Kirkkonäyttely

Aikomukseni oli käydä katsomassa Imre Makoveczin Unkarin kirkkoja esittelevä valokuvanäyttely, vaan kuinkas kävikään! Näyttelyn ilmoitettiin olevan Ristinkirkossa elokuun 28 päivään asti, mutta kirkon eteisaulassa siitä ei ollut mitään mainintaa. Sankarihautausmaan työntekijältä sain tietää näyttelyn olevan kirkon alakerrassa. - Ai siellä minne wc-opasteet näyttävät, pimeiden portaiden päässä? - Niin, nainen sanoi iloisesti. Yksinäisen näköinen kulkija, jonka olin nähnyt harhailevan tyhjässä kirkkosalissa, näkyi laskeutuvan portaita joiden alapäässä häämötti tummat suljetut pariovet. Kun en löytänyt katkaisijaa mistä portaisiin olisi saanut valon, luovuin aikeesta. Miks mulle aina tässä kaupungissa käy näin, harmittelin kun muistin keväisen kansainvälisillä suurmarkkinoilla käyntini. Käväisin tänään  viimeistä päivää auki olevassa Anttilassa, ostin Alkosta pullon konjakkia ja tulin kotiin.

Vuosisatoja vanhassa kirkossa voi kokea hartautta, tuntea pyhyyden kosketuksen eri tavoin kuin nykyajan moderneissa kolkoissa bunkkereissa. Hämmästyin kun unkarilainen ateistiystäväni kertoi käyvänsä kirkoissa mielellään."Tunnelman ja arkkitehtuurin vuoksi", hän sanoi. Unkarilaisella maaseudulla kylän keskellä kohoavassa kirkossa käynti kuului itsestäänselvyytenä myös "fin turistan" matkaohjelmaan samoin kuin Budapestin komeassa Matiaksen kirkossa (Mátyás-temblom) ja monissa monissa muissa. Mieleenpainunein muistoni unkarilaisesta kirkosta on 1990-luvulta. Mahdollisesti olen kertonut siitä jossain aikaisemmassa jutussani, mutta kerron silti. 

Meitä oli ryhmä suomalaisia unkarinkielen opiskelijoita Lapin kesäyliopiston ja Veszprémin Unkari-Suomiseuran järjestämillä kielikursseilla Balatonalmádi-nimisessä paikassa Balatonin rannalla. Läheisessä kylässä oli samalla mäellä kirkko ja kapakka ja eräänä helteisenä iltana, olisiko ollut lauantai tai sunnuntai, muutama meistä istuskeli kapakan pyöreän pöydän ympärillä pörisemässä kylmää "fröccsiä", soodavedellä lantrattua valkoviiniä siemaillen. Kirkossa oli alkamassa urkukonsertti ja päätimme siirtyä sinne. Kirkkosali oli jo tupaten täynnä kansaa. Toiset onnistuivat löytämään itselleen paikat alta aikayksikön, vain minä olin jäänyt käytävälle haahuilemaan, kurkistelemaan että eikö nyt mistään löytyisi vapaata istumapaikkaa. Aloin jo luopua toivosta kun tunsin olkapäässäni kevyen kosketuksen. Kääntyessäni seisoin silmätysten pitkään mustaan kaapuun pukeutuneen papin, katolisen kirkon Pyhän Isän kanssa!  Päässään hänellä oli korkea mustahuntuinen hattu, jonka reunojen alta jokunen harmaa suortuva pyrki esiin. Sisään tullessamme olin nähnyt hänen pitkän hoikan hahmonsa kirkkopuistossa, ilmeisesti  konsertin alkua odottamassa. - Tuolla ylhäällä on tilaa, hän sanoi lempeästi, osoitti sormellaan ylös päin. Häkellyin ensin kun en tiennyt, puhuiko hän vertauksin ja tarkoitti taivasta vai mitä...- Miten sinne voi päästä? Kysyin hämilläni. Hän sanoi että ulko-oven vierestä sinne johtaa kapeat portaat. Lähdin etsimään niitä portaita.

