perjantai 21. huhtikuuta 2017

Katseet kertovat sen


Päätimme ystäväni kanssa poiketa päiväkahvipaikan vieressä olleeseen lahjatavaramyymälään ihan vain katselemaan, mitä siellä olisi tarjolla. Olimme ainoat asiakkaat ja rouva, joka ilmeisesti oli myymälän omistaja ja jonka valmistamia monet viehkot tuotteet olivat, esitteli niitä asiantuntevasti. Ystäväni innostui ostamaan useamman kymmenen euron edestä tavaraa ja ymmärrettävästi sai myyjältä enemmän huomiota kuin minä joka ostin vain pari postikorttia. Mutta se ei mielestäni ollut ymmärrettävää että kassakoneen takana seisoessaan ja ystäväni kanssa keskustellessaan myyjä ei suonut katsettakaan, ei edes pienen pientä silmäystä minuun, joka olin jo maksanut korttini ja seisoin siinä ystäväni vierellä. Ilmeisesti kyseinen myyjä ei joko tiennyt tai ei välittänyt tietää, miten merkityksellinen katsekontakti tai sen puuttuminen sekä myyntityössä  että ihmisten välisessä kanssakäymisissä ylipäätään voi olla. Vaikka en ollut ostanut kuin kaksi korttia tai vaikka en olisi ostanut mitään, hyvään asiakaspalveluun olisi kuulunut että myyjä olisi katseellaan sulkenut  minutkin, vierellä seisoneen värittömän varjon, tilanteeseen mukaan. Vaan kun ei. Oliko ehkä osoitus heikosta itsetunnostani kun koin välillämme vallinneen negatiivisen energiakentän paisuvan sitä suuremmaksi mitä pitempään heidän keskustelunsa jatkui. Aloin jo epäillä hänen käytöksensä olevan tarkoituksellista, jospa ärsytin häntä muutenkin kuin vain vähäisten ostosteni vuoksi, vai olinko hänelle pelkkää ilmaa? Tuntui yhä kiusallisemmalta seisoa siinä kuin mikäkin salakuuntelija ja harkitsinkin lähteväni ulos odottamaan ystävääni. Ehkä myyjä sitten jossain vaiheessa kuitenkin vilkaisi minuun päin tai ystäväni kysyi minunkin mielipidettäni koska muistan oloni helpottuneen sen verran että saatoin odottaa tilanteen loppuun asti. 

Edellinen vuosia sitten sattunut tapaus muistui mieleeni kun tv-uutisissa haastateltiin nuorta tyttöä. Toinen tyttö seisoi siinä vierellä ja ajattelin, että kysyisit nyt jotain tuolta toiseltakin! Tai ellei ole aikaa tai tarvetta haastatella molempia, sulkisit hänet edes katseellasi tilanteeseen mukaan. Ehkä haastattelija josta kuvassa näkyi vain mikkiä pitelevä käsi, niin tekikin, ehkä viimein kysyi toiseltakin jotain tai ei kysynyt, ehkä oli sovittukin että vain toinen puhuu, koska aikaa oli rajoitetusti tai ehkä toinen tyttö ei halunnutkaan sanoa mitään, oli miten oli, lämpimän katseen verran luulisi kiireisimmässäkin kohtaamisessa olevan aikaa. Hyvä asiakaspalvelija, tilaisuuden emäntä tai isäntä, tuote-esittelijä jne. osaa ottaa tilanteen haltuunsa, olipa puhuteltavia miten monta hyvänsä, huomioida kaikki paikalla olijat vaikka keskustelisikin vain joukon johtajan kanssa. Tai jos pariskunta tulee hänen puheilleen ja toinen heistä esittää asiansa, hyvä asiakaspalvelija huomioi myös mukana olevan seuralaisen.

Kun Ruotsin kuningatar Silvia tervehtii vieraitaan, hän antaa katseensa viivähtää vieraassaan hetken vielä tervehtimisen jälkeenkin ennen kuin kiinnittää huomionsa seuraavaan tervehdittävään. Kyseessä lienee tarkoin harkittu ja harjoiteltu "olipa siinä kiinnostava henkilö" puolen sekunnin pituinen lämmin ele, jota tervehditty tuskin edes huomaa mutta jonka taustalla räpsyvät kamerat  ikuistavat ja joille se ehkä osittain on tarkoitettukin. Mutta mikä onnistuu entiseltä olympialaisten  kisaemännältä, ei välttämättä onnistu meiltä muilta, vaan vieras saattaa jäädä pohtimaan, että miks se katto mua niin pitkään! 

