Raha ei haise

- No onpa täällä jonoa, työkaveri huudahtaa ravintolan naistenhuoneen ovella.

- Joo, ja vain kaksi pönttöä palvelee, toinen toteaa samalla kun sutii peilin edessä väriä ripsiinsä.

- Ihan niin kuin pankissakin maanantai aamuisin, kolmas huomauttaa.

Samaan aikaan ravintolan puolella järjestäydytään pöytiin. Tarjoilijat kantavat ruokaa ja juomaa ja kohta tanssiinkutsu soi. Kummasti lambada luonnistuu naispariltakin ja siitäkös miehetkin innostuvat, poikapuolen ikäistä nuorukaista alkaa virrata salin toisesta päästä naisille pokkailemaan. Vähän iäkkäämpi, jo jonkin verran liikuttuneessa tilassa oleva herra ilmestyy tummatukkaisen naisen taakse, kopauttaa olkapäälle:

- Saiskos luvan?

- Se on kaksikymmentä markkaa, nainen sanoo.

- Niin, tanssiko?

- Ei vaan tää kysely. Tanssista veloitetaan erikseen.

Miehen silmät leviävät hämmästyksestä. - No paljonkos se tanssi sitten maksaa?

- Riippuu siitä, tuleeko taivutusten kanssa vai ilman. Lähtöhinta on viiskymppiä, taakse taivutus kympin, ylimääräiset sivuaskeleet vitosen per kappale ja poskitangosta peritään parin kympin lisämaksu, mihin hintaan sisältyy aurinkopuuteri, siitä kun nimittäin tuppaa suurin osa siirtymään partnerin poskeen, kengän pohjien kulumisesta kymppi ja...

- Seis seis! Eihän minulla ole semmoisia summia edes mukana, mies kauhistelee.

- Tilinumero riittää, minulla on laukussani kotimikro, tai jos ei numero muistu mieleen, henkilötunnuksellakin selvitään.

- No jo on aikoihin eletty, mies tuumii.

- Niin on. Vuosikymmenestä toiseen meitä naisia on pyöritelty parketeilla lainkaan ajattelematta, mitä tää koko komeus meille maksaa. Ensinnäkin kampaus, ei kuule tämä mahongin sävy ole ilmaiseksi mun päähäni taivaalta tipahtanut, ja ripsiväri, luomiväri, helmiäiskiiltoinen huulipuna, entäs tää pusero? Ei tämmöinen tonnilla irtoa. Illasta iltaan minä olen ilmaiseksi pitänyt juhlahuoneeni valaistuna, mutta se on loppu nyt, ilmaispalvelujen aika on nyt ohi!

Mies alkaa vähin äänin perääntyä parketilta, mutta ei malta olla mennessään kysymättä:

- Paljonko lambada maksaa?

- Sata markkaa per kierros, nainen sanoo. Mies on jo kadonnut näköetäisyyden taa, orkesteri lähtenyt tauolle. Levyautomaatista rävähtää ilmoille rytmikäs rokki. Koko naislauma sekä mukana olevat kaksi herraa kahahtavat lattialle. Herrat, jotka ovat jo hakeneet työyhteisömme nokkanaisia tanssimaan, keskittyvät nyt kilvan liehittelemään juuri taloon tullutta nättiä nuorta naista. Tieto uusista palvelumaksuista lienee jo kiirinyt eteen päin, koska alkuillan innokkaat kavaljeerit ovat kaikonneet, niinpä me tavisnaiset tanssimme keskenämme. Tiputanssissa meikä nyrjäyttää nilkkansa niin että on palattava pöytään, jossa vadelmanpunainen alkoholiton cocktail "varma alastulo" odottaa.

Lopun iltaa istutaan naisporukalla pöydän ääressä, puhua supsutetaan päät yhdessä. Automaatissa vaihtuu levy. Salin perällä istunut mukavan näköinen mies ponnahtaa seisomaan, lähtee tulemaan kohti. Siinä monen naisen sydän ehtii jo sykähtää, selkä oieta ja huulet vetäytyä hymyyn, mutta kaveri kaartaa ohi. Kuuluu selittävän kavereilleen, että oli vain käynyt ikkunasta katsomassa, että josko asemalla olisi junaa, jolla hän pääsisi radan varressa sijaitsevaan kotipuoleensa. Ravintolailtamme lähenee loppuaan. Seurueemme herroista toinen huitaisee huolettoman näköiseksi harjoittelemansa puumerkkinsä laskun alareunaan. Firman piikkiin, mikä summa tietysti tullaan moninkertaisena repimään meidän selkänahoistamme takaisin. Poistumme ennen ensimmäistä valomerkkiä.

"Raha ei haise", on keisari Vespaniuksen sanonta ajalta, jolloin Roomassa hankittiin rahaa yleisten käymälöiden avulla. Ja vaikka rahan käyttö maksuvälineenä loppuisikin, löytyy sille monenlaista muuta käyttöä. Muuan nainen kertoi istuneensa vieraalla paikkakunnalla ravintolan pöydässä lasin ääressä yksinään kun taustalla soinut musiikki oli nostattanut muistoja mieleen, niin että hän oli alkanut itkeä. Eikä nenäliinaa, ei serviettiä, ei mitään paperinpalaa missään! Niinpä hän oli avannut laukkunsa, ottanut siellä olleen ainoan satasensa ja pyyhkinyt siihen kyyneleensä.

