Runollista

"Jos haluat suojautua koko elämäsi ajaksi salamaniskulta, ota kolme isoa kiveä ja keitä niitä kattilassa kahden tunnin ajan. Lopuksi voitele tulikuumat kivet suksivoiteella."
(Miki Liukkosen runokirjasta Elisabet)

Nuoren runoilijan hulvaton ohje osui ja upposi suoraan nauruhermooni. Voisiko nykymaailman menoa enää osuvammin ilmaista? Tämän ohjeen mukaanko maamme päättäjät suunnittelevat supistamis-, lakkauttamis- ja laajennus- (viime mainittu koskee lähinnä Suomen kuntia) ohjelmiaan? Aikomukseni on hankkia Miki Liukkosen kirja luettavakseni, ties mihin kaikkiin tarkoituksiin sieltä löytyisi ohje! Sitä ennen ihmettelen runollista vessapaperia.

Olin kyllä tv-mainoksesta huomannut sellaistakin olevan olemassa, mutta se että törmäisin siihen lähikaupassani, oli yllätys. Ostin, en runojen vuoksi, vaan pakkauksen koon vuoksi, koska tavallisesti käyttämäni pakkaus ei olisi mahtunut kassiini. Mikäli niitä nyt voi runoiksi kutsua, ei, aforismejakaan ne eivät liene, ehkä vain ajatuksen pätkiä. Kirjoittajaa ei mainita, joten lainaan niistä muutaman sitaattien sisällä:

"Ne kesät mummolan maaseudulla, se pitkä maantie, lannan haju ja lämmin sauna, niitä en unohda koskaan." "Kauniit polvet, tokaisi vanha seilori keltaisessa takissaan raitiovaunussa. Punastuin ja hymyilin." "Ylioppilasjuhlissa tunnen koputuksen olkapäälläni: "Anteeksi, teidän selässänne roikkuu wc-paperi." Rullaan pehmää, ohutta paperia eteen päin: " Mietin, hain, jännitin - ja pääsin haastatteluun. Ole rohkea kuin minä. Voittajan on helppo hymyillä!" "Anteeksi kun kiukuttelen, huudan ja saan sinut itkemään." Siinä pytyllä istuessani seuraava tuntuu kuitenkin tilanteeseen sopivimmalta: "Anteeksi, olemmeko tavanneet edellisellä käynnillä?"

Mutta ei tää vielä mitään. Mainosperhe, vai oliko siinä vain äiti ja lapsi, on revetä riemuunsa siitä ilosta, että nyt on keksitty veteen liukeneva wc-paperirullakin! Jokin aika sitten suomalainen lastenpsykiatri kertoi joidenkin lasten joutuneen syömään vedessä liottamaansa vessapaperia, koska kotoa ei löytynyt muuta syötävää. Siispä jos äipällä ja isukilla sattuu olemaan niin paljon menoa ja ohjelmaa, etteivät ehdi hankkia jälkikasvulleen ruokaa, nyt voi liottaa jo paperirullatkin! No, tuskin mainosperhe sentään siitä riemuitsee, vaan - mistä?

Paras ja painavin viimeisenä: Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net sivuilta löytyy Alli Kantolan kirjoittama arvio Eeva Kilven uusimmasta, Kuolinsiivous-nimisestä runoteoksesta. Vaikutuin siitä niin, että mielestäni se pitäisi toimittaa jokaisen ministerin ja kansanedustajan luettavaksi, että he tiedostaisivat, k e i d e n asioista puhuvat kun puhuvat vanhuspalvelulaista ym. ikäihmisten elämään liittyvistä asioista.

K r i i t i k k o

I NÄYTÖS

Säälittävän näköinen pikkumökki, jonka katolla kaatuilevin kirjaimin: KIRJAILIJATALO. Pihalla pölvästelee partainen miehenturilas, Onni. Lahja
Lempinen tulee.

Lahja: Päivää... onko se kirjailija itse?

Onni: Ei. Minä olen kriitikkko.

Lahja: Ai, minä ihan luulin että kirjailijatalossa kirjailijat kirjoittavat kirjojaan.

Onni: Eihän tässä kaupungissa ole yhtään kirjailijaa.

Lahja. Ai ei, vai? Onhan niitä vaikka kuinka...

Onni: Tai oli, yksi. Mutta sekin muutti muualle silloin kun tämä kirjailijatalo valmistui.

Lahja: Hei...mutta kun te kerran olette kriitikko...

Onni: Onni Kirves. Onni vaan.

Lahja: Lahja, Lahja Lempinen. Kun sinä Onni kerran olet kriitikko, silloinhan minä varmaan voin jättää sinulle nämä tekstini arvioitaviksi?

Onni: No mikä ettei.

Lahja: Tässä on sekä näytelmä että romaanikäsikirjoitus, samasta aihepiiristä molemmat. Mutta kun minä en oikein tiedä, kumpaan minun lahjani viittaavat enemmän, draaman vai proosan puolelle.

