Ajankohtaisia asioita

Tekee mieli sulkea silmät ja korvat uutisilta, lennähtää johonkin toiseen todellisuuteen ja toivoa että sieltä palattuani Euroopassa puhaltaisivat leppeämmät tuulet. Luin Seura-lehdestä kuvauksen vuoden 1944 Helsingin pommituksista ja siitä miten tehokkaasti Suomen oma ilmatorjunta oli toiminut, sokaissut suuren osan viholliskoneiden lentäjistä niin että he olivat joutuneet luopumaan aikeistaan, kääntymään takaisin ja kaupunki oli säästynyt tuhoutumasta pelkäksi rauniokasaksi.

Kautta aikojen pojat ovat janonneet sotaa. Joku on arvellut perimmäisen syyn siihen olevan, että jos Venuksen kukkula - ja tällä ei nyt tarkoiteta  peukalon alla olevaa mutikkaa - on jäänyt valloittamatta, on lähdettävä valloittamaan muita kukkuloita. Ja että naiset, äideiksi syntyneet muka miehiä paremmin osaisivat ratkoa ongelmat neuvotteluteitse. Itse en tässä asiassa usko  sukupuolten välisiin eroihin, sillä eivätkö historian naishallitsijat ole olleet melko sotaisaa joukkoa hekin? 

En ole perehtynyt Ukrainan kriisin syihin niin perusteellisesti että osaisin asettua kenenkään puolelle. Mutta vaikka olemme EU:n jäsenmaa, hädän tullen sieltä meille tuskin apua heruisi. Olisiko siis liityttävä Natoon vai luotettava omaan puolustukseemme kuten vuonna 1944 oli luotettava, ja ennen kaikkea siihen, että tämänhetkiset hyvät suhteemme naapurimaihimme pysyisivät jatkossakin hyvinä?  Ajattelen että molempi parempi eli jos Nato-äänestys tulisi nyt, en todellakaan tietäisi, kumpaa vaihtoehtoa äänestäisin vai äänestäisinkö lainkaan. Sulkisinko silmäni ja korvani ja lennähtäisin pois?     

"Kyllä A on oikeassa, mutta ei B:kään väärässä ole", on lempilausahduksiani, joten olisiko mielipiteissään näin epävarman ihmisen varminta pysyä sivussa maailmanpolitiikasta  ja keskittyä omiin ympyröihinsä? Kuten siihen, että laitetaanko multaan yön yli liotettuja soppaherneitä vai onko ostettava siemenherneitä, että tuloksena olisi Anjuusan blogissaan esittelemä vehmaankaunis  pääsiäisviheriö?  (Soppaherneitä kuulemma). Maljakossa mustikanvarvuissa heleänvihreät lehtisilmut, kohta kukat. 

J.K. Eilispäivän kotimaan uutiset; lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset ja jokavuotinen kohkaaminen Suvivirrestä suututtivat sen verran että oli lähdettävä rivakalle, 3 km:n aamulenkille ennen kuin saatoin istua koneen ääreen. Mutta niistä toiste enemmän, nyt kylvämättä jääneistä herneistä soppaa keittämään!

Luovuuden lähteillä

- Tämä sinun tekstisi on niin korrektia että minä en meinannut jaksaa lukea loppuun, teatteriohjaaja ärähtää nuorehkolle naiselle. Nainen  vilkaisee toisaalla istuvaan dramaturgiin, mutta tämä vain myhäilee muikean näköisenä ja syventyy tehtäviinsä. - Kun sinä kerran osaat kirjoittaa, niin mitä ihmettä sinä oikein pelkäät? Teatteriohjaaja mylvii naama punaisena. Naisen tekisi mieli heittää tekstinivaska päin ohjaajan naamaa ja huutaa "tee itte näytelmäsi", mutta hän vain paiskaa paperit kassin pohjalle ja poistuu tuohtuneena paikalta. Kotiin päästyään hän heittää punaisen  Erica kirjoituskoneensa pöydälle: - Nyt perkele ei pelätä, ei! Hän kaivaa kaikkein kipeimmän, tarkoin varjellun lapsuusmuistonsa esiin, asettaa sen kuin kuolleen linnun leikkuulaudalle, etsii terävimmän fileerausveitsensä ja alkaa paloitella. Hän kirjoittaa koko pääsiäisviikon, mitä nyt välillä käy kaupassa ja valmistaa ruoan. Lasten kanssa on sovittu, että äitiä ei nyt häiritä, silti pienemmällä on tämän tästä äidille asiaa. Toisen pääsiäispäivän iltana perheenpää raottaa varovasti ovea, tiedustelee:  - Säilytätkö sinä noita tyhjiä mämmituokkosia jotain tarkoitusta varten? - Mitä mämmituokkosia? Nainen ihmettelee. - Niitä joita on keittiön työpöydällä likoamassa pitkä rivi. - Heitä pois vaan, nainen sanoo. Hän ei ollut muistanut laittaneensa niitä likoamaan. Pääsiäisen  jälkeisenä päivänä hän vie tekstin teatterille. Ohjaaja soittaa seuraavana aamuna seitsemältä: - Nyt sinä olet kirjoittanut näytelmän! 