Asiakaspalvelussa työskentelevä ei voi osoittaa antipatiaansa ketään kohtaan, yksityishenkilönä moni meistä saattaa joutua tilanteeseen, jossa tarkoituksellisesti emme ole huomaavinamme jotain henkilöä (tai meitä ei huomata) tai hänet nähdessämme vaihdamme ajoissa kadun toiselle puolelle, syvennymme tutkimaan  kohdalle sattunutta näyteikkunaa tms. Ja sitten on tietysti tilanteita, joissa jo oman turvallisuutensakin vuoksi on varminta olla luomatta kovin lämpimiä katseita ympärilleen,  ehkä ei minkäänlaisia katseita. Joissain kulttuureissa naisen miehen suuntaan luoma neutraalikin katse kun saatetaan tulkita kutsuksi lähempään tuttavuuteen. 

Katseilla voi kertoa paljon, sanoilla vielä enemmän. "Hyvää pääsiäistä!"  Pääsiäismaanantaina lenkkipolulla vastaan tullut tummaihoinen nuori nainen toivotti ujosti hymyillen. Häkellyin niin että olin vähällä kävellä puuta päin ennen kuin hoksasin toivottaa samoin hänelle. Vaihdoimme pari sanaa. Kysyin, asuuko hän siinä jossain lähellä. Hän näytti kauempana ollutta asuinaluetta: "Tuolla." Hänen ujohkossa katseessaan oli nuoren ihmisen epävarmuutta, haavoittuvuutta, joten hän saattoi olla vasta teini-ikäinen tai ehkä sitäkin nuorempi tai vanhempi, ikää oli vaikea arvioida.  Tunnemuisti palautti mieleeni oman haavoittuvuuteni kun aikoinaan Savosta muutettuamme olin kiertänyt  tutustumassa uuteen asuinalueeseemme, kaakkois-suomalaiseen taajamaan jonka risteävillä kaduilla taisin eksyäkin muutaman kerran, ja koin jonkinlaista kohtalon yhteyttä tapaamani tytön kanssa. On sanottu, että satunnaisilla tapaamisilla on oma salattu merkityksensä. Jälkeen päin harmitti että minulla oli ollut niin kiire siitä tapaamisesta pois. Nyt en tiedä, oliko hän vasta hiljattain muuttanut tänne vai oliko ehkä syntynytkin Suomessa.

Toivottavasti kohtaamme lenkkipolulla toistekin.  

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kevään kohinaa

 
Mihinkähän tämän voi palauttaa? Ihmettelen juuri täyttämäni asiakaskyselylomake kädessäni. - No vaikka tuohon laatikkoon,  kirjastovirkailija toteaa. Oi, niin tyypillistä minulle! Seisoa palautelaatikon vierellä ihmettelemässä. Samoin käy lähikaupassa kun aikani jotain tuotetta turhaan etsiskeltyäni menen pyytämään myyjältä apua, saan huomata haahuilleeni etsimäni tavaran  tuntumassa. - Miten se sun äitis selviää kaupungilla yksinään? Muuan kanssakulkija oli kysynyt tyttäreltäni kun en ollut meinannut osata ulos Lahden Sokoksesta. - Sehän käy ulkomaillakin yksinään, tytär oli todennut. Silloin kävin. Enää en.

Minulle ulkomaan matkaksi riittää siirtyminen täältä naapurilähiöstä toiselle puolelle kaupunkia hiljattain remontoitua pääkirjastoa ihmettelemään, ihastelemaan. Ennakkotiedoista päätellen kirjastosta oli tulossa peliluola ja tapahtuma-areena, erilaisten kuntoilu- ym. välineiden lainaamo, jonka tummennetuista sokkeloista jokunen kirjakin saattaisi vielä löytyä. Mitä vielä! Tyylikkäästi remontoidussa kirjastosalissa on valoa, tilaa ja avaruutta, viherkasveja ja leppoisaan lueskeluun houkuttelevia oleskeluryhmiä vihreine, toisaalla lilan sävyisine tuoleineen.  Ja entistä matalampia, kirjojen täyttämiä hyllyjä silmänkantamattomiin! Enää ei tarvitse kurkotella kirjaa katon rajasta käteensä. Lastenkirja-osaston värimaailmaan mieltyneestä aikuisten puoli voi ehkä vaikuttaa hiukan aneemiselta, minusta ei. Viihtyisä kahvio, josta saa myös ruoka-annoksia, on entisellä paikallaan.   

