnan kuvitteellisen Crawleyn aatelissuvun kuvitteellista elämää. Tarina ajoittuu ensimmäisen maailmansodan kieppeille, mutta vaikka sota on jo päättynyt, kartanon elämänmenossa jännittäviä juonenkäänteitä ja skandaaleja riittää. Yhtä paljon kuin ne, minua kiehtovat kartanon väen käytöstavat. Mikä tyyneys ja itsehillintä tilanteessa kuin tilanteessa! Hyvät näyttelijät, jotka pienillä tuskin havaittavilla eleillä, katseilla ja kehon kielellä viestittävät sisällään myllertävät myrskyisätkin tunteet. Sama koskee myös alakerran palvelusväkeä; arvokkuus ennen kaikkea. Harkittuja repliikkejä, leikillisiä toinen puoli totta-sanontoja, juonitteluja, tyynen ilmeen takaa sinkoilevia pureviakin huomautuksia, joiden terävin kärki usein kätkeytyy sanojen väliin.

Ihailen ja kadehdin heitä. Miksi minä en ole oppinut käyttäytymään yhtä kauniisti ja hillitysti, vaan liehun ja leiskun, hypin seinille, kuohun ja kohisen milloin mistäkin? Tuohdun asioista, jotka eivät minulle edes kuulu. "Hillitte ittes!" Komentaa Orvokki Aution Pesärikko-romaanitrilogiassa nainen kanssasisartaan kun huomaa tämän olevan raivoon halkeamaisillaan ja sisko tottelee.

Tosin osaanhan minäkin tarpeen tullen käyttäytyä vieraskoreasti, mutta silloinkin melko varmasti on jokin moka ovella odottamassa. Että mikä se eräällä synttärilounaalla pistikin minut maistamaan viinilasistani ennen kuin isäntä oli kohottanut maljan, vaikka tiesin että niin ei saa missään tapauksessa tehdä! Ja miksi juuri minun jakkuni hiha osui Sibeliustalon aulassa olleen tarjoilupöydän lasirivistöön sillä seurauksella että puoli tusinaa, onneksi tyhjää lasia helähti lattialle! Miten tyynen eleettömästi henkilökuntaan kuulunut nuori nainen riensikään lakaisemaan ne pois! Kysyin, miten voin korvata rikkomani lasit. Ei mitenkään! "Se oli vahinko eikä vahingosta pidä rangaista", sanoi äitikin aikoinaan kun olin huitaissut hellan kulmalla kuivumassa olleen öljylampun lasin lattialle.

Lasien lisäksi lienen särkenyt myös sydämiä, tallonut ihmisten liikavarpaille, tahtomattani sohaissut kipeään kohtaan. Elämäni on etikettivirheiden reunustama polveileva polku. Iän myötä olen tullut hiukan armeliaammaksi itselleni, päättänyt hyväksyä sen tosiasian että jos se nyt on oltava juuri minun veitseni, joka ruokaillessa kolahtaa lattialle tai minun suustani päässyt sammakko loikkii seurueen keskellä niljakkailla jaloillaan, tai vain minä olen liimannut häälahjan mukaan kirjoittamani kortin kuoren kiinni sen sijaan että se olisi lahjan vierellä kaikkien luettavissa, olkoon sitten niin! Lohduttaudun sillä, että "ei moka ole piste, vaan pilkku, hetken pysähdys, jonka jälkeen voi taas jatkaa eteen päin", kuten lehtihaastattelusta luin erään diplomaatin rouvan äidin ohjeistaneen tytärtään.

Mutta takaisin kartanoon. Miten kauniisti ja eleettömästi Downton Abbeyn ladyt liikkuvatkaan! He eivät kävele, eivät sipsuta, vaan liukuvat pitkissä hameissaan hyväryhtisinä, hoikkina ja eteerisinä kartanon saleissa ja puiston käytävillä. Ja miten ryhdikkäänä pyylevöitynyt leskikreivitärkin istuu sohvalla ja parilla harkitulla silmänluonnilla ja tilanteeseen osuvalla repliikillä hallitsee ympäristöään saaden nuoremman kreivittären orvokkisilmistä lempeän huvittuneen tai hämmästyneen katseen. Hyvät tavat ja hillitty käytös hunnuttavat alleen myös kartanon kolmen naimaikäisen tyttären toisiaan kohtaan osoittaman julmuuden ja kun vieraisille tullut ulkomaalainen diplomaatti kuolla kupsahtaa vanhimman tyttären sänkyyn, ruumis hilataan kaikessa hiljaisuudessa hänen omaan huoneeseensa ja vaikka palvelusväen keskuudessakin kuiskaillaan asiasta, ainoa joka ei saane siitä koskaan tietää, on kartanon isäntä, herra jaarli itse. Tyttären maineeseen tapahtuma jättää tietenkin pysyvän tahran, niinpä hänet olisikin saatava kiireen vilkkaa naimisiin. Tosin leskikreivitär on sitä mieltä, että yhdellä jos toisellakin tytöllä lienee omat salaisuutensa alttarille astellessaan.

Todellisuudessa tuommoisen kartanon elämä saattaisi olla tapahtumaköyhää ja ikävää, puhumattomana jurottamista kun käsikirjoittaja ei olisi luonut suuhun sopivia repliikkejä eikä rakennellut draaman käänteitä kuten Downton Abbeyn miljöön luonut ja käsikirjoittanut näyttelijä Julian Fellowes on tehnyt. Uusintajaksoissa on vielä odotettavissa monta mullistavaa asiaa, mutta jakso päättyy hyvin onnellisiin tunnelmiin ja ennakkotietojen mukaan seuraavassa eletään iloista 1920-lukua. Ja kun leskikreivitärtä esittävä näyttelijä Maggie Smith peruutti aikeensa jättäytyä sarjasta, odotan innolla uusia jaksoja.

Sähkölle allerginen?

Kuumottaako kasvojasi? Pisteleekö ihoasi? Onko sinulla päänsärkyä, huimausta, sydänoireita, hengenahdistusta? Koordinaatiohäiriöitä, tinnitusta, uupumusta, keskittymishäiriöitä, muistivaikeuksia, nivel- ja lihaskipuja?

Edellä mainitut ovat tyypillisimpiä sähkölle yliherkän henkilön oireita, mutta voivat toki johtua monista muistakin syistä. Juuri ilmestyneessä kirjassa "Kun säteily satuttaa" kymmenisen korkeasti koulutettua, erilaisissa ammateissa toimivaa sähköherkkää (enää ei käytetä sähköallergia-nimitystä) henkilöä kertoo sairastumisestaan sekä siitä, miten useimmat heistä ovat erilaisin järjestelyin joko pystyneet olemaan työelämässä koko ajan tai palaamaan sinne takaisin. Editan julkaiseman kirjan ovat toimittaneet kirjailija Anelma Järvenpää-Summanen ja Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja Hanna Nurminen, jotka kertovat myös oman tarinansa.

Millaisia mainitut erikoisjärjestelyt heidän kohdallaan sitten ovat olleet? Joku on hankkinut tietokoneensa näytön ympärille teräspellistä ja johtavasta pleksistä valmistetun kaapin, jonkun on pitänyt luopua kännykän käytöstä ja television katselusta kokonaan, jopa bussissa kännyköihinsä puhuvat kanssamatkustajat aiheuttavat oireita niin että hänen on joko vaihdettava paikkaa tai suojauduttava erikoisvalmisteisella huivilla, jonka sisällä on kaksi kerrosta ohjussuojakangasta. Joku ei voi mennä lainkaan tilaisuuksiin, joissa tietokoneet tai matkapuhelimet ovat päällä. Toinen, joka maaseudulla tuntee itsensä hyvävointiseksi, oireilee kaupunkien keskustoissa, onpa joku joutunut muuttamaan juuri hankkimastaan kerrostalon kattohuoneistosta, koska naapuritalossa sattui olemaan erään operaattorin pääkonttori. Talon seinälle oli asennettu neljä matkapuhelintukiasemaa, jotka olivat samalla korkeudella kuin hänen kotinsa ja joiden antenneista osa oli suunnattu juuri hänen asuntoaan kohti. Joku on laittanut kotiinsa säteilyä eristävät verhot, toinen teettänyt ulkomaanmatkaa varten hiilikuitukankaalla vuoratun silkkiponchon. Joku joutuu pyytämään luennolleen tulleita henkilöitä katkaisemaan matkapuhelimistaan virran, jollain on mahdollisuus työpaikallaankin - ainakin vielä toistaiseksi - käyttää kaiuttimella varustettua lankapuhelinta jne.

Mitä enemmän korkeilla radiotaajuuksilla toimivia langattomia laitteita, sitä enemmän säteilylle herkistyneitä ihmisiä, toteavat asiantuntijat. Moni onkin hankkinut mittarin, jolla voi mitata esimerkiksi asuinympäristönsä radiotaajuuksia.

Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat keskivaikeasti herkistyneitä, pahempiakin tapauksia on sekä niitä, jotka tietävät oireilevansa lievästi, mutta pystyvät elämään ongelman kanssa. Itse kuulunen viime mainittuihin. Pari vuotta sitten vaihdoin rikkoutuneen pöytäkoneeni kannettavaan, johon hankin langallisen hiiren, mutta jolla kirjoittaessani aloin saada rajuja pahoinvointikohtauksia. "Jos joku on allerginen sähkölle, on hän allerginen kaikelle muullekin," päivystävän poliklinikan nuori naislääkäri paukautti kun arvelin oireideni ehkä johtuvan tietokoneen näytöltä saamastani säteilystä. Ei se nyt ihan niinkään ole, sanoin ja kerroin tuttavastani, joka ei ole allerginen muulle kuin em. säteilylle. Lääkäri myönsi että ei ollut sähköyliherkkyydestä aikaisemmin kuullutkaan.

