Luokkaretki

Laalin Ahvenanmaa-kuvausten innoittamana aloin katsella lähes 30 vuotta sitten tehdyn luokkaretken enemmän tai vähemmän epätarkkoja, albumin lehdille tiukasti liimattuja valokuvia. Mukana on myös kolme kuvakorttia, joista yhden takana lukee Godby. Yövyimme kuvan esittämässä, kaupungin ulkopuolella olevassa isossa punaisessa hotellirakennuksessa. Toinen kuva on Jomalan kirkosta, kolmannessa, pyöreässä kortissa on kuvia Maarianhaminasta, mm. mäellä olevasta kaupungintalosta (?), jonka edustalla levittäytyvässä puistossa on kauniita kukkaistutuksia.

Sain lähteä peruskoulun seitsemännellä luokalla olleen poikani luokkaretkelle valvojaksi sillä ehdolla, että en paljastaisi olevani hänen äitinsä! Ei siis kovin mairittelevaa. Lisäksi valvojina oli erään tytön äiti ja toisen tytön isä sekä pari tukioppilasta. Luokan opettaja oli keski-ikäinen mukavan oloinen nainen.

Matkustimme lauantaina 14.5.1983 m.s. Viking Sallyllä Maarianhaminaan. Eräässä kuvassa poikani tähyilee kaupungin komeilta kallioilta merelle, jossa lipuu kaunis valkoinen alus. - Onko se Silja Line? Opettaja kysyy. - Höh, tommonen purkki! Silja Line...hi hi hi, ope on ihan hoopo, pojat tirskuvat keskenään. Albumin välistä löytyy myös esite museolaiva Pommernista, joka samoin kuin merimuseo kiinnostivat nimenomaan poikia. Tytöt taisivat vaikuttua enempi lintusaaren riikinkukosta, joka suvaitsi levittää upean pyrstönsä ihailtavaksemme. Kastelholman keskiaikaisesta
linnasta ja St. Göranin kirkosta on myös esite, joten ilmeisesti olemme käyneet niissäkin. Lauantai-iltana lapset saivat pari tuntia vapaata, jonka ajan me aikuiset kuljeskelimme kaupungilla
keskenämme. Valokuvassa olemme pysähtyneet ihailemaan kadun varteen pysäköityä vanhaa autoa, jonka merkkiä en osaa tunnistaa. Samalla tietenkin silmäilimme vaivihkaa, näkyisikö tenavia missään, mutta ihmeen taitavasti kokonainen luokka oli osannut kadota Maarianhaminan hiirenhiljaiseen kevätiltaan, olen kirjoittanut kuvan vierelle.

Matkaesitteen mukaan hotellissamme oli sekä baari että ravintola. Kyllä, mutta ne olivat kiinni.
"Uima-allas hotellin edustalla." Kyllä, mutta siinä ei ollut vettä. Matkailukausi ei ollut vielä alkanut. Sunnuntaiaamuna ajoimme toivorikkaina retkeilymajalle, jossa matkatoimiston antamien tietojen mukaan piti olla sekä ruokaa että juomaa. Kyllä, mutta maja avattaisiin vasta 15.6. Olimme kuukautta liian aikaisin! Valokuvassa seison toisen äidin kanssa jonkin linnoituksen edessä harvaoksaisen männyn juurella. Kaksi väsynyttä "valvojaa" luolilla, josta lapset löysivät kivoja kiipeilypaikkoja. Me äidit marisimme, ettemme ole vieläkään saaneet aamukahvia... Ei edes se, että sää oli kaunis ja aurinkoinen, meri-ilma raikasta ja kevyttä hengittää, paljon helpottanut tilannetta.  Onneksi bussinkuljettaja tiesi hyvän huoltoaseman baarin, joka OLI AUKI! Sämpylä- ja pullahyllyköt tyhjenivät vauhdilla. En muista, miten lauantai-illan ruokailumme oli järjestynyt, olimmeko kierrelleet bussilla etsimässä ruokapaikkaa vai oliko kotoa mukaan otettuja eväitä vielä jäljellä sen verran, että niillä selvittiin yön yli.

- Ja nyt menemme tutustumaan kauniiseen Jomalan kirkkoon, opettaja ilmoittaa baariaamiaisen
jälkeen. - Säähän lupasit, ettei kirkkoja ja museoita! Ja nyt me kuiteski kierretään kirkosta kirkkoon, lapset märisivät. - Ne ketkä eivät halua tulla kirkkoon, saavat jäädä autoon, ketkä haluavat tulla mukaan, tulkoot, opettaja myöntyi. Neljä tuli. Laivalla opettaja tuli huolestuneen näköisenä luokseni, pyysi minua tulemaan mukaansa. Hän oli nähnyt kahden tytöistä juttelevan jonkun tuntemattoman aikuisen miehen kanssa ja menneen miehen mukana tämän hyttiin! Opettaja ehdotti että hakisimme kaikessa hiljaisuudessa heidät sieltä pois. En muista, pyysimmekö laivan henkilökunnasta jonkun mukaamme vai menimmekö kaksissa naisin koputtamaan hytin oveen. Tytöt istuivat miehen seurassa colalasit edessään. Oliko pikkuisella pöydällä ehkä pullo jotain väkevämpääkin, en muista. Opettaja käski tyttöjä lähtemään mukaamme ja he tottelivat kiltisti. Eniten opettajaa tuntui järkyttävän se, että tytöt olivat ns. hyvästä perheestä, olikohan toinen peräti papin tytär!

Kirjoitin retkestä selostuksen päiväkirjaani, mutta jostain syystä olen hävittänyt juuri siltä vuodelta
kertovan kirjan. Vanhoja päiväkirjoja ei pitäisi hävittää, ellei sitten samalla hävitä niitä kaikkia.

Kalamarkkinoiden kaunein

"Te olitte kalamarkkinoiden kaunein", sanoo vanha mies vanhalle vaimolleen aina kun he ovat olleet kutsuilla, joilla on ollut muitakin naisia.

Sitaatti on Johanna Adorjánin "Rakkaudessa erottamattomat" nimisestä kirjasta, jossa hän kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan. Isoisä oli selvinnyt hengissä keskitysleiriltä ja vuonna 1956 nelihenkinen perhe oli paennut Unkarista Tanskaan. Kirjan kirjoittaja Johanna Adorján on vuonna 1971 Tukholmassa syntynyt pojantytär.

Syy, miksi hän alkoi tutkia isovanhempiensa elämää, on heidän koko maailmaa kuohuttanut kuolemansa 1990-luvun alussa. Sitä ennen, lasten aikuistuttua isoäiti oli täysin omistautunut miehelleen, joka vakavasti sairastuttuaankaan ei ollut lakannut latelemasta kohteliaisuuksiaan. Esimerkiksi kun isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun ruusuja, laittanut ne maljakkoon ja sanonut isoisälle: "Katsokaa! Eivätkö ne tuoksukin hyvälle," tämä oli nuuhkinut niitä ja sanonut: " Mmm... miten kauniita ne ovat. Yhtä kauniita kuin Te." Koko pitkän avioliittonsa ajan puolisot olivat teititelleet toisiaan. Tosin olivat heidän keskustelunsa välillä olleet kipakoitakin. Autossa pelkääjän paikalla istunut isoäiti oli saattanut huomauttaa: "Mutta Pista, katsokaa nyt vähän miten ajatte!"

Kirjasta ei selviä, onko "kalamarkkinoiden kaunein" unkarilainen sanontatapa vai oliko isoisä keksinyt sen itse. Hänellä oli muutenkin omintakeinen huumorintaju. Kylpyhuoneen seinään, vessanpytyn viereen hän oli kiinnittänyt lapun: "Pelastusliivi istuimen alla." Mutta nyt hän oli parantumattomasti sairas, elinaikaa oli enää vähän jäljellä eikä isoäiti voinut kuvitella jatkavansa elämäänsä ilman häntä. Niinpä hän, vielä terve ja elinvoimainen nainen oli päättänyt kuolla yhdessä miehensä kanssa. Ensin isoisä oli vastustellut, mutta viimein myöntynyt isoäidin ehdottamaan kaksois itsemurhaan.

Ehkä kirjan lukukokemus olisi ollut miellyttävämpi jos tarinan loppu ei olisi ollut edeltä käsin tiedossa, mutta koska kyseessä on enempi dokumentti kuin romaani, se kerrotaan jo kansilehdellä. Ajankohdaksi he olivat valinneet syksyisen sunnuntai-illan. Juuri tuona samana päivänä isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun punaruusuja ja esitellyt niitä miehelleen, laittanut sitten maljakon olohuoneen pöydälle. Aamupäivällä he olivat vieneet koiran tuttavan luokse hoitoon, kertoneet lähtevänsä käymään Münchenissä, jossa pojan perhe tuolloin asui. He olivat kuunnelleet lempimusiikkiaan samalla kun isoäiti oli tehnyt pieniä joulupaperiin käärittyjä paketteja, muistolahjoja jälkeenjääville. Ulko-ovi oli lukittu, kaikissa huoneissa paloi valo kun he joivat hiukan teetä ja söivät paahtoleipää, minkä jälkeen isoisä puki pyjaman ja isoäiti kaikkein kauneimman yöpaitansa ja he asettuivat käsi kädessä vieretysten nukkumaan. Sitä ennen he olivat ottaneet Amerikasta tilaamassaan kirjassa mainitut tappavat aineet.

Omaiset alkoivat huolestua kun he eivät vastanneet puhelimeen ja pyysivät lukkoseppää rikkomaan ulko-oven lukon. Jostakin lipaston päältä oli löytynyt lapsille kirjoitettu viesti: "Elimme yhdessä, lähdimme yhdessä. Rakastimme teitä kovasti. Mami." Jälkeen jääneiden kysymykseen siitä, mikä oli syy heidän tekoonsa, on löydetty vain yksi vastaus: "Heidän suuri rakkautensa."

Luin kirjan loppuun toissa iltana. Olin eilen aamulla herätessäni vielä sen tunnelmissa kun silmiini osui paikallisen valtalehden sivulta: "VAGINAN VALLANKUMOUS." Naistenpäivän merkeissä lehdessä esiteltiin uunituore kirja "Pimppini on valloillaan". Hulvattomasta nimestään huolimatta kirjan kerrotaan olevan asiapitoinen, "naisten kirjoittama raju kokoelma seksuaalisesta vallankäytöstä." Muun muassa Rosa Liksom kertoo "Kiitti vitusti"-novellissaan joutuneensa poliisin mielivallan uhriksi kun oli ollut matkalla Tanskasta Suomeen vastaanottamaan hänelle myönnettyä kirjalllisuuspalkintoa. En ole aikeissa lukea kirjaa, lehtiselostus ja aamutelevision katsaus riittää, on muutenkin hiukan hämmentynyt olo; millä vuosisadalla minä oikein elän, millä haluaisin elää?

Lottovoitto

Olen viettänyt koko tämän kauniin talvipäivän sisätiloissa, pessyt koneellisen pyykkiä, viimeistellyt lapsenlapsen villapaidan ja rahdannut eteisen komeroiden rättikasoja parvekkeelle tuulettumaan ja takaisin. Enkä edes yhtä ainutta muotopuoleksi venynyttä virttyneen näköistä lumppua, teepaitaa tai muuta raatsinut heittää pois tälläkään kertaa, vaan viikkasin kauniisiin pinoihin hyllyille takaisin, kun koskaan ei tiedä, mitä milloinkin sattuu tarvitsemaan...

Oli aikomus juoda päiväkahvitkin parvekkeella, mutta on vielä hiukka liian kylmää. Ja pakkasta luvattu koko viikoksi, joten jäälohkareiden, sekä katolta tippuvien että kadulle kivettyneiden kokkareiden sulamisesta ei tietoakaan! Etu- ja takapihan ulko-ovissa on jo muutaman päivän ollut lappu, jossa kehotetaan varomaan katolta tippuvaa lunta ja jäätä, välttämään kulkemista seinien vieritse. Eilen etupihalle, parvekkeeni kohdalle oli pudota jysähtänytkin miehen pään kokoinen jäänmurikka ja kun kotikadulle johtava loivarinteinen pihatiekin oli kova ja kiiltävä kuin luistinrata, päätin pysyä kotona kun ei kerran ole pakko lähteä mihinkään. Mutta huomenna on.

Sukulaismies nimittäin kertoi, että lottovoittojen jakopäivä on tiistaisin. Olen silloin tällöin lotonnut pari ruutua, miettinyt pääni ympäri, että mitä ihmettä teen, jos jäälohkareen sijaan jättipotti lotosta jysähtääkin kohdalleni. Verovapaan summan antaisin tietenkin koko suvulle ensimmäiseksi, mutta entä sitten? Viihdyn nykyisessä kodissani, joten olisi rasittavaa alkaa hankkia jotain tasokkaampaa pytinkiä. Tässä voisi tietysti teettää keittiöremontin ja laitattaa lattiat uusiksi, mutta sitä sotkua mikä siitäkin seuraisi! Entä jos lahjoittaisin lapsille autoja ja asuntoja, miten paljon he joutuisivat maksamaan niistä veroa jne. Aikoinaan pankissa töissä ollessani meitä tietenkin ohjeistettiin ryöstäjän, mutta myös lottovoittajan tai muuten äkkirikastuneen kohtaamisessa. Mahdollista loton pääpotin voittajaa olisi kehotettu ensi alkuun tallettamaan koko summa ihan tavalliselle karttuvalle talletustilille, toiselle, automaattikortilliselle tilille sen verran, mitä lähipäivinä arvelee tarvitsevansa. Sitten voisi kaikessa rauhassa miettiä, miten ja millaisiin kohteisiin rahojaan aikoo sijoittaa. Millaisia ohjeita pankista tänä päivänä annettaisiin ja onko karttuvaa talletustiliä enää olemassakaan, en tiedä. Sukulaismies kertoi ratkaisseensa perintövero-ongelman tekemällä sekä omalle että poikansa nimelle samanlaiset lottorivit! No, minä huokaisin lauantai-iltaisin sekä pettymyksestä että helpotuksesta kun toisella rivillä ei ollut yhtään oikein, toisella yksi tai kaksi. Niinpä en viime lauantaina, jolloin viiden viikon lottoni päättyisi enkä uutta aikoisi tehdä, viitsinyt edes kaivaa kuponkia esiin ennen kuin arvonnan jälkeen.

Mitä ihmettä? Neljä oikein! Odotin malttamattomana voitonjaon ilmestymistä tekstitelevisioon. Elämäni ensimmäinen lottovoitto: 11 euroa, neljäkymmentä senttiä. Jos vaikka toinen lisänumero olisi vielä ollut oikein, summa olisi ollut jo toista sataa euroa jne. Ai että mitäkö tuolla voitollani teen? Uuden viiden viikon loton tietenkin, neljäkymmentä senttiä jää vielä muuhun tarkoitukseen. Ja hetki sitten säätiedotuksessa luvattiin ensi viikolle lämpöasteita, joten eiköhän jäätilannekin ala pikkuhiljaa helpottaa.

Kisahuumaa

- Tavataanko Salpausselällä? Minulta kysyttiin kauan sitten. Olin vanhemmiltani salaa vastannut Viikonloppu-lehden kirjeenvaihtoilmoitukseen ja saanut vastauksen pojalta, joka oitis ehdotti treffejä Salpausselän kisoihin. Asuimme silloin kaakkois- Suomessa, josta oli kisakaupunkiin muutama kymmenen kilometriä matkaa, mutta kisoihin ja sieltä pois järjestettiin varta vasten linja-autokuljetuksia ja meillä oli kaupungissa sukulaisia, joiden luokse olisin voinut mennä yöksi, mutta ne treffit...? Miten me siellä tungoksessa löytäisimme toisemme? Oliko minulla hänestä edes valokuvaa? Minne menisimme? Oliko hän maininnut jotain kisatansseista? Mutta entä niiden jälkeen, ties mitä hän suunnitteli, ja mitä ne kotona sanoisivat jos saisivat tietää...ei, ei. En lähtenyt kisoihin ja kirjeenvaihtomme pojan kanssa loppui siihen.