Onni: (vilkaistuaan tekstejä) Minä kyllä tiedän.

Lahja. Milloin minä voisin tulla hakemaan ne?

Onni: Vaikka huomenna.

Lahja: Niin pian, voi kiitoksia! Hei huomiseen.

Onni: Hei. Hyvän näköinen misu. Ei enää nuori, mutta ei nyt vielä mikään mummokaan. "Oli synkkä ja pimeä yö..." Onpas omaperäinen aloitus, hehheh... hah-hah-haa...


II NÄYTÖS
Lahja: Huomenta.

Onni: Mrrr....Tämä sinun tekstisihän on ihan hirveä!

Lahja: Niinkö?

Onni: Rakastutaan sinne tänne.

Lahja: Mutta niinhän sitä yleensä tehdään.

Onni: Elämässä. Ei näytelmässä. Henkilöitä on aivan liikaa, yksi lähtee mannekiiniksi kaupunkiin ja...aijaijaijai... Ja entäs sitten tämä sinun espanjalainen Juan-Carloksesi! Eihän espanjalainen mies ole tälläinen lälly, vaan (Onni pyörähtää yhdellä jalalla vähän vaikean näköisen piruetin, rallattaa espanjalaista musiikkia) pitää olla tulta ja temperamenttia!

Lahja: Ehkä minä sittenkin olen enempi romaanikirjailija.

Onni: Ja huumori, jos sinä nyt tämän olet huumoriksi tarkoittanut, on pelkästään huulenheiton tasolla. Vaikka, onhan sinulla taito tehdä repliikkejä.

Lahja: Ai?

Onni: Mutta se ei riitä jos sisältö puuttuu.

Lahja: Entä se toinen, romaaniteksti?

Onni: No nmjaa. Minä en nyt ensinnäkään ymmärrä, miksi sinä olet tämän kirjoittanut. Mitä sinä haluat tällä sanoa? Tästä ei selviä, että mikä tämän naisen suhde tähän mieheen on.

Lahja: Se mikä naisen suhde mieheen nyt yleensä on!

Onni: Niin niin, mutta se ei tule kyllin selvästi esiin.

Lahja: Ai ei, vai?

Onni: Ja tässä ei kuvata tämän naisen elämää kotona, Suomessa ollenkaan, se on aina Espanjassa.

Lahja: Mutta kun se on. Joko siellä, matkalla sinne tai sieltä pois. Ei sillä mitään "elämää" täällä kotona olekaan. Se nainen toteutuu matkalla.

Onni: No sano se sitten tässä tekstissäkin. Tässä on nyt vähän semmoinen tunne, että "minäpäs nyt kerron teille millaista on Espanjassa!"

Lahja: Enhän minä ole edes käynyt siellä!

Onni: Se on toinen asia. Sinun pitää unohtaa se, mitä todella tapahtui, antaa mielikuvitukselle valta, villitä itsesi kirjoittamaan! Tässä ei ole mitään sellaista, minkä vuoksi kansa ryntäisi tätä ostamaan. Enemmän sisäistä tapahtumista, syvyyttä.

Lahja: Siis niin ku murha, tai insesti?

Onni: Ee-i, nyt välttämättä niitä, vaan mitä sinä tällä tekstillä haluat sanoa? Se sinun pitää itsellesi selvittää. Ja sen mukaan valita tyylilaji. Ja sitten nämä muotoseikat. Niin, siis...romaanin muotoseikat. Tämä on kirjoitettu yhdessä tasossa. Taide on monessa tasossa. Ja kieleen sinun tulee kiinnittää aivan erityistä huomiota, ethän sinä näytä edes tietävän, milloin ja-sanan eteen tulee pilkku, milloin ei. Eikä sanota Seurahuoneella, vaan Seurahuoneessa.

Lahja: En minä ole tiennytkään, että kirjailijaksi tuleminen on näin vaikeaa! Sano nyt edes yksi myönteinen asia siitä.

Onni: No nmjaa... onhan tässä hyvä printti.

(Lahja paiskaa tekstit päin kriitikon naamaa, poistuu itkien paikalta.)

Lahja: Sama se mitä kirjoitat, tisseihin ne kuitenkin katsoo!



III NÄYTÖS
Siistiytyneen näköinen Onni käppäilee uudehkon omakotitalon pihamaalla. Narulla roikkuu pari iloisen kirjavaa räsymattoa.

Onni: Minä luulin Lahja Lempisen lähteneen lopullisesti, mutta se perhana päätti kostaa. Se meni mun kanssani naimisiin! Ja "kostoa" on riittänyt, hehehe...