Ruotsissa sähköyliherkkyys on virallisesti tunnustettu toimintarajoite, meillä Nokialandiassa ei. Mutta eivät markkinat siihen kaatuisi, vaikka se tunnustettaisiinkin, päinvastoin, alettaisiin suoltaa "vähemmän säteileviä" laitteita ja erilaisia oheislaitteita säteilyn minimoimiseksi. On niitä markkinoilla jo nytkin, jotkut kelvollisia, jotkut pelkkää huuhaata, kuten eräs kirjassa esiintyvistä oli saanut kokea.

Oma tilanteeni helpottui kun poikani liitti vanhan pöytäkoneeni näppäimistön ja ison mattapintaisen näytön kannettavaani ja kannettava on nyt taustalla "keskustietokoneena" eli mulla on tässä kaksi näyttöä auki kuten kuulemma lehtien toimituksissa! Jos huono olo yllättää, voin sulkea koneen ja tehdä muita hommia. Voin myös katsella telkkaria ja puhua kännykkään, olkoonkin että pitkähkön puhelun aikana korvan ympäristöä alkaa kuumottaa. Eniten huolestuttavatkin lapset, jotka näpräävät älypuhelimiaan, puhuvat pitkiä kännykkäpuheluja, viettävät tuntikausia tietokoneen äärellä. Ja eilen luin eräästä lehdestä jutun, jossa hehkutettiin "tabletteja", joilla voi surffailla vaikka peiton alla! Ostaisinko lapsenlapsille joululahjaksi korvanappikuulokkeet kännyköitä varten ja jos, niin käyttäisivätköhän ne niitä?

Runollista

"Jos haluat suojautua koko elämäsi ajaksi salamaniskulta, ota kolme isoa kiveä ja keitä niitä kattilassa kahden tunnin ajan. Lopuksi voitele tulikuumat kivet suksivoiteella."
(Miki Liukkosen runokirjasta Elisabet)

Nuoren runoilijan hulvaton ohje osui ja upposi suoraan nauruhermooni. Voisiko nykymaailman menoa enää osuvammin ilmaista? Tämän ohjeen mukaanko maamme päättäjät suunnittelevat supistamis-, lakkauttamis- ja laajennus- (viime mainittu koskee lähinnä Suomen kuntia) ohjelmiaan? Aikomukseni on hankkia Miki Liukkosen kirja luettavakseni, ties mihin kaikkiin tarkoituksiin sieltä löytyisi ohje! Sitä ennen ihmettelen runollista vessapaperia.

Olin kyllä tv-mainoksesta huomannut sellaistakin olevan olemassa, mutta se että törmäisin siihen lähikaupassani, oli yllätys. Ostin, en runojen vuoksi, vaan pakkauksen koon vuoksi, koska tavallisesti käyttämäni pakkaus ei olisi mahtunut kassiini. Mikäli niitä nyt voi runoiksi kutsua, ei, aforismejakaan ne eivät liene, ehkä vain ajatuksen pätkiä. Kirjoittajaa ei mainita, joten lainaan niistä muutaman sitaattien sisällä:

"Ne kesät mummolan maaseudulla, se pitkä maantie, lannan haju ja lämmin sauna, niitä en unohda koskaan." "Kauniit polvet, tokaisi vanha seilori keltaisessa takissaan raitiovaunussa. Punastuin ja hymyilin." "Ylioppilasjuhlissa tunnen koputuksen olkapäälläni: "Anteeksi, teidän selässänne roikkuu wc-paperi." Rullaan pehmää, ohutta paperia eteen päin: " Mietin, hain, jännitin - ja pääsin haastatteluun. Ole rohkea kuin minä. Voittajan on helppo hymyillä!" "Anteeksi kun kiukuttelen, huudan ja saan sinut itkemään." Siinä pytyllä istuessani seuraava tuntuu kuitenkin tilanteeseen sopivimmalta: "Anteeksi, olemmeko tavanneet edellisellä käynnillä?"

Mutta ei tää vielä mitään. Mainosperhe, vai oliko siinä vain äiti ja lapsi, on revetä riemuunsa siitä ilosta, että nyt on keksitty veteen liukeneva wc-paperirullakin! Jokin aika sitten suomalainen lastenpsykiatri kertoi joidenkin lasten joutuneen syömään vedessä liottamaansa vessapaperia, koska kotoa ei löytynyt muuta syötävää. Siispä jos äipällä ja isukilla sattuu olemaan niin paljon menoa ja ohjelmaa, etteivät ehdi hankkia jälkikasvulleen ruokaa, nyt voi liottaa jo paperirullatkin! No, tuskin mainosperhe sentään siitä riemuitsee, vaan - mistä?

Paras ja painavin viimeisenä: Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net sivuilta löytyy Alli Kantolan kirjoittama arvio Eeva Kilven uusimmasta, Kuolinsiivous-nimisestä runoteoksesta. Vaikutuin siitä niin, että mielestäni se pitäisi toimittaa jokaisen ministerin ja kansanedustajan luettavaksi, että he tiedostaisivat, k e i d e n asioista puhuvat kun puhuvat vanhuspalvelulaista ym. ikäihmisten elämään liittyvistä asioista.

K r i i t i k k o

I NÄYTÖS

Säälittävän näköinen pikkumökki, jonka katolla kaatuilevin kirjaimin: KIRJAILIJATALO. Pihalla pölvästelee partainen miehenturilas, Onni. Lahja
Lempinen tulee.

Lahja: Päivää... onko se kirjailija itse?

Onni: Ei. Minä olen kriitikkko.

Lahja: Ai, minä ihan luulin että kirjailijatalossa kirjailijat kirjoittavat kirjojaan.

Onni: Eihän tässä kaupungissa ole yhtään kirjailijaa.

Lahja. Ai ei, vai? Onhan niitä vaikka kuinka...

Onni: Tai oli, yksi. Mutta sekin muutti muualle silloin kun tämä kirjailijatalo valmistui.

Lahja: Hei...mutta kun te kerran olette kriitikko...

Onni: Onni Kirves. Onni vaan.

Lahja: Lahja, Lahja Lempinen. Kun sinä Onni kerran olet kriitikko, silloinhan minä varmaan voin jättää sinulle nämä tekstini arvioitaviksi?

Onni: No mikä ettei.

Lahja: Tässä on sekä näytelmä että romaanikäsikirjoitus, samasta aihepiiristä molemmat. Mutta kun minä en oikein tiedä, kumpaan minun lahjani viittaavat enemmän, draaman vai proosan puolelle.

Onni: (vilkaistuaan tekstejä) Minä kyllä tiedän.

Lahja. Milloin minä voisin tulla hakemaan ne?

Onni: Vaikka huomenna.

Lahja: Niin pian, voi kiitoksia! Hei huomiseen.

Onni: Hei. Hyvän näköinen misu. Ei enää nuori, mutta ei nyt vielä mikään mummokaan. "Oli synkkä ja pimeä yö..." Onpas omaperäinen aloitus, hehheh... hah-hah-haa...


II NÄYTÖS
Lahja: Huomenta.

Onni: Mrrr....Tämä sinun tekstisihän on ihan hirveä!

Lahja: Niinkö?

Onni: Rakastutaan sinne tänne.

Lahja: Mutta niinhän sitä yleensä tehdään.

Onni: Elämässä. Ei näytelmässä. Henkilöitä on aivan liikaa, yksi lähtee mannekiiniksi kaupunkiin ja...aijaijaijai... Ja entäs sitten tämä sinun espanjalainen Juan-Carloksesi! Eihän espanjalainen mies ole tälläinen lälly, vaan (Onni pyörähtää yhdellä jalalla vähän vaikean näköisen piruetin, rallattaa espanjalaista musiikkia) pitää olla tulta ja temperamenttia!

Lahja: Ehkä minä sittenkin olen enempi romaanikirjailija.

Onni: Ja huumori, jos sinä nyt tämän olet huumoriksi tarkoittanut, on pelkästään huulenheiton tasolla. Vaikka, onhan sinulla taito tehdä repliikkejä.

Lahja: Ai?

Onni: Mutta se ei riitä jos sisältö puuttuu.

Lahja: Entä se toinen, romaaniteksti?

Onni: No nmjaa. Minä en nyt ensinnäkään ymmärrä, miksi sinä olet tämän kirjoittanut. Mitä sinä haluat tällä sanoa? Tästä ei selviä, että mikä tämän naisen suhde tähän mieheen on.

Lahja: Se mikä naisen suhde mieheen nyt yleensä on!

Onni: Niin niin, mutta se ei tule kyllin selvästi esiin.

Lahja: Ai ei, vai?

Onni: Ja tässä ei kuvata tämän naisen elämää kotona, Suomessa ollenkaan, se on aina Espanjassa.

Lahja: Mutta kun se on. Joko siellä, matkalla sinne tai sieltä pois. Ei sillä mitään "elämää" täällä kotona olekaan. Se nainen toteutuu matkalla.

Onni: No sano se sitten tässä tekstissäkin. Tässä on nyt vähän semmoinen tunne, että "minäpäs nyt kerron teille millaista on Espanjassa!"

Lahja: Enhän minä ole edes käynyt siellä!

Onni: Se on toinen asia. Sinun pitää unohtaa se, mitä todella tapahtui, antaa mielikuvitukselle valta, villitä itsesi kirjoittamaan! Tässä ei ole mitään sellaista, minkä vuoksi kansa ryntäisi tätä ostamaan. Enemmän sisäistä tapahtumista, syvyyttä.

Lahja: Siis niin ku murha, tai insesti?