Sittemmin muutimme koko perhe "maailman kauneimman talviurheilukaupungin" liepeille ja menin parin tyttökaverini kanssa ensimmäisiin Salpausselän kisoihini. Ainoat muistikuvani niistä ovat kylmän kohmettamia käsiäni lapasten läpi ihanasti lämmittänyt Viri-kaakaopullon lasinen kuuma kylki ja läheisellä tanssilavalla järjestetyt kisatanssit. Sinne mentiin ulkoiluvaatteet päällä, monot jalassa. Mutta illalla vedettiin nailonit jalkaan, tanssikenkien päälle "elefanttitossut", tasapohjaiset harmaat päällyskengät ja lähdettiin jonnekin sisätiloihin tanssimaan.

Seuraavana vuonna pääsin mukaan kisavalmisteluihin kulissien taakse! Työpaikkani pomoista eräs kuului hiihtoseuren johtokuntaan ja kun seurassa tarvittiin toimistoapua, minut lähetettiin sinne. Olin siellä seuraavanakin talvena yhden kuukauden ja ainakin yhtenä talvena kävimme työkaverini kanssa iltaisin hiihtoseuralla auttamassa. Silloinen kolmikerroksinen valkoinen toimistorakennus seisoo edelleen kauniisti entisöitynä hiihtostadionin laidalla seuranaan matala tummaseinäinen rakennus, hiihtoseuran entinen sauna. Puurakenteinen suurmäki oli toimistorakennuksen vieressä, joten saatoimme seurata mäkihyppyjä ikkunoista aitiopaikoilta. Mäki ei ollut yhtä lailla tuulille altis kuin nykyiset betonimäet ja jotkut ovat olleetkin sitä mieltä, että ne olisi pitänyt pystyttää sinne toiselle rinteelle vanhan mäen paikalle. Samoin seurasimme ikkunoista maastohiihtäjien lähdöt ja maaliin tulot. Kenttäkuulutukset ja ennen kaikkea Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteikkaat radioselostukset pitivät kuulijat ajan tasalla siitä, milloin kukakin hiihtäjä on metsien kätköissä ottanut hurjan loppukirin tms. Monissa kodeissa oli jo televisio, mutta kisoista niissä näytettiin jälkeen päin ainoastaan katkelmia. Pelättiin että ajan oloon television suorat lähetykset veisivät kisamontusta yleisön. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, kansaa on riittänyt sekä paikan päälle että telkkarin ääreen.

Silloin kisat näkyivät myös kaupungilla, kauppojen näyteikkunoissa ja kaduilla vellovana kansan paljoutena. Nyt kun suurin osa yleisöstä parkkeeraa autonsa hiihtostadionin läheisyyteen, kaupungilla on hiljaisempaa. Jopa niin hiljaista, että aution tyhjän torin läheisyydessä ei ole mistään voinut päätellä, että kyseessä on kisaviikonloppu. Mutta tänä vuonna on toisin. Torille on pystytetty kisakylä myyntikojuineen, luisteluratoineen ja lapsille tarkoitettuine hyppyrimäkineen. On jos jonkinlaista talvista tapahtumaa, kirkon ympärihiihtoa ym. Itseltäni taitaa jäädä kisakylän kuuma kaakaokin ostamatta, seuraan tapahtumia telkkarista, vahdin, milloin muistorikas valkoinen toimistorakennus vilahtaa metsän laidasta esiin.

Sortuvia taloja

Ekaluokkalainen oli luonani yhden iltapäivän ja osan iltaa. Äitinsä oli sanonut, että ellei keksitä muuta tekemistä, voisimme googlettamalla etsiä pikku-kakkosen kotisivut, sieltä löytyisi puuhaa. Pah, mitään pikkukakkosia! Poika halusi pelata tietokonepeliä, jota oli kaverinsa luona pelannut, mutta jonka nimeä hän ei heti muistanut. Minusta, joka en tiedä ko. peleistä tuon taivaallista, ei ollut apua, mutta parin epäonnistuneen kokeilun jälkeen hän muisti: Miniclip! Hän klikkasi ensimmäistä vaihtoehtoa, josta yllättäen avautuikin toinen, kuulemma kiehtovampi peli kuin se mihin hän aikaisemmin oli tutustunut.

Sortuvia taloja, savuavia raunioita! Rakennuksia räjäytellään niin että tiilet lentelevät ja sakea savupilvi kohoaa korkealle ilmaan. Näyttöruudun alareunasta vyöryy pelottavan näköinen tankkeri tykinpiippu sojossa, keltainen hävittäjähelikopteri pilkkoo kerrostalojen rakenteita, rikkoo ikkunoita, valonheittäjät sinkoavat tuhoavia säteitään talojen seiniin. Taustalla kuusimetsä seisoo sentään paikallaan ja rauhallinen lumisade peittää tienoon. - Jospa nuo ovatkin purkutaloja eikä niissä asu enää ketään, yritän pehmentää tunnelmaa. - Höh, tämähän on p e l i, poika huomauttaa.

Ikävä kyllä, joillakin pelit ja todellisuus ovat menneet sekaisin ja seuraukset ovat olleet tuhoisia, ajattelin, toivoin että poika osaisi vastaisuudessakin pitää ne erossa toisistaan. - Katsottaisko välillä vaikka Aku-Ankan ja Hessun touhuja dvd:ltä, ehdotan. - Eikä, mä tykkään tästä, hän hihkuu samalla kun kokonainen kerrostalo lentää ilmaan! Onneksi tässä ei sentään surmata ihmisiä, ajattelin, annoin hänen pelata kunnes hän kyllästyi ja ehdotti, että katsotaan nyt se Aku-filmi. Kesken kaiken lankapuhelimeni soi.
- Siellä on varmaan äiti, sinä voit vastata, sanoin. Olen hänen tuttavapiirissään ainoa, jolla on vielä lankapuhelin, johon tosin ei enää soita muut kuin hänen äitinsä työpuhelimestaan ja eräs sukulaisen sukulainen silloin tällöin. Lehtitilausten kauppaajatkin ovat jo keksineet kännykkänumeroni. - Pitääkö painaa ensin jostakin? Poika kysyy. - Ei muuta kuin nostat vain kuulokkeen korvallesi ja sanot nimesi. - Pitääks tätäkin pitää vähän kauempana korvasta niin kuin sä olet käskenyt kännykkää pitää? - Voit pitää, vaikka siitä ei ehkä saakaan säteilyä niin kuin kännykästä saattaa saada, opastan. Hän sanoo reippaasti nimensä, ojentaa sitten kuulokkeen minulle. - Mummi, tää on sulle, hän kuiskaa.

Voi ei..."peräkamaripoika" Pohjanmaalta! Hän ei ole soittanut sen jälkeen kun vuosi, pari sitten suuttua tuiskahti jostakin. Oli muka muistanut että minulla on näihin aikoihin syntymäpäivä ja halusi onnitella. Minusta tuntui, että hänellä olisi ollut muutakin asiaa, mutta sovimme että hän soittaa seuraavana iltana uudestaan.- Mä luulin ensin että se on isi, oli vähän samanlainen ääni, poika sanoi. - Tämä setä on mummin puhelinystävä, jonka kanssa ei olla koskaan tavattu toisiamme. - Höh, miten te sitten voitte olla puhelinystäviä vaikka ette ole edes nähneet toisianne? Poika ihmettelee. - Se on pitkä tarina, jonka kertomiseen ei nyt aika riitä, vuosien mittaan ihmisille voi kehittyä monenlaisia ystävyyksiä, tuttavuuksia, selitän. Syönnin jälkeen patistan pojan läksyjen ääreen. Sitten hän pyytää minua kertomaan, mitä hassua hän sanoi ja teki silloin kun oli pieni. Onneksi olen pitänyt tapaamisistamme päiväkirjaa, josta luen hänelle otteita. Äiti, joka hänkin on jo soittanut lankapuhelimeen, lähettää viestin, että on tulossa poikaa hakemaan. Hänen lähdettyään minulla on iloinen, hyvä lämmin olo, kiitollisuus siitä että tuo ihana pieni poika kuuluu elämääni, tunnen itsekin nuortuneeni.

Seuraavana iltana puhelinystävä soittaa. Hänellä on suru-uutinen: Yhteinen tuttavamme, nuoruudenrakkauteni on kuollut. En heti tiedosta tapahtunutta, juttelemme niitä näitä. Nuoruudenrakkaus, ihastus, epätodellisen romanttisten unelmieni kohde, jonka kanssa emme vuosikymmeniin olleet tienneet toisistamme, ennen kuin 1990-luvulla kyseisen puhelinystävän välityksellä tapasimme uudestaan. Romanssia meidän välillemme ei enää syntynyt, olimme ystäviä. Tapailimme, soittelimme kunnes hänen sairastumisensa myötä tapaamiset jäivät, puhelut harvenivat. Viimeksi puhuimme puhelimessa viime syksynä, joulutervehdykseeni hän ei enää reagoinut.

Myöhemmin illalla suru tavoittaa minut, sen pehmeä tumma vaippa leviää ylleni. Elämän suuruus, syvyys ja kauneus ovat siinä hetkessä läsnä. Poltan kynttilää, muistelen tapaamisiamme, sekä nuoruudenaikaisia että näitä myöhempiä, selaan niitä kuin vanhoja valokuvia. Surullista, haikean, kipeän kaunista kaikki. Kuuntelen musiikkia, tällä kerralla en klassista, vaan vanhoja iskelmiä. Olavi Virran laulama Hopeinen kuu palauttaa mieleeni erään kaukaisen elokuun illan järven rannalla, tanssilavan luona edesmenneen nuoruudenrakkauteni seurassa. Olin silloin yhdeksäntoista, hän neljä vuotta minua vanhempi. Itkuinen olo. Sytytän tänä iltanakin kynttilän hänen muistokseen.

Kestävyyslaji

Kaikkine vääntöineen, taivutuksineen, kumarruksineen, kääntöineen pukeutuminen pakkaseen, vaikka vain kauppareissulle, on kestävyyslaji joka vaatii kovaa kuntoa. Ja kun kaikki housut nutut, sukat kengät huivit ja myssyt on pyntätty päälle, on vielä kumarruttava kiinnittämään liukastumis esteet kengän kantoihin ja sipsuteltava varpaisillaan ettei nastoista jää jälkiä eteisen lattiaan. Sitten parit lapaset päällekkäin, sauvat käteen ja menoksi. Vaihtelun vuoksi tai siksi, ettei muuttuisi kokonaan kepilliseksi, sauvat voi välillä jättää kotiin.

Repun äheltäminen selkään ja selästä pois kun takin kangas on paksua luistamatonta junturaa, vaatii
erinäisiä voimisteluasentoja sekin. Parikymmentä vuotta sitten hankittu takki kovettuu, paukkuu ja poksahtelee pakkasessa, mutta turkisreunainen huppu on paremman mallinen kuin muissa takeissani. Sen kun vetää korvaläppälippiksen päälle, ei näkyviin jää juuri muuta kuin nenä. Tarvittaessa senkin voi peittää kaulaan sidotun villahuivin päällä tai puhallella kirpakkaa pakkasilmaa lapasten läpi. Kotiin palattua vaatteista kuorituminen on sitten aivan oma, joskin hiukan kevyempi tai ainakin mieluisampi ohjelmanumeronsa.

Kaikkein kovimpia pakkasia varten vaatekomerossani on neljännesvuosisata sitten hankittu täyspitkä
vaalea untuvatakki, joka päällä olen kuin kävelevä Michelinin talvirengasmainos. Ulkona ihanan lämmin, mutta sisätiloissa esim. ostoksia tehdessä se päällä tulee kuuma. Se on edelleen hyväkuntoinen, koska läheskään joka talvi en ole tarvinnut käyttää sitä lainkaan. Kerran pesin sen taloyhtiön pesutuvassa. Säikähdin kun untuvat olivat paksuina paakkuina takin helmoissa, mutta kun kävin kuivauksen aikana tämän tästä pöyhimässä takkia, siitä tuli uuden veroinen.

Parinkymmenen asteen pakkaseen vedoten aion tänä(kin) iltana lintsata kielitunnilta. Suurempi syy lienee kuitenkin luontainen laiskuuteni, jonka harrastamiseen tässä elämäntilanteessa on myös ihana oikeus. Onneksi kävin äänestämässä ennakkoon, joten olkoon sunnuntaina vaikka millainen tulipalopakkanen, tämä täti se vain odottelee kotona telkkarin ääressä, kumpi pääsee/joutuu kuudeksi vuodeksi Linnaan, Jenni vaiko Antonio.

Kun kanat karkasivat navetasta

Eräänä talvipäivänä kanat karkasivat navetasta. Yht´ äkkiä navetan ovi vain lennähti auki ja yhdeksän kanaa kahahti kaakattavana parvena pihalle. Siipiään levitellen ne viipottivat navetan edessä olleelle lumiselle aukiolle, jotkut pakenivat kauempana kasvaneiden puiden alle, joku taisi rämpiä navetan takaiseen metsikköön asti. Äiti ja mummo lähtivät ottamaan niitä kiinni. Suutari-isäni ei joko ollut kotona tai ei työkiireiltään joutanut kanajahtiin. Minut komennettiin mukaan. Pienemmät sisarukset saivat jäädä katselemaan näytelmää tuvan ikkunasta. Pikkuveli, joka ei vielä yltänyt ikkunaan asti, haki emalipesuvadin, asetti sen ylös alaisin ikkunan alle ja kiipesi sen päälle seisomaan.

Lumihangesta valkoista kanaa ei helposti huomaa. Onnekseni en löydäkään yhtään, sillä minua pelottaisi ottaa se syliini. Äiti ja mummo kahlaavat reisiään myöten lumessa ja viimein kaikki yhdeksän kanarouvaa on saatu takaisin navettaan. Kukko päätetään tappaa. Mummo menee kirveen kanssa navettaan, mutta ryntää pian takaisin, lyö oven perässään kiinni. Kukko oli lentänyt mummoa päin vielä sen jälkeen kun tämä oli puupölkyn päällä katkaissut siltä kaulan!
Pääsikö kukko hengestään sen seurauksena, että oli kaltoin kohdellut rouviaan, niin että nämä olivat joutuneet talvipakkasella pakenemaan tai oliko kukko peräti ajanut heidät pellolle? Muistikuvissani nämä tapaukset liittyvät yhteen, mutta oliko niillä sittenkään mitään yhteyttä toisiinsa? Tapettiinko kukko ehkä vasta myöhemmin jostain muusta syystä ja kanat olivat karanneet vain siksi että olivat hoksanneet naveten oven jääneen raolleen? En muistanut äidiltä kysyä. Olimme muistaneet monta muutakin vanhaa asiaa äidin kanssa eri tavalla.

- Elä nyt hupsuttele! Äiti oli huudahtanut kun olin muistellut, miten hän oli tullut hakemaan minua, Kokonmäelle naapuriin karannutta tyttöään toisessa kädessä vitsa, toisessa puurokuppi, maanitellut kotiin kuin kissanpentua. Kupissa kaurapuuron ympärillä oli ollut punainen rinki marjasoppaa. - En kai mie nyt ruokakuppi kourassa ole kylillä kuljeksinut! Äiti tuohtui. - Sie oot nähnyt unta, hän jatkoi. Paljon mahdollista.

Entä Sairasen talon katto? Oliko sekään oikeasti punainen? Mutta vaaleseinäinen talo, jossa on punainen katto, on lämmin ailahdus lapsuusmuistoissani. Eräässä muistikuvassani makaan korkealla heinäkuorman päällä. Heinähäkki huojahtelee pollen verkkaisten askelten tahdissa, heinänkorret pistelevät paljaita sääriäni. Isä istuu ohjaksissa. Tien varrella voinkeltaiset kullerot huojuvat kesätuulessa hiljaa. Kullerot ovat kevään kukkia, miten ne sopivat samaan kuvaan heinäkuorman kanssa?

Mutta lapsuusmuistot ovatkin monikerroksisia kuin runot tai kuin abstraktit maalaukset, KAIKKI on niissä mahdollista!
--------------------------------------------------------------------------
Teksti on mukaelma aikaisemmin kirjoittamastani sukukirjasta.

Kaksi keskustelun aihetta

Onnittelin kävelymatkan päässä asuvaa sukulaisen sukulaista, "rautarouvaa" tekstiviestillä hänen syntymäpäivänään. Hän kutsui kahville. Menin. Ja hyvä kun menin, sillä muita vieraita ei ollutkaan. Nuoret olivat töissä ja vanhat asuvat matkojen päässä. Minulla oli mielessäni kaksi keskustelun aihetta, joista halusin kuulla myös rautarouvan mielipiteen: Luomuruoka ja Tieto Finlandialla palkittu Jäkäläkirja.