Kävin samalla reissulla kirjaston yläkerrassa, lehtien lukusalissa äänestämässä ennakkoon. Varsinaiset kirjalaina-asiani hoituvat täällä kotikulmilla parin viikon välein poikkeavassa kirjastoautossa. Viimeksi siellä oli odottamassa aiemmin varaamani Mila Teräksen "Jäljet", romaani Helene Schjerfbeckistä. Kirja ei ole mikään nopeasti läpi luettava tarina, vaan kielen kauneuden, upeiden kielikuvien luomia tunnelmia haluaa nautiskella hitaasti kuin hyvää viiniä. Maalaileva teksti virvoittelee lukijan omiakin luovuuden lähteitä eloon. Tekee mieli kaivaa piirustusvälineet, tai ainakin vuosien takaiset piirustukset ja kirjahyllyn alaosassa pölyttyneet taidekirjat esiin, lähteä taidenäyttelyyn. Toinen lainaamani kirja on erään ystävän suosittelema Hendrik Groenin "Viimeiset villitykset", jota en ole vielä lukenut alkua pitemmälle. Toivottavasti alun huulenheiton tasoinen huumori paranee ja arkirealismin oheen on tulossa syvällisempiäkin pohdintoja. Ystäväni sanoikin että jos on tykännyt Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, saattaa pitää tästäkin. Lindgrenin ensimmäinen, "Kuolema Ehtoolehdossa"  oli mielestäni niistä kiinnostavin. 

Ja taas sataa vettä! - Eihän kesä muuten tule, sanoisi edesmennyt isäni. Lunta ei enää ole kuin lusikallinen siellä täällä. Eikä ole liukasta! Leskenlehtiä tai muita kevään kukkasia en ole vielä maahan heitettyjen karamellikääreiden, tyhjien einespakkausten ynnä muun roinan ja koirankikkaroiden seasta onnistunut bongaamaan, vaikka jotkut ovat jo esitelleet kuvia kevään ensivuokoistakin. Onneksi kävin eilen illansuussa kaupassa, nyt voin istua koneen ääressä, odotella huoltomiestä kiinnittämään uutta palovaroitinta paikalleen. Vanha, yli kymmenen vuotta sitten hankittu varoitin riippuu seinällä, keittiön oven yllä eteisen puolella. Siihen on aina välillä vaihdettu patteri ja koska se nappia painettaessa päästää vihlovan huudon, olen kuvitellut sen reagoivan mahdolliseen vaaratilanteeseenkin. Mutta kun 13 vuotta moitteettomasti palvellut mikroaaltouuni eilen yllättäen kärähti, kumpikaan varoitin ei inahtanutkaan. No tämä uudempi olikin pakkauksestaan avattuna olohuoneen pöydällä. Sen hankinta oli ollut seurausta pari viikkoa sitten lehdessä olleesta artikkelista, jossa kerrottiin palovaroittimen vuosien myötä muuttuvan tositilanteessa tehottomaksi, vaikka punainen valo pilkahtelisikin ja se nappia painettaessa vielä huutaisikin. Eilen tehottomuus tuli todistetuksi. Kun avasin mikron luukun, savu hulmahti silmille ja käry kirveli nenää eikä lautasella ollut lihaperunalaatikkoannos  ollut lämmennyt lainkaan. Mutta palovaroitin joka vielä jokin aika sitten oli reagoinut vaikka en ollut ehtinyt kuin ottaa paistinpannun esiin, pysyi vaiti.

Paloturvallista, iloista kevään kohinaa ja hyvää pääsiäistä kaikille! Yritän liittää tähän loppuun pari József Véghin ottamaa kuvaa Unkarin keväästä.