Tuosta kaikesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. On sunnuntai-iltapäivä, istun lukemassa Riikka Pelon Finlandia-palkittua kirjaa "Jokapäiväinen elämämme" kun ovikello kilahtaa. Varmaan naapurirapun rouva tuo lehtiä, ajattelen, sillä en ole sopinut tapaamisesta kenenkään kanssa. Ovisilmästä näen että rapussa seisoskelee tuntemattoman näköinen vaaleatukkainen nainen, vastoin tapojani avaan oven. Naisella on vaalea siistin näköinen villakangastakki. Hän ojentaa pienen muovipäällysteisen pahviläpyskän, johon on hieman huonolla suomella huolellisin tekstauskirjaimin kirjoitettu hänen olevan kuuro. En ehdi lukea ensimmäistä riviä pitemmälle kun nainen on jo levittänyt seuraavaan kerrokseen johtavan rapun ala-askelmalle rivin pääsiäiskoristeita, ohjelmoinut yhden pikkutipun mennä päristelemään omin päin. - Valitettavasti en nyt voi ostaa mitään, sanon niin ystävällisesti kuin osaan, ojennan pahviläpyskän hänelle takaisin. Hän kerää lelut kassiinsa, lähtee menemään. 

Tapaus jäi askarruttamaan mieltäni niin etten heti pystynyt jatkamaan lukemista. Olisin saattanut ostaakin pari pääsiäiskoristetta, mikäli minulla olisi ollut kolikkokukkaro käden ulottuvilla. Mutta nyt olisin joutunut hakemaan rahan peremmältä asunnostani ja olisiko nainen samalla tullut sisälle vai olisiko ymmärtänyt jäädä ovelle odottamaaan? Muistin kuulleeni tapauksen, jossa kauppiaalla oli ollut jengi kavereita rapun mutkan takana odottamassa ja... ei, en halunnut kuvitella mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua jos olisin lähtenyt hakemaan rahaa. Ilmeisesti nainen oli kuitenkin yksin liikkeellä, mutta jos olisin ostanut häneltä nyt, olisiko hän tai joku toinen ollut kohta oveni takana taas? Päätin että vastedes en avaa oveani ellen ole etukäteen sopinut tapaamisesta. Soitin naapurirapun rouvalle. Nainen oli käynyt hänenkin ovellaan, mutta naapurirapun rouva ei ollut edes katsonut hänen ojentamaansa lappua vaan oli ilmoittanut heti että ei tarvitse mitään. - Päässyt tietysti rappuun soittamalla jonkun summeria, haisi tupakalle, oli varmaan suomalainen, naapurirapun rouva päätteli.  

En ole vielä lukenut Riikka Pelon kirjaa puoleen väliinkään, mutta jo nyt on sanottava, että hänelle  on annettu sanoilla maalaamisen lahja! Lukija lumoutuu kielen rytmistä, sanoista, lauseista, kielikuvien täyteläisistä väreistä, tuoksuista, tunnelmista. Mutta kestäisikö niiden täyteyttä ellei välillä mentäisi ajassa eteen päin, runoilijan ja hänen tyttärensä Tsekinmaalla viettämän ajan  runollisista kuvauksista vuoden 1939 realistisempaan Moskovaan? Vai käykö niin että jossain vaiheessa lukija väsyy ja kyllästyy näihin ajan ja paikan vaihteluihin ja kirjan lopussa odotettavissa oleviin julmuuksiin?