Olin pitänyt luomutuotteita hinnakkaana huuhaana, jonka alkuperän aitoudestakaan ei liene takuita kunnes joulun maissa oli ilmennyt, että yksi jos toinenkin lähipiiristäni käyttää niitä. Aloin kysellä asiasta laajemmin. Yksi oli sitä mieltä, että koko luomutuotanto on "kusetusta", toinen tiesi valvonnan olevan tarkkaa eikä kuka tahansa voi edes ryhtyä luomutuottajaksi. Luomukasvit lannoitetaan nokkosuutteella ym. luonnon omilla "lääkkeillä" ja että vallankin suurten kauppaketjujen välittämien tuotteiden aitouteen voi luottaa ja esim. toreilla kaupattavat luomutuotteetkin ovat valvonnan alaisia. Kolmas sanoi ostavansa luomuporkkanoita, salaattia ja omenoita, koska ne ovat paremman makuisia kuin muut. Ja neljäs puhui onnellisen kanan munista (jotka lienevät eri asia kuin luomumunat) niin hellyttävästi, että minä joka olin käyttänyt kaikkein halvimpia, onnettoman? kanan munia, aloin tuntea syyllisyyttä.

Sitten toinen aiheeni. Olin ilahtunut kun tieto-finlandian sai jäkäläkirja, televisiouutista katsoessani suorastaan tuntenut nenässäni metsän tuoksun. Mutta tuttavistani ne, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, ovat olleet toista mieltä. Jokin ihmisläheisempi teos se olisi muka pitänyt olla. Mikä on ihmisläheisempää kuin luonto? No joo, toki jokainen rakastaa luontoa, mutta että juuri jäkälä...Niinpä. Samalla kun ihailemme metsän puita ja muuta kasvustoa, tallomme saappaidemme alle vaatimattoman näköisen harmaan jäkälän omistamatta katsettakaan sen kauneudelle. Eikä edes tarvitse mennä metsään asti, takapihan kallion kupeilla kasvaa monta erilaista jäkälälajia. Yhdestä kohoaa pienen pientä kellomaista torvea, toisen kasvusto muodostuu kauniista kuvioista jne. En ole vielä nähnyt em. kirjaa, mutta netistä olen katsellut jäkäläkasvustojen harmonista kauneutta.

Alkajaisiksi rautarouva tarjosi terästettyä glögiä, joka lämmitti mukavasti ja meillä kahdella muutenkin puheliaalla naisella juttua riitti. Oivoi, hän oli käyttänyt luomumunia iät ajat ja keittiökaapista löytyi pussi luomuvehnäjauhoa. Ilmeisesti siitä leivottuja olivat kahvipöydän makoisat luumutortut ja lohipasteijat. Pöydällä paloi punainen kynttilä, ikkunan takana levittäytyi upea luminen metsäluonto. Mutta jäkäläkirjasta rautarouvakaan ei ollut lämmennyt. "Aika kaukana kansasta" oli hänen mielipiteensä. Samalla hän tarkasteli ikkunan takana ollutta lintulautaa, että olisiko siellä vielä riittävästi syötävää. Ajattelinkin että jos olisi palkittu lintukirja, siitä hänkin olisi varmaan ilahtunut. Puhuttuani jäkälien puolesta hänenkin asenteensa niitä kohtaan lientyi, ei vain muka ollut aiemmin tullut perin pohjin ajatelleeksi asiaa.

Rautarouva, joka on lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, polkee pyörällä pitkiäkin matkoja varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Hän ei ole mukana missään yhdistystoiminnassa, ei harrasta mitään erityistä, mutta on monin tavoin mukana elämässä, kiertelee kirpputoreja, lukee ja tekee ristisanoja. Käy kylässä ja kutsuu kylään niitä harvoja tuttaviaan, jotka vielä ovat kyläilykuntoisia. Hänellä on verenpainelääkitys, mutta muuten hän on terve. Kuuluu niihin ihmisiin, joilla on pienten asioiden merkityksellisinä kokemisen taito. Niinpä oletin hänen ilman muuta olevan kiinnostunut jäkälistäkin.

Kotimatkalla ajattelin rautarouvaa, jonka kasvoilta ikä näkyy, mutta joka muuten on jotenkin iättömän oloinen. Huomaan iän myötä myös oman ikäkäsitykseni muuttuneen, laajentuneen. Muistin, miten eräällä ulkomaanmatkalla melkein säälin ja hyvä etten tuntenut myötähäpeää naisen puolesta, joka kertoi olevansa 64-vuotias. Olin itse tuolloin viiskymmentä ja risat. Ja ihmettelin, kun eräs toinen lähes seitsemänkymppinen kertoi ilmoittautuneensa Saksassa pidettäville kielikursseille. Miksi ihmeessä "nyt enää", ajattelin. Mutta iän myötä kaikki em. käsitykseni ovat heittäneet iloisesti häränpyllyä.

Luin syksyllä ilmestyneen Vappu Taipaleen kirjan "Vanha ja vireä." Vaikka siinä toisaalta vakuutetaan vanhojen naisten olevan valttia, on se toisaalta laaja-alainen tutkimus iästä ja ikäkäsityksestä. Eräs ystäväni olisikin toivonut sen saaneen tieto-finlandiapalkinnon, mutta se ei olisi tainnut vielä ehtiä näihin karsintoihin mukaan, ei ainakaan ollut ehdolla. Toivottavasti ensi kerralla on. Vappu Taipaleen kirjassa kerrotaan viimeisimpien tutkimusten mukaan ihmisen olevan onnellisimmillaan hieman alle ja yli 80-vuotiaana. "Lohduttelua" tai ei, ellei onnellisimmillaan, niin ainakin tasapainoisimmillaan hän saattaisi silloin olla. Rautarouva on siitä hyvä esimerkki.

Kotimatkalla ostin lähikaupasta luomutomaatteja, kuuden kappaleen rasia 4 euroa ja jotain. Eivät maistuneet sen kummemmilta kuin muutkaan tomaatit, toisin sanoen eivät miltään. Äitini kotimökin aurinkoisella seinustalla aikoinaan kasvattamien tomaattien makua lienee nykyaikana turha tavoitella.

Tapahtui taksiasemalla

Oli kaunis mutta kolea syyskuinen sunnuntai-ilta, kello puoli seitsemän paikkeilla. Olin palaamassa Unkarista kotiin. Olimme erään matkatoverini kanssa sopineet, että kotikaupunkiin päästyämme me samalla suunnalla asuvat otamme yhteisen taksin. Emme halunneet raahata painavia laukkujamme turistipysäkiltä hieman kauempana olleelle taksiasemalle, vaan päätimme että matkatoverini jää vartioimaan laukkuja ja minä käyn hakemassa taksin. Eräs kolmaskin matkaseurueeseemme kuulunut oli jo taksiasemalla, mutta yhtään autoa siellä ollut ja alkoi tuntua siltä että vähään aikaan ei tulisikaan. Missä ihmeessä ne kaikki ovat? Odotamme, odotamme.

Viimein yksi auto tuli, oli itsestään selvää että se kuului minua ennen odottamassa olleelle. Pyysin kuljettajaa soittamaan paikalle toisenkin auton. Onneksi minulla oli hupputakki päällä. Sen sijaan matkatoverini, joka oli lähtenyt helteisestä Unkarista ohuissa hepenissä, kuvitellut siirtyvänsä bussista suoraa päätä taksiin, värjötteli viluissaan turistipysäkillä. Taksiasemalle tuli siistin näköinen nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla poikani, kyytiä odottamaan hänkin. Samassa punainen taksiauto ajoikin paikalle, sanoin että se on varattu minulle. "Ei tätä ole varattu kenellekään", kuski ilmoitti töykeästi, ajoi pari askelta edempänä seisoskelleen nuoren miehen kohdalle. Sanoin olleeni paikalla paljon ennen häntä. "No ota sitten tämä auto", poika sanoi säyseästi.

Mutta juuri kun olin astumassa autoon, yllättäen hänen mielensä muuttui, hän kävi minuun kiinni, tyrkkäsi auton etuistuimelle niin että satutin käsivarteni ja sääreni oven pieleen ja huusi: "Senkin huora!" Paiskasi sitten auton oven voimalla kiinni. Ehdin juuri ja juuri vetäistä jalkani oven välistä pois. Taksikuski ei reagoinut mitenkään! Kaahasi vain renkaat vinkuen paikalta pois. Menimme turistipysäkillä odottaneen matkatoverini luo. Ajomatkan aikana kuljettaja kyllä hämmästeli ja pahoitteli tapahtunutta, arveli että asiaa voisi käsitellä jopa pahoinpitelynä, sanoi pelänneensä auton ovenkin menevän siinä rytäkässä rikki. Hän sanoi pojan seisoneen taksitolpan kohdalla kun minä sen sijaan olin ollut jonkin verran kauempana, kehotti vastaisuudessa minuakin pysyttelemään tolpan vieressä, sillä nimenomaan siitä kuljettaja ottaa kyydittävänsä.

Kotiin päästyäni soitin läheisilleni, olin itkuinen ja peloissani. Käsivarteeni ja sääreeni alkoi kehittyä iso mustelma. Mietin, soittaisinko poliisille, mutta vaikka taksikuski olisikin jäljitettävissä, löytyisikö minua rusikoinut nuori mies? Ja jos löytyisikin, mitkä olisivat seuraukset, alkaisiko hän vainota minua? Päätin olla soittamatta, kirjoittaisin tapahtuneesta nimimerkillä paikallislehden yleisön osastoon. Kirjoitinkin, mutta jätin kirjeen postittamatta.

Pohdin, mikä oli ollut syynä kaverin äkilliseen mielenmuutokseen. En muistanut tarkalleen, että olinko hymyillyt ja kiittänyt häntä siitä että antoi auton minulle ja sekö häntä oli ärsyttänyt vai oliko hän huumeiden vaikutuksen alainen niin kuin taksikuskin kanssa olimme epäilleet? Muistaisiko poika minut jos jossain kohtaisimme? Minä kyllä muistaisin hänet ja pitkän aikaa katselinkin kaupungilla, näkyisikö häntä missään, mietin miten reagoisin tilanteeseen. Ehkä vain painamalla katseeni alas ja kiiruhtamalla eteen päin.

Tapahtuneesta on jo vuosia ja olin unohtanut sen, mutta lukiessani Milenan blogista hänen bussionnettomuudestaan, se palasi kirkkaana mieleeni. Vaikka minun tapauksessani kyse ei ollut onnettomuudesta, vaan pahoinpitelystä, sen jälkeinen shokki ja itkuinen olo oli varmaan saman kaltainen.

Erilainen joulupuu

Joulupullia leipoessani tein aina lapsilleni pullapojan ja -tytön, nyt lapsenlapsilleni. Rusinoista silmät ja takin napit, kirsikanpuolikkaasta suu. Tytölle palmikot, pojalle lippalakki päähän, raesokeria koristeeksi. Tällä kerralla päätin pursottaa kirsikkasuun tilalle punaista sokerikuorrutusta, sillä värjäisin myös poskipäät ja vihreää takin koristeeksi. Vaan toisin kävi.

Se pahuksen töhnä ei suostunut tulemaan tuubista ulos! Ei vaikka olin puhkaissut nuppineulalla korkin päähän reiän ja pitänyt putkiloa kuumassa vedessä. Pari kovalla voimalla puristettua tippaa sain tulemaan, minkä jälkeen minulta meni hermo. Olkoot! Laitoin pullatytön ja -pojan muiden pullien mukana pakastimeen. Tällä kerralla ne toisetkaan eivät olleet "tissipullia", niin kuin lasteni isä oli punaisen tai vihreän kirsikan koristamaa pikkupullaa kutsunut. Tyttären perheestä oli nimittäin viestitetty, että heillä ei oikein tykätä kirsikoista, siinä suurin syy niistä luopumiseen. Olihan oma kuopuksenikin aikoinaan pyytänyt: "Äiti, älä laita risunoita." En laittanut ennen kuin vasta viime aikoina. Poika kun ei enää syö mitään makeaa, ei siis pullaakaan, monenlaista muuta jouluhyvää sen sijaan sitäkin mieluummin.

Joka kerta, jolloin havunneulaset vielä keväälläkin ovat "öyhähdelleet" villasukan läpi jalkapohjaan, olen päättänyt että ei enää ikinä kuusta tähän huusholliin. Kertaakaan se päätös ei ole pitänyt. Paitsi nyt. Vuosikymmeniä vanha lohikäärmepuu nimittäin kyllästyi olemaan kukka ja karisti kaikki lehtensä niin että jäljelle jäi monihaarainen harmahtava karahka kiemuraisine kauniisti kaartuvine oksineen. Ripustin oksille muutaman kuusenkoristeen; punaisen ja sinisen pallon, kolme herkän kaunista, ohuesta kullanvärisestä metallista valmistettua pukki- ja enkelihahmoa, jotka helposti hukkuvat kuusen vihreyteen, mutta lehdettömän karahkan oksilta riippuessaan pääsevät oikeuksiinsa. Muutama pieni hopeatiuku ja ohutta, hopeanväristä kimalletta pallojen vierelle sädehtimään. Korkeimman oksan päähän voisi vielä laittaa pienen hopeatähden. Ohutlehtinen viherkasvi - mikä lienee nimeltään - kurkistaa karahkan juurelta kuin hiuspehko. - Ihana! Tyttärentytär huudahti joulupuuni nähdessään.

Jouluvalmistelujen ohessa olen lukenut Raija Orasen lähes 600-sivuisen kirjan "Nimeltään Kekkonen." En ennen ole tajunnutkaan tai sitten olen unohtanut, miten hauras se, v. 1944 solmittu rauha olikaan! Millaisen veitsen terällä sen ajan päättäjät vielä vuosia rauhan teon jälkeenkin joutuivat elämään. Samoihin aikoihin, jolloin minä, "Mökin tyttö" leikin viimeistä kesää varhaislapsuuteni kodin pihamaalla, jolloin minulla oli pieni vauvasisko ja sodasta palannut, lavantaudista selvinnyt isä teki tuvan nurkassa suutarintöitään, tapahtui monenlaista, mistä meillä lapsilla ei onneksi ollut aavistustakaan. Mutta joulu oli juhla silloinkin, ehkä jopa suurempi kuin nyt.

Pula-ajan joulujen kunniaksi olen tänä vuonna käärinyt lahjani, joista suurin osa itse tehtyjä, sanomalehtipaperiin! Olen kerännyt jouluisia mainoskuvia ym. tarkoitukseen sopivia lehtiä usean viikon ajan. Siltä varalta että painomuste ei tartu lahjaan, sen voi ensin laittaa ohueen muovipussiin, kietoa lahjan kaksinkertaiseen sanomalehteen ja vasta päällimmäiseksi kuvan, jonka haluaa paketin päällä näkyvän. Teipin ja paperinarun tms. avulla paketti pysyy koossa, nimikortti ja kiehkura hopea- tai muuta edellisvuoden lahjanauhaa koristeeksi. Ehkä kaunein paketti tuli paikallislehden adventtisunnuntain etusivusta, jossa oli kuva sinisävyisestä raamattuaiheisesta lasimaalauksesta.

Tiedän kaipaavani kuusen tuoksua, joten olisikohan loukkaus em. joulupuutani kohtaan jos tänne tuotaisiin vielä tuore ja tuoksuva, syvänvihreä joulukuusi...

Joki

Oli vielä kerran palattava Mökin tytön tarinaan. Seuraava katkelma on lainaus aiemmin kirjoittamastani sukukirjasta:

Talvella joki jäätyi siitä missä oli matalinta, muualla rannoille kertyneen jäähileen keskellä virtasi musta vesi. Vedessä uiskenteli kauempaa yläjuoksulta irronneita jäälauttoja. Metsän keskellä luikerrelleen, navetan taitse jokeen johtaneen puron päällä sen sijaan oli kova kirkas jää, jota pitkin lapikkaan pohjilla luisteltiin. Kerran koulupäivän jälkeen menimme purolle opettajan tyttöjen ja joidenkin muiden koulukavereiden kanssa leikkimään. Opettajan tytöillä oli hiihtohousut ja puolitakki, minulla äidin tekemä musta palttoo. Lumessa peuhatessa lapaset kastuivat, lähdin kotiin vaihtamaan toiset. Hellan laidalla oli puhtaiksi pestyjä öljylampun laseja kuivumassa. Kuinka ollakaan, huitaisin yhden niistä nurin ja se särkyi! Äkkiä ulos ennen kuin isä tulee verstaan puolelta remmin kanssa! Olisihan ollut noloa jos kesken leikin olisin joutunut selkäsaunaan, varsinkin kun purolla oli poikiakin, seikka josta olin aivan erityisen tohkeissani. En muista, mitä seurauksia rikkoutuneesta lampun lasista oli vai oliko mitään. Se oli vahinko ja äiti oli sitä mieltä, että vahingosta ei pidä antaa selkään.