Onni: Ee-i, nyt välttämättä niitä, vaan mitä sinä tällä tekstillä haluat sanoa? Se sinun pitää itsellesi selvittää. Ja sen mukaan valita tyylilaji. Ja sitten nämä muotoseikat. Niin, siis...romaanin muotoseikat. Tämä on kirjoitettu yhdessä tasossa. Taide on monessa tasossa. Ja kieleen sinun tulee kiinnittää aivan erityistä huomiota, ethän sinä näytä edes tietävän, milloin ja-sanan eteen tulee pilkku, milloin ei. Eikä sanota Seurahuoneella, vaan Seurahuoneessa.

Lahja: En minä ole tiennytkään, että kirjailijaksi tuleminen on näin vaikeaa! Sano nyt edes yksi myönteinen asia siitä.

Onni: No nmjaa... onhan tässä hyvä printti.

(Lahja paiskaa tekstit päin kriitikon naamaa, poistuu itkien paikalta.)

Lahja: Sama se mitä kirjoitat, tisseihin ne kuitenkin katsoo!



III NÄYTÖS
Siistiytyneen näköinen Onni käppäilee uudehkon omakotitalon pihamaalla. Narulla roikkuu pari iloisen kirjavaa räsymattoa.

Onni: Minä luulin Lahja Lempisen lähteneen lopullisesti, mutta se perhana päätti kostaa. Se meni mun kanssani naimisiin! Ja "kostoa" on riittänyt, hehehe...

Lahjan ääni (ehkä hameen helma heilahtaa oven välissä): Onniii! Heti mattoja tamppaamaan ja roskat pitää viedä ulos! Minun on vielä tänään saatava tämä käsikirjoitus lähtemään kustantajalle. Esikoisromaani myytiin loppuun heti ensimmäisenä päivänä, tästä toisesta kustantaja povaa vielä suurempaa menestystä. Onniii, astiatkin on vielä tiskaamatta ja kaupassa pitää käydä, Onni, etkö sinä kuule?

-------------------------------------------------------------

Tämä vuosia sitten kirjoittamani pienoisnäytelmä/hupailu/hulluttelu/hapuilu/ (sketsiksi lienee liian pitkä) oli aikomus esittää eräissä kirjallisissa illatsuissa, mutta erinäisistä syistä jätimme esittämättä. Sen jälkeen tämä on turhaan odottanut löytäjäänsä, joten päätin julkaista tämän täällä, omassa blogissani.
Alkuperäinen teksti ja mahdolliset esitysoikeudet osoitteesta:
info@sunklo.fi

Kirjailijan muistolle

"Joulukuun alussa 1982, jolloin sateet olivat myöhässä ja hyvin runsaat, näin Länsi-Tsavon kukkulat kauniimpina kuin koskaan ennen. Tumman sadepilven alla niiden vihreys oli väkevää kuin pohjoisen maan apilapellon vihreys lämpimänä sateisena päivänä syyskuun alussa ennen kuin yöpakkanen on koskettanut maan kasvustoa. Siellä jossain on paikka, johon haluaisin kulkea kun päiväni ovat lopussa, avoimen taivaan alle kukkuloiden väliin, löytämättömiin. Hajota siellä, liittyä tasangon ja kukkuloiden maahan, multaan ja ilmaan. Muuta taivasta en pyytäisi."

(Annikki Sankarin teoksesta "Afrikkalainen uni", WSOY 1987)

Hän lienee nyt siellä.

Kirjailija Annikki Sankari kuoli elokuun 5 päivä lähes 99 vuotiaana. Hän oli syntynyt samana vuonna kuin edesmennyt äitini. Asuimme vuosikaudet melkein naapureina samalla mäellä, hän mäen päällä, minä täällä alempana. Tapasimme toisiamme, soittelimme, kävimme pitkiä keskusteluja. Jonain kesäpäivänä hän halusi tarjota kotikaupungissamme vielä tuolloin olleen taiteilijaravintolan terassilla drinkin. Hänen kaukokaipuunsa ja matkojensa kohde oli Afrikka, minun Unkari, josta myös Annikilla oli mieluisia muistoja. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, katselen kirjahyllystäni hänen kirjojaan: "Syyskuussa", "Kaislahden Anna-Kristiina" , "Huomenna kaikki on paremmin." Kaiken kaikkiaan hän julkaisi n. 23 romaania, joista viimeisimmäksi jäi v. 1991 julkaistu "Mullassa elämän voima."

Tähän loppuun hänen kuolinilmoituksessaan (ESS 26.8.) ollut runo:

"Elämälle kiitos, sain siltä paljon, kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun. Niin erotan selvään onnen ja tuskan, jokaisen laulun läikkyvän pohjan, yhteisen laulun, jota itsekin laulan. (Violeta Parra, Annikin toivomuksesta)"

Oi, se alkoi taas!

Missä muualla voi kohdata yhtä suuria tunteita, iloa, surua, onnea ja onnettomuutta, rehellisyyttä ja selkään puukotusta, äkkinäisiä draaman käänteitä ja puuduttavaa pitkäveteisyyttä, poikkinaintia, siveyttä ja sukurutsausta? Missä muualla voi seurata upporikkaiden luxus-elämää, äitiä, joka keinoja kaihtamatta seuhtoo lastensa asioissa, erottaa entisiä ja järjestää uusia avioliittoja? Missä alta aika yksikön pistetään pystyyn häät, jotka suvun matriarkka yhtä äkkinäisesti keskeyttää, mutta saakin huomata laskelmiensa pettäneen kun sulho ei suostukaan palaamaan takaisin alttarille, vaan ruusun terälehtiä puutarhan puroon sirotellen saapuu rannalla eron kyyneleitä itkevän entisen siippansa luokse! Ja - ties jo kuinka monennen kerran - he vannovat viettävänsä yhteisen vanhuuden, johon onneksi on vielä aikaa. Sitä ennen heillä olisi kiihkeän rakkauden ja kyltymättömän intohimon täyttämä onnen ihana aika! Ja ruoho viheriöi, ruusut tuoksuvat ja puutarhan puro jatkaa solinaansa eikä särön säröä missään. Vaan, kuinkas sitten taas käykään...

Voi ei! Toinenkin jakso loppui, pakko sulkea telkkari tai katsella ykkös- kanavalta tylsääkin tylsempiä iltakuuden uutisia, jotka ennustavat sateista ja kylmää viikonloppua. Miksi ihmeessä Kauniita ja rohkeita ei esitetä kuin arki-iltaisin?

Näkymättömissä

On siistiä olla näkymättömissä ja silti vaikuttaa kaikkeen", tuolloin 16 vuotias näyttelijä Arttu Kapulainen sanoi Anna-lehden haastattelussa vuonna 1997.

Löysin sitaatin vanhasta muistikirjastani. Ajatus, jonka tämän päivän julkisuushakuisen nuorisonkin toivoisi sisäistävän. Harmi että en ollut ottanut haastattelua talteen, olisi nyt mielenkiintoista lukea miten näyttelijä, jonka ammatti on olla julkisuudessa, perusteli näkymättömyyden filosofiansa.

Ehkä komepensaationa lapsuuteni kokemuksille, pettymyksille minäkin halusin olla "joku", jota pelkkä taviksen rooli ei tyydyttänyt. Kuvittelin että tulemalla joksikin, olemalla joku se riittäisi täyttämään henkisen tyhjiöni. Paljon myöhemmin, kun olin jo saanut ensimmäisen lapsenlapseni, minulle valkeni, että minähän olen "joku!" Olemalla se kuka ja mikä olen, näkymättömissä! Vapauttava tunne kuten tämä nimimerkillä kirjoittaminen.

Olen periaatteessa sitä mieltä, että kaiken mitä ihminen tekee, hänen tulee tehdä omalla nimellään. Mutta jos kirjoittaisin blogia omalla nimelläni, siitä tulisi toisenlainen kuin Petriinan blogi. Kontrolli hyppäisi näppäimille vaativampana, aiheet olisivat ehkä erilaiset. Tosin eräänä aamuna rohkaisin mieleni ja laitoin facebook-seinälleni linkin tänne blogiini. Illalla poistin sen, tunsin taas olevani villi ja vapaa!

Kun paikallislehden mielipideosastolla siirryttiin julkaisemaan vain omalla nimellä kirjoitettuja juttuja, sivun ilme muuttui kuivahkon asiapitoiseksi, ilo ja huumori loistavat poissaolollaan! Mutta näppituntumapalstalle nimettöminä lähetetyillä kannanotoilla lehti ja puhelinyhtiöt netonnevat sievoisesti.

Tiedotusvälineet ovat kyllästymiseen asti täynnä niiden ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, joiden työ tai harrastukset ovat julkisia. Riemastuttavia poikkeuksia ovat ne, jotka hetkeksi nostetaan näkymättömyydestä parrasvaloihin. Ajatella, että tuommoisiakin ammatteja, tekijöitä, vaikuttajia on olemassa! Tämän päivän paikallislehdessä sellainen on mm. maailmalla miehensä kanssa kulkeva nuorehko nainen. Pariskunta ei halua vakituista asuinpaikkaa, kotia, maailma on heidän kotinsa. Heitä kutsutaan nomadeiksi. Syksyllä ilmestyvä, heidän elämästään kertova kirja muuttanee heidät ainakin vähäksi aikaa näkymättömistä näkyviksi.

