Kirjakaupassa katseeni osui tyhjän hyllytason päässä lojuneeseen lehtykäiseen. Hieraisin silmiäni paremmin nähdäkseni. Kas, uudistettu Hesarihan se siinä! Niin pienenä ja yksinäisen näköisenä, että tunsin sekä myötätuntoa että -häpeää sen puolesta. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten mahdollisesti sekä pinossa että vierellä olleet muut lehdet oli myyty loppuun ja lehden mustavalkoinen pieni koko ehkä senkin vuoksi korostui.
Lehden nähtyäni peruin puheeni ja ajatukseni kotipaikkakunnallani ilmestyvän Etlarin muuttamisesta helpommin käsiteltävään tabloid-kokoon. Olkoonkin että etenkin muhkean sunnuntainumeron lakanankokoisten sivujen selaaminen ja lukeminen nojatuolissa lukulampun alla on melkoista taistelua. En nimittäin osaa levittää lehteä keittiön pöydälle ja rönöttää siinä lukemassa.
Luettuani kaikki kiinnostavat jutut ja uutiset, katsottuani kuolinilmoitukset, huokaan helpotuksesta kun seuraavan sivun ylälaidassa komeilee "urheilu." Sen osion ohitan parilla yleissilmäyksellä, irroitan lehden lopusta tv- ja radio-ohjelmat, kaivaudun paperikasan alta esiin, kokoan lattialta sinne tänne sinkoilleet sivut ja kannan koko komeuden eteisen naulakon nurkassa kohoavan lehtipinon päälle. Pyhäaamun urakka ja lukunautinto suoritettu! Tätä kärsivällisyyttä kasvattavaa ähellystä paitsi jäisin jos lehti muuttuisi tabloidiksi ja tekstikin todennäköisesti entisestään pienentyisi ja kukaties koko sisältö vesittyisi. Kiitos ei, ei sen kaltaista uudistusta meille!
Uutta Hesaria hämmästellessäni varsinainen asiani oli vähällä unohtua. Pitkan tauon jälkeen olin harkinnut Parnasson tilaamista, mutta päättänyt tutustua ensin irtonumeroon. Lehtihyllyn toiselta puolelta se pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin. Aikaisempien vuosien hyvälle paperille painetut kauniskantiset Parnassot olivat ulkoisestikin olleet taideteoksia. Nykyinen vaisun ja värittömän näköinen, halvalle paperille painettu vihko, jonka hailakan kannen ylälaidasta lehden nimi sentään erottui suurin kirjaimin, oli vain kalpea aavistus entisistä. Onneksi sisältö näyttää edelleen mielenkiintoiselta ja monipuoliselta ja moniväriseltä, vaikka teksti, joitakin sivuja lukuunottamatta, onkin turhan pientä ja himmeää. Tosin etukannen eleettömyys (joku saattaa pitää sitä tyylikkäänä) voi johtua siitä, että kyseessä on edesmenneen, pidetyn ja arvostetun päätoimittajan muistonumero.
Kirjahyllyssäni muhkean kokoisten Sävelten mestareiden, Eino Leinon koottujen runojen ym. vierellä nojailee pieni kellertäväkantinen kirjanen. "Anna Magdalena Bachin pikku kronikka." Lasteni isän musiikinopettajaltaan saama rippilahja. Pienessä kirjassa, jonka teksti on ihan luettavan kokoista, suuren säveltäjän vaimo pienesti ja vaatimattomasti kertoo elämästään maestron rinnalla. Joskus pieni voi olla kaunista.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Originelli
Tietokone on hyvä ja hyödyllinen väline silloin kun se toimii, mutta antaas olla kun Ongelma iskee! Enkä nyt tarkoita sen välittämää, ajoittain minut huonovointiseksi tekevää säteilyä, vaan tilannetta joka syntyi kun virustentorjuntaohjelman "suojattu" ilmoitus vaihtui "riskialttiiksi" ja näyttöruudun ylänurkka riekkui: "Poistit älykkään palomuuriohjelman, tietokoneesi on uhattuna!"