Kiviportaat olivat todellakin kapeat ja kuhmuraiset. Kirkon parvella istui ainoastaan kaksi henkilöä, keski-ikäinen kaunis nainen ja ehkä kymmenvuotias tyttö. Tytöllä oli pitkät paksut letit. Nainen kuunteli musiikkia silmät suljettuina eikä kumpikaan varmaan edes huomannut saapumistani, vaikka tuolia siirtäessäni sen jalka kolahti lankkulattiaan. Istuin kaiteen viereen parin metrin päähän heistä. Pienistä ikkunoista näkyi miten kirkas salama lävisti paksut pöyheät pilvet, rajuilma oli alkanut äkkiä niin kuin se eteläisissä  maissa yleensä alkaa, mutta ukkosen jylinä hukkui urkujen pauhuun. Bachin musiikkia, ehkä muutakin, en muista tarkkaan, olin täysin  tunnelman lumoissa. Kuvittelin miten meitä kauan ennen eläneet ovat rakentaneet kirkkoa kuka käsipelillä kiviä ja tiilejä kantaen, kuka kärreillä, kenties hevosella tuoden. Ja miten he sukupolvesta toiseen ovat kokeneet siellä pyhyyden kosketuksen, kirkon paksujen seinien sisällä tunteneet olevansa turvassa maailman tuulilta, sodilta ja rajuilmoilta. Keitä nainen ja tyttö olivat, ei selvinnyt. En muista vaihdoimmeko konsertin jälkeen sanaakaan, luultavasti emme.


Ylempänä oleva lehtikuva ei ole kyseisestä kirkosta. Ihastuin kuvan tunnelmaan, mutta en merkinnyt kuvaajan nimeä enkä kirkon sijaintia muistiin, mutta facebook-ystäväni arveli sen olevan Mánfa-nimisestä kylästä etelä-Unkarista. Teoksesta The Land of Pannonia löytyi sama kirkko sisäänkäynnin puolelta kuvattuna, Endre Ráczin ottama kuva. Alimmainen kuva on vuonna 1890 rakennetusta, arkkitehti Albert Mellin suunnittelemasta Lahden kauniista puukirkosta. Kuva on Lahden kuvat nimisestä teoksesta, jossa kuvaajan nimeä ei mainita. Kirkko purettiin ( ! ) vuonna 1977 ja tilalle rakennettiin Alvar Aallon suunnittelema kookas ja hiukka kolkon näköinen Ristinkirkko, jonka kuva (ylinnä) on Lahden seurakuntayhtymän nettisivuilta. 

Mätäkuun juttu

Ennen kylmälaitteiden keksimistä vuoden kostein ja kuumin aika   (23.7. - 23.8.) sai elintarvikkeet pilaantumaan nopeammin kuin tavallisesti. Vuodesta 1995 lähtien mätäkuuta ei enää ole mainittu allakassa lainkaan ja nykyään siihen liitetään luotettavuudessaan epämääräiset jutut aikana, jolloin ei tapahdu mitään muutakaan uutisoinnin arvoista. Tunnetuin mätäkuun juttu lienee Ruokolahden leijona, jonka väitettiin seikkailleen kyseisissä maisemissa kesällä 1992. Jonakin kesänä lehmistä on lypsetty piimää jne. Edellä mainitut tiedot kuten mätäkuun historiakin ovat luettavissa Wikipediasta.

Muiden uutisjuttujen puutteessa kesällä jokin aihepiiri saattaa saada mittaamattoman huomion. Kuluvana kesänä iltapäivälehtien suosikkikohde ovat olleet pakarat! Takavuosien iskelmät "sinun silmiesi tähden" ja "hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan" ovat menettäneet merkityksensä aikana jolloin  "pysäyttävän kauniin" tai "tyrmäävän tyylikkään" naisen naamalla ei ole niin väliä kunhan hänellä vain on puolipaljaat piukat pakarat ja/tai antava kaula-aukko! Facebookissa tv:sta tuttu miesjuontaja esittelee tyttöystävänsä pakaroista luksusveneen kannella ottamiaan kuvia, jotka iltapäivälehti bongaa heti sivuilleen. Pakarat, pakarat, pakarat! Litteäpyllyiset pysykööt kotona tai rientäkööt salille treenaamaan pakaroitaan piukemmiksi. Mutta kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä paljasta pintaa vasta näkeekin!  