Tuvan katossa riippui kaasulyhty, jonka valo oli niin kirkas että silmiä häikäisi. Vai isän verstaassako se lyhty oli? Kammarissa ainakin oli öljylamppu. Talvella tupa oli niin kylmä, että aamuisin ikkunat olivat puoleen väliin asti jäässä ja kaikkein kovimmilla pakkasilla vesi jäätyi ämpäriin. Kammarissa oli korkea peltiuuni, suutarin verstaassa kamina ja vaikka väliovia pidettiin auki, tuvasta lämpö katosi samalla kun hellan uunista sammui tuli. Mutta kevättä kohti mentiin.

Keväällä joki virtasi vuolaana. Joen yläjuoksulla naiset huuhtoivat pyykkejä, koulun kohdalla oli opettajien lasten uimapaikka. Mutkan jälkeen maa viettää alas päin niin että meidän saunan kohdalla oli jo niin "juumaa", että aikuinen mies hupsahti kainaloitaan myöten veteen, jalat upposivat pohjamutaan. Oli joutuin kivuttava takaisin laiturille tai heittäydyttävä uimaan. Muistan isän joskus hätääntyneen näköisenä kauhoneen muutaman vedon vastavirtaan. Minä en osannut uida. Menin saunan löylyistä laiturille istumaan, huljutin vettä jaloillani tai kahlasin rantavedessä laiturin reunasta kiinni pitäen, reisissä tuntui virtaavan veden imu ja voima.

Saunan alapuolella joki levenee, vesi on mustaa ja pyörteiset vaahtopäitä. Takaniityn vasenta reunaa halkonut joenhaara juoksutti vetensä samaan uomaan ja tahoillaan metsämaisemien halki yksinäisinä virranneet vedet ryöpsähtivät toisensa tavattuaan sellaiseen riemuun, että syöksyivät suin päin karikkoon, paiskautuivat kivien kylkiä vasten, pärskyivät valkeina patsasmaisina ryöppyinä korkealle ilmaan! Ja tuuli rynni riemulla juhliin mukaan, vatkasi vettä kivikossa, pärskytteli pisaroita kosken yli johtavalle maantiesillalle asti, kunnes aikansa reuhattuaan väsyi ja pilvihelmat hulmuten ujelsi uusiin maisemiin. Sillan alitettuaan, viimeisimmän karikon yhdessä kuljettuaan vedet toisiinsa tottuneina rauhoittuivat ja matkasivat tasaisesti juoksevana voimakkaana virtana läpi synkkärantaisten korpimaisemien, halki asutustaajamien isoon järveen, jonka vesimassoista niitä oli enää mahdoton tunnistaa.

Vanha tammi

Lumoavat lokakuun päivät, loistavat lenkkeilykelit! Aamutaivaalla punertavareunaiset pilvenhattarat ajavat takaa toisiaan, kuusen latvassa harakka nauraa maailman menolle. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava pihatammi kuin taideteos. Kuvaus on menneeltä viikolta, tänä aamuna sää on sateisen harmaa.

Jos huoltomiesten ja taloyhtiön parin hallituksen jäsenen toiveet olisivat toteutuneet, pihatammi olisi kaadettu aikapäiviä sitten. Samoin olisi käynyt pihlajan, koivun ja vaahteran. Mutta talon ikänaiset, sitkeät sissit ovat asettuneet vastarintaan ja puut seisovat paikoillaan. Ainoastaan tammen oksistoa pari vuotta sitten karsittiin, minkä jälkeen se on kasvanut entistä kauniimmaksi.

Syksyn tullen lehtipuut riisuutuvat vuorotellen. Sen jälkeen kun rastaat olivat syöneet pihlajan punamarjat, se ilmeisesti pelkästä masennuksesta muuttui parissa päivässä keltaiseksi ja karisti lehtensä niin että osittain naavan peittämässä harmaassa oksistossa heiluu enää muutama punaisenruskea lehti siellä täällä. Monihaarainen koivuvanhuskin on jo lähes melkein alaston ja eilen tammen alla lepäsi kirjava lehtimatto, jonka huoltoyhtiön traktorimies kävi imaisemassa koneensa sisuksiin. Vaahtera on kohteliaasti odotellut vuoroaan viimeisenä ja alkanut vasta viime päivinä muuttua kellanpunakirjavaksi. Mutta kun hetki sitten katsoin ikkunasta, sekin oli pudottanut osan lehdistään kuin yöpaidan kirjavaksi kasaksi puun juurelle ja tammi on yön aikana ripotellut keltaisia lehtiään pitkin vielä tuoreen vihreää pihamaan nurmikkoa! Taustalla kolme korkeaa kuusta ja mänty, vuodet ympäriinsä samoissa tummissa vaatteissan, katselevat ylimielisen näköisinä lehtipuiden kevytmielisen näköistä vaatteiden vaihtoa. Tuuminevat että odottakaas kun talvi tulee: siinä missä te värjöttelette pyryssä ja pakkasessa jäätynein paljain oksin, me pojat pukeudumme paksuun lumiviittaan ja muutumme satuolennoiksi! Mutta kuinkas käykään kun kevät tulee, lehtipuut hykertelevät hiljaa keskenään.

Tottakai pihanurmikko olisi helpompi ajella lyhyeksi jos ei tarvitsisi väistellä puita ja lehtipuhaltimen käyttö vie aikaa ja aika on rahaa, mutta kauneudellakin on hintansa. Ja miten suloista onkaan taas kesällä istuskella vihreälehtisen tammen varjossa viileässä, ihailla pihlajan kukkia ja kuunnella puiden havinaa ja lintujen laulua. Ellen väärin muista, ovatpa siinä huoltoyhtiön pojatkin tainneet joskus kahvitauoillaan viivähtää.

Luettua ja lukematonta

"Ja prinsessa pimeän linnan ei enää viipyä voi: Unen kutsu pohjalla rinnan kuin kiihkeä viulu soi. Hän pakeni linnasta salaa kuin pääsky pesästään, joka paisuvin siivin halaa sini-ilmaan värisevään."

Tämä Elina Vaaran runo, niin monen tytön ja naisen tunteiden tulkki, jäi soimaan mieleeni keväällä lukemastani, Satu Koskimiehen toimittamasta kirjasta "Hurmion tyttäret." Kirja kertoo Elina Vaaran ja Katri Valan ystävyydestä sekä heidän kehittymisestään runoilijoiksi. Siinä kerrotaan myös monista muista Tulenkantajiin kuuluneista, kuten kirjailijan uraansa aloittelevasta Mika Waltarista ja "nuoresta komistuksesta" Olavi Paavolaisesta.

Kesällä kirjastossa käynnit jäivät, niinpä luin omasta hyllystäni kirjoja, joiden edellisestä lukukerrasta oli kulunut 30-40 vuotta. Alberto Moravian "Kaksi naista" kirjan kansilehdelle on liimattu lappu: "....III palkinto Tampereen Talvipäivillä, sadut, yli 22 v. sarja." Sadun nimi oli "Räsymollan pakomatka" ja se on vieläkin tallella vanhojen tekstieni mapissa. Muistan, miten "vanhalta" tuo "yli 22 v. sarja" silloin minusta, 24-vuotiaasta tuntui.

Moravian kirja, joka kertoo italialaiselle maaseudulle sotaa paenneiden äidin ja tyttären elämästä, oli vieläkin kiehtova lukukokemus. Ainoa mitä edelliseltä lukukerralta muistin, oli tyttären traaginen kohtalo. Seuraavaksi käteeni osui Philip Rothin "Portnoyn tauti." Aikansa sensaatio. Loppua kohti miehen touhut, joiden perusteltiin juontaneen hänen äitisuhteestaan, alkoivat tympiä niin että päätin olla jättämättä sitä lastenlapsilleni perinnöksi ja hävitin koko kirjan.

John Brainen "Tilaa huipulla" on erään työpaikkani kirjakerhon peruja. Jokainen osti vuorollaan yhteisesti sopimamme kirjan, joka kiersi kädestä käteen kunnes aikanaan palautui ostajalleen takaisin. Muistin kirjan juonesta sen verran vähäisen, ettei se haitannut uudelleen lukemista. Eräs työtoverini oli kiinnostunut kiinalaisten kirjailijoiden teoksista, niinpä minullakin on hyllyssäni Lin Jutangia ja Han Suyinia. Niitä en nyt kuitenkaan lukenut, vaan seuraava valintani taisi olla Annika Idströmin "Kirjeitä Trinidadista", joka loppua kohti alkoi tuntua niin tutulta, että jätin kesken. Samoin Bo Carpelanin, v. 2005 ilmestynyt kiehtova "Kesän varjot" oli vielä niin kirkkaana mielessäni, että uudelleen lukeminen ei edistynyt muutamaa sivua pitemmälle. Silmäilin Leena Krohnin "Ooforin kultaa", Anais Ninin päiväkirjoja, jotka olen lukenut pariin kolmeen kertaan, Eeva Kilpeä, Milan Kunderaa. Salman Rushdien "Keskiyön lapset" vilkutti ylähyllyltä silmäänsä. Eräs tuttavani kertoi ahmineensa sen kahteenkin kertaan, itse en ollut päässyt loppuun kertaakaan, joten annoin sen nytkin olla ja pitkään pähkäiltyäni päädyin Anu Kaipaisen "Naistentansseihin." Olin lukenut sitä muutaman kymmenen sivua kun ovikello soi. Avaanko vai en?

Ovisilmästä näin nuoren naisen pitelevän jotakin pakettia kädessään, avasin varovasti oven. - Päivää! Tämä ei mahtunut kirjeluukustanne, hymyilevä Itella-tyttö sanoi. - Oi kiitoksia! Kirja-arvosteluja kirjoittava ystäväni oli lähettänyt minulle nuoren Iida Rauman esikoisen "Katoamisten kirjan." Se ei kuulunut hänen lempikirjoihinsa, mutta oli kuitenkin niin hyvä esikoisteos, että hän uskoi minunkin haluavan lukea sen. Siitäpä olikin aikaa kun posti oli tuonut minulle kirjapaketin! Eräällä ystävättärelläni oli tapana lähettää aina jouluksi kirja, kirjalahja oli yleensä myös pukinkontissa.

Mitä pitemmälle Katoamisten kirjaa luin, sitä kiitollisempi olin siitä, että minun ei odotettu kirjoittavan siitä arvostelua mihinkään, sillä jos kertoisin todellisen mielipiteeni, siitähän voisi seurata vaikka mitä. Hyvää miljöökuvausta, nopeita, tarkkoja havaintoja, virheetöntä, kaunista suomenkieltä (jos kaikki v-alkuiset yms. jätetään pois), kaikilta kirjan henkilöiltä puuttuu joku, joiltakin useampikin. Mutta kun päähenkilön elämään on kasattu kaikki mahdollinen epäonni ja surkeus! Vain insesti puuttuu, ehdin jo ajatella, mutta tulihan sekin sieltä viimein, tosin välillisesti esiin. Onko nuorten elämä tänä päivänä todellakin tuollaista? Koulunkäynnin kestää vain lintsaamisen, lunttaamisen ja koulun veskissä vedettyjen votkaryyppyjen voimin, minä, pienten koululaisten mummi ajattelin ahdistuneena. Uskoisin, että joidenkin kohdalla varmaan on, mutta useimpien ei. Jotkut tytöt ovat lesboja, useimmat eivät.

Kirjan luettuani palasin romaanin rakentamisen mestarina tunnetun Anu Kaipaisen Naistentansseihin. Mutta Katoamisten kirjan eräänlaisen kuulauden ja kaiken tahmankin keskeltä tuulahtaneen raikkauden jälkeen Kaipaisen teksti tuntuikin hiukka raskassoutuiselta, jopa paatokselliseltä. Sijoittuuhan Naistentanssit aikaan, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa taitettiin peistä peruskoulu-uudistuksen puolesta ja vastaan.

Seuraavana lukuvuorossa oli japanilaisen Osamu Dazain "Laskeva aurinko." Vuonna 1956 ilmestynyt kirja oli uudelleen luettunakin kiehtova kokemus. "Joka rakastaa kesäkukkia, kuolee kesällä", eräs sen henkilöistä toteaa. Minun nuorempi tätini rakasti kukkia ja kuoli keskellä kauneinta kesää. Minäkin rakastan, mutta minä elän. En edes ajattele kuolemaa, vaan elämää. Silti kuolema on kaikessa, mitä rakastamme, teemme, ajattelemme, koko ajan läsnä ja jokaisella sydämen lyönnillä lähempänä kuin sitä edellisellä. "Kirjoittaminen on kuoleman ajatuksen torjumista", kuka niin sanoikaan?

Lukematon määrä uudelleen lukemattomia kirjoja odottaa edelleen hyllyissäni. Tito Collianderin "Alku", unkarilaisten kirjailijoiden teoksia... Oli aika, jolloin halusin lukea ainoastaan ulkomaisten kirjailijoiden kirjoja. Suomalaisten kuvaama elämä oli liian lähellä, liian realistista. Ehkä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla- trilogia oli ainoa poikkeus. Mutta iän myötä kiinnostus arkirealismiin kasvoi. Suorastaan ahmin suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia saadakseni tietää, miten he kokevat, kestävät arjen. Antti Tuurin kirjoja luin pari, samoin Kalle Päätalolta yhden tai kaksi kirjaa. Vanhempi tätini ja miehensä tykästyivät Päätalon kirjoihin niin että äitini kauhisteli: "Uskovaiset ihmiset!" Lukevat kirjoja, joissa äitini kuuleman mukaan kiroiltiin ja puhuttiin riettaita. Muutaman dekkarinkin luin.

Vaikka "Katoamisten kirja" ei minua vakuuttanutkaan, yllättävän myönteisiä arvosteluja se on lehdissä saanut ja mielenkiinnolla minäkin odotan nuoren Iida Rauman seuraavaa teosta. Sehän saattaa poiketa melkoisesti ensimmäisestä, johon esikoisteosten tapaan oli tungettu kaikki mahdolliset teemat ja aihepiirit.

Sunnuntaina aloin lukea v. 1962 ilmestynyttä Michel del Castillon "Tara"-nimistä kirjaa, joka ensisivuilta päätellen on naisen tunnustus miehelle ja samalla täyteläinen kuvaus andalusialaisesta miljööstä ja sielunmaisemasta. Ilokseni en muista siitä mitään!

Mökkeilyä

Olin koulukaverini mökillä kolme päivää. Muisteltiin menneitä, päiviteltiin nykyisiä, arvuuteltiin tulevia. Hän, jota kutsun tässä Mirkuksi, viihtyy mökillään varhaisesta keväästä marraskuulle asti, on joskus viettänyt joulunkin siellä yksinään.

Minulle kolme päivää riitti. Varsinkin kun sääennusteen lupaamia helteitä ei tullutkaan. Ekapäivänä aurinko näyttäytyi, mutta poistui saman tien ja sulki pilviverhot perässään eikä avannut niitä enää. Niinpä elokuun voinkeltainen kuu, jonka olin kerrostalokotini ikkunasta nähnyt kohoavan puiden takaa taivaalle ja asettuvan kuusen oksalle köllöttämään, jäi Mirkun mökkirannasta näkemättä. Ja pilvipoutakin äityi kaatosateeksi ja ukkonen mourusi koko pitkän pimeän yön!