Olin halunnut käyttää vuosi sitten maksamani määräajan loppuun, mutta en ollut tiennyt miten ongelmalliseksi ohjelman uusiminen sen jälkeen saattaisi muodostua, varsinkin jos uusinnan tilaamisen suorittaa perjantaina iltapäivällä. Sähköpostitse saapuneessa tilausvahvistuksessa kerrottiin heidän käsittelevän tilaustani parhaillaan, minkä jälkeen minulle tulisi yksityiskohtaisempi sp.viesti ja että maksun käsittely saattaa kestää 48 tuntia. Niinpä varmuuden vuoksi päätin olla käyttämättä nettiyhteyttä ennen kuin maksamani uudistus olisi aktivoitu.
Ilokseni lauantaiaamuna olikin uusi viesti odottamassa. Mutta mitä ihmettä? Siinä ilmoitettiin ohjelmani menneen vanhaksi edellisenä päivänä ja tarjottiin ohjelman uudistamista siihen ja siihen hintaan. Viestin vasemmassa yläkulmassa oli pieni punainen ympyrä, jossa teksti: "Tämä viesti voi olla huijaus." Niinpä siirsin sen roskikseen ja jäin odottamaan uutta. Sellainen tuli maanantaiaamuna: Siinä kiitettiin tilauksestani, tarjottiin sen uudistamista 20 euroa normaalia halvemmalla! Ja jälleen varoitus huijausviestistä. Löysin ko. ohjelman tuottajan nettisivulta kohdan "palautus" ja lähettelin siihen kiukkuisia viestejä siitä, miksi 48 tunnin käsittelyajasta ei ilmoiteta e n n e n ohjelman uudistamista, vaan vasta tilausvahvistuksessa? Ja miksi nämä huijausviestit? Tietenkään sieltä ei vastattu, tokkopa edes lukevat niitä. Eniten minua huolestutti se, että jos hakkeri vie rakkaat rahani. - Muistatko sitä onnellista aikaa, jolloin rahat haettiin pankista? Kysyin puhelimessa Rautarouvalta, joka vasta totuttelee nettipankin käyttöön.
Tiistaiaamuna soitin tietokonefirmaan, jossa olin ennenkin asioinut. Sieltä arveltiin, että ohjelma ei nyt vain jostain syystä aktivoidu ja että he voisivat katsoa konetta. Pakkasin läppärin kantolaukkuun ja aioin kävellä parin kolmen kilometrin matkan, mutta kun laukku tuntuikin yllättävän painavalta, jäin odottamaan bussia. Ja nyt, vasta tämän piiit-kän esipuheen jälkeen pääsen otsikon lupaamaan "Originelliin".
Hän, keski-ikäinen siistin näköinen mies ilmestyi bussipysäkille, poltteli tupakkaa ja alkoi keräillä maahan heiteltyjä natsoja. - En minä sen vuoksi näitä kerää että ajattelisin teidän ne heitelleen, hän sanoi. - En ole eläissäni polttanut kuin yhden tupakan ja siitäkin on jo aikaa, totesin, kerroin vieväni tietokonetta korjaamolle. Hän sanoi, että hänellä ei ole tietokonetta, eikä tule koskaan olemaankaan, ei pankkiautomaattikorttia, hän hakee rahansa pankista. Olin lähes melkein kateellinen hänelle. - Eikä minulla ole puhelintakaan, hän jatkoi. Mutta paikallisen bussiliikenteen rajoittamattomaan käyttöön oikeuttava, kuukausittain uusittava näyttökortti hänellä oli! Hänkö siis hoitelee asiansa ja ihmissuhteensa (mikäli hänellä sellaisia on) ajamalla bussilla paikan päälle? En ehtinyt kysyä kun auto tuli.