Oma, suorastaan järisyttävä "näkymättömyydestä näkyviin" kokemukseni tapahtui eilen illalla radion toivekonserttia kuunnellessani. "Kuolleen prinsessan muistolle" ei tällä kerralla vaikuttanut kuten joskus. Torkahtelin välillä, sitten sävähdin:  Mikä tämä on? Hiukan yksioikoista, orkesterin säestämää, surumielisen kaunista kuorolaulua, mutta millaisen mielenmylläkän se nostattikaan! Oivalsin päiväkirjan kirjoittamisen turhuuden ja tarpeettomuuden niin kauan kuin kirjoittaisin sinne vain sovinnaisuuksia, pelkkää elämäni pintapuolta, asioita jotka hyvällä omalla tunnolla saattaisin aikanaan jättää lapsenlasteni luettaviksi. Ja samaan aikaan kaikki todellinen, kokemukset, tapahtumat, joista osan haluaisin itsekin unohtaa, muhivat näkymättömissä pinnan alla, mielen syövereissä, kirkasvetisen virran pohjamudissa! Milloin minusta on tämmöinen, miellyttämisenhaluinen kiltti hiirulainen tullut? Vai olenko ollut sellainen aina? Ei, pari- kolmekymmentä, vielä kymmenen vuotta  sitten elin rohkeammin, olin dramaattisempi, seikkailunhaluisempi. Välillä elämä oli vaikeampaa, mutta myös mielenkiintoisempaa kuin nyt! Mutta silloisista päiväkirjoistanikin osan olen hävittänyt, loput siloitellut, editoinut isoäidin tarinoiksi, joista niistäkin osan olen repinyt tai yliviivannut.

Tänään etsin netistä eilen kuulemani kappaleen, kuuntelin sen pariin kolmeen kertaan. Sama vaikutus kuin eilen illallakin. Kaivoin jo kaapistani tyhjän vihkon, johon aloin kirjoittaa sitä mikä on totta ja todella tapahtunut. Ehkä revin sen alkuunsa, ehkä jatkan, aika näyttää. En liene ainoa, jolla totuudet, joita ei ehkä rohkenisi itselleenkään myöntää, muhivat mielen maisemissa virtaavan tumman veden pohjamudissa, ehkä jäävätkin sinne tai jonakin päivänä ryöpsähtävät esiin.

Se kappale oli "Els segadors- La Capella Reial." Jordi Savallin johtaman vanhan musiikin yhtyeen esittämä "Elonkorjaajat," Katalonian kansallislaulu.

Piroskan tarina

Profiilikuvani nukke, etelä-unkarilaisesta Harkányn kylästä oleva Piroska on istunut olohuoneeni sohvan selustalla toistakymmentä vuotta. Nuken puku ei ole tyypillinen unkarilainen kansanpuku, vaan erään unkarittaren kertoman mukaan muunnelma ylhäisön, aateliston aikoinaan käyttämästä puvusta ja siinä on viitteitä myös naamiaisissa käytettyihin asuihin.

Mutta tarinaan. Harkány tunnetaan hehtaarien laajuisesta kylpyläalueestaan, jossa varsinaisen kylpylän lisäksi oli baareja ja ravintoloita, puistoja, uima-altaita. Suurin osa kylpylävieraista oli saksalaisia, jotka valtasivat parhaat auringonotto ja lekottelupaikat heti aamusta. Me olimme ensimmäisiä, ellemme peräti ensimmäinen suomalaisryhmä siellä. Hotellimme oli kylpyläalueen ulkopuolella, mutta niin lähellä että monet piipahtivat aamupäivän hoitoihin kadun yli kylpytakissaan. Toinen vaihtoehto oli jättää vaatteet lukittaviin pukukoppeihin. Systeemi, joka samoin kuin oikean hieronta- tai muun hoitopaikan löytäminen valtavasta kaksikerroksisesta laitoksesta tuotti meille ensin ongelmia, säntäilimme sinne tänne eksyksissä kuin sokeat kanat! Opasteet kun taisivat olla pelkästään unkariksi, joten minun sekä erään toisen naisen vähäiselläkin unkarinkielen taidolla oli kysyntää! Menneen neuvostoajan raskassoutuisuus oli vielä aistittavissa mm. kylpylän rakenteissa ja hoitoihin liittyvän asioinnin monimutkaisuudessa, joka sitten kun siihen paremmin perehtyi, saattoi osoittautua yllättävän yksinkertaiseksi. Valtavan kokoisessa, korkealaitaisessa ammeessa annettu vedenalainen selkähieronta oli tehokasta, vaikka ensin vähän pelottikin kiivetä siihen ammeeseen.

Meillä ei ollut tulkkia muulloin kuin parilla bussiretkellä, mutta ryhmässämme oli saksankielentaitoinen nuori nainen, joka toimi tulkkina ensimmäisen kylpyläpäivän ohjelmaan kuuluneella lääkärin vastaanotolla. Minulle, jolla oli ajoittaisia sydämen rytmihäiriöitä, lääkäri suositteli kuumavesialtaissa lekottelua korkeintaan parikymmentä minuuttia kerrallaan. Eräällä rouvalla oli verenpainelääkitys, mutta siitä huolimatta lukemat olivat niin korkealla, että lääkäri määräsi hänet tulemaan joka aamu vastaanotolleen verenpaineen mittausta varten. Rouva osasi englantia, mutta ei saksaa eikä unkaria, joten hän ilmoitti matkanjohtajallemme, että ilman tulkkia hän ei vastaanotoille lähde. Saksaa sujuvasti puhunut tyttö oli muutenkin täystyöllistetty, joten matkanjohtaja pyysi minua menemään mukaan.

Olihan se lähdettävä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan unkarinkielisestä lääketieteellisestä sanastosta ja mukana olleesta taskusanakirjasta tuskin olisi paljonkaan apua. Onneksi verenpainemittarin lukemat olivat samat kummallakin kielellä. Vastaanotolla mukana ollut sairaanhoitajatar hymyili meille ystävällisesti, sanoi tulossa olevan kauniin päivän, vaikka aurinko oli siihen aikaan aamusta vielä alhaalla autereen takana. Syyskuussa säätila muistutti Suomen kesää parhaimmillaan. Alueella oli hyvin hoidettuja nurmikoita, ravintoloiden ja baarien lisäksi myyntikojuja, joista saattoi ostaa lukemista, kahvia, jäätelöä ja virvokkeita, pujahtaa välillä uima-altaan kimaltavana kutsuvaan vilvoittavaan veteen. Vanhojen puiden alla oli leppoisa istuskella tai lähteä hotelliin iltapäivä-torkuille. Kylpylähoidot ajoittuivat aamupäivään, joten loppupäivä oli vapaata. Yhteinen illallinen oli hotellin ruokasalissa. Korkeasta verenpaineesta kärsivällä rouvalla oli joka ilta erilainen, toinen toistaan tyylikkäämpi asu.

Mutta kun hänen verenpaineensa ei vain ottanut laskeakseen, lääkäri huolestui toden teolla. Tosin hän arveli sen ainakin osittain johtuvan matkan ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Se, millaisissa lukemissa minun verenpaineeni tulkkaustehtävän tohinoissa mahtoi liidelläkään, ei tullut kenenkään mieleen! Lääkäri halusi vaihtaa rouvan lääkityksen. Hän vain kirjoittaisi reseptin, voisimme hakea uudet lääkkeet kivenheiton päässä olevasta apteekista. Rouva pyysi miettimisaikaa. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, asiaa sieti harkita, varsinkaan kun en ollut aivan varma, olinko edes ymmärtänyt lääkärin määräyksen oikein! Lupasimme palata seuraavana aamuna asiaan. Sitä ennen rouva soitti Suomeen omalle lääkärilleen, jonka mielestä lääkkeitä ei niin lyhyen matkan aikana kannattaisi vaihtaa. Hän kehotti rouvaa ottamaan tilanteen rauhallisesti, tulemaan kotiin palattuaan hänen vastaanotolleen.

Asia selvä, mutta miten kertoisin sen kylpylän lääkärille niin ettei hän, miellyttävä vanha herra, loukkaantuisi siitä? Yrittäessäni esittää asian mahdollisimman kohteliaasti, takeltelin niin että jo siitä lääkäri osasi päätellä mistä oli kyse. Hän vain huitaisi kättään, alkoi nauraa ja sanoi ymmärtävänsä tilanteen täysin. Rouvan ei tarvitsisi enää aamuisin käydä mittauttamassa verenpainettaan, ellei itse sitä nimenomaan halunnut. En muista halusiko vai ei. Muistan vain sen, miten hän matkalla lentokentältä kotiin ojensi minulle kassin, josta kurkisti Piroskan mustatukkainen pää. Hän oli ostanut nuken Harkányn torilta kiitokseksi tulkkauspalveluistani. Aviomies oli häntä bussipysäkillä vastassa.

Myöhemmin, matkan muisteluillassa tavatessamme rouva kertoi verenpaineensa olevan taas normaalin.

Sieltä täältä

- Tässä keitossa ei ole makua, tokaluokkalainen totesi eilen. - Valtteri! Isosisko nuhteli pöydän toiselta puolelta. Minä olin sekä hämmentynyt että hyvilläni. Hämmentynyt siksi, että huolella valmistamani kalakeittoko ei nyt sitten maistunutkaan miltään, hyvilläni siksi että poika oli vielä siinä iässä, jolloin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Haluaisitko siihen lisää suolaa? Kysyin samalla kun ojensin Bulgariasta aikoinaan ostamani suolasirottimen, pyöreäpäisen puupötikän. - Joo, Valtteri jonka nimi oikeasti ei ole Valtteri, sanoi ja ripotteli suolaa lautaselleen. Onko nyt parempaa? - On, hän sanoi, söi kaiken ja pyysi vielä lisääkin.