- Pelkäätkö? Mirkku huuteli ovenpielen luota sängystään kun salaman leimahdus valaisi hetkeksi pirtin ja samassa rysähti niin että tanner allamme tuntui halkeavan. Pelkään, mutta pelko ei nyt tässä paljon auta, sanoin, selitin urheasti että pelkokin on paljolti oma valinta. Mirkku, joka omien sanojensa mukaan ei pelkää mitään, myönsi niin olevan. Mutta vaikka olin valinnut pelon tilalle pelkäämättömyyden, sitä helpottuneempi olin, mitä pitempi aika salaman ja jyrähdyksen välillä kului. Ja siitäkin olin hyvilläni, että vessahätä ei ollut yllättänyt yöllä, sillä ukonilmalla kaatosateessa kivikkoisen polun päässä, isojen kuusten katveessa olevaan huussiin meno ei olisi houkutellut. Pientä hätää varten Mirkku oli laittanut saunan lattialle ämpärin ja sänkyni viereen taskulampun, jonka avulla selviäisin sähkökatkaisijan luokse. Mökissä oli sisävessakin, mutta se ei ollut käytössä. Näissä aatoksissa, aamun jo alkaessa sarastaa nukahdin ja näin unta, että olin naimisissa nuoren Eurooppa-ministerin kanssa! Mutta sillä aikaa kun ministeri liehui urheiluharrastuksissaan, toinen, hiukan vanhempi mies hääri ympärilläni ja minäkin olin hänestä enempi kiinnostunut kuin ministeristä.

Mirkun kipaistua aamu-uinnillaan ja pyrähdettyä pienellä happihyppelyllä oli aamiaisen vuoro, minkä jälkeen lähdimme marjaan. Saalis jäi kuitenkin vähäiseksi ensinnäkin siksi, että vadelmat olivat jo karisseet ja lähimetsässä mustikoitakin oli enää niukanlaisesti, toiseksi siksi että selkäni kipeytyi niitä vähiäkin noukkiessa ja kolmanneksi alkoi sataa.
- Kaduttaako... - Kiitos, kyllä se nyt maistuisi, vastasin. ...että tulit? Mirkku oli aikonut kysyä, minä kuullut että "kahvittaako?" Ei kaduttanut, päinvastoin. Mirkku kiehautti kahvit, kantoi pöydälle marjapiirakan, pani kynttilän palamaan. Ja meillä, jotka olimme tunteneet toisemme kansakouluajoilta asti, muisteltavaa riitti. Harmi vain, että monta sellaista asiaa, tapaamista, mitkä Mirkku muisti, minä en muistanut ja päinvastoin. En muistanut sitäkään että Mirkku oli ollut häissäni. Hän oli elänyt yksin siihen asti kunnes eräänä talvipäivänä...

Mutta tässä kohtaa muisteluksiin tulee tauko, sillä Mirkun mökin pihaan astelee salskean näköinen, hurmaavasti harmaantunut mies! Hän esittelee ikkunan läpi lähes täpötäyttä kantarellikorillista ja muoviämpäriä, kukkuroillaan isoja, puhtaita mustikoita!

Mikko, Mirkun miesystävä, joka oleili metsikön takana omalla mökillään, oli huomaamattamme tullut rantaan veneellään. Ja ne mustikat hän oli varta vasten poiminut minulle! Arvannut, miten meidän marjareissumme kävisi. Sitäpaitsi heillä kummallakin oli jo pakastimet täynnä kesän herkkuja. Kahvit juotuaan Mikko lähti virittelemään tulta, jonka hiilloksella savustaisi verkolla pyytämänsä muikut, itse kasvattamastaan kesäkurpitsasta hän grillasi meille makoisat siivut. Oli tuonut omalta maaltaan perunat, jotka Mirkku laittoi mökin hellalle kiehumaan. Myös salaatti oli Mikon kasvattamaa. Ja kun Mirkun kätköistä löytyi vielä kanisteri magyar fehér boria, tuli illallisestamme täydellinen. Mikon mentyä Mirkku jatkoi tarinaansa, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jonka halusin kuulla aina uudestaan.

Siis... eräänä talvipäivänä parisenkymmentä vuotta sitten Mirkku oli oli ollut tekemässä avantoa omaan rantaansa kun hänen luokseen oli juossut iso musta koira. Iloisesti haukahdellen se oli hetken ajan pyörinyt hänen ympärillään ja kirmannut kauempana järven jäällä olleen miehen luokse, juossut taas Mirkun luokse ja takaisin isäntänsä luokse niin monta kertaa, että mies oli viimein tullut juttusille, kertonut hänellä olevan mökin läheisen niemen toisella puolella. Seuraavaksi mies oli tullut tiedustelemaan, kelpaisiko Mirkulle kala. Kelpasi. Siitä se oli sitten alkanut.

Jossain vaiheessa he olivat hankkineet yhteisen kaupunkikodin, mutta mökki oli edelleen kummallakin oma ja kumpikin meni sinne omia aikojaan omalla autollaan, joskus polkupyörällä, oleili siellä omissa oloissaan.

Seuraavana yönä hipelöin sänkyni viereen lattialle laitettua taskulamppua, mutta en löytänyt nappulaa, mistä siihen olisi saanut valon! Olisin halunnut käydä sulkemassa ikkunan, jonka illalla olimme jättäneet raolleen, mutta josta nyt tuntui käyvän veto. Mirkun kuorsatessa sängyssään onnistuin hiipimään käsikopelolla keittiönurkkaukseen ja sain suljettua ikkunan. Samalla reissulla käväisin mökin takana pöpelikössä pissillä. Seisoskelin ulkona hetkisen, oli tyyntä ja lämmintä niin... Seuraavana päivänä illansuussa Mirkku saatteli minut mustikkalasteineni läheisen kaupungin linja-autoasemalle ja palasi itse mökilleen. Sovittiin, että ensi kesänä menen jo silloin "kun yöt ovat valkeat, kuluvat kohta..."

Kesäkeittoa

Mustikkasoppaa keitellessäni aloin muistella lapsuuteni kesäruokia, joihin mustikka- ym. marjasopat ja kiisselit kuuluivat. Ensimmäisistä peukalonpään kokoisista potuista äiti keitti maitoperunaa, kyytipoikana kotona leivottu ruisleipä, sen päällä mummon kirnuamaa voita, ehkä "särpimenä" suolakalaa. Isän pyytämiä kaloja "halstrattiin" myös uunin hiilloksella.
Keitetty, voisulalla valeltu kukkakaali oli ihanaa. Kesä- ja ehkä talviruokiakin olivat porkkanamuhennos, ruohosipulin somistama munakokkeli ja "kokkomaito" eli maitokokkeli.

Syksyn herkkuja olivat pieniksi pilkotut, sipulilla höystetyt suolasienet, joita ladottiin voileivän päälle paksu kerros. Vesi kihoaa kielelle vieläkin. Vaaleaksi vaahdoksi vatkattu marjapuuro ei kuulunut minun suosikkeihini, mutta uunissa haudutettu ruis- puolukkapuuro oli sitäkin parempaa.

Ja voi sitä joka kesäistä hillojen ja mehujen keittämistä! Kun puhtaiksi pestyt pullot ja purnukat piti kuumentaa uunissa ennen kuin ne voitiin täyttää ja jos oikein muistan, mehupullojen korkkien päälle valutettiin vielä sulatettua hartsia vai mitä se vaaleanrusehtava tökötti olikaan? Mehumaijoista ei osattu edes unta nähdä, vaan mehu valutettiin sideharsokankaan läpi isoon kattilaan.

Kesäkeitosta muistan palaneen maidon hajun. Minulla oli silloin jo oma perhe, jolle olin edellisenä iltana keittänyt kesäkeiton valmiiksi, jäähdyttänyt ja jostain kumman syystä laittanut sen jääkaappiin isoon lasiastiaan. Kun seuraavana päivänä tulin töistä kotiin, rappukäytävässä asti leijaili palaneen maidon käry. Aikaisemmin kotiutunut lasteni isä oli laittanut keiton siinä lasiastiassa hellalle lämpiämään! Hän oli parhaillaan rätti kourassa siivoamassa hellaa ja lattiaa, lakaisemassa lasinsiruja roskikseen.

Se keitto oli laihempaa kuin viime vuosina valmistamani suolaisen makea kesäkeitto. Kun porkkanat, perunat, herneet, kukkakaali ja pinaatti ovat kiehuneet pehmeiksi, sekaan heitetään kourallinen tilli, ruohosipuli ja persiljasilppua. Keitto maustetaan ruokalusikallisella suolaa ja kolmella sokeria, suurustetaan kuohukermalla, johon on sekoitettu munankeltuainen. Päälle voinokareita ja viimeiseksi olen laittanut muutaman tomaatinpuolikkaan keiton päälle kellumaan. Maistuis varmaan sullekin!

Käyn vain pesemässä käteni

Sanonta "Pesen käteni koko jutusta", lienee kaikille tuttu. Käsien pesuun liittyvää kuvakieltä löytyy myös raamatun kohdasta, jossa Pietari pyytää Jeesukselta, että tämä ei pesisi ainoastaan hänen jalkojaan, vaan myös kädet ja pään. Meille, joille lämmin vesi tulee ja menee vipua kääntämällä, käsien pesu on itsestään selvyys, jonka merkityksellisyyttä emme tule edes ajatelleeksi muulloin kuin jonkin epidemian yhteydessä, jolloin sen tärkeyttä kilvan korostetaan. Tilanteisiin, joissa vettä ei ole saatavilla, on kehitelty kätevästi mukana kuljetettavia kosteuspyyhkeitä. Parikymmentä vuotta sitten matkalla Helsingistä Akabaan jordanialaisen lentokoneen miespuoliset lentoemot nostelivat pihdeillä kullekin matkustajalle lämpimän kostean kangaspyyhkeen, johon tämä ennen ruokailua saattoi puhdistaa kätensä. "Puhtaus on puoli ruokaa", sanotaan, mutta kyllä siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Tuttavallani, neiti NN:llä oli itä-eurooppalainen miesystävä, joka kävi tämän tästä ja mitä uskomattomissa tilanteissa pesemässä käsiään. Nuoruudessaan mies oli haaveillut lääkärin opinnoista, mutta oli kuitenkin kouluttautunut ihan eri alalle. Harmi, hänestä olisivat saaneet siistin lääkärin, neiti NN kertoi arvelleensa. Hänen mielestään ystävän käsihygenia alkoi jo lähennellä pakkomielteisyyttä, kunnes hän sattumalta kuuli radiosta jonkun venäläiseen kulttuuriin perehtyneen henkilön haastattelun. Haastateltava kertoi, että päinvastoin kuin me suomalaiset, jotka ilmoitamme seurueellemme käyvämme vessassa, toiletissa, miesten/naisten huoneessa taikka "tuolla kulman takana", venäläinen mies (naineko myös?) sanoo: "Käyn pesemässä käteni." Mitä muuta hän sillä reissulla toimittaa, hän ei pidä tarpeellisena muille kuuluttaa. Eli - neiti NN:n huippusiisti miesystävä mitä toden näköisemmin kärsi eturauhasvaivoista. Tai hänellä oli yliaktiivinen rakko tahi harvinaisen reipas suolentoiminta. "Syö greippi päivässä, niin suoli toimii greippaasti!" Jotenkin tuohon tapaan suomalaisessa tv:mainoksessakin joskus kehotettiin. Eikä suomalaisturistien seurueessa keskustelu suolen toiminnasta tai toimimattomuudesta ole tabu. Pissahätä, vessahätä, onko kyseessä iso vai pieni hätä, täysi rakko, kupla otsassa, löysä vatsa, kova vatsa, ripulointi tai ummetus... Tässä joitakin mieleen muistuvia aiheita, joita ei välttämättä karteta edes ruokapöydässä. En väitä, ettenkö olisi johonkin edellä mainituista syyllistynyt joskus itsekin, mikä niitä kaikkia omia mokia muistaa... Nyt kuitenkin käyn pesemässä käteni ja alan pussittaa uunista ottamiani korvapuusteja pakastimeen.

Sähkökatko

Ihan oikein sulle, hoen itselleni samalla kun yritän raapia tulta kynttilään. Muutaman syttymäisillään olleen mutta samalla sammahtaneen liekin ja noin puolen tusinan katkenneen tikun jälkeen se onnistuu. Oikein sulle kun et aikomuksistasi huolimatta ole ostanut taskulamppua, posmotan pimeyden keskellä. Olit kai kuvitellut, että sähkökatkokset eivät sinua koskisi.

Niin kai minä olin, vastaan itse itselleni ja päätän heti sähkövalon palattua kirjoittaa ostoslistalle taskulampun ja radion patterit, kuivamuonaa ja hygieniatarvikkeita. Vettä olen varastoinut kolmeen parin litran muovikanisteriin ja jääkaapin lasikannuun jo putkiremonttia edeltäneiltä ajoilta asti. Silloin vesivahingot taloyhtiössä olivat olleet lähes jokaviikkoisia. Mutta sitä, että sähköt saattaisivat rapsahtaa poikki perjantai-iltana kesken Sydämen asialla-sarjan katselun, en ollut ottanut huomioon. En ollut ajatellut sitäkään, miten riippuvainen kerrostaloasukas sähköstä on kun katkoksen yllättäessä ainoa mikä toimii, on lankapuhelin. Kännykkä tietysti myös siihen asti kun akussa riittää virtaa.

Onneksi kauempaa kuumottaneen katuvalon ansiosta asuntoni ei ollut säkkipimeä. Onneksi kisavieraani, joka pari päivää aikaisemmin oli tullut luokseni, oli ehtinyt lähteä kaupungille ja arvellut palaavansa ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja onneksi oli pieni pakkanen, niin että saatoin siirtää osan jääkaapin ja pakastimen sisällöstä parvekkeelle. Viereisen asunnon nainenkin oli parvekkeellaan. Kertoi heti sähköjen katkettua soittaneensa enrgialaitokselle. Hyvä! Minulle sellainen ei ollut tullut mieleenkään. Enkä pelkän kynttilän valossa olisi nähnyt etsiä puhelinluettelosta energialaitoksen vikanumeroakaan. Hyvä kun onnistuin ulkomuistista näppäilemään muutaman korttelin päässä asuvan sukulaisnaisen puhelinnumeron kysyäkseni oliko heilläkin sähköt poikki. Eivät.

Hän kertoi juuri seuraavansa televisiosta, miten kauhistuttava tilanne Japanissa on luonnonkatastrofin jäljiltä. Olin samaa mieltä ja sanoin, että en minäkään sähkökatkoksen vuoksi panikoi, halusin vain tietää, miten laajalla alueella se on. Epäilin nimittäin syyksi taloyhtiöni uusittua ilmanvaihtojärjestelmää. Ensin sen arveltiin imevän joistakin asunnoista lämmön, nyt, viikon kestäneiden korjaustöiden seurauksena sieppasiko sähkötkin?

Takapihalle kurkistaessani ihmettelin ikkunoiden alla olevalle polulle heijaistuvia valokuvioita. Saunaosaston ikkunoistako? Eivätkö sähkösaunasta sähköt olleetkaan poikki? Vai oleiliko joku siellä öljylampun valossa? Kurkistin asuntoni oven raosta rappuun. Joku tuli juuri takaovesta sisään ja häikäisi taskulampullaan suoraan silmiini. Aioin vetäistä oveni saman tien kiinni kun kuulin tutun tuntuisen miesäänen sanovan "iltaa" ja tasanteelle seisahtaneesta varjosta tunnistin hänet vastapäisen asunnon poikamieheksi.

Enkä minä ollut edes tukkaani kammannut, ja mitä mulla oli päälläni! Virttynyt vanha pusero ja sen päällä ihan väärän värinen kikkana villaliivi ja äitivainaan froteiset lökäpöksyt jalassa. Aloin esitellä teoriaani ilmastointijärjestelmästä. "Eihän se nyt siitä voi johtua," naapuri tuhahti, kertoi sähköjen olevan poikki kaikista kotikadun taloista ja ylempänä mäellä olevista taloistakin puolet oli pimeinä. Sanoin, että minulla ei ole taskulamppua, mutta aion ensi töikseni sellaisen hankkia, mutta kynttilöitä onneksi on. Siihen hän totesi, että katulamput ja luminen luontokin heijastelevat valoa, avasi ovensa ja livahti sen taakse.

Käväisin vielä katsomassa takapihalle. Kalpeat valokuviot lumisen polun pintaan eivät heijastuneet saunosaston ikkunoista, vaan niiden alkulähde oli korkealta kumottava taivaan kuu! Eipä näillä sähköistetyillä alueilla juuri muulloin pääse kuun valosta nauttimaankaan!