Hyvä kirja pystyy herättelemään myös lukijan luovuudenlähteitä. Vuosien varrella tukkeutumaan päässeitä kanavia, kuihtuneita mielenmaisemia, kuivuneita puroja ja koskia. Ja ellei oma luovuus  enää heräisikään henkiin yhtä pulppuavan runsaana kuin se ehkä joskus on ollut, muistokin virkistää. Muisto keväästä, jolloin koivunlehdet eivät olisi malttaneet pysyä silmuissaan, jolloin sinivuokkojen ryppäät kiersivät metsänlaidassa kuin kukkaornamentti kesähameen helmassa, jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa ja olin kuvia ja kirjoittamattomia sanoja täynnä.

Muistelen muita samankaltaisia lukukokemuksia. Kirjojen juoni ja tapahtumat ovat ehkä pyyhkiytyneet mielestä mutta niiden herättämä tunnelma ei. Helena Sinervon "Runoilijan talossa", Eeva Kilven "Häätanhu" Milan kunderan "Olemisen sietämätön keveys", unkarilaisen György Konrádin "Pidot puutarhassa" ja monet monet muut. Sitten on joukko kirjoja, jotka ovat kyllä imaisseet mukaansa, mutta eivät ole herättäneet omia luovuudenlähteitäni, eivät edes muiston kuvajaista niistä. "Haltioitumista tapahtuu niin harvoin", sanoo Anais Nín, jonka päiväkirjat olen lukenut useampaan kertaan.  

Me ollaan Bloggareita!

Täällä meikä vain kirjoittelee putoilevista hampaistaan ja sumenevista  silmistään ja jos kertoo ostaneensa vaikkapa uuden laukun, samaan hengenvetoon hyssyttelee, että ei...ei se mikään merkkilaukku ollut.  Kun pitäisi kirjoittaa ihan päinvastoin, että ostin VUITTONIN laukun vaikken eläissäni olisi sellaista nähnytkään, niin kuin en mitä ilmeisemmin olekaan. Ja vaikka vaatteeni ovat pääosin marketeista sekä "tuo ja vie" kirppareilta,  joitain merkkijuttujakin on, kuten vuosi sitten ostamani ulkoilupuku, mutta josta siitäkin kertoessani jätin mainitsematta sen olevan kotimaista RAISKI-tuotantoa. Enkä ole kertonut että toisen ulkoilupukuni rintapielessä komeilee RUKKA. Ja koska en ole kertonut käyttäväni LUMENE-puuteria ja NIVEA-kosteusvoidetta, en paljastanut shampooni ja saippuani merkkiä, miten ihmeessä em. tuotteiden valmistajat tai maahantuojat olisivat tienneetkään lähetellä minulle mainoslahjojaan, saati kutsua kokkareilleen!   

ANNA-lehdessä no 11/ 13.3.2014  kerrotaan bloggareista, joiden blogit yrittäjätkin ovat huomanneet ja jotka saavat paljon tuotteita kokeiltavikseen ja kutsuja tilaisuuksiin. Jotkut heistä tienaavat blogeillaan satoja euroja kuukaudessa, joku jopa kertoo elättävänsä itsensä bloggaamalla. Lehden esittelemät bloggaajat ovat nuoria, trenditietoisia naisia, jotka ovat aloittaneet blogin pitämisen ennen valtaisaa blogibuumia. Heidän mukaansa vielä kolme vuotta sitten bloggareita oli Suomessa niin vähän, että uuden blogin ilmestyminen oli tapaus. Nyt kilpailu on kovaa. Naisten mukaan tänä päivänä on vaikea päästä pinnalle, jos kaveripiirissä ei satu olemaan suosittua bloggaria, joka nostaisi tulokasta esille.

Kuka nostaisi minun blogini? Ei kukaan ellen itse sitä tee. Joskus laitankin blogistani linkin naamakirjaan, mutta poistan sen saman tien, koska kavereistani suurin osa tietää blogini   olemassaolon ja ne jotka eivät tiedä, eivät ehkä välitäkään tietää. Sekin saattaisi tuntua oudolta, ehkä jopa pelottavalta jos blogiani seuraisi 25.000 ihmistä kuukaudessa kuten ANNA-lehden esittelemän "trendikkyyttä ja tavallisuutta" edustavan kauniin nuoren naisen blogia kerrotaan seurattavan. Lehden mukaan "bloggarit muodostavat Suomessa oman seurapiirinsä: he tapaavat kokkareilla, vierailevat toistensa blogeissa ja bilettävät yhdessä. Toistensa ja blogiyleisön keskuudessa he ovat kuin oikeita julkkiksia, vaikka kukaan muu ei olisi heistä kuullutkaan."  Siis ihan niin kuin me täällä Kasassa!