Se oli eilen, tiskit ovat tiskaamatta vielä tänäänkin, emäntä yöpaituli päällä. Aamupäivätorkuilta herättyäni huomasin, että ilokseni oli alkanut sataa vettä. Ei tarvitsekaan lähteä lenkille! Yks pakkopulla sekin, rehkiä sauvojen kanssa veren maku suussa kilometrikaupalla eteen päin! Aamun lehdessä on aikoinaan naapurustossa asuneen tuttavani kuolinilmoitus. Hän, edesmenneen äitini kanssa samana vuonna syntynyt rautarouva, joka olisi vuoden perästä täyttänyt sata vuotta, oli sanonut ettei ole ikinä lenkkeillyt. Kävelyillä kertoi silloin tällöin käyneensä. Odottelenkin, että milloin tutkijat huomaavat säännöllisen lenkkeilyn olevan pahasta.

Mutta tälläkin mitalilla on toinenkin puolensa. Viikko sitten aurinkoisena sunnuntaiaamuna poikkesin kadulta metsäpolulle, jonka varrelta olin aikaisemmin käynyt syömässä vadelmia. Nyt olin ottanut reppuun pienen muovirasian ja nosteltuani maata vasten notkuneita vadelmanvarsia sain sen puolilleen loppukesän auringon kypsyttämiä meheviä marjoja. Siitä riehaantuneena jatkoin matkaa läheisen radan luo, jonka varrelta olin edellisenä kesänä löytänyt vadelmia. Kesäaamun raikkaus oli vaihtunut porottavaksi auringonpaisteeksi. Rataa pitkin kävellyt tuntematon nainen oli riisunut pusakkansa käsivarrelleen ja valitteli kuumuutta. Hän kertoi että radan varrelta ei marjoja kannata etsiä, eivät kuulemma kasva kahtena kesänä samaan paikkaan. "Mutta tuolla muuntajien luona on", hän sanoi, kertoi eilen ajelleensa sinne pyörällä ja poimineensa litrakaupalla vadelmia. Kiitin tiedosta. Siis sinne, ajattelin.

Kävin kotona tankkaamassa ja vähän lepäilemässä. Laitoin reppuun juomapullon ja banaanin sekä ison ja pienen kannellisen muovirasian marjoja varten. Taskuun kännykän sekä rytmihäiriölääkkeen, lippiksen päähän, sauvat käteen ja ei kun menoksi! Radan takaisen maantiesillan korvasta kapeaa ruohottunutta polkua eteen päin. Pian huomasin siinä olevan kaksi hotua vierekkäin, ilmeisesti entinen maantien pohja. Polku kulki saman suuntaisesti pohjoiseen johtavan valtatien kanssa, vain matala pensaskasvusto erotti ne toisistaan, seikka joka tuntui turvalliselta. Tosin autot kiitivät siellä sellaista vauhtia, että tuskinpa kukaan huomaisi jos joku mummo polulla pyörtyisi. Ensimmäisen muuntajan luona ei ollut edes vadelmanvarsia, mutta marjanhimossani päätin jatkaa seuraavan luokse. Siellä niitä oli! Ei ihan siinä määrin kuin rouvan puheista olin päätellyt, mutta ehkä hän oli kiipeillyt rinnettä ylös verkkoaidan viereen, jonne minä en sauvojenkaan avulla arvannut yrittää. Kiipeilyintoani hillitsivät aitaan kiinnitetyt "hengenvaara" kyltitkin, joita oli muuallakin muuntajien läheisyydessä. Alueella kerrottiin olevan myös kameravalvonta. Poimiskelin sieltä täältä, mutta kun pienempi rasia oli vasta puolillaan, kuumuus alkoi käydä niin sietämättömäksi, että päätin lähteä kotiin. Join mehua, söin banaanin ja varmuuden vuoksi otin puoli tablettia lääkettä ennen kuin läksin tarpomaan polkua takaisin päin. Lopen uupuneena, jalat puupökkelöinä raahustin kotipihaan, jossa lysähdin pihapuun alla penkillä istuneen naapurirapun rouvan vierelle henkeä vetämään. Hänellä oli oikea käsivarsi kipsissä ranteesta kyynärpäähän, oli kaatunut mustikkametsässä. Vasta jälkeen päin aloin kauhistella uhkarohkeuttani. Ainuttakaan toista kulkijaa en ollut retkelläni nähnyt, vaikka mikä hörhö tai irrallaan juoksennellut koira olisi voinut tulla polulla vastaan tai jos olisin kaatunut tai saanut niin rajun huimauskohtauksen etten olisi pystynyt kävelemään kotiin... Onneksi niin ei käynyt ja ihmeekseni selkä eivätkä jalat olleet seuraavana aamuna lainkaan kipeät, päinvastoin, oli kevyt, suorastaan tyttömäinen olo! Lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Laitoin vadelmat pakkaseen, eilen sulattelin ne sieltä ja tarjosin lapsenlapsilleni.

Sade sen kuin yltyy vaan! Voin laiskotella, lukea kirjaa, tiskaan astiat joskus illemmalla, kuitenkin ennen kuin neiti Marple ilmestyy tv-ruutuun. Vaihdoin profiilikuvakseni sohvan selustalla istuvan unkarilaistytön, Piroskan. Hänestä kirjoitan myöhemmin eri tarinan.

Menneisyyden todistajat

"Ystävyys on välttämätöntä ihmisen muistin toiminnalle. Menneisyyden muisteleminen ja säilyttäminen on ehkä välttämätön ehto, jotta ihmisen minuus pysyy kokonaisena. Jotta minuus ei kutistu, jotta se pysyy entisen kokoisena, sitä pitää kastella muistoilla kuin ruukkukasveja, ja kasteleminen vaatii säännöllistä yhteyttä menneisyyden todistajiin eli ystäviin."

Edellä oleva teksti on Milan Kunderan kirjasta "Identiteetti" ja se pisti minut miettimään muistojen merkitystä.

Olin juuri ollut ystäväni syntymäpäivillä, jossa oli muisteltu yhteisen nuoruutemme riemukkaita retkiä, kotimaan laiva-juna rengasmatkoja, tanssireissuja ja saatolle pyrkijöitä ja päässeitä niin äänekkäästi ja antaumuksella, että ystäväni mies oli huutanut: "Tulkaa sieltä parvekkeelta sisätiloihin muistelemaan!" Edellisellä kerralla olimme muistelleet sitä, miten olimme saaneet tuurata esimiestemme kesälomia, kolmena kesänä peräkkäin vaikka olimme olleet vasta yhdeksäntoista vuotiaita! "No ettehän te mitenkään ole kolmena kesänä voineet yhdeksäntoistavuotiaita olla," keskusteluamme sivusta seurannut mies oli huomauttanut. Ja sekös meitä oli taas naurattanut, olimme vakuuttaneet olevamme yhdeksäntoista kesäisiä vieläkin!

Mieluisia muistoja, mutta sitten on niitä, jotka haluaisi unohtaa tai ainakin pitää vain omina muistoinaan. Esimerkiksi jos sinut on viisikymmenluvulla jossain peräkylän kokkojuhlilla valittu juhannusneidoksi, et varmasti riemastu jos yhä edelleen saat kuulla itseäsi esiteltävän muille, tuntemattomille juhlavieraille juhannusneitona! Varsinkaan jos et ollut edes ilmoittautunut kyseiseen kisaan, vaan sinut oli houkuteltu yleisön joukosta mukaan. Tai jos olet jossain elämäsi vaiheessa painattanut omakustanteena sukukirjasen, juhlaillan ehtoisa emäntä sinut esitellessään sanoo nimesi ja lisää perään: "kirjailija." Tai pelkkää hyvän hyvyyttään esittelee sinut "taiteilijana", vaikka itse et enää edes muistaisi kolmekymmentä vuotta sitten tekemiäsi, kansalaisopiston kevätnäyttelyssä olleita hiilipiirroksiasi. Selittele siinä sitten että minkä alan taiteilija, montako teosta julkaissut kirjailija olet!

Lasteni isä oli nuoruudessaan laulaa loilottanut paikallisella tanssilavalla järjestetyssä iskelmälaulukilpailun alkukarsinnassa Tapani Kansan tunnetuksi tekemän kappaleen, karsiutunut kisasta heti. Hänelle itselleen se oli mukava muisto, mutta hän ei sietänyt että joku toinen muistutti häntä siitä. Mutta niin vain aina silloin tällöin vuosikymmenten varrella tapahtui, hyvämuistisia löytyy aina!

Muisti tallentaa ja deletoi, mutta saattaa yllättäen palauttaa jo poistamansa tiedoston tunnemuistin nimikkeellä takaisin. Kun kampaajani kysyi, miten kesä on mennyt, vastasin ensin jotain ympäripyöreää, mutta enkös vain sitten tullut maininneeksi eräästä lähipiirissäni keväällä sattuneesta ikävästä tapauksesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka tilanne on jo ohi enkä ollut enää viikkokausiin edes ajatellut sitä, silloinen huoli ja murhe palautuivat elävinä mieleeni ja huolestutin kampaajarouvankin, joka arveli omassa lähipiirissään saattavan käydä samoin. Surullinen olo lopun päivää, ilmeisesti meillä molemmilla. Miten oikeassa ovatkaan ne ihmismielen asiantuntijat, jotka kehottavat kelaamaan vain mieluisia muistoja!

Siis kumpi onpi parempi: Vanha ystävä, joka muistaa menneisyydestäsi kaiken, vai uusi tuttavuus, jolle voit valikoiden kertoa muistojasi? Sanoisin että molempi parempi.

Elonkorjuujuhlat

Päivätanssit Porokalliolla. Auringon lämmössä syyskesän raukeus, pitenevät tummat varjot, iltatuulessa syksyn sävel. Ei, ei ihan vielä, pidetään vielä hetki kesän liepeestä kiinni! Oranssinkeltaiset kehäkukat, hajuherneiden hempeä lila, puista putoilevat pienet omenat, paljaan jalan alle pehmeänä taipuva kesäheinä.