Kun sähköt olivat olleet poissa lähes tunnin, puhalsin kynttilän sammuksiin ja kävin nukkumaan. Lämpöä sentään riittäisi, vai... kävin hipaisemassa patteria kädelläni. Se oli jo jäähtynyt haaleaksi. En ollut arvannut sähkökatkon vaikuttavan kaukolämpöönkin. Puin toppahousut ja villatakin ja ehdin ryömiä peiton alle takaisin kun jalkalamppuun lopsahti valo! Ja televisiossa iso rinki vakavailmeisiä ihmisiä istui keskustelemassa Japanin tilanteesta. Hain ruokatarvikkeet parvekkeelta ja asettelin jääkaappiin ja pakastimeen, laitoin kaakaoveden kiehumaan, päätin katsoa kaikki illan mittaan tulevat uutiset, käydä netissä ja... Mutta ehdin ainoastaan kaataa kuuman veden mukiin kaakojauheen päälle kun pimeni taas!

Pakkasin ruokatavarat kasseihin takaisin ja kassit parvekkeelle, päätin antaa niiden olla siellä aamuun asti. Istuin nojatuoliin ja siemailin kaikessa rauhassa kuumaa kaakaota. Sen jälkeen puin lisää vaatteita päälleni ja kömmin peittojen alle. Hetken kuluttua ikkunaan loimotti niin kirkas valo, että oli noustava sulkemaan sälekaihtimet. Kadulle oli ilmestynyt huoltoauto, josta valonheitin suunnattiin taloa kohti. Olin juuri uneen vaipumaisillani kun jalkalamppuun lehahti valo. Nousin ylös, panin tv:n ja netin päälle, katsoin katsomatta jääneet uutiset, kävin taas nukkumaan.

Aamuyöllä heräsin siihen, että asuntoni ovi repäistiin auki! Rapun valo heijastui eteisen matolle. Kisavieraani saapui. "Moi, mä tulinkin jo nyt", hän sanoi kun näki minun nostavan sohvalta päätäni. Sydämeni läpätteli kuin pelästynyt lintu. Kiva kun tulit. Jos sulla on nälkä, syö, ruoat ovat parvekkeella, sanoin. Mutta hänellä ei ollut nälkä. Selitin jotain sähkökatkoksesta ja painoin pääni tyynyyn.

Kaiken kaikkiaan sähköt olivat olleet poissa kolmisen tuntia. Syytä siihen kukaan ei tunnu tietävän. Taskulamppu on ostoslistallani edelleen. Minulla on lauantai-iltana saunavuoro. En ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, että miten selviäisin saunasta pois jos sähkökatkos yllättäisi vaikka juuri kun olen saippuoinut itseni, vaahdottanut sampoon päähäni. Vettä ilmeisesti tulisi, mutta miten osaisin pimeästä saunasta ja vielä pimeämmästä, ikkunattomasta pukuhuoneesta ikkunattoman käytävän kautta ala-aulaan? Tästä lähtien ottaisin taskulampun saunareissuille mukaani. Tosin sen hankkiminen jäänee nyt kuitenkin ensi viikkoon. Tokkopa uusi sähkökatkos sentään heti huomenissa yllättää...

"Pöljä päivä"

Jos tämäkin teksti lennähtää keskeneräisenä blogiini, en poista sitä sieltä, vaan jatkan loppuun asti ja tallennan sitten uudelleen. Jos minulla olisi laittaa tuhottomasti rahaa tietokoneisiin, hankkisin uuden pöytäkoneen ja antaisin tään kannettavan olla varakoneena, mutta kun näin ei ole, on yritettävä sinnitellä tällä, vaikka eilen suorastaan vihasin tätä. Että kun kesken kaiken taustakuva läjähtää ruutuun, vilkkuu siellä ja vilkkuu täällä. Ja yritäpäs lukea iltapäivälehtien nettisivuja, erinäiset mainokset täyttävät näytön... No niin, nyt katosi tää yritelmä ja lennähdin taustakuvan kautta samakasasivustolle, mut onneksi alareunaan ilmestyi kuvakkeiden rivi, joissa yhdessä oli tää keskeneräinen juttu ja sitä klikkaamalla olen täällä taas.

Tapahtuuko teille toisillekin vastaavaa vai onkohan tässäkin koneessa jokin vika? Sekin on mahdollista että epähuomiossa hipaisen kosketusnäytön painiketta, vaikka tarkoitus on operoida vain hiirellä. Turhan teknistä ja monimutkaista minulle ja eilen olinkin kateellinen tämän talon muille mummoille, joilla ei ole tietokonetta eikä digikameraa ja kummasti ovat elämässä mukana silti. Hankin nimittäin männäviikolla vielä digikamerankin riesakseni, ajattelin että kun tässä on hermo mennyt, niin menkööt loputkin. Vaan sepä osoittautuikin paljon sopuisammaksi yhteistyökumppaniksi kuin tää rakkine! Kun olin käyttöoppaan ohjeiden mukaan saanut ähellettyä rannekehihnan, patterit ja muistikortin oikein päin paikoilleen, pääsin kuvaamaan keittiön ikkunan takana komeilevaa isoa kiveä, joka paksu lumikerros peittonaan muistuttaa eskimoiden majaa, iglua aina oviaukkoa myöten. Seuraavan kerran kuvaan sen kevätkesällä, jolloin sen vierellä kukkii villiruusu ja lähitienoolla tuoksuvat kielot.

Eilisen päiväni pelastus oli kolmen kilsan sauvakävelylenkki ja nuori suomalaishiihtäjä, jolla
sattui olemaan "pöljä päivä," kuten hän kohta maaliin tultuaan totesi. Edellisenä päivänä olin tippa silmässä seurannut suomalaistytön pronssihiihtoa, eilistä kultahiihtoa katsellessani kyyneleet valuivat valtoimenaan. Olen sanonutkin, että en minä surusta itke, ilosta vain. Sama tilanne esimerkiksi silloinkin kun lapsenlapsi soittaa pianolla Merikannon Valse lenten vai mikä sen kipaleen nimi oikeaoppisesti onkaan? Illalla vielä kyynelehdin Maammelaulua kuunnellessani. Saapi nähdä, miten tänään käy, tuleeko mitalia vai ei... Sitä ennen lähden lenkille.

Talvinen tarina 1940-luvulta

Jouluaattona pukki oli lähettänyt eukkonsa meille, mutta itse se hiihteli Sairasen peltojen takana vielä kevättalvellakin. Pukin punainen takki ja valkoinen karvalakki näkyivät kaukaa peltojen takaa. Kun minä hiihdin pellolla, pukki hiihti kanssani samaan tahtiin, kun pysähdyin, sekin pysähtyi. Sitä jatkui monena päivänä. No onhan kumma, ettei se lakkaa hiihtämästä! Hiihdin niin lujaa kuin lenkkisuksillani pääsin. Pukki myös. Pysähtyi kun minäkin pysähdyin. Vai onko se sittenkään pukki? Jos se onkin - kummitus!
- Tuola pellon takana joku hiihtää miun kanssa yhtä matkoo, kerroin kotona. Ensin ne eivät olleet tietääkseenkään, mutta viimein isä päättää lähteä katsomaan, että kuka kumma siellä nyt hiihtää. Panee sukset jalkaansa, hiihtää kanssani Sairasen pellolle.
- Tuolla se tuas on, kuiskaan.
- Voi hyvä laps, kilometripylöväshän tuo on! Isä saa naurunsa lomasta sanottua. Punaiseksi maalattu kilometritolppa, valkoinen, keskeltä taitettu laudanpätkä tolpan päässä. Siihen oli mustin numeroin merkitty, minkä verran seuraavaan kylään oli vielä matkaa. Kun laudan päälle satoi lunta, kaukaa katsottuna se näytti valkoiselta karvahatulta.

Katkelma pari vuotta sitten omalle lähipiirilleni painattamastani sukukirjasta. Aikomus oli jatkaa tarinaa, mutta koska tämä vahingossa singahti blogiini jo nyt, jääköön näin lyhyeksi.
Kirjoitan myöhemmin jatko-osan erikseen.
Ja tässä se tulee:

TALVINEN TARINA OSA II
Hiihtäessäni sukset menivät joskus ristiin tai jalka lipsahti hankeen. Kerran kippurakärkinen lapikkaani upposi niin syvälle lumeen, että en saanut sitä sieltä pois. Kun sukkanauhalla kiinnitetty pitkä harmaa villasukka valahti alas päin, jäi sen ja housun lahkeen väliin paljas kohta, jonka lumi kihelmöitti punaiseksi. Ähellän talvipalttoo päällä lapikasjalkaani lumihangesta. Ei onnistu.
- Voi vuoressa kiikkuva perkele!
Johan irtosi jalka lapikkaasta! Sain viimein keinoteltua lapikkaankin pois lumesta, hiihdin pihaan, puhdistin lumipaakut suksien pohjista, asetin sukset ja sauvat tuvan seinää vasten, menin sisälle. Tuhersin itkua. Olin muistanut, miten sellaiselle käy joka kiroaa. Jumala ottaa siltä kielen pois! Suutari-isälläni oli tapana kirota samalla tavalla kun työ ei mennyt mieltä myöten, paiskata kengän tekele nurkkaan. Mutta sillä oli kieli tallella, Jumalan rangaistus koskisi siis vain lapsia.
- No, mikäs nyt on? Isä kysyy työnsä äärestä.
- Miulta...piäs noitu, nyyhkäisen.
- Vai sillä lailla! Isä nousi seisomaan, otti remmin käteensä ja selkään tuli että soi!

"Rehellisyys maan perii", mutta sanonko minä, miten rehellisen käy? Hänet perii hukka. Sen opin jo silloin, vaikka tajusin todeksi paljon myöhemmin. En sittenkään ole varma, sainko noitumisesta selkääni vaiko vain nuhteita. Mutta jos valehteli, karkasi naapuriin ja viipyi siellä yli ruoka-ajan tai piiloutui tuvan taakse eikä vastannut kun huudeltiin, selkäsauna oli varma.

Viipyilevät katseet

Kyllä on tylsäksi mennyt työssä käynti kun ei enää voi ottaa kohteliaisuuksia vastaan eikä flirttailla itse, kirjoitti joku nainen paikallislehden tekstareissa. Niinpä. Televisiossa j0ku herra oli haastateltavana ministeriössä paljastuneesta, vuosia kestäneestä seksuaalisesta häirinnästä.

Niin että millaisesta häirinnästä onkaan kyse? Noo, kaksimielisiä alapääjuttuja, fyysistä koskettelua, viipyileviä katseita...

Ei voi olla totta! Sen nyt vielä minun kaltaiseni, ihanan vapaamielisissä yhteisöissä työuransa tehnytkin ymmärtää, että jatkuvasti kerrotut alapäävitsit kuvottavat eikä käpelöintiä voi eikä tarvitse sietää, mutta nuo viipyilevät katseet! Onko ensiksikään varmaa, että viipyilevä katse on yhtä kuin ihaileva tai seksuaalisesti vihjaileva katse? Viipyillen voi katsoa toista ihmistä vaikkapa tämän omituisen näköisen vaatetuksen, hapsottavien hiusten, suttuisen meikin, pyyheliinan kokoisen karmean värisen solmion tai liian kovalla äänellä kailottamisen vuoksi.

Niin että on siinä miespololla miettimistä, mihin silmänsä laittaa kun työtoveri istuu viereisellä tuolilla tissien vako näkyvissä ja minihameen alta tunkevat satiinisukkahousujen verhoamat reidet ristikkäin. Ja kun daami sitten nousee ja kumartuu hänen puoleensa vaikkapa jotain paperia ojentamaan, ovat kaula-aukosta pullottavat rinnat kuin vastapaistetut sämpylän puolikkaat siinä käden ulottuvilla! Mutta pidä kielesi ja näppisi kurissa! Ja tuijota vaikka vastapäiseen seinään, sillä sekuntia pitempi silmiin katsominen saatetaan näinä aikoina tulkita seksuaalisesti häiritseväksi viipyileväksi katseeksi. Ja sinä nainen, älä suin surminkaan huomauta miehen uusista, pukevista silmälaseista ja vilkaise hänen hyvin muodostunutta takalistoaan, mikäli virttyneiden lökäpöksyjen alta havaitset sellaisen häämöttävän, vasta kun olet varmistanut, että kukaan ulkopuolinen ei taatusti ole näkemässä.

Mutta miten tulee toimia jos nyt vaikkapa lähikaupan kassajonossa joku mies luo minuun viipyilevän katseen? Ottaako yhteyttä poliisiin vai tasa-arvovaltuutettuun? Mutta eihän se ole työpaikalla tapahtuvaa seksuaalista häirintää. Ai ei vai? Onhan se sen kassaneidin työpaikka sekin. Ai että minäkö olen muka käsittänyt väärin koko asian? No, oikein tai väärin, eipä minuun taideta enää luoda sellaisia viipyileviä katseita, joihin voisi tulkita sisältyvän seksuaalisesti vihjaavan ajatuksen, niin kovasti kuin sitä toivoisinkin.

Pitkin askelin

Olin ostamassa talvikenkiä, joilla olisi hyvä käydä lenkillä ja joissa olisi samanlainen, liukastelun estävä pohjakuviointi, jollainen sisareni kengissä oli. Samanlaista ei löytynyt, mutta myyjä, nuori nainen vakuutti esittelemiensä kenkien pohjamateriaalin ja kuvioinnin olevan niin pitävät, että "mummojarruiksi" kutsumiani piikitettyjä liukuesteitä ei näiden kenkien kanssa tarvitsisi käyttää. Hän kehotti kävelemään pitkin voimakkain askelin eikä sillä lailla varovasti töpötellen niin kuin oli monen kypsään ikään ehtineen nähnyt liukkailla kaduilla etenevän. Ja onhan se matemaattisesti ajatellenkin niin, että mitä pitempään jalka on ilmassa, sitä pienempi mahdollisuus sillä jalalla on samaan aikaan liukastella, totesimme.

Niinpä sitten lähdin lenkille ilman kengän kantojen alle kiinnitettäviä liukastumisesteitä. Oli satanut paksulti uutta lunta eikä keli näyttänyt kovin liukkaalta. Mutta antaas olla kun pitkin voimakkain askelin harpoin pihasta kadulle johtavaa loivaa mäkeä alas, kengän kanta lipsahti niin että olisin lentänyt pyllylleni ellen viime hetkellä olisi saanut tukea kävelysauvoistani. Sauvakävely, mikä siunattu keksintö! Ja kenkiin kiinnitettvät liukuesteet toinen. Olen taas alkanut käyttää niitä niin hankalat kuin ne sisätiloihin mennessä ovatkin. Joskus riisun ne pois, mutta useimmiten annan olla jalassa ja pehmoisen näköisillä lattioilla, kuten omassa eteisessäni ja talon ala-aulan mattojen välisellä kaistalla sipsutan varpaisillani.

Sen jälkeen kun luin lehdestä, että uusimpien tutkimusten mukaan ihmisen jäljellä olevat elinvuodet voi arvioida hänen kävelynopeudestaan, olen alkanut kulkea myös entistä vauhdikkaammin.

Kirjoittaminen suoraan "lakanaan" on siinä määrin työlästä, että juttu jääköön näin lyhyeksi varsinkin kun olen parin tunnin perästä lähdössä tilaisuuteen, jossa olen luvannut pitää esitelmän. Että ei muuta kuin pitkin voimakkain askelin vauhdikkaasti eteen päin!

Aivovoimistelua

- Katsoisitko vähän tätä mun ristikkoa? En ymmärrä, miten tähän voi tulla "kataa", vaikka muuten tään pitäisi kai olla oikein. - Eihän siihen tule kuin "katua" ja uusi vuosi on "tulossa" eikä "talossa", mies sanoo. Ja kun tässä kuvassa on talvi, ei sana silloin ole "kesä", vaan "keli" ja siitä taas seuraa että tämä ei ole "aasa", vaan...

- Aasi, sanon hiljaa.

Edellä käyty keskustelu on päiväkirjastani vuodelta 1992. Sen jälkeen olen kehittynyt ristikkojen ratkojana niin että ainoastaan iltapäivälehden vaikeinta sanaristikkoa en ole koskaan saanut kokonaan täytetyksi.