----------------------------------------------------------------------------

Tämä on hiukan muunneltu lyhennelmä 1990-luvulla kirjoittamastani kannanotosta pankkien palvelumaksujen korotuksiin. Teksti on julkaistu eräässä lehdessä.

Läskiä!

"Lihakset tulevat ja menevät, mutta läski on ikuista." Vyötärön kohdalle iskostunut ihramakkara on ja pysyy kuin entisen tytön huulipuna. Istumapaikka tursuaa tuolin reunojen yli, käsivarsia on pidettävä levällään siitä yksinkertaisesta syystä, että berliininmakkaroita muistuttavat yläraajat eivät enää mahdu kylkiin kiinni. Hymyileminen käy päivä päivältä työläämmäksi, koska paksunneiden poskilihasten liikuttelu vaatii yhä enemmän voimia. Näin on jos siltä tuntuu.

Toisaalta pullukka voi elää sovussa kilojensa kanssa ja langanlaiha tuntea itsensä punkeroksi yhden ylimääräisen kilon vuoksi. Silti ei voi olla ihmettelemättä, kun mannekiinivartaloinen työtoveri ilmoittaa liittyneensä painonvartijoihin. - Enhän minä omaa painoani vartioikaan, vaan muiden! No se on jo tosi solidaarisuutta, soitella iltaisin kavereille ja varmistaa, että ei kai vain olla jääkaapilla jotain mussuttamassa! Ajasta, mikä kuluu vastauksen saamiseen, voi jo päätellä jotakin. Hiljaisuus langan toisessa päässä, varsinkin jos siihen liittyy epämääräinen lotkahtelu, voi merkitä sitä, että siellä yritetään kerralla nielaista kimpale kakkua tai suklaapatukan puolikas. Tukahtuneen tuntuinen ääni puolestaan kielii poskeen piilotetusta herkkupalasta.

Toinen työtoveri kertoo liittyneensä painonvartijoihin siksi, ettei hänen oma työllä ja vaivalla hankittu elopainonsa vain pääsisi putoamaan. Jos paino putoaa kerralla liikaa, siitähän on seurauksena koko vaatevaraston uusiminen, mikä ei vaadi ainoastaan aikaa ja energiaa,

vaan kuten kaikki tiedämme, rahaa ja luottokortteja.

Ja onhan tuhti ihminen toki monin verroin näyttävämmän näköinen kuin laiha. Jos ajatellaan vaikkapa kokousta, jossa asiat menevät siinä määrin kampoihin, että ainoa keino on poistua paikalta, niin eihän sitä kukaan huomaa kun laiha lähtee.

Mutta antaas olla kun lihava nousee ja lähtee, sen näkevät kaikki! Varsinkin jos hän on ymmärtänyt pukea päälleen jotain monenkirjavaa, leveää ja liehuvaa. Olen pari kertaa saanut olla todistamassa sen kaltaista poistumista. Vaikuttavaa! Lähtijä jätti jälkeensä ison, tyhjän tilan, joka puhui enemmän kuin tuhat tyhjää sanaa.

Kaikista näistä vakuutteluista huolimatta useimmat meistä kuitenkin olisivat mieluummin hoikkia kuin liian lihavia. Eräs keino laihtua on ostaa pari numeroa liian pieni puku. Jos menoiltana ei ole muuta päällepantavaa, on pakko laihtua. Tietenkin laihduttaminen on aloitettava jo viikkoa, paria aikaisemmin. On lopetettava iltasyöminen. Juoda voi, nimittäin vettä. Asiantuntijoiden mukaan vanhenevan ihmisen (onko meitä muitakin kuin vanhenevia?) tulisi muutenkin latkia vettä joka käänteessä. Ja liikkua! Kävellä, juosta, uida, pyöräillä. Tosin on olemassa vaara, että ruokahalu kasvaa liikkuessa, niinpä lenkiltä palattua ei pidä edes katsoa jääkaapin suuntaan, vettä raanasta ja sillä siisti.

Eräs keino on mennä hierojalle. - Vai miten on, laihduttaako hierominen? Kysyn naama hierojan penkin päässä olevaan rakoon painettuna samalla kun hieroja, riuskan näköinen nuorehko mies murjoo kaksin käsin harteitani. - Sellainen käsityshän ihmisillä on, mutta jos tässä joku laihtuu niin kyllä se on hieroja, hän vastaa otsaansa pyyhkien. Läskien alla mahdollisesti piilevät lihakset sen sijaan voivat hieronnan vaikutuksesta kiinteytyä, mikä saattaa aiheuttaa laihtumisen tunteen.

Olivatpa laihdutuskeinot mitkä tahansa, juhlailtana, tarkemmin sanottuna kotiin palattua

ne monin verroin palkitaan. Silloin voi nimittäin SYÖDÄ vaikka kaapit tyhjiksi! Pari numeroa liian pieni puku joutaa komeroon, sillä seuraaviin juhliin on kosolti aikaa. Ja kuka tietää, vaikka monien laihojen vuosien jälkeen ihannenainen olisikin Rubensin tai Rembrandtin taulujen sulotar, ehkä jopa häntäkin pyöreämpi lyllerö ja laiheliinit laitettaisiin lihotuskuurille!

-------------------------

Tämä on hiukan muunneltu versio 1990-luvulla erääseen lehteen kirjoittamastani pakinasta.