En muista koskaan nähneeni niin täyteläisiä pihlajanmarjaterttuja kuin sinä kesänä, pankin elonkorjuujuhlien aikaan. "Kuin verta niissä ois..." Tunnettu iskelmätähti seisoo mikrofonin takana: "Soi tango kohtalon, sen sointi surullinen on." Lattia aaltoilee kukkamekkoa, salsahametta pitsipuseroa, miehillä tietty jotain tummaa, arvokasta päällä. Eräällä vanhalla herralla napinlävessä apilankukka, olkihattu päässä. Katonrajassa, auringon leikkaamassa valokiilassa leijailee tanssijoiden nostattama pölypilvi. Joku mies naputtaa kengän kärjellä tahtia lattiaan, käsi hakeutuu vierellä seisovan vaimon vyötärölle.
Peli vingahtaa käyntiin, he katoavat muiden tanssijoiden joukkoon.

"Oi pyöritä lennätä pellavapäätä..."
- Anteeksi vaan, mä en taida osata pyöriä kuin myötäpäivään, sanon olkihattuiselle.
- No mennään sitten myötäpäivään, vanha hurmuri hymyilee, ottaa tukevan otteen sieltä missä minulla kerran oli vyötärö ja alkaa viedä. Ihmistungoksessa vilahtavat konttorin johtajattaren hymyilevät kasvot. Viereisen kassan selän takana hänen pikkuinen laukkunsa liitää pitkän hihnan päässä, hame pullistuu purjeeksi.
- Katsokaa, siinä viisikymppistä viedään! Markkinointisihteeri huomauttaa seinän viereltä. "Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta." Valssi päättyy, tanssi taukoaa. Mutta silmissäni lattia ei heti lakkaa keinumasta, on otettava partnerin takin hihasta kiinni. Naurattaa. Muistan nuoruuteni tanssilavat. Jonkin tuoksun buffetin puolelta...
Parinsa löytäneet istuvat seinänvieruspenkeillä toisten tanssia katsellen. Silloinkin mentiin buffetin puolelle juomaan.
Pankki tarjoaa mehua ja pullakahvit. Terassilta leijailee paistumassa olevan makkaran savunsekainen tuoksu. Pankin autonkuljettaja siellä touhuaa grillin äärellä.

Edellisenä päivänä oli pankkisalissa tarjottu asiakkaille kahvia ja kakkua. Konttorinjohtajan ovenpielessä pelimanniyhtye oli soittaa luritellut kansanmusiikkia, emäntä ja siivooja olivat seisoneet tarjoilupöydän takana valkoiset hilkat tanassa, esiliinat edessä. Pankkisali oli koristeltu luonnonkukilla, viljantähkillä ja pihlajanmarjoilla.

Se oli silloin kun pankki järjesti 55 vuotta täyttäneille asiakkaille päivätanssit Porokalliolla ja muutama meistä toimihenkilöistä oli pestattu seurustelemaan ja tanssimaan heidän kanssaan.

Seuraavan vuoden alussa alkoivat yt-neuvottelut, pankki fuusioitui toisen pankin kanssa, seurasi mieletön vääntö siitä, ketkä lähtevät, ketkä jäävät. Helppoa ei ollut lähtijöillä, mutta ei myöskään niillä jotka saivat jäädä.

------------------------------------------------
Saattaa olla että tämä on joskus aikaisemminkin ollut blogissani, mutta en pääse tarkistamaan asiaa, koska suuri osa vanhoista teksteistäni uinuu edelleen rikkoutuneen pöytäkoneeni tiedostoissa.

Kesällä sattuu kaikenlaista

Kesä on vaativa vuodenaika. Sitä pitäisi ehtiä viettää, siitä pitäisi osata nauttia, aurinkoa pitäisi palvoa, mansikat pitäisi pakastaa mustikat, vadelmat, viinimarjat ja karviaiset poimia tai ostaa torilta poimittuina, olisi ehdittävä ulkoilmakonsertteihin ja yhteislaulutilaisuuksiin, lavatansseihin, huvipuistoihin, uimarannoille, kesäteatteriin ja taidekeskuksiin, sisävesiristeilylle sekä eväsretkille jumalaisen kauniisiin kesämaisemiin, olisi ajettava viikonloppuruuhkassa joko omalle tai ystävien mökille saunomaan ja puuveneellä soutelemaan, särkiä ja ahvenia niemen nenään narrailemaan, olisi tehtävä kesäkeittoa, telttailtava ja grillailtava, hoidettava kukkia ja kitkettävä kasvimaat, käveltävä paljain jaloin ruohikolla, näyttäydyttävä puutarhakutsuilla hellemekossa ja hattu päässä, järjestettävä rapujuhlat...

Syksy on levollisempaa aikaa. Syksy vain on. Joko sateinen tai päivänpaisteinen, ehkä molempia. Syksyllä voi kaikessa rauhassa istua muistelemaan, mitä kaikkea kesällä sattui ja tapahtuikaan. Esimerkiksi sitä, miten yläpuolellani asuva yksinhuoltajaisä yhtenä kauniina kesäaamuna päätti aloittaa keittiöremontin ilmoittamatta siitä etukäteen naapureille mitään. Jylinä ja särkyvien kamojen lentely lattioille oli sitä luokkaa, että säikähdin hänen ehkä saaneen raivarin ja hajottavan koko rapun. Pihalla tapaamani pari taloyhtiön hallituksen papparaista päätti lähteä tiedustelukäynnille. Ei, kyse ei ollut raivarista, siellä vain jyrättiin eteisen ja keittiön välistä seinää kappaleiksi! Remonttilupa oli tietenkin pitänyt sitä ennen saada isännöitsijältä. No, tulihan ulkoiltua sinä päivänä, onneksi ei satanut ja onneksi lapsenlapsi, jonka piti tulla luokseni, oli jo edellisenä iltana ilmoittanut että ei tulekaan. Ikävämpi tilanne oli kolmannen kerroksen rouvalla, jonka selkä oli kesämökillä kipeytynyt niin että hän oli päättänyt tulla kaupunkiasunnolle "lepäilemään."

Seuraavana päivänä yksinhuoltajaisä tuli rapussa vastaan jotain kamoja kannellen, morjesti ja sanoi tekevänsä keittiöremonttia. On huomattu joo, sanoin ja enkös vain innostunut kertomaan, että kaataisin itsekin pari seinää jos minulla olisi siihen varaa. Riehaannuin jopa kehumaan hänen lapsiaan, parin viikon välein yläpuolellani jymistäviä riiviöitä. Mutta tään jylinän jälkeen lasten juoksentelu lienee kuin musiikkia korvilleni. Ja onko mies edes mikään yksinhuoltaja? Eilen pihapenkillä istunut naapurirapun rouva nimittäin arveli, että perhe saattaa asua eri paikkakunnilla työasioiden vuoksi. Näinä aikoina sekin on tietysti mahdollista. Samalla naapurirapun rouva esitteli kyynärvarresta alas asti kipsattua oikeaa kättään. Oli kaatunut marjametsässä, käsi kipsissä seuraavat viisi viikkoa. Vaan on minullekin sattunut ja tapahtunut: Lauantai-iltana kolmannen kerroksen leskimies (vai eronnutko sekin lienee?) yritti tulla kanssani samaan aikaan saunaan!

Onneksi olin lukinnut kakkospukuhuoneen oven. Kuulin kun sinne tuli joku. Olisiko minua ennen saunonut pariskunta unohtanut jotakin, ajattelin samalla kun laskin löylyvettä ämpäriin. Hetken kuluttua ovea yritettiin rynkyttää auki. - Kuka siellä? - Minäää! Miesääni huusi. Otin lukua vähän aikaa, sillä en tunne ketään sen nimistä. Ääni tuntui kuitenkin tutulta. - Olet tainnut erehtyä tunnilla! Kello on vasta vähän yli kuusi, sun saunavuoro on seitsemältä, huusin. - No niinpäs onkin... hän pyyteli anteeksi, selitti nukahtaneensa ja katsoneensa kellon väärin (oli ehkä ottanutkin jotain). - Mene kotiin nyt vaan, huutelin. Hän lupasi mennä. En kuitenkaan kuullut oven käyvän, olisiko asettunut pukuhuoneen penkille torkkumaan? En viitsinyt tarkistaa asiaa, kiersin vain lähtiessäni oven lukon hiljaa auki. Olin ollut vähällä saada selänpesijän. - Miks et huolinut? Poikani hekotteli puhelimessa.

Tänään olin vähällä lähteä Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan. Matkajärjestelyt pikkuauto- ja bussivirityksineen tuntuivat kuitenkin niin monimutkaisilta että väsyin jo niitä ajatellessani ja kai sielläkin on satanut koko päivän. Katselin netistä taidekeskuksen ja taulujen kuvia. Miljöön kauneuteen ja monimuotoisuuteen on ilmeisesti panostettu niin paljon, että taideteosten on oltava todella vaikuttavia etteivät mitätöidy ympäristön rinnalla, ehkä ovatkin. Tällä viikolla vietetään nuoruudenystävän synttäreitä, on tiedossa pari muutakin juhlaa. Koulukaverin mökille ehtinen vasta elokuun puolivälin jälkeen, olkoonkin että huussimatka vettä tippuvien kuusen oksien alitse ei houkuttele, kuka tietää vaikka hyyskän takana olisi karhu tai susi väijyksissä! Ja jos vaikka helleaalto yllättäisikin elokuulla, mökissä saattaisi olla liian kuuma ja ulkona pörräisivät hyttyset ja ampiaiset, joten taitaa olla paras pysytellä kotimaisemissa. Kovin rymäkkä yläkerrassa on nimittäin laantunut normaaleiksi remontin ääniksi, tosin eilen pora alkoi laulaa heti puolenpäivän jälkeen, vaikka oli sunnuntai ja leka läikyi iltakuuteen asti. Vaan ovathan kaupatkin sunnuntaisin auki, joku ajaa nurmikkoa, siivoaa, ja pesee pyykkiä ja ripustaa ne pihalle kuivumaan, vaikka on sunnuntai! Enää millään ei oo mitään väliä.