Lasteni isä oli innostunut myös tietokilpailuista, oli mukana telkkarin Lauantaileikeissä ja Mega visassa taisi olla kaksikin kertaa. Kotona hän piti tietokilpailuja, joista minä, perheen oppimattomin pysyttelin sivussa. Mutta kun lapset olivat lähteneet maailmalle ja kotona oli enää ainoastaan kissa ja minä, molemmat yhtä tyhmiä, tietokilpailuja pidettiin vain joillekin vieraille ja kotona piipahtaneille lapsille, jotka osallistuivat niihin kohteliaasti, mutta enemmän tai vähemmän kärsivän näköisinä. Tosin ei kai kissaa sovi tyhmäksi kutsua, päin vastoin, hän makaili ylimielisen näköisenä ikkunalaudalla ja myhäili viiksiensä suojassa ihmisten tyhmille touhuille. Mutta kun muita kilpailutettavia ei muutamaan päivään ilmaantunut, sanoin että okei, kysele sitten minulta! Ja kummasti sitä oli elämän kiertokoulussa erilaista tietoa tarttunut mukaan, niin että sain kilpailukysymyksiin yllättävän monta vastausta oikein ja loput pistin intuitiotani noudattaen arvaamalla eri vaihtoehtojen välillä.

Ristisanojen ja tietokilpailujen ohella kirjoittamisen ja kieliopintojen tiedetään olevan hyvää aivovoimistelua. Sukututkimuskurssilta palatessani tapasin kansalaisopiston vaatenaulakolla iäkkäänpuoleisen tutun naisen, joka kertoi olevansa menossa ranskantunnille.
Ehkä itsekin ensi syksynä jatkan kieliopintoja, sillä sukututkimus ei sittenkään taida olla mun juttuni. Mielenkiintoni ja kärsivällisyyteni eivät riitä vanhojen rippi- ym. kirjojen tutkimiseen. Mutta kurssilla olen oppinut, miten ja mistä erilaisia tietoja voi hakea jos mielenkiinto vaikka myöhemmin heräisi. Tällä hetkellä olen enempi kiinnostunut vielä elossa olevista ihmisistä kuin manan majoille menneistä kaukaisista sukulaisista. Olen siis mieluummin tarinoitsija kuin tutkija. Nyky-yhteiskunnassa tutkijoita riittää muutenkin joka lähtöön, mistä ihmeestä niille kaikille riittää tutkittavaa?

- Noo, voihan sitä tutkia vaikkapa, että miksi ensimmäisen kerroksen asukkaat käyttävät vähemmän hissiä kuin ylempänä asuvat, toimittajaksi opiskeleva siskonpoika lohkaisi pari suvea sitten kun vietimme leppeän lämmintä kesäpäivää heidän metsämökkinsä pihalla, vahvan kahvin ja jäätelöllä ja kermavaahdolla täytetyn, puurtarhamansikoilla höystetyn marenkikakun kirvoittaessa keskustelun kulkua.

Arjen pyöritystä

Moni meistä muistaa "Tänään kotona" tv-ohjelman, jossa annettiin ohjeita, esiteltiin vinkkejä arjen pyörittämiseen. Tosin tuota vauhdikasta termiä ei vielä silloin tunnettu ja sukkahousutkin olivat vielä niin uusi keksintö, että niiden monikäyttöisyys oivallettiin vasta Niksi-Pirkassa.

Jotkut tänään kotona-ohjelman neuvot hymyilyttävät kotona tänään, niksipirkan nikseistä monet pistävät ulvomaan ääneen, mikä saattaa olla niiden tarkoituskin, onhan joukossa ihan varteenotettavia ohjeitakin. Joku, en muista kuka kolumnisti on joskus jossain lehdessä kirjoittanut ko. palstasta osuvan ja ilkamoivan parodiankin.

Pestyäni hiukseni kananmunan keltuaisella ja syötyäni purkin pohjalta viimeisen, tuoreen pehmoisena pysyneen joulupiparin, sain idean Petriinan omasta niksinurkasta. Samakasan yhteiselle sivulle siitä tulisi turhan pitkä, niinpä päätin perustaa sen tänne omaan pilttuuseeni.

Kananmunan keltuainen on todellakin kauan käytetty shampoo, joka ei hiuksiin hierottuna vaahtoa, mutta tekee tukan puhtaaksi ja tuuheaksi. Siirappipiparit puolestaan pysyvät tuoreenpehmeinä kun piparipurkkiin laittaa muutaman tuoreen ruisleivän palasen, jotka tietenkin tulee aina niiden kuivuttua vaihtaa uusiin. Paikallislehden sitrushedelmiä esittelevällä palstalla vinkattiin, että jos tarvitsee vain pari tippaa sitruunamehua, ei tarvitse halkaista koko hedelmää, vaan tuikata ainoastaan vaikka hammastikun kärjellä reikä, josta tipat voi valuttaa ulos ja laittaa tikku sitten tulpaksi hedelmän kuoreen.

Eli kolme niksiä jo koossa! Mutta ei niillä vielä niksinurkkaa perusteta, joten luovuin koko ideasta ja päätin vain kirjoittaa jutun ko. aiheesta siinä toivossa, ettei tämäkin "uusi teksti" lakanalle suoraan kirjoitettu juttu kesken kaiken luiskahda julkaistujen blogien luetteloon.

Kätevä emäntä keksisi kananmunan valkuaisellekin jotain käyttöä, tämä vähemmän kätevä hulauttaa sen viemäriin samalla kun muistaa takavuosien oivan kuivashampoon, ruisjauhot! Kun tuli kiirelähtö eikä aikaa tukan pesuun ja kuivattamiseen ollut, siitä vain tupsuttamaan ruisjauhoa päähän ja harjauksen ja tupeerauksen jälkeen huispehko näytti puhtaalta.

Ja oivoi, mitä kaikkea muuta kuin juustoa voi siihen tarkoitukseen varatulla höylällä höylätä, tuoretta kurkkua, suklaata... ja ja...

Nyt ei kyllä muistu mieleeni muita niksejä kuin 6-vuotiaan rakenteilla oleva ihmekone, mutta siinä mennäänkin jo keksintöjen puolelle, joten eipä muuta kuin mukavaa ja kekseliästä viikonloppua kaikille!

Hyvää päivän jatkoa!

Lieneekö muilla paikkakunnilla tapana kiitellä kuskia bussista pois jäädessä? Pitkän matkan jälkeen se on paikallaan, mutta paikallisbussissa tämä joitakin vuosia sitten ties mistä kotikaupunkiini rantautunut tapa ihmetyttää, ihastuttaa, vihastuttaa, miten milloinkin. Varsinkin ruuhkabussissa auton keskivaiheilta kaikuva "kiitos, kiitti, kiitoksia, kiitos" kuulostaa epävireiseltä kuorolausunnalta, johon kuljettajan odotetaan vastaukseksi nyökkäilevän tai ainakin vilkaisevan kiittelijöitä etupeilin kautta, mieluummin kutakin erikseen samalla kun tarkkailee takaa päin tulevasta liikenteestä sopivaa menorakoa, sillä ruuhka-aikoinakin ja kelillä kuin kelillä auton odotetaan pysyvän minuutti aikataulussaan.

No, jotkut kuljettajat jopa hymyilevät vastaukseksi varsinkin silloin kun bussissa on vain pari matkustajaa, mutta on niitäkin, jotka eivät reagoi millään tavoin, varsinkin jos samalla hetkellä on pideltävä kännykkää korvan päällä! Heitäkin, jotka ajaessaan puhuvat puhelimeen, nimittäin näilläkin reiteillä silloin tällöin vielä näkee. Mutta sellainen kuljettaja, joka ei eleelläkään vastaa pysäkiltä bussiin nousevan matkustajan tervehdykseen, on jo harvinaisuus. Kohteliaisuuden huippu puolestaan oli jo se iäkkään puoleinen mieskuljettaja, joka pois jäävän matkustajan kiitokseen vastattuaan huikkasi vielä perään: "Tervetuloa uudestaan!"

Kun tähän lisätään eräiden markettien kassatoimihenkilöiden jokaiselle asiakkaalleen tavanomaisen kiitos olkaa hyvä litanian jälkeen huikkaama "hyvää päivänjatkoa", ei voi kun ihmetellä, mistä hämäläiset ovatkaan saaneet jöröjukan maineensa.

Kynttiläkutsut

Kamppailtuani uuden kannettavani kanssa päiväkaudet olin pyhänä kypsä kynttiläkutsuille. Tupperware kutsuilla olen ollut muutaman kerran ja jopa järjestänyt sellaiset itsekin
ja niistä on vieläkin muistona pari käyttökelpoista tavaraa. Meikkikutsuilla tilasin ison tuubin ihmeitä tekevää voidetta, mutta ainoa ihme minkä se teki, oli lovi mun lompsassani. Mutta että kynttiläkutsut! Mitään turhamaisempaa en ollut kuullut, vaan kun kutsujen järjestäjä oli oma tytär, olihan sinne mentävä, varsinkin kun kuulin erään toisenkin kypsään ikään ehtineen daamin olevan myös tulossa.

Menin vartin myöhässä ja vasta nyt tätä kirjoittaessani hoksaan, että en edes pyytänyt anteeksi myöhästymistäni. Kaikki toiset olivat nimittäin jo paikalla. Sunnuntaina bussit kulkevat puolen tunnin välein, joten olisin voinut mennä jo varttia vaillekin. Vaan kun en voinut. On nimittäin tuoreessa muistissa muuan vuosien takainen tapaus, jolloin menin unkarin opettajani illatsuihin liian aikaisin.

Kuka nyt jo tulee? Opettajani ihmetteli. No minä, etkös sinä kuudeksi kutsunut? Mutta kellohan on vasta kymmentä vaille! Muistin, että Unkarissa tapoihin kuuluu mennä aikaisintaan kymmenen minuuttia määräajan jälkeen. Mutta me nyt ollaankin Suomessa, ajattelin ja katosin kylpyhuoneeseen lotraamaan. Ovikello kuului soivan. Toinen tohelo, ajattelin. Toisten luo palatessani ilmeni, että opettajan mies oli norkoillut koko ajan kylppärin ovella päästäkseen suihkuun, mutta ei ollut rohjennut koputtaa.

Viime sunnuntain myöhästymisestäni oli se ilo, että lavastus oli jo valmiina. Oi, miten kauniilta ja tunnelmalliselta se näyttikään; kymmenet, eri korkuisissa asetelmissa tuikkivat kynttilät olohuoneen ikkunan alla, taustalla iltapäivän sinertävään hämyyn laskeutuva luminen luonto! Esittelijä antoi minullekin moniväriesitteen toinen toistaan upeimmista kynttilöistä tykötarpeineen, vaan upea, tai siis hirmuinen oli niiden hintakin! Olin kyllä ilmoittanut, että en aio ostaa mitään ja tytär oli sanonut että ei ole pakko, että moni muukin on sanonut samaa. Mutta kun kaikki muutkin ostivat, joku jopa yli sadalla eurolla, olihan minunkin ostettava, varsinkin kun emännälle tuleva lahja oli suoraan verrannollinen kutsujen tuottoon. Hoksasin, että tuoksuton kynttilä olisi edullisempi kuin tuoksullinen, niinpä kerroinkin että en voi ostaa mitään tuoksuvaa ja valitsin seitsemäntoista euroa maksaneen ihan tavallisen näköisen lilanpunaisen pöytäkynttilän pötikän. En liene tuoksuille allerginen, mutta hengiteltyäni vuoden vaihteen viikot itse kasvattamieni hyasinttien lemua tuoksukiintiöni on toistaiseksi täynnä. Olen tosin aina halunnut pyykinpesuaineeni, deodoranttini ja saippuani hajuttomina eikä elämäni miesten ole tarvinnut satsata chanel viitoseen minun vuokseni.

Kynttiläkaupat tehtyämme me ynnä jaloissa kirmailevat lapsoset siirryimme emännän loihtiman kahvipöydän ääreen. Hyvissä fiiliksissä palailin sitten kotiin kannettavani ääreen noitumaan. Kopiointi tähän tekstitilaan ei nimittäin onnistu vieläkään! Ainoastaan otsikko kopioituu, muuten tää lakana hohtaa puhtoisena. Tämän kirjoitinkin suoraa päätä lakanaan, saapi nähdä, suostuuko teksti siirtymään blogini etusivulle vai kimmahtaako jollekin ylärivin lappuselle. Tulostimen sentään onnistuin tähän liittämään ihan vain laittamalla piuhat paikoilleen. Ja olin tuolilta pudota kun vahingossa päälle sohaisemani web-kamera alkoi videoita mutruilujani koneen ääressä, siunatkoon mikä räjähtäneen näköinen naama! Olin luullut kameralla voitavan kuvata ainoastaan ulkopuolisen maailman tapahtumia. Monta muutakin ihmettä tää aparaatti varmaan vielä järjestää, kärsivällisyyteni kun ei riitä ainakaan vielä tässä vaiheessa opasteen perusteelliseen tutkimiseen, vaan surffailen ja sooloilen sokkona täällä ja odottelen parin viikon perästä saapuvaa lilanpunaista kynttilääni.

Vähän kaduttaa, että en sittenkin tullut tilanneeksi sitä muutaman euron kalliimpaa väriään vaihtavaa oranssinkeltaista pääsiäiskynttilää. Voithan sä ostaa sen kahden viikon päästä toisessa paikassa järjestettävillä kutsuilla, tytär sanoo. En voi, sillä kyllä nää kynttiläkutsut olivat mun ainoani. Muutenkin tykkään enempi poltella tuikkuja entisissä, lahjaksi saaduissa tuikkulyhdyissäni. Ovat paloturvallisempiakin kuin kutsuilla esitellyt kieltämättä kauniit asetelmat.

Junamatka

Herkkiä hetkiä

- Hiihtolomalla on kivaa kun on jo kevättä ilmassa, 6-vuotias tyttärenpoika toteaa samalla kun lusikoi keittiön pöydän ääressä jauhelihakeittoa.

- Kuka niin on sanonut?

- No isi.

- Mitä sä teet sitten hiihtolomalla?

- Hiihdän tietenkin, hän sanoo, väläyttää pitkien ripsiensä alta "eiks tuo nyt sitäkään tiedä" katseen. Että ihmisen lapsi voi ollakin nätti, ajattelen niin kuin mummit kautta maailman lastenlapsistaan ajattelevat. Olemme hetki sitten isosiskon kanssa hakeneet hänet päiväkodin pihalta, jossa hän on halunnut näyttää, miten hienosti laskee pyllyn alle asettamallaan pienellä punaisella läpyskällä pihaan johtavan mäen rinteen alas. Pihalla päivystävä hoitotäti toteaa, että heille ei ole kyllä ilmoitettu, että joku muu kuin vanhemmat hakisivat kyseisen eskarilaisen tänään. No voi sentään, isi ei ole muistanut sanoa! Kerron olevani hänen mumminsa ja tämä tässä on isosisko. Hoitotäti on ilmeisesti uusi, koska ei ole tunnistanut isoa siskoakaan, mutta kun poika itse tuntee meidät, saa hän lähteä mukaamme kunhan isosisko ensin on hakenut sisältä hänen reppunsa. Päiväkodin johtajatar, joka kyllä on nähnyt minut tai ainakin isosiskon useampaankin kertaan, näkyy istuvan ikkunan takana pöytänsä ääressä. Myös muita pihalla pyöriviä toppapukuisia pikku olentoja tullaan hakemaan kotiin.

Iso sisko, joka on soittanut muutaman herkän kauniin kappaleen, pamauttaa pianon kannen kiinni kun häntä tullaan hakemaan viikonloppukylään. Jäämme 6-vuotiaan ja ikälopun, kieltämättä jo melko kulahtaneen näköisen kissan kanssa kotiin. Leikkien lomassa päätämme keittää kahvit. Poika näyttää, mihin asti keittimeen laitetaan vettä silloin kun vain yksi juo kahvia ja mihin silloin kun on kutsut, sanoo että kolme mitallista kahvijauhoa on sopiva määrä ja ne mitattuaan napsauttaa keittimen päälle. Kahvista tulee hyvää. Minä, joka en ole koskaan ollut innokas pelien pelaaja, olen hyvilläni että hän ei edes ehdota Puuha Peteä, jota aikaisemmin on pitänyt pelata kyllästymiseen asti.

