Sininen mies

Kenen tekemä? Kuka on ollut mallina? Ei aavistustakaan.

Taulu on kirpputorilöytö 1990-luvulta. Kuljeskelin sataman suunnan kirppishallissa aikomattakaan ostaa mitään kun huomasin "hänet." Jokin miehen olemuksessa, ilmeessä vetosi sen hetkiseen mielentilaani niin että halusin taulun itselleni. Alkuperäinen hinta oli 100 Suomen markkaa, sain tingittyä sen viiteenkymmeneen. Myyjä ei tiennyt, kuka on epäselvän signeerauksen takana, en hoksannut kysyä edes sitä, mistä hän oli sen myytäväkseen saanut. Oli hyvin kaunis kevättalven päivä kun kävelin taulu kainalossa parin kolmen kilometrin matkan kirpputorilta kotiini ja huikea vapauden tunne valtasi minut! Asuin ensi kertaa elämässäni yksin. Ripustin sinisen miehen tyhjälle seinälleni. Kuvittelin sen alle valkoisen pienen pyöreän pöydän, pöydälle viinipullon, palan leipää lautaselle.

Eräs runoileva tuttavani ihastui kuvaan, antoi miehelle nimen "Joosef" ja kirjoitti hänen elämäntarinastaan runon, jonka valitettavasti olen ehkä muuton yhteydessä kadottanut. Sen sijaan yökylään tullut rakas tätini sanoi, että ei voi nukkua huoneessa, jonka seinällä on "tuommosen roikaleen kuva." Minulla ei ollut antaa hänelle toista huonetta, en myöskään halunnut ottaa taulua seinältä, joten peitin sen huivilla tädin vierailun ajaksi. "Vaikka sehän on jokaisen oma asia, mitä seinälleen laittaa", hän myönteli myöhemmin.

Taulu ei ole enää aikoihin ollut seinälläni, mutta nyt laitoin sen näkyvälle paikalle seinän viereen! Valitettavasti ottamani kuva ei tee sille oikeutta, taulun lasi heijastelee liikaa, tumma signeeraus tummalla taustalla on myös mahdollisimman epäselvä. Mutta jospa joku lukijoistani osaisi valottaa salaperäisen sinisen miehen taustaa...

Piirroksia

"Piirtäessä ihminen voi löytää itsensä", opettaja totesi syksyn ensimmäisellä piirustustunnilla kansalaisopistossa, jonne olin mennyt elvyttämään ruostuneita taitojani. Kouluaikoina olimme naapurin tytön kanssa piirrelleet missejä ja kuninkaallisia iltakaudet, loihtineet heille upeita pukuja, piirtäneet sarjakuvia heidän satumaisesta elämästään. Jossain vaiheessa innostuin kokeilemaan näköiskuvaa Ester Toivosesta ja eräästä toisesta missistä. Kuvat ovat vieläkin jossain kaappien kätköissä, mutta oheisen profiilikuvani olen piirtänyt kipsimallista paikallisen taiteilijaseuran harrastajille järjestämällä iltakurssilla 1960-luvulla. Sittemmin kehystytin sen kotimme seinälle, harmi vain että vesivahinko turmeli sen. Samalla kurssilla piirtämäni naisvartalotorso sen sijaan epäonnistui jo tekovaiheessa, se oli kuin leivinpöydälle kumottu pullataikina ja kun en yrityksistäni huolimatta onnistunut varjostamaan sitä kiinteämmäksi ja kun sitä seuraava työkin epäonnistui, kyllästyin ja jätin kurssin kesken.

Kipsimallista kansalaisopiston tunneillakin sitten aikoinaan aloitettin. Lyijykynäpiirros kipsimiehen päästä, asetelmia, hiiipiirroksia vanhojen valokuvien ihmisistä, elävästä mallista sekä tussipiirroksia oksankarahkoista, puista, syksyn käpristämistä puunlehdistä jne. Piirustustelineen ääressä seisoessa selkäni kuitenkin väsyi, jalkani kipeytyivät, jakkaralla istuen en osannut piirtää, niinpä sekin kurssi jäi vajaan lukuvuoden pituiseksi.