Mutta jos nyt leikitellään ajatuksella, että minäkin yrittäisin ansaita  blogillani vaikka vain suolarahat kuukaudessa, miten pitäisi menetellä? Olisiko perustettava uusi blogi ja jos niin miten se tapahtuisi? Blogille pitäisi keksiä ehkä mieluusti englanninkielinen vetävä nimi ja kirjoittajana minun olisi kai brändättävä itseäni Lenitan tai  Aira S:n kaltaisena ikikaunottarena, himoshoppaajana tai räväkkänä prätkämummona, kulttuuritanttana vai tavallisena kassinkantajana? Ja olisiko linkitettävä blogin yhteystiedot yrittäjille, joiden tuotteita olen kehuskellut, mutta jotka  syystä tai toisesta eivät olisi sivuilleni eksyneet? 

Vakavasti puhuen: Ehkä sittenkin mieluummin kirjoittelen tänne  omalla tyylilläni, milloin ja mistä aihepiireistä itse haluan kuin että sitoutuisin minkään tuotteen puolesta puhujaksi. Mutta siltä varalta että joku alussa mainitsemieni tuotteiden edustajista haluaisi muistaa minua mainoslahjalla tai kutsulla (mieluummin maamme rajojen sisäpuolella) pidettäviin bileisiinsä, tarkkailen postiani, kuulostelen puhelintani, silmäilen sivujani sekä täällä että naamakirjassa... 

Silmäpeliä

Ihailen talvilomavieraani tuomaa kukkakimppua, muistelen viikon takaista silmälääkärillä käyntiäni. Se nyt ei mennyt ihan niin kuin olin toivonut ja kuvitellut. Naapuritalon rouvan ylistämä "Jyri Jokinen" oli nuorehko, komeahko tavalla, jonka voi uskoa herättävän joidenkin vanhempien rouvien äidilliset tunteet. Puhui selkeällä äänellä selkeää suomea, mikä ei näinä aikoina lääkärin vastaanotolla ole itsestäänselvyys. Moderni, tehokas, miellyttäväkin, mikäli hänellä olisi ollut minulle miellyttävämpää  kerrottavaa.

Kylmä totuus oli nimittäin se, että kolmessa vuodessa harmaakaihi on kummassakin silmässäni kehittynyt niin pitkälle että lääkäri kertoi kirjoittavansa lähetteen kunnalliseen leikkausjonoon. Hän ei edes ehdottanut yksityistä silmäklinikkaa, päinvastoin, totesi että miksi ihmeessä maksaa 1400 euroa toimenpiteestä, jonka keskussairaalalla saa 90 eurolla! Tosin sinne saattaa kesälomakauden ollessa aluillaan joutua jonottamaan puoli vuotta.  Olin varautunut hankkimaan uudet silmälasit, joihin sopivia kehyksiä olin alustavasti jo odotustilojen puolella katsellutkin, niinpä tieto edessä olevasta leikkauksesta tuntui tyrmistyttävältä ja olin ainoastaan hyvilläni että se tapahtuisi vasta kuukausien kuluttua eikä esimerkiksi seuraavana tiistaina. Olisi aikaa sopeutua ajatukseen. Mutta jos olisin vielä työelämässä tai olisi jokin iso kirjoittamisprojekti meneillään, hakeutuisin yksityispuolen leikkaukseen. Näen nykyisillä laseillani lukea ja kirjoittaa, välillä paremmin, välillä huonommin ja onneksi valoisa vuodenaika on aluillaan, seuraavaa kaamoskautta voinen katsella jo kirkastetuin   silmin.