Miten vietät juhannusta?

Lähestytään taas niitä aikoja, jolloin on valmistauduttava vastaamaan kysymykseen: - Mites vietät juhannusta?

Yrittämällä pysyä hengissä. Vastasi muuan vanha mies, joka ärsyyntyi siitä että häneltä tuommoista edes kysyttiin, sillä pitihän kaikkien tietää, että hänen juhlansa ja arkensa olivat jo pitkään kuluneet pääosin sängyn pohjalla maaten.

Omiin varhaisimpiin juhannusmuistoihini liittyvät juhannuskoivut kotimökin rappujen molemmin puolin. Miten suloista olikaan istua auringon lämmittämällä rappusella tuoksuvien nuorten koivujen katveessa, maistella äidin tekemää simaa. Tuvan pöydällä valkoinen liina, luonnonkukkia maljakossa. Se oli siinä, kesän korkein hetki, juhla ja juhannusilta! Edessä koko elämä, tuntematon tulevaisuus ja tulevien kesien valoisat yöt.

Eräänä juhannusaattona lähdimme vanhempiemme kauhuksi serkkuni kanssa soutamaan läheiseen saareen, johon olimme nähneet joidenkin poikien leiriytyneen telttoineen. Soutelimme saaren ympäri, huutelimme poikien kanssa toisillemme ja palasimme kotirantaan, mutta sekin oli jo meille viisitoistavuotiaille seikkailu. Muutamaa vuotta myöhemmin Vesivehmaan Jenkkapirtillä tapaamani nuoruuden ihastus kutsui minut vanhempiensa mökille juhannuksen viettoon. Hänen poikakaverinsa, jonka olin tavannut aikaisemmin, oli kutsuttu mukaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Jännitin hiukan etukäteen sitä tyttöä, mutta jännitykset katosivat sitä mukaa mitä kauemmin jouduimme odottelemaan poikia saunareissultaan. He olivat juoneet siellä itsensä humalaan ja me kaksi kilttiä tyttöä, jotka emme olleet lähteneet saunaan etteivät meikki ja tupeeraukset olisi kärsineet, emmekä ottaneet viinaa ettemme olisi tulleet juovuksiin, saimme seurata lopun yötä, miten pojat toikkaroivat alastomina rantakallioilla, laulaa hoilasivat, kuseksivat ja oksentelivat siellä. Että semmoinen juhannus.

Oman perheen kanssa vietetyistä juhannuksista voisi kirjoittaa jatkoromaanin. Että miten aattoaamuna ani varhain lähdettiin ajamaan itä-Suomeen tätini mökille. Ensin oli miehen kanssa kinattu siitä, otetaanko matkalle eväät vai käydäänkö baarissa kahvilla. Minä, joka rakastin eväsretkiä, vein yleensä voiton vetoamalla siihen miten paljon baaria halvemmaksi omat eväät tulisivat. Perillä meitä odotti ihanalla paikalla ollut, mutta meidän perheelle aivan liian pieni mökkeröinen, jossa varsinkin sadesäällä oli yhden jos toisenkin kärsivällisyys koetuksella. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina haluttiin lähteä ennen paluuruuhkaa kotimatkalle. Mutta niin oli moni muukin lähtenyt ja jossain vaiheessa autojono eteni etanan vauhdilla eteen päin. Kuumalla ilmalla autoropposemme moottori "alkoi keittää" ja jos vesikanisteri oli unohtunut auton perästä, ei muuta kuin ojien pohjilta vettä etsimään ja menoksi taas! Kaupungin juhannuskokolla on tullut värjöteltyä muutaman kerran. Eräänä juhannusyönä kokolta tultua istuimme poikani kanssa kotimme läheisellä kalliolla katselemassa, miten kantosiipialus Tehi kiiti juhannusyön risteilylle kohti Päijännettä.

Yhden juhannuksen olen viettänyt Unkarissa. He, jotka itse eivät vietä juhannusta lainkaan, olivat järjestäneet meille suomalaisvierailleen ikimuistoisen "juhannus napi kirándulásin", juhannuspäivän retken, joka huipentui illallisiin ja kokkojuhlaan vanhassa maalaiskartanossa. Ainakin yhden juhannuksen olen viettänyt kotona oman itseni seurassa enkä muista sen olleen mitenkään huono kokemus. Parina viime juhannuksena olen ollut lähiomaisteni luona pihajuhlissa. Tarkoittaa sitä, että yksi touhuaa terassin räystään alle sateelta suojaan nostetun grillin äärellä, toiset odottavat vilusta väristen vesi kielellä tuloksia, minkä jälkeen siirrytään sisätiloihin syömään ja ottamaan lasi viiniä. Myöhemmin illalla on pitänyt palata taksilla kotiin, koska viiniä ottanut sukulaismies ei ole arvannut lähteä auton rattiin ja koska paikallisbussit ovat lopettaneet liikkennöimisen aattona pian puolen päivän jälkeen ja koska en ole ajanut polkupyörällä pariin kymmeneen vuoteen. Eikä muuten ole pyörääkään.

Tämän tulevan juhannuksen varalle on tehty suunnitelmia koko kevään ajan, mutta niistä enemmän sitten kun näen, toteutuivatko ne ja jos niin millä tavoin. En ole enää vuosiin kysynyt tuttaviltani, miten he aikovat viettää juhannusta, ainoastaan toivottanut oikein hyvää sellaista!

Nyt meni hermo...

...ja sen kyllä huomaa, vai miten ne laulun sanat menevätkään? Olen aamusta asti kuunnellut automaattivastaajan kirkasäänistä nuorta miestä: "Tervetuloa! (iloisesti huudahtaen) Paikallisten Sanomien asiakaspalveluun! Jos asianne liittyy tilausasioihin, painakaa yksi, jos ilmoitusasioihin, painakaa kaksi..." Samalla kun painan ykköstä, hän latelee miten vaivattomasti asiat hoituisivat netin kautta (kaikilla oletetaan olevan nettiyhteys) ja verkon kautta (kalaverkonko?) voitte myös jättää yhteydenottopyynnön, minkä jälkeen hän kertoo kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan varattuja, mutta teitä kyllä palveltaisiin mahdollisimman pian. Sitten hän sanoo iloisesti "kiitos" ja palohälyttimen kaltainen kimakka ääni alkaa ujeltaa suoraan tärykalvooni! Pakko pidellä lankapuhelimen luuria kymmenen sentin päässä korvasta siihen asti kunnes kuulen puhelimen soivan jossakin kaukana ja sydämeni sykähtää: vihdoinkin!

Mitä vielä. Nuori miesääni ilmoittaa kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan edelleen varattuja mutta teitä palvellaan ja laplaplaa... minkä jälkeen korviin koskeva ujellus alkaa taas, keskeytyy, jossakin soi puhelin, sydämeni hypähtää, mutta siellä kaukana puhelin ei ehdi soida toista kertaa kun miesääni ilmestyy etualalle kertomaan että kaikki asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Luovutan. Yritän puolen tunnin kuluttua uudestaan, samat litaniat taas! Päätän lähettää kyseisen lehden näppituntumapalstalle viestin, joka maksaa minulle 1,10 euroa ja jota ne eivät tietenkään julkaise, mutta silti: Muistelen kaiholla aikaa, jolloin lehtenne asiakaspalveluun saattoi soittaa ilman että tarvitsi puolta tuntia kuunnella automaattivastaajan jorinoita. Yritän vielä kerran soittaa asiakaspalveluun, samat litaniat, samat odottelut! Latelen kaikki "huonot sanat" (poikani aikoinaan kirosanoista käyttämä ilmaisu) mitä muistan. Naputtelen näppituntumaan toisen kännykkäviestin: Lehtenne asiakaspelvelussa automaattivastaaja vakuuttaa tunnista toiseen kaikkien olevan varattuja, onkohan siellä yhtään asiakaspavelijaa edes paikalla?

Lähden lenkille ja kauppaan.

Palattuani yritän soittaa asiakaspalveluun. "Tervetuloa!" Iloisesti huudahtaen. Painan ykkösen, odotan, pitelen luuria korvasta kaukana, kuulen kaukaisen puhelimen soittoäänen, ei, yhä edelleen nuori miesääni tunkee etualalle ilmoittamaan kaikkien olevan varattuja. Kiroan, suljen puhelimen, irvistän verenpainemittarille joka nököttää keittiön pöydällä palveluvalmiina. Ei, ei nyt. Osaan kuvitella lukemat ilman mittauksiakin. Menen parvekkeelle syömään jäätelön, rauhoittumaan, mutta aurinko porottaa sinne niin kuumasti ettei siellä jaksa kauan alla. Palaan eteisen lipaston päällä olevan näppäinpuhelimen luo, nostan luurin, naputtelen paikallisten sanomien asiakaspalvenumeron, hengitän syvään, kuuntelen rauhallisesti samat litaniat kuin ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Kestän urhoollisesti korvia repivän ujelluksen, jossain kaukana soi puhelin...