Lahjan ääni (ehkä hameen helma heilahtaa oven välissä): Onniii! Heti mattoja tamppaamaan ja roskat pitää viedä ulos! Minun on vielä tänään saatava tämä käsikirjoitus lähtemään kustantajalle. Esikoisromaani myytiin loppuun heti ensimmäisenä päivänä, tästä toisesta kustantaja povaa vielä suurempaa menestystä. Onniii, astiatkin on vielä tiskaamatta ja kaupassa pitää käydä, Onni, etkö sinä kuule?

-------------------------------------------------------------

Tämä vuosia sitten kirjoittamani pienoisnäytelmä/hupailu/hulluttelu/hapuilu/ (sketsiksi lienee liian pitkä) oli aikomus esittää eräissä kirjallisissa illatsuissa, mutta erinäisistä syistä jätimme esittämättä. Sen jälkeen tämä on turhaan odottanut löytäjäänsä, joten päätin julkaista tämän täällä, omassa blogissani.
Alkuperäinen teksti ja mahdolliset esitysoikeudet osoitteesta:
info@sunklo.fi

Kirjailijan muistolle

"Joulukuun alussa 1982, jolloin sateet olivat myöhässä ja hyvin runsaat, näin Länsi-Tsavon kukkulat kauniimpina kuin koskaan ennen. Tumman sadepilven alla niiden vihreys oli väkevää kuin pohjoisen maan apilapellon vihreys lämpimänä sateisena päivänä syyskuun alussa ennen kuin yöpakkanen on koskettanut maan kasvustoa. Siellä jossain on paikka, johon haluaisin kulkea kun päiväni ovat lopussa, avoimen taivaan alle kukkuloiden väliin, löytämättömiin. Hajota siellä, liittyä tasangon ja kukkuloiden maahan, multaan ja ilmaan. Muuta taivasta en pyytäisi."

(Annikki Sankarin teoksesta "Afrikkalainen uni", WSOY 1987)

Hän lienee nyt siellä.

Kirjailija Annikki Sankari kuoli elokuun 5 päivä lähes 99 vuotiaana. Hän oli syntynyt samana vuonna kuin edesmennyt äitini. Asuimme vuosikaudet melkein naapureina samalla mäellä, hän mäen päällä, minä täällä alempana. Tapasimme toisiamme, soittelimme, kävimme pitkiä keskusteluja. Jonain kesäpäivänä hän halusi tarjota kotikaupungissamme vielä tuolloin olleen taiteilijaravintolan terassilla drinkin. Hänen kaukokaipuunsa ja matkojensa kohde oli Afrikka, minun Unkari, josta myös Annikilla oli mieluisia muistoja. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, katselen kirjahyllystäni hänen kirjojaan: "Syyskuussa", "Kaislahden Anna-Kristiina" , "Huomenna kaikki on paremmin." Kaiken kaikkiaan hän julkaisi n. 23 romaania, joista viimeisimmäksi jäi v. 1991 julkaistu "Mullassa elämän voima."

Tähän loppuun hänen kuolinilmoituksessaan (ESS 26.8.) ollut runo:

"Elämälle kiitos, sain siltä paljon, kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun. Niin erotan selvään onnen ja tuskan, jokaisen laulun läikkyvän pohjan, yhteisen laulun, jota itsekin laulan. (Violeta Parra, Annikin toivomuksesta)"

Oi, se alkoi taas!

Missä muualla voi kohdata yhtä suuria tunteita, iloa, surua, onnea ja onnettomuutta, rehellisyyttä ja selkään puukotusta, äkkinäisiä draaman käänteitä ja puuduttavaa pitkäveteisyyttä, poikkinaintia, siveyttä ja sukurutsausta? Missä muualla voi seurata upporikkaiden luxus-elämää, äitiä, joka keinoja kaihtamatta seuhtoo lastensa asioissa, erottaa entisiä ja järjestää uusia avioliittoja? Missä alta aika yksikön pistetään pystyyn häät, jotka suvun matriarkka yhtä äkkinäisesti keskeyttää, mutta saakin huomata laskelmiensa pettäneen kun sulho ei suostukaan palaamaan takaisin alttarille, vaan ruusun terälehtiä puutarhan puroon sirotellen saapuu rannalla eron kyyneleitä itkevän entisen siippansa luokse! Ja - ties jo kuinka monennen kerran - he vannovat viettävänsä yhteisen vanhuuden, johon onneksi on vielä aikaa. Sitä ennen heillä olisi kiihkeän rakkauden ja kyltymättömän intohimon täyttämä onnen ihana aika! Ja ruoho viheriöi, ruusut tuoksuvat ja puutarhan puro jatkaa solinaansa eikä särön säröä missään. Vaan, kuinkas sitten taas käykään...

Voi ei! Toinenkin jakso loppui, pakko sulkea telkkari tai katsella ykkös- kanavalta tylsääkin tylsempiä iltakuuden uutisia, jotka ennustavat sateista ja kylmää viikonloppua. Miksi ihmeessä Kauniita ja rohkeita ei esitetä kuin arki-iltaisin?