Kesken kaiken hän ilmoittaa menevänsä kakalle, arvelee selviytyvänsä yksin mutta huutaa jos tarvitsee tulla pyyhkimään. Ei tarvitse. Kuten ennenkin, istuskellaan hetki saunan lauteilla keskustelemassa. Sitten hän haluaa katsoa dvd:ltä Nalle Puh-tarinan, jossa Nasu saa hikan. Kerron että sitä sanotaan myös nikotukseksi. "Ei vaan hikotukseksi", poika korjaa ja pohdimme, mitä eri keinoja sen lakkauttamiseen voisi olla. Voi juoda kylmää vettä tai olla hetken ajan hengittämättä. Voi myös yrittää pelästyttää nikottelijan, sanon ja selitän että ei tietenkään pidä pahasti pelästyttää, vaan vaikka sillai että ottaa takaa päin olkapäistä ja sanoo "böö!" - Toimiiko se ? Poika kysyy, kääntyy minuun päin. Pöllämystyneenä kuuntelen hänen aikuismaisia repliikkejään. Siihen saapuu jo äitikin, hänen työvuoronsa on loppunutkin tuntia aikaisemmin kuin olin luullut. Hän ei ollut muistanut kertoa siitä. Koska kummallakin vanhemmalla sattuu olemaan töitä myös lauantaina ja toinen mummo (hän jolla on vaarikin) on matkoilla, tämä vaariton mummi menee heille myös lauantaiaamuna, jolloin äiti on arvellut pojan haluavan nukkua pitkään.

Hän mitä nuku. Seisoa tököttää keittiön ovella mummia odottamassa! Siinä meillä onkin sitten edessä pitkän päivän matka iltaan. Poika on hiukan yskäinen ja kun pihalla paukkuu pakkanen, ulos emme aio mennä. Mutta kuinka monen perheen pelastus mahtavatkaan olla television monen tunnin mittaiset lastenohjelmat lauantaiaamuisin, ajattelen kun poika viihtyy telkkarin ääressä ja minä istun siinä lähellä äitinsä aloittama kaulaliinan kudin kädessäni. Vaikka tyttäreni on leikkinyt enemmän ja innokkaammin lastensa kanssa kuin minä ikinä, on hänenkin pitänyt jossain vaiheessa voida hoitaa myös kotityöt. Viimeisimmän lastenohjelman jälkeen poika kipaisee yläkerrassa vaihtamassa yöpuvun päiväasuun ja syö vasta nyt aamupalan. Ja sitten se alkaa, leikkiminen mummin kanssa! Onneksi ei ainakaan heti alkuun pelata Puuha Peteä vaan avataan uusi muovailuvahapakkaus ja "leivotaan" toinen toistaan hurjemman näköistä liskoa ja käärmettä pöytä täyteen. Sitten luen hänelle uusimman lastenlehden ja pari kirjaa. Hän luettelee ja kirjoittaa aakkoset alusta loppuun, haluaa opetella ketjuvirkkausta, mutta kyllästyy kun ei heti opi. Hän ruokkii kissan ja harjaa sen takkuuntuneen turkin. Lämmitetään päiväruokaa, syödään ja tiskaan astiat, koska heidän tiskikoneensa on rikki.

- Mitäs nyt tehdään? Istutaan hänen sänkynsä laidalla ja leikitään, että laiva on lastattu milloin milläkin kirjaimella. Sitten sitä, jossa toinen ajattelee jotain esinettä, ihmistä tms. ja toinen yrittää arvata mikä se on tekemällä kysymyksiä, joihin vastaus saa olla ainoastaan kyllä tai ei. Äiti viestittelee, että voisitte piirtääkin tai maalata vesiväreillä. Ehdotan että poika tekisikin nyt seinälleni lupaamansa vesivärityön, mutta hän ei innostu. Tänään ei dvd:n katselukaan kiinnosta. Soitetaan musiikkia ja tanssahdellaan. Mitäs nyt tehdään? Päätän uhrautua. No pelataan sitä Puuha Peteä!

Mutta yllätys yllätys, poika sanoo, että on kyllästynyt siihen. Hän on ilmiselvästi kyllästynyt jo minuunkin ja minä, joka olen herännyt jo ennen kuutta, alan väsyä. Mutta onneksi äiti saapuukin jo pirtsakkana ja iloisena, kipaisee viemässä roskat ulos, sytyttelee kynttilöitä ja poika alkaa iloisesti touhuta vasaran ja rakennuspalikoidensa yms. kanssa. Hän, joka oli aikaisemmin ilmoittanut, että ei aio harrastaa muuta kuin kavereiden kanssa leikkimistä, on nyt aloittanut eräässä kerran viikossa kokoontuvassa harrasteryhmässä ja on siitä hyvin innostunut. Eräs jakso pienen pojan ja samalla hänen mumminsa elämässä on ohi, uusi alkamassa.

Suloista sunnuntaita

Televisiolupamaksuja vain nostetaan siinä uskossa, että katsojan lauantai-iltojen elämänsisällöksi riittävät Miitta-tädin mauttomuudet, Uutisvuodon puujalkavitsit tai verta roiskuvat rikosfilmit. Silloin kun edesmennyt Tommi Tabermann oli mukana Uutisvuodossa, katsoin sitä, sen jälkeen olen joskus maanantai-iltaisin katsonut uusinnan, mutta enpä ole sille enää lämmennyt. Niinpä televisioni on lauantai-iltaisin kiinni ja kuuntelen yle ykkösen radio-ohjelmia.

Eilen päivällä olin siivonnut kodin edellisenä iltana joulun lopettajaisissa olleiden vieraiden jäljiltä ja illalla saunan jälkeen olisin mielelläni kaikessa rauhassa katsellut telkkaria, jos sieltä olisi tullut jotain katsottavaa. Onneksi muistin TV7-kanavalta puoli kahdeksalta tulevan Café-Raamatun, jossa on, ei läheskään aina, mutta silloin tällöin ollut hyvin mielenkiintoisia keskusteluja. Ja eilen sattui olemaan. Leif Nummela haastatteli siinä kahta miestä, raamatuntuntijaa niin että itsekin aloin kiinnostua jatkamaan ties monettako kertaa aloittamaani mutta aina kesken jäänyttä raamatun lukemista. Uutta testamenttia olen joskus lueskellut sieltä täältä, mutta vanhaa testamenttia en, paitsi että nyt kirjanmerkki näkyy olevan sivulla 192, viidennen Mooseksen kirjan kohdalla. Em. ohjelmassa painotettiin nimenomaan sitä, että saadakseen käsityksen raamatun sisältämästä suuresta kertomuksesta, se tulee lukea kokonaan ja mieluummin useampaan kertaan. Uhhuh... mutta taidanpa jatkaa lukemista saadakseni itseltäni vastauksen siihen, että koenko sen edelleen Kalevalan (jota sitäkään en ole lukenut kuin sieltä täältä) kaltaisena legendana vai jonain muuna, hengellisempänä.

Tämän päivän tv-ohjelmassa näyttäisi onneksi olevan enempi katsottavaa ja sunnuntai-iltaisin minulla on tapana kuunnella myös radio Dein Taivaan ja maan-välillä ohjelmaa. En ole läheskään kaikissa asioissa samoilla linjoilla, mutta koen siinä siunauksellisuutta, johon on hyvä nukahtaa. Torkahtelen kesken kaiken ja joskus saatan herätä sulkemaan radion puolen yön maissa, jolloin ohjelma on jo päättynyt. Tämän aamun paikallislehdessä näkyy myös, harvinaista kyllä, olevan monta mielenkiintoista kirja-arvostelua. Maarit Verrosen "Kirkkaan selkeää", Herman Hessen "Kulkija", Outi Pakkasen "Seuralainen" sekä Sofi Oksasen laaja haastattelu. Minun, omissa oloissani viihtyvän "papereiden rapistelijan", kuten lasteni isä aikoinaan sanoi, sunnuntaipäivä on siis pelastettu. Lenkillekin olisi lähdettävä. Viime aikoina se harrastus on jäänyt luvattoman vähälle, milloin on liikaa pakkasta, milloin liian paljon auraamatonta lunta...

Mutta tänään iltapäivällä lähden. Suloista sunnuntaita kaikille!

Mennään taksilla!

Talvi-ilta vuonna 1988:

Taksi pysähtyy viitisentoista kilometriä Tukholmasta pohjoiseen olevassa Akallan kylässä

kerrostalon eteen. Katsomme mummon kanssa hämmästyneinä toisiimme. Kylä on kyllä oikea, mutta tämä ei ole se talo, jossa sisareni perhe asuu, yritän selittää taksikuskille samalla kun mietin kuumeisesti, mitä "rivitalo" on ruotsiksi. Kuljettaja, nuori mies, pyörittelee neuvottomana päätään, näyttää karttaa, jota hän muutenkin matkan aikana on tutkinut epäilyttävän usein, ajanut kerran harhaan, kääntynyt takaisin ja viimein, aivan kuin etsimiseen kyllästyneenä, päättänyt kipata meidät kyseisen kerrostalon pihaan. Hän selittää kuvailemieni matalien talojen olevan "tuolla kauempana". Niin niin, mutta miksei hän taulapää sitten aja sinne? Ahaa, viimein meille selviää, että kyseinen katu on kävelykatu eikä hän sen vuoksi voi ajaa tämän kauemmaksi.

- On sinne ennenkin taksilla ajettu, mummo jupisee. Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin maksaa kyyti ja nousta autosta eli siinä sitä ollaan mummon kanssa kielitaidottomina vieraalla maalla, vieraan talon iltapimeällä pihalla taksin punaisen perävalon ilkkuen vilkuttaessa silmäänsä!

- Ihan oudon näköistä seutua, mummo toteaa kun alamme kasseinemme talsia loivaan mäenrinteeseen tallautunutta lumista polkua "sinne kauemmaksi." Eipä silti, etteikö Ruotsissakin olisi makkaraa tai se olisi jotenkin huonompaa kuin suomalainen, mutta erilaista se on eikä laps Suomen, joka ikänsä on syödä mussuttanut oman maan makkaroita, voi ainakaan omaistensa mielestä elää niitä ilman myöhemminkään. Niinpä kasseissamme on kotimaista metwurstia, lenkkiä, kuorettomia nakkeja, balkanin juhlaa ja jälkiuunileipää lapsille vietävien lelujen ja kaiken sen, mitä nainen, tässä tapauksessa kaksi, matkalla tarvitsee.

- Toista sataa kruunua maksettiin ja sinä menit antamaan sille vielä ylimääräistä, mummo tuhisee.

- Muistelen kuulleeni, että samoin kuin Unkarissa, Ruotsissakin on kirjoittamaton laki, että taksikuskeille on annettava juomarahaa, yritän puolustella samalla kun mieleeni muistuu muuan taksimatka Unkarissa:

- Oletteko saksalainen? Unkarilainen taksikuski kysyy takapenkille istuneelta kukkamekkoiselta naiselta.

- En vaan suomalainen.

- Puhutte hyvin unkaria, kuljettaja sanoo. - Suomi on varmaan hyvin kaunis maa?

Nainen myöntää niin olevan.

- Mitä pidätte Unkarista? Kuljettaja kysyy samalla kun esittelee heidän parhaillaan ohittamansa historiallisen muistomerkin. Etupeilissä välähtävät pustan pojan ruskeat nauravat silmät ja nainen, joka matkan alkaessa ei ollut lainkaan juttutuulella, huomaa iloisuuden tarttuvan ja sanoo Unkarin olevan kaunis maa ja kertoo olevansa matkalla unkarilaisen tuttavaperheen luokse suomalaiseen saunaan.

- Mihin aikaan tulette pois? Kuljettaja kysyy. Nainen ei tiedä.

- Ajattelin vain että voisin hakea teidät.

No johan nyt, nainen ajattelee.

- Voi olla että...en tule lainkaan. Tarkoitan että saatan jäädä sinne yöksi, nainen selittää.

Auto kaartaa paritalon portin eteen. Unkarilaisemäntä tulee rappusille vastaan.

- Onko teillä puhelin? Taksikuski huikkaa. - On, emäntä sanoo.

- Voisitteko soittaa autopuhelimeeni kun vieraanne on lähdössä, tulen hakemaan hänet?

Mutta unkarilaisemäntä vain hymyilee leveästi, sanoo ajatelleensa näin kauniina iltana saattaa vieraansa itse. Seuraavana päivänä nainen kertoo unkarilaiselle ystävälleen taksikuskin yrittäneen iskeä hänet. Mutta ystävä arvelee rauhalliseen tapaansa, että "taxisöför" ei ehkä ollut halunnut tulla hakemaan naista siksi, että olisi ollut ihastunut häneen, hän olisi vain halunnut varmistaa myös paluukyydin saadakseen enemmän rahaa.

- Jospa tämä on jokin uusi muotivirtaus, liikunnan edistämiskampanja, joka ei vielä ole rantautunut Suomeen asti; taksikuskit jättävät matkustajat tietyssä paikassa kyydistä ja sanovat määränpään olevan "därborta", tuolla kauempana, sanon mummolle tuona talvi- iltana Akallan kylässä. Mutta mummolta ovat vitsit vähissä. Hän, 75-vuotias äitini, jota sisareni perheen tavoin kutsun tässä mummoksi, on laivalla esitellyt minulle pillerimäärän, jonka päivittäin joutuu ottamaan. Jos rintakipu kuitenkin yllättää, kolmekin nitroa voi ottaa ja jos ne eivät auta, kulaus konjakkia päälle. Mutta jos sekään ei auta, sitten onkin jo kiire sairaalaan. Mielenliikutus voi laukaista kohtauksen ja nyt mummo on todella vihainen.

Onneksi tuttu kadunnimi paistaa eteemme ilmestyneen rivitalon seinästä silmiin. Viehättävien kaksikerroksisten asuintalojen täyttämä alue, jonka kadut on nimetty suomalaiskaupunkien mukaan, on todellakin rauhoitettu muulta kuin huoltoliikenteeltä. Omat autonsakin asukkaat joutuvat jättämään lähellä olevaan yhteiseen autotalliin. Sisareni kertoman mukaan alueella asuu muun muassa suomalaisia ja iranilaisia eli perheitä, joissa äiti on suomalainen ja isä iranilainen. Sisareni mies on suomenruotsalainen ja he ovat muuttaneet työn perässä Ruotsiin, mutta viimeistään lasten tultua kouluikään on aikomus palata Suomeen takaisin. Kylässä on kaikki tarvittavat palvelut, sekä suomen- että ruotsinkielinen päiväkoti, sillä valtaosa asukkaista on kuitenkin ruotsalaisia. Puistoalue vanhoine rakennuksineen ja lasten leikkikenttineen, ostoskeskus kävelymatkan päässä.

Vierailun päätyttyä me mummon kanssa päätämme ajaa ruotsalaistaksilla vielä toisenkin kerran. Sisareni naapurikylästä tilaama taksi ajaa aivan rappujen eteen ja kuljettaja on hyvin miellyttävä ja kohtelias, saattelee meidät satamassa laivaan asti. Keinuttuamme yön laivalla astumme Turussa bussiin ja olemme puolenpäivän maissa kotikaupunkimme linja-autoasemalla. Paikallisbussipysäkki olisi lähellä, mutta kun tässä nyt on alettu taksilla ajaa, niin ajetaan vielä tämäkin matka! Makkarakasseja meillä ei tosin enää ole, mutta kilisevät muovikassit ovat melkoisen painavia nekin. Mummo ottaa ensin taksitolpalle ajavan auton, minä seuraavan. Kadun nimen ja numeron ilmoitettuani matka jatkuu täydellisen hiljaisuuden vallassa. Ehkä tämä kuljettaja antaa asiakkaan päättää, jutellaanko vai ei, ajattelen, yskäisen ennen kuin sanon:

- Taitaa olla huono keli kun autot näin ruuhkaantuvat vasta sataneen lumen sohjoonnuttamalla kadulla.

- Mitä? Taksikuski kivahtaa.

- TAITAA OLLA HUONO KELI.

- Mikäs tässä on vikana, tavallinen talvikeli, hän äyskäisee. Eli puhumatta paras, ajattelen.

- Kaksikymmentä kaksi markkaa, kuljettaja ilmoittaa perille päästyämme. Lasken markat kouraan enkä penniäkään yli. Hän nousee autosta, ottaa laukkuni tavarasäilöstä, sanoo kiitos ja näkemiin. Samoin.

-------------------------------------------------------------

Tekstini on aikoinaan julkaistu eräässä lehdessä