Mitä ihmettä? Se saa soida vielä toisen kerran ja naisääni vastaa! Mutta vaikka hän sanoo nimensä, varmistan silti että onko siellä todellakin ihan oikea, elävä ihminen? Hän vakuuttaa olevansa. Valitan hänelle miten koko aamupäivän olen saanut kuunnella vastaajan ääntä ja miten hirveästi se on mahtanut tulla minulle maksamaankaan, johon hän vain toteaa suloisesti että joskus meillä todellakin on ruuhkaa. Ei, en ole peruuttamassa tilaustani, päinvastoin. Tilasin sukulaisperheeseen joululahjaksi paikalliset sanomat puoleksi vuodeksi, nyt kyseinen tarjoustilaus on mennyt umpeen ja olen odotellut uutta tarjousta, turhaan. Nainen kertoo heillä olevan neljän kuukauden edullisen tarjouksen. Käy ilmi että sen hinta olisi melkoisesti korkeampi kuin aikaisempi puolen vuoden tilaus oli ollut! Mutta kun ilmenee, että olen itse kestotilaaja, saankin puolen vuoden tilauksen täsmälleen samaan hintaan kuin edellinenkin oli ollut. Voiko lähettää jo huomenna? Nainen kysyy. Kyllä, tänään ei taida enää ehtiä? Ei.

Ajattelen kauhulla joulukuun alkua, jolloin tämä sama koettelemus olisi taas edessä. Sukulaisperheessä aikuiset eivät oikeastaan välittäisi koko lehdestä, mutta lapset tykkäävät. Juuri lukemaan oppinut pienempi lukee mieluummin paikallisia sanomia kuin lasten lehtiä tai kirjoja. Ja minä tilaan. Tällä kerralla heille kaikille yhteiseksi nimipäivälahjaksi.

Jos olisin runoilija

Jos olisin runoilija
kirjoittaisin runon
minä olen puuseppä
kirjoitan runon

Tämä elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kirjoittamani haikuruno syntyi eräässä kirjoittajaseminaarissa lähes neljäkymmentä vuotta sitten. "Runolle ryhtyäkseen" ei siis tarvitse olla runoilija, ei kirjailija kirjoittaakseen tarinoita. Aikoinaan kirjailijaksi miellettiinkin henkilö, jonka kirja/kirjat olivat "oikean kustantajan" julkaisemia, nykyään se on paljolti kirjoittajan omassa harkinnassa, kutsuuko itseään kirjailijaksi vai ei. Sukulaismies ihmettelikin, miten paljon tässä maassa onkaan kirjailijoita kun televisiossa haastateltujen henkilöiden nimen perässä lähes poikkeuksetta on maininta "kirjailija", joillakin tosin varsinaisen ammattinimikkeen perässä. Toisaalta edesmennyt kirjailija Erno Paasilinna on sanonut: "Jokainen joka on kirjoittanut 20 vuotta, on kirjailija vaikka häneltä ei olisi julkaistu yhtään teosta." Oli niin tai näin, kirjailijuuteen liittyy gloriaa, tarinan sisällä olemisen tenhoa ja tunnelmaa. Julkisuuden valokeilassa paistattelemisen hehkua, jonka kääntöpuolena monen kohdalla on kielteisten kritiikkien ja tuulesta temmattujen lööppiotsikoiden synnyttämä häpeä, kaipuu takaisin tuntemattomuuteen.

Siellä, julkisuuden tuulilta suojassa me harrastajat saamme olla, kirjoittaa miten ja milloin itselle sopii. Sukeltaa sisälle tarinaan, kirjoittaa pitkää tai lyhyttä proosaa, ryhtyä runolle tai sepitellä repliikkejä, dialogia. Lehdille tarjottavissa tarinoissa on otettava huomioon kyseisen lehden edustama arvomaailma, kohderyhmä, jolle lehti on suunnattu eikä sittenkään ole varmaa, meneekö juttu läpi vai ei, tänne omaan blogiin kirjoittaessa on kaikista em. rajoituksista vapaa! Miten hyvin te kaksi tarmokasta naista teittekään kun perustitte tämän yhteisön, sillä minulta ainakin oma erillinen "blogiasema" olisi jäänyt toteuttamatta.

Harmi vain, että en vieläkään voi surffailla Samakasan sivustoilla kuten en netissä ylipäätäänkään lukemassa ja kommailemassa niin paljon kuin tahtoisin. Tietokoneen ääressä ajoittain tuntemani huonovointisuus kiusaa edelleen, tosin ei siinä määrin kuin vielä vuosi sitten. Syksyllä ilmestyy
ko. aiheesta kirja Kun säteily satuttaa.

Tuli mies...

Tuli mies. Nuorehko, salskean näköinen. Heti ovesta tultuaan hän loi nopean yleissilmäyksen läsnäolijoihin, merkitsi minut katseellaan. Minut, vaikka paikalla oli kymmenittäin minua nuorempia ja kauniimpia naisia! Määrätietoisin askelin hän käveli luokseni niin että tunsin käpertyväni kokoon pelkästä jännityksestä ja otin vaistomaisesti askeleen taakse päin. Mutta hän ei siitä välittänyt vaan ojensi kätensä ja vei minut lattialle. Osaankohan edes tanssia hänen kanssaan, ehdin ajatella ennen kuin olin jo valssin pyörteissä! Askelemme sopivat yhteen, vartalomme olivat kuin samasta puusta veistetyt, niin täydellisesti ne sulautuivat toisiinsa. Saisinpa tanssia hänen kanssaan koko illan, toivoin. Ja minä sain! Mies ei edes vilkaissut muita naisia. Hän kertoi etsineensä elämänsä naista pitkään ja heti ovella, luotuaan ensi silmäyksen minuun oli tiennyt, että tuossa, tuossa hän on! Minä, joka olin melkoisesti vanhempi häntä! Mutta aivan kuin arvaten ajatukseni hän kertoi aina olleensa kiinnostunut itseään vanhemmista naisista. Ja minä itseäni nuoremmista miehistä, ajattelin mutta en sanonut. Oli itsestään selvää että lähtisimme yhdessä pois, oli itsestään selvää että menisimme jomman kumman luo, oli itsestään selvää että... Mutta kesken juhlatilaisuuden ei olisi ollut sopivaa lähteä, niinpä me tanssimme tanssimme, liitelimme lattialla niin että toiset katsoivat sitä menoa, jotkut ihaillen, jotkut kateudesta keltaisina. Mietin, kenen kutsumana mies oli mahtanut tulla? Kävellyt kadulta juhlahuoneiston avoimesta ovesta sisään ja suoraa päätä minun luokseni! Kiihkeän tulisen tangon päätteeksi hän kumartuu puoleeni, huulemme ovat kohtaamaisillaan kun...

Suonenveto saamari! Parahdin tuskasta, vääntäydyin sängyn laidalle istumaan, painoin jalkaterää lattiaan, työnsin yöpöydällä olevasta purkista merisuolarakeita kielen alle, vedin villasukat jalkaani. Vähitellen pohjelihas alkoi pehmetä, kipu laantua. Että mistä nämä lähes joka öiset suonenvetokohtaukset johtuvat? Korkeakorkoisista kengistä, joku on sanonut. Mutta enhän minä ole käyttänyt korkkareita aikoihin. Elleivät ne sitten johdukin siitä että vuosikymmenten korkeilla koroilla kopsuttelun jälkeen jalat vieroksuvatkin matalakantaisia. Vai olisiko kyse paljon puhutusta feng shui-ilmiöstä? Siitä että nukkumahuoneeni on väärässä paikassa tai ainakin sänky on väärällä puolella huonetta? Viimeksi kun annoin makuuhuoneen vappuvieraan käyttöön ja nukuin olohuoneen sohvalla, suonenvetoa ei ollut yhtenäkään yönä. Mutta kun auki vedetty sohva täyttää puolet huoneen lattiasta, jatkuvasti en halua siellä nukkua. No, oli miten oli, nyt tilanne oli taas voitettu ja koska kello oli vasta viisi aamulla, päätin yrittää jatkaa nukkumista, vaikka ihana uneni tuskin enää jatkuisi. Voi itku. Turhaan yritin tavoitella unen tunnelmaa, se oli hiipunut kuin hiillos nuotiolla. En saanut enää palautettua edes miehen ulkonäköä mieleeni, en muistanut mistä kaikesta olimme puhuneet, mennyttä mennyttä kaikki! Sama riipaiseva tunne kuin joskus vanhoja valokuvia katsellessa.

Eräitä vanhoja valokuvia etsiessäni käteni osuu kirjoituspöydän kaapin perällä olevaan, punaisella kapealla silkkinauhalla sidottuun paksuun kirjenippuun. Omista vastauskirjeistäni ottamani kopiot ovat isossa ruskeassa kirjekuoressa. Jonakin päivänä luen ne läpi, elän sen tarinan uudestaan. Mutta sen aika ei ole nyt, varsinkin kun tarina jatkuu (silloin tällöin vaihdettujen sähköpostiviestien muodossa) yhä. Nyt lähden kauppaan, saan illalla rakkaan nuoren ruokavieraan.

Unkarin kukkia

Takatalvi. Pihlajan kukkien päälle satelee hiljalleen lunta. Aamukolean Helsingin yllä raskaina riippuneet lyijynharmaat pilvet kääntyvät paksuksi pumpulimatoksi, jonka yläpuolella kohoaa huikaisevan sininen avaruus. Pikkuruisesta ikkunasta näkyy kaistale lentokoneen huuruista metallisiipeä, siellä täällä aurinkoisen avaruusmaiseman keskellä kohoaa epäsymmetrisiä tötteröitä kuin pursotettua kermavaahtoa pehmisjäätelön päällä. Pian pilvet repeilevät, muuttuvat ohuiksi harsomaisiksi riekaleiksi ja savunharmaan autereen alta häämöttää kaukainen maa.

Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.

- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.

Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.

Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!

Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.

Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.

Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.

Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."

Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.

Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.

Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.

Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.

Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.

Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.

Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.

-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.