Piirtäessä ihminen voi löytää itsensä tai ainakin uusia alueita entisestä itsestään, katsella eri tavoin ympäröivää luontoa, maailmaa, nähdä kauneutta siellä missä sitä ennen ei ollut huomannutkaan. Myöhemmin piirsin nojatuolissa istuen, pahvilevyn toimiessa piirsutusalustana edesmenneen isäni nuoruudenkuvan. Hän, kaksi sotaa käynyt rintamamies on siinä sotilaspuvussa. Äitini mielestä piirroksesta tuli isän näköinen paitsi että "isälläs ei ollu tuommonen suu", hän huomautti.

Vatulointia

Lapsuuteni savolaisyhteisön sanastossa "vatulointi" oli esimerkiksi asiapapereiden tai tavaroiden setvimistä kun ei oikein osattu päättää, mihin kansioon tai paikkaan minkäkin laittaisi. Tai joku sanoi tekevänsä jonkin asian mieluummin itse kuin katselisi sitä vatulointoia mitä se joidenkuiden muiden tekemänä olisi.

- No voi herranen aika! Kauhistelen jotain asiaa. - Entäs rouvanen aika? Keskustelukumppani kysyy. "Jatkuttelee" niin kuin Savossa sanottaisiin. Vakavaksi aiottu keskustelu tyrehtyy siihen, tulee tunne että jatkuttelija aliarvioi keskustelun aihetta sekä samalla minua rahvaanomaisen huudahdukseni vuoksi. Tai jos sanon ilmaiseksi, punaiseksi, hän huomauttaa "ai seksi?" Jos sanon haluavani jotain sinistä, kysymys kuuluu "ai ginistä?" Et nyt viitsis jatkutella kaikkea mitä sanon, pyydän, hän sanoo sen olevan huumoria. Huumoria vai halua nolata toinen ihminen? Vaiko vain osoitus omasta epävarmuudesta, siitä että hänellä ei ole valmiuksiakaan sen kummoisempaan, pohdiskelevampaan keskusteluun?

- Jos ajan tätä tietä tietä eteen päin, onko N:n kirkonkylä siellä? - On se siellä vaikket ajaskaan, on vastaus, joka ei ehkä ole jatkuttelua, vaan "savolaista sananrieskoo", näsäviisautta, sanottaisiin jossain päin Suomea. Vatuloinnin ja jatkuttelun lisäksi mieleeni juolahtaa monta muuta savolaisperäistä sanaa: marhata, piketellä, taihata, rupatella, rollata, entrata, kehata, kainostella.

Marhaaminen on hidasta kävellä marhaamista, pikettely sen sijaan nopeatahtista, lyhyin askelin, ehkä kengän kannat kopisten etenevää menoa. Taihaaminen on hidastempoista, kovaäänistä "huastamista", rupattelu harmitonta jutustelua, kahvikupin ääressä seurustelua, kuulumisten vaihtelua, ehkä hienoista juoruamista, mutta rollaaminen on jo toisten ihmisten asioiden levittelyä. Entraaminen, olisiko se ollut mietiskelyä, eri vaihtoehtojen välillä tapahtuvaa pohdiskelua? Kehtaamisella oli useampikin merkitys. "Minnuu niin kehtuuttaa", sanottiin kun ei oikein olisi haluttu lähteä toisen ehdottamalle kyläreissulle tms. Kehtuuttaminen oli kai laiskottamisen lievempi, kohteliaampi muoto. "Emmie kehtoo männä sinne", saattoi tarkoittaa sitä, että kainosteli eli ujosteli mennä tai ei vain viitsinyt lähteä.

Läpänä, jurpelo ja tolovana olivat vähemmän mairittelevia ilmaisuja. "Semmonen läpänä," oli hiukan halveksiva ilmaisu itsevarmasta tytöstä, joka laittautui ja esiintyi isompana neitinä kuin ikä olisi edellyttänyt tai jonka olemus ei vain muuten miellyttänyt. Jurpelo oli omapäinen, puhumaton pojan tai miehen jurikka, mutta ei sellainenkaan, joka "huastoo rällättää enemmän kun suusta mahtuu sanoja kerralla tulemaan", ollut kaikkien mieleen. "No on siinä tolovana!" Todettiin henkilöstä, joka teki jonkin asian, työn päin mäntyä tai vaikkapa vain eri tavalla kuin häntä tolovanaksi nimitellyt itse olisi sen tehnyt. Joku kertoi "yhyttäneensä", (tavanneensa) kaupunkimatkalla jonkun tuttavan, toiselle ommellessa "öyhähti" neula sormeen. Ja jokin kipeä muisto saattoi vaikkapa musiikkia kuunnellessa öyhähtää kuin neulan pisto mieleen.