Mutta vaikka kyseessä ei olekaan sen vakavampi asia kuin kaihileikkaus, mietteliääksi sekin diagnoosi ensi alkuun veti. Tunsin suurta nöyryyttä sen tosiasian edessä, että pikkuhiljaa aistit  heikkenevät ja kiitollisuutta siitä, että niiden toimintaa voidaan  lääketieteen keinoin kohentaa.  Arvostin elettyä elämääni syvällisemmin kuin ennen. Yöllä näin hylkäämisunia, mutta yllättävää kyllä, en suostunutkaan kokemaan itseäni hylätyksi, vaan pidin pontevasti puoliani, riitelin ja haukuin muut mukana olleet pystyyn! Mutta eivät he siitä loukkaantuneet, olivat aivan kuin eivät olisi kuulleetkaan  mitä minulla oli sanottavana. Niin merkityksenkö heille olen, että minuun ei kannata edes suuttua, ajattelin. Mistä unet tulevat? Todellisuudessa  en nimittäin muista kokeneeni itseäni hylätyksi kuin ehkä aikoinaan jotain työpaikkaa hakiessani tai jonkin päättyneen romanssin yhteydessä, niin ja tietysti silloin kun kustantaja on palauttanut romaanikäsikirjoitukseni "olemme mielenkiinnolla tutustuneet, mutta emme valitettavasti..." kommentein. Vaan enpä enää heidän oviaan kolkuttelekaan! Kun näkee, miten heikkoja tekstejäkin julkaistaan, voi vain todeta, että kyllä omani olisivat olleet parempia! Unieni viesti saattoi ollakin se että tapahtuisipa tulevaisuudessa mitä tahansa, en  piehtaroisi hylätyksi tulemisen tunteissa, en suostuisi muuttumaan ainakaan itseltäni näkymättömäksi, tapetinväriseksi. Siispä kolhon näköisten eccosandaalien kärjistä pilkottavat varpaankynnet punaisiksi heti kun kevät koittaa! Tosin tällä hetkellä maa ja puut ovat yöllä satanutta lunta valkoisenaan ja lisää tulee, hrrr...  

Ensimmäinen kevätkuukausi

Ensimmäisen kevätkuukauden ensimmäinen päivä! Ikkunan takana kuulakas maaliskuun aamu. Helmikuun heleät juhlat ovat takana päin, ja vaikka kalenterin sivuilla on runsaasti tyhjää, erinäistä ohjelmaa on silti tiedossa tällekin kuulle. Keskiviikkona korvapoli, perjantaina silmälääkäri.

Silmälääkärillä käyntiä odotan mielenkiinnolla. Päätin nimittäin, että entiselle lekurilleni en enää mene, joten alkoi uuden etsintä. Siitä on jo aikaa kun bussissa  tapaamani naapuritalon rouva oli ylistänyt omaa silmälääkäriään Jyri Jokista (nimi muutettu) maasta taivaisiin, antanut minulle Jyri J:n käyntikortinkin. Mutta kun nyt vihdoin viimein aioin tilata hänelle ajan, en löytänyt käyntikorttia enkä muistanut hänen sukunimestäänkään muuta kuin että jotain vesistöön viittaavaa se oli. Naapuritalon rouvan sukunimen sen sijaan muistin, mutta hänen numeroaan ei ollut puhelinluettelossa, ehkä kysyisin sitä myöhemmin tiedustelusta. Muistin nimittäin  hänen kertoneen Jyri J:n vastaanoton olevan paikallisessa silmälääkäri keskuksessa, mutta yhtään Jyri-nimistä en sen nettisivuilta löytänyt. Toisella haulla selvisikin, että Jyri Jokisella on toisen lääkärin kanssa yhteinen yksityisklinikka. Joutuisin siis hyvästelemään Jyri Jokisen heti kun olin saanut selville hänen sukunimensä; Jokinen, ei siis Järvinen, ei Puro eikä Puronen niin kuin olin yrittänyt muistella. Soitin silmälääkärikeskukseen, kerroin tilanteeni eli sen, että haluan ajan kelle tahansa lääkärille, koska entiselleni en enää mene. - Oliko tämä entinen meidän lääkäreitämme? Vastaanottovirkailija tiedusteli. Ei ollut. - Haluatteko mies- vai naislääkärille? Kumpikin käy. Ensimmäinen aika löytyi tiistaille jollekin Matti Meikäläiselle.