Halpis-bussissa neljän nuoren naisen kikattava, v-alkuisia sanoja viljelevä seurue on pukeutunut pakarat paljastaviin shortseihin ja pieniin toppeihin. Yhden tytön rinnat rönsyävät puoliksi paljaina, toisilla ei ole yhtä runsaita muotoja esiteltäviksi. Puoli tuntia ennen päätepysäkkiä alkaa mieletön meikkaaminen. Joku heistä vilkuilee käytävän vastakkaisella puolella istuvaa jumalaisen komeaa nuorta miestä, mutta kaveri on niin keskittynyt älypuhelimeensa ja repusta  kaivamaansa dekkariin että ei suo tytöille katsettakaan. Hänellä saattaa jo olla tyttöystävä tai kyseisten nuorten naisten yletön kikatus ja ronskit puheet ovat hänelle liikaa. Toisessa kulkuvälineessä, en nyt muista junassa vai bussissa, poikaystävänsä vierellä istua retkottaneen kauniin tytön maidonvalkeat pitkät paljaat reidet olivat vähemmän kaunista katseltavaa. Pitkähihaisen pusakan lisäksi matka-asuun kuului pienen pienet farkkushortsit, joiden olematonta lahjetta hän turhaan yritti välillä kiskoa alemmaksi. Tytön vaihtaessa asentoaan vastapäätä istuvalla olisi varmaan ollut suora näköyhteys kaikkein perimmäiseen sopukkaan asti! Mutta  vastapäätä ei istunut ketään ja jos olisikin, todennäköisesti hänkin olisi ollut niin syventynyt  puhelimeensa, tablettiinsa tai läppäriinsä että ei olisi kiinnittänyt tytön esittelemiin näkymiin mitään huomiota. Pikalinjassa edessäni istuva nainen keskeyttää hetkeksi puhelimensa räpläämisen, ottaa nappikuulokkeet korviltaan ja alkaa kiehnätä vierellä istuvan miehensä olkaa vasten, mutta mies vain katselee omalta tabletiltaan avautuvia vuoristomaisemia ja aikansa kiehnättyään nainenkin vetäytyy takaisin puhelimensa pariin, asettaa kuulokkeet korviinsa ja alkaa etsiä musiikkia ajan kuluksi. Kaikki näyttävät keskittyneen sähköisiin viestimiinsä, ainoastaan joku ikä-ihminen rapistelee paperilehteä ja me siskon kanssa höpöttelemme hiljaa keskenämme, katsahdamme ulos ikkunasta ja vaivihkaa kaivamme kassin pohjalta kännykän esiin vain todetaksemme että kukaan ei ole lähettänyt viestiä, kukaan ei ole yrittänyt soittaa. Muutaman vuoden minua nuorempi sisareni  vilkaisee välillä peiliin ja kohentaa kammalla hiuksiaan, minulta peili on jäänyt kotiin.

Kesäiseen katukuvaan kuuluvat myös muualta Euroopasta saapuneet kerjäläiset. Kotikaupungissa en anna heille mitään, mutta vieraan kaupungin kesäisellä kauppatorilla, kepeissä iloisissa tunnelmissa päätän lahjoittaa lantin maassa istuvalle auringon ahavoittamalle huivipäiselle naiselle. En kuitenkaan ehdi kuin kaivaa lompakon esiin kun tuntematon kantasuomalaisen näköinen nainen yrittää estää aikeeni paasaamalla, että kun sillä (kerjäläisellä) kerran on ollut varaa matkustaa tänne asti, ei se mitään rahaa tarvitse, ei sille pidä mitään antaa... Kun en reagoi hänen puheisiinsa millään lailla, nainen  jatkaa matkaansa ehkä uusia elämäntapa-ohjeistettavia etsimään. Pudotan kolikon mukiin täysin tietoisena siitä, että antamastani eurosta kerjäläisnaisen osuus voi olla kymmenen senttiä kun ties mikä rikollisjengi saattaa viedä loput. - Kiittikö hän? Kesävieraani, jolle myöhemmin kerron tapauksesta, kysyy. Jaa,a... eipä tainnut kiittää. Muistaisin varmaan, jos hän olisi vaikka nyökännyt tai hymyillyt kiitokseksi. Käänsikö auringon paahtamia kasvojaan minuun päinkään, en ole varma. Kadun toiselta puolelta näin hänen heiluttelevan pahvimukiaan ohikulkijoille kuten ennenkin.

Mätäkuun juttujen ja kaiken muun pinnalllisuuden vastapainoksi  luen ESS:n emeritus kulttuuritoimittaja Jouko Tallimäen hiljattain ilmestynyttä kirjaa "Kaiken takana on". Siinä hän pohdiskelee lukemiensa kirjojen, lähinnä koti- ja ulkomaisten  klassikoiden synnyttämiä vaikutelmia. Kotimaiset tunnistan, mutta ulkomaisten kohdalla vilisee kirjailijanimiä, joita en ole tiennyt olevan  olemassakaan! Taas kerran minun on todettava että vaikka olen lukenut aina, kirjallisuuden tuntemukseni on ohut ja pintapuolinen. Sanan varsinaisessa merkityksessä sitä ei ole lainkaan. Kovin analyyttiseen lukemiseen minulla ei liene valmiuksiakaan. Mutta näillä mennään. Sateisena kesäpäivänä voisi olla kiehtovaa palata Juhani Ahon, Joel Lehtosen tai F.E. Sillanpään kipeän kaihoisiin, herkkiin luontokuvauksiin. Kerrostalokodin parvekkeella lukemani Eeva Kilven "Häätanhu" tarjosi aikoinaan syvällisemmän luontokokemuksen mitä tarpominen helteisessä metsässä hyttysiä hätistellen olisi ehkä tarjonnutkaan.