Olin 11-vuotias kun muutimme Savosta etelä-Suomeen. Ensimmäisiä asioita, joita opin oli se, että kun Savossa sanottiin "elä mäne", niin etelässä se kuului "älä mene!" Savossa ruoka oli tuimaa silloin kun siinä oli liian vähän suolaa, etelässä päin vastoin. Tuuli sen sijaan taisi olla tuimaa kummassakin paikassa. Ihmettelin kun hämäläinen anoppini kertoi "viruttaneensa" (huuhtoneensa) pyykit! Savossa viruttaminen oli venyttämistä. Enkä tänä päivänäkään ymmärrä, miksi länsi-Suomesta ollut työtoverini kysyi "ketä käski" silloin kun hän halusi tiedustella että "kuka käski!" Mutta millaisia mahtoivatkaan olla ne väärinkäsitykset, joita syntyi kun Karjalasta evakkoon joutuneet ja muualla Suomessa asuneet kohtasivat toisensa tilanteessa, joka jo sellaisenaankin oli vaikea ja jota merkityksiltään erilaiset murresanat entisestään vaikeuttivat?

Vierailija

Olin perjantaina kylässä Rautarouvan luona. Hän oli kertonut käväisseensä netin kautta Kanadassa sikäläisen sukuhaaran kantapaikassa, farmilla, ja olin pyytänyt päästä seuraavalle virtuaalimatkalle mukaan. Pilvisenä päivänä Rautarouvan kodin tunnelmavalaistus pääsi oikeuksiinsa, juteltiin ja siemailtiin glögiä kaikessa rauhassa ja aloin malttamattomana vilkuilla tietokonehuoneeseen päin; että eikö voitais jo lähteä sinne farmille? Rautarouva istahti koneen ääreen, minä katselin viereisellä tuolilla miten hän napsautti "showmystreet"-ohjelman päälle ja kirjoitti ruudulle ilmestyneeseen sarakkeeseen osoitteen.

Ja kas, siinähän se oli! Vanhanmallinen omakotitalo täsmälleen saman näköisenä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin lasteni isän kanssa olimme siellä vierailleet! Ainoastaan pihapiiri oli muuttunut ja ehkä talo oli saanut uuden, mutta entisen värisen maalikerroksen seiniinsä. Siellä ei näköjään ole vielä lunta, totesin. - Kuva on otettu kesäaikaan, Rautarouva sanoi. Siis, mitä? Tämä ohjelmako ei näytäkään reaaliaikaista kuvaa? Rautarouva katsoi minua ihmeissään. - Sehän olisi vakoilua, ei semmoista voi tehdä, kuva on otettu silloin kun googlen auto on ajellut siellä kuvaamassa, hän selitti. Häpesin. Että miten sitä voi ollakin näin tyhmä, soimin itseäni. Sinä kerroit nähneesi mahdollisen nykyisen omistajankin siellä pihalla, huomautin. Rautarouva kuljetti kuvaa himpun verran toiseen suuntaan ja siellä todellakin näkyi pienen pieni ihmishahmo. Tai ehkä vain postilaatikko, ajattelin.

Käväisimme vielä joidenkin tuttujen kotikaduilla, mutta pelkän osoitteen perusteella oli mahdoton tietää, missä talossa kukin asuu ellei tuntenut taloa ennestään. Ja hyvä niin, jokin intimiteettisuoja täytyy näinä tietotekniikan aikoinakin sentään olla! Sitäpaitsi, läheskään kaikilta paikkakunnilta ei löydy muuta kuin satelliittikuvaa. Ja kuva lipsuu sinne tänne, joten sen käsittely vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Rautarouvan kotikadullakin kävimme, mutta hänen asuntonsa jäi etualalla olevan autokatoksen taakse piiloon. Vaan antaas olla kun mentiin meille! Talo jossa asun, näyttäytyi ruudulla koko kesäisessä komeudessaan! (Ehkä jopa paremman näköisenä kuin todellisuudessa.) Parvekkeeni ovi näkyi olleen auki, mutta parvekekukkalaatikosta ei näkynyt kuin tummahko pieni kohouma ei myöskään sitä, satuinko ehkä itse istumaan parvekkeella marihattu päässä. Pihapenkillä puun alla näytti istuvan pari tunnistamatonta hahmoa. Olisihan se kamalaa, jos ihmiset olisivat tunnistettavissa tai kuva olisi peräti reaaliaikaista niin kuin tyhmyykissäni olin luullut! Oivoi, mitä kaikkea siitä seuraisikaan... Rautarouva tarjosi kahvia itse leipomansa suolaisen ja makean piiraan kanssa, minkä jälkeen juteltin vielä hetken aikaa ennen kuin lähdin kotiin oman tietokoneeni ääreen.