Puhelun päätyttyä muistin minulla olevankin tiistaina muuta menoa, joten joutuisin vaihtamaan silmälääkäriajan. - Torstai? Vastaanottovirkailija kysyi. - Mieluummin jonain muuna päivänä, sanoin. - Perjantaina aamupäivällä olisi aika Jyri Jokiselle, hän jatkoi. - Siis MITÄ? Ottaako Jyri Jokinen teillä vastaan? Eikö hänellä ole oma vastaanotto siellä ja siellä? - On yksityisvastaanotto siellä ja keskussairaalalla myös ja parina päivänä viikossa täällä meillä, virkailija kertoi. Kerroin naapuritalon rouvan ylistäneen Jyri J:n maasta taivaisiin, joten ilman muuta varaisin hänelle ajan. Lopun päivää minulla oli samankaltainen tunne kuin aikoinaan ensitreffeille lähtiessä. Käyntikortissa olleesta Jyri Jokisen valokuvasta en muistanut muuta kuin että miellyttävän näköinen nuorehko mies siinä oli ollut eikä se ollutkaan oleellista, vaan naapuritalon rouvan ylistävät lausunnot hänestä. 

Ai että miksikö en enää halua mennä entiselle lääkärilleni? No kun hän, ihan miellyttävä mieslääkäri muuten hänkin, kolme vuotta sitten olisi melkein väen väkisin lähettänyt minut yksityiseen kaihileikkaukseen! Julkisen puolen jonoon näköni ei vielä ollut tarpeeksi huono. Paljon aikaisemmin, en edes muista milloin, hän oli todennut oikeassa silmässäni kaihin olevan aluillaan. Ja vaikka hän oli vakuuttanut sen olevan yhtä luonnollista kuin hiusten harmaantumisen, surullinen olo, suoranainen kuolemantunnehan siitä oli ensimmäiseksi tullut. Mutta varsin pian ihminen tottuu ajatukseen, että iän myötä aistit heikkenvät, toisilla aikaisemmin kuin toisilla ja iloitsemaan siitä, että niiden toimintakykyä voidaan erilaisin toimenpitein parantaa ja että kyseessä on harmaa- eikä viherkaihi tai jokin muu silmäsairaus, jonka hoito olisi jo paljon vaikeampaa. Niinpä seuraavalla käyntikerralla en ollut enää kaihista moksiskaan, mutta yksityisleikkaukseen menoa vastustin, koska se olisi minulle liian kallis ja miksi ihmeessä olisi leikeltävä kun kerran näen vielä niin hyvin että en pääse kunnalliseen  leikkausjonoon? - Mutta kun näköänne ei enää oikein voi laseilla  korjata, lääkäri totesi, kertoi eräässä etelä-suomalaisessa kunnassa olevasta ykityisestä klinikasta, jossa leikkaus tulisi jonkin verran edullisemmaksi, lupasi kirjoittaa minulle lähetteen  sinne. Kieltäydyin siitäkin. Niinpä hän kirjoitti silmälasireseptin, sanoi että menkää nyt optikon kanssa keskustelemaan, mitä mieltä hän on asiasta.  

- Tehän saisitte vielä ajokortinkin! Silmälasiliikkeen optikko, keski-ikäinen nainen huudahti reseptin nähtyään. Olin niin tyrmistynyt että otin ensimmäiset sovittamani, 29 euron hintaiset ohuet kehykset. Rinnakkaistarjouksena oli aurinkolasit samaan hintaan samoilla vahvuuksilla, mutta koska niihin ei ollut yhtä halpoja kehyksiä kuin varsinaisiin laseihini, jouduin maksamaan erotusta 50 euroa. Mietin, oliko silmälääkäri ehkä mainitsemansa klinikan osakas ja miten paljon kaihileikkaukseen lähetetään ihmisiä, jotka näkisivät vielä ilman leikkaustakin? Luen nimittäin yhä edelleen niillä samoilla kolme vuotta sitten saaduilla laseillani, mutta koska silmäni ovat viime aikoina olleet rasittuneet ja pienen tekstin lukeminen on hiukan vaikeutunut, menen lääkärille. Toivon etten vieläkään olisi kyllin "kypsä" julkisen puolen leikkausjonoon ja että saisin hiukan vahvemmat lasit, joihin tällä kerralla valitsisin myös tyylikkäämmät kehykset. Mutta voihan olla että Jyri Jokisen diagnoosi on sama kuin edellisen lääkärinikin. Unessani hän ei nimittäin ollut mitenkään kovin miellyttävä. Vastaanotolla potilaiden silmiä leikattiin liukuhihnalla ja minutkin hän aikoi laittaa leikkauspöydälle ennen kuin oli edes tutkinut silmiäni! Kieltäydyin ehdottomasti ja lähdin etsimään uutta lääkäriä. Unessa.

Todellisuudesta tiedän kertoa viikon perästä.