Käväisin muun muassa sukulaismiehen entisellä kotikadulla, josta otettu kuva oli vuosien takaa eikä lainkaan vastannut tämänhetkistä todellisuutta. Pyörin siellä täällä, mutta kun esimerkiksi lapsuuteni aikaiselta maaseudulta ei löytynyt ainuttakaan kuvaa, kyllästyin koko touhuun. Muistin sukulaismiehen kertoneen, miten hän joitakin vuosia sitten oli säikähtänyt saatuaan pojaltaan kännykkäviestin : "Mitäs sinä siellä torilla seisoskelet?" Sukulaismies oli todellakin seisonut torilla joko bussia odottamassa tai muuten vain, säikähdyksestä selvittyään muistanut pojan seuraavan nettikameralla pääkadun ja sen varrella olevan kauppatorin liikennettä ja tunnistaneen isäpapan hahmon sieltä. Kokeilin itsekin joskus paikallislehden silloista nettikameraa, jolla näki kaupungin keskustaan ja satamaan, mutta minua ei kiinnostanut pätkänkään vertaa, millaisia autoja ja tunnistamattomia ihmishahmoja siellä liikkuu.

Muuten, sohvan selustalla istuva Piroska näyttää loukkaantuneen siitä kun vaihdoin hänen tilalleen profiilikuvakseni orapihlajan oksalta löytämäni kellastuneen eläinhahmon, joten otetaanpa tyttö takaisin!

JK. Oheinen kuva oli aikomus liittää edellisen "Ei kuvasta mitään puutu" jutun yhteyteen, mutta en onnistunut liittämään sitä silloin, joten olkoon nyt tässä.

Ei kuvasta mitään puutu

"Kuvasta puuttuu se ja se", luemme luokkakokouksesta, sukujuhlista yms. otetun lehtikuvan alta. - Ei kuvasta mitään puutu, totesi eräs nyt jo edesmennyt kirjallisuusmies aikoinaan. - Kuva on kuva siitä tilanteesta, niistä henkilöistä, jotka kuvaushetkellä ovat paikalla olleet, maisemasta sellaisena kuin se kuvaushetkellä näyttäytyy, miten siitä voisikaan p u u t t u a mitään, hän filosofoi.

Viehätyin hänen ajatuksestaan, toisaalta pidin sitä turhanpäiväisenä viisasteluna, sillä em. ilmaisu on aikoja sitten vakiintunut käytäntö kun halutaan kertoa että esimerkiksi johtokuntaan kuuluu muitakin henkilöitä tai henkilö kuin kuvassa olevat. - No mutta voihan sen ilmaista kertomalla että se ja se johtokunnan jäsen ei ollut kokouksessa läsnä tai oli kuvanottohetkellä jossain kauempana. Emmehän me ajattele pilvimuodostelmasta otettua kuvaa katsoessammekaan, että kuvasta puuttuu aurinko, emmekä taulun eteen pysähtyessämme ala pohtia, mitä siitä puuttuu, päinvastoin, tutkimme, mitä kaikkea siinä on läsnä! Esimerkiksi luokkakuvassa tyhjä pulpetti kertoo enemmän kuin jos oppilas istuisi siinä paikallaan ja olisi yksi monista, hukkuisi massaan sen sijaan että nyt hän on jokaisen katsojan mielessä läsnä, joko pelkkänä kysymyksenä tai enemmän tai vähemmän tuttuna henkilönä, muistona, elämäntarinana. Olemalla poissa hän on tullut läsnäolevaksi muille.

Vuosia edellisen keskustelun jälkeen katselin albumini etulehdelle liimattua kuvaa, jossa nainen kävelee luostarin puutarhan käytävällä kamerasta pois päin. Hänellä on hyvin istuvat valkoiset pitkät housut, pienikukallinen lyhythihainen vaalea pusero päällä. Käytävän molemmin puolin kasvaa samettiruusuja ja kauempana nurmikolla tukipuidensa varassa hontelorunkoisia ruusuja, joiden vaaleanpunaisten ja keltaisten kukintojen sateenjälkeisen tuoksun voi vieläkin aistia, nähdä terälehdellä kimaltavan vesipisaran. Käytävän päässä näkyy kaistale vaaleaksi rapattua, osittain villiviinin peittämää rosoista seinää. Lehdikön keskellä luostarin ikkuna kuin uneliaana valvova harmaa silmä. Kuvasta puuttuu mies. Toisin sanoen hän ei ole naisen seurassa luostarin puutarhassa. Ei hän ole kameran takanakaan. Jos olisi, tuskin nainen olisi kääntänyt selkäänsä kameralle, ei, hän tulisi kohti, kasvot hohtaen, hymyilevänä! Sellaisia kuviakin albumissa on, mutta tämän on ilmeisesti ottanut joku matkatoveri. Mies ei tullut vaikka oli luvannut, oli tullut yllättävä työmatka tai muuta vastaavaa. Kuitenkin hän on kuvassa läsnä.

Hän on läsnä naista ympäröivässä yksinäisyydessä. Naisen hieman kumaraan painuneessa, alakuloisessa asennossa, mies on läsnä jopa hänen pitkähihnaisen laukkunsa hitaassa heilahduksessa, kaipauksena naista ympäröivässä kukkien tuoksussa. Tunsin naisen tarinan, tiesin hänen tilanteensa, pettymyksensä, joten tulkitsin kuvaa sen tietämyksen kautta, mietin, miten joku ulkopuolinen sen kokisi, mitä siinä näkisi.

Valokuvista välittyy tunnelmia, niistä voi löytyä myös yllättäviä yksityiskohtia. Vuosi sitten syksyllä kuvaamani orapihlajan oksa oli ollut jo pitkään tietokoneeni näyttöruudun taustakuvana ennen kuin huomasin ruskan kellastaman lehden yläreunassa mielenkiintoisen muodostelman, pienen tummasilmäisen olennon! Murmelin, jonka katse palautti mieleeni tuon erään herrahenkilön kanssa vuosikymmeniä sitten käydyn keskustelun. Yritän siirtää kuvan tämän jutun yhteyteen. Eipä taida onnistua... En osannut liittää koko kuvaa, laitoin siitä rajaamani otuksen profiilikuvakseni.

Markkinahumua

Viikonlopun hilpeiden halloween-juhlien jälkeen olin seurustellut lähinnä ihanien virtuaaliystävieni kanssa, joten eilen aamulla päätin lähteä "immeisten ilimoille" marrasmarkkinoille. Laittauduin tavallista huolellisemmin, sillä vaikka mistään markkina tapaamisesta ei kenenkään kanssa oltu sovittukaan, koskaan ei tiedä, kuka siellä kansanpaljoudessa tulla tupsahtaa vastaan. Paikallisbussissa oli vain muutama matkustaja, ajattelin kiireisimmän markkinakansan menneen kaupungille jo aikaisemmilla vuoroilla.

Mutta mitä ihmettä, torikin oli lähes autio ja tyhjä! Odottamastani markkinahumusta ei tietoakaan, sateisen kosteassa sumussa nökötti jokunen ränsistyneen näköinen myyntikoju, lörtsyjen, markkinarinkeleiden, metrilakun, pölypussien ja paistettujen muikkujen myyjät loistivat poissaolollaan! Pari mummoa ja papparaista käpsehti kojujen keskellä. Turhaan tavoittelin katseellani postikorttikojua tavanomaiselta paikaltaan torin toiselta laidalta.

- Ette ole ainoa joka on erehtynyt, karpalonmyyjä, salskean näköinen mies lohdutti, valehteli varmaankin. Se, että markkinat ovat kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona, eivät ensimmäisenä päivänä, ei ollut juolahtanut mieleeni edes heti bussista jäätyäni, olin vain mielessäni taivastellut torin tyhjyyttä. Pienet markkinarinkelit pakastimeen vierasvaraksi, samoin kuin joulukortit jäivät ostamatta, karpaloita sentään sain. Jo vanha kansa tiesi niiden ehkäisevän mm. virtsateiden tulehduksia, uusimpien tutkimusten mukaan myös syöpää ja sydänsairauksia. Ettei vain olisi huuhaata kuten vitamiinipillereiden vitamiinipitoisuudetkin! Olin myös suunnitellut hyödyntäväni torin viereisen marketin torstaitarjoukset ja sen teinkin.

Ilahduin kun marketissa, jonka kassoilla markkinapäivänä joutui jonottamaan iät ajat, oli nyt vain muutama asiakas. Silti joku kookkaanpuoleinen nuorehko nainen uuden näköisessä punaisessa toppatakissaan oli ostoskärryineen linnoittautunut just sen leipähyllyn tukkeeksi, just niiden täysjyväpaahtoleipien eteen, joita olin toisesta hyllystä turhaan etsiskellyt. Odottelin aikani mutta kun täti ei hievahtanutkaan, ei ilmeisesti osannut päättää, minkä leivän valitsisi, käännyin kärryineni leikkelehyllykön puoleen. Kun nainen viimein oli siirtynyt leipähyllyn edestä kauemmaksi, kipaisin hakemassa täysjyväiseni ja jatkoin maitotuotteita kohti. No mutta eikös vain sielläkin, muuten asiakkaista vapaalla aukiolla joku pienikokoinen vanha nainen seisoskele ruokakermahyllyn edessä niin että jos yrittäisin kurottaa ottamaan omaani, saattaisin tönäistä häntä. Tungoksessa "anteeksi voisitteko vähän väistyä..." on paikallaan, mutta hehtaarihallissa, jossa ei minun lisäkseni ole kuin pari muuta asiakasta, se saattaisi kuulostaa koomiselta. Niinpä odottelin kaikessa rauhassa kunnes nainen oli tutkinut kaikkien ruokakermojen hinnat, laittanut kädessään olleen tölkin takaisin paikalleen ja varpailleen nousten kurottanut ylimmällä hyllyllä olleen mielestäni kalliimman näköisen koriinsa.

Olin torstaitarjousten lisäksi kerännyt kärryyni melkoisesti kaikenlaista muutakin kun muistin, että täältä saattaisi löytyä ruisperunataikinaa, jota lähikaupassa ei ollut. Kuljeskelin pitkän, asiakkaista vapaan pakastehyllykön edessä kaikessa rauhassa kun hyllyjen täyttäjät yllättäen lehahtivat paikalle! Ensin nuori nainen ja mies, sitten toinen nainen ja viimeksi hiukan vanhempi mies, ehkä porukan pomo, kaikilla kärryissään ruskeita pahvilaatikoita, joista he käsineet käsissä alkoivat lappaa tavaraa siihen samaan pakastehyllykköön. Eivät ilmeisesti edes huomanneet minua, joka turhaan yritin ängetä heidän väliinsä. Ajelin kärryineni toiselle hyllykölle ja kas, siellähän ne pakastemurotaikinat olivatkin!
Marketissa ei ollut näyttänyt olleen kuin minä ja pari muuta, mistä ihmeestä kassojen eteen oli kuitenkin kertynyt pitkähköt jonot? Torstain tarjousostoksistani kertyi suurempi lasku ja painavammat kassit kuin olin osannut kuvitellakaan. Että mikä se pani minut ostamaan kilon pussin perunasipuliseosta, jonka olisin saanut samaan hintaan lähikaupastakin ja jonka painoa ei selkärepussa olisi edes huomannut? Sen olin ehtinyt siepata ennen kuin hyllyjen täyttäjät olivat kahahtaneet paikalle. Tänään, pyhäinpäivän aattona marketissa käynee melkoinen mäihä, joten hyllyjen on syytä ollakin tavaraa pullollaan. Keskiviikkona, jos sää sallii, lähtenen sitten niille varsinaisille marrasmarkkinoille. Vastaavaa erehdystä minulle ei ole ennen sattunut, vai enkö vain muista sitä?