Tietokonefirmassa henkilökunta oli edellisestä käynnistäni huomattavasti lisääntynyt, asiakkaitakin oli melkoisesti. Minua palvellut miellyttävä nuori mies arveli 48 tunnin määräajan tarkoittavan arkipäiviä, seikka jota itsekin olin ounastellut. Hän vahvisti myös että saamieni huijausviestien englanninkielisissä osioissakaan ei ollut mitään, mikä minun olisi pitänyt noteerata, kehotti odottamaan vielä pari päivää ja neuvoi, mihin minun tulisi syöttää myöhemmin saapuvan sähköpostiviestin yhteydessä mahdollissti tuleva koodinumero ohjelman aktivointia varten. Hän kertoi, että netistä ladattava ilmainen viruksentorjuntaohjelma ajaa saman asian. Niinpä. Juuri sen vuoksi olin antanut edellisen ohjelma-ajan umpeutua, koska tuttavani piti tulla lataamaan sellainen ilmainen ohjelma, mutta kun hän ei olisi päässytkään heti, en halunnut koneeni olevan suojaamattomana siihen asti. Nyt se joutui olemaan vieläkin kauemmin! Ilokseni tietokonefirman kaveri ei ottanut palvelustaan maksua ja kotiin kävely raikkaassa talvisäässä (laukku ei enää tuntunut yhtä painavalta kuin aamulla) teki terää.
Keskiviikkoaamuna se tärkeä viesti viimein tuli, mutta ei siitä mitään koodinumeroa löytynyt. Onneksi sitä ei tarvittukaan, vaan ohjelma aktivoitui yhdellä "uudista nyt" klikkauksella ja jokaisen aikaisemman räikeän punaisen hälyn "riskialtis!" tilalla on nyt rauhallisen vihreällä kirjoitettu "suojattu" ilmoitus. Rahojani ei oltu viety eikä mitään muutakaan häippää ollut koneelleni sen uhattuna ollessa tapahtunut. Huomasin myös, että muutaman päivän poissaolo netistä teki hyvää. Olin kuin eri ihminen, jotenkin kokonaisempi, elämä tuntui aidommalta kuin netissä roikkuessa. "Some" (sosiaalinen media) syö ihmistä, ihmisyyttä. Ainakin sen käyttö tulisi voida/osata mitoittaa itselle sopivaksi. Jos vielä sattuisin tapaamaan "originellin" uudestaan (olen nähnyt hänet bussissa ennenkin), jatkaisin juttua siitä mihin nyt jäätiin.
Jaa, se polttamani savuke. Kuusikymmenluvulla eräs herrahenkilö, minua vanhempi työtoverini lupasi, että jos poltan yhden tupakan, saan täytekakun. Minähän poltin! Puhaltelin, yskin vedet silmissä ja vedin savua henkeen, mutta loppuun asti se paloi ja mies kävi ostamassa lupaamansa komean Oululaisen kermakakun.
Olin halunnut käyttää vuosi sitten maksamani määräajan loppuun, mutta en ollut tiennyt miten ongelmalliseksi ohjelman uusiminen sen jälkeen saattaisi muodostua, varsinkin jos uusinnan tilaamisen suorittaa perjantaina iltapäivällä. Sähköpostitse saapuneessa tilausvahvistuksessa kerrottiin heidän käsittelevän tilaustani parhaillaan, minkä jälkeen minulle tulisi yksityiskohtaisempi sp.viesti ja että maksun käsittely saattaa kestää 48 tuntia. Niinpä varmuuden vuoksi päätin olla käyttämättä nettiyhteyttä ennen kuin maksamani uudistus olisi aktivoitu.
Ilokseni lauantaiaamuna olikin uusi viesti odottamassa. Mutta mitä ihmettä? Siinä ilmoitettiin ohjelmani menneen vanhaksi edellisenä päivänä ja tarjottiin ohjelman uudistamista siihen ja siihen hintaan. Viestin vasemmassa yläkulmassa oli pieni punainen ympyrä, jossa teksti: "Tämä viesti voi olla huijaus." Niinpä siirsin sen roskikseen ja jäin odottamaan uutta. Sellainen tuli maanantaiaamuna: Siinä kiitettiin tilauksestani, tarjottiin sen uudistamista 20 euroa normaalia halvemmalla! Ja jälleen varoitus huijausviestistä. Löysin ko. ohjelman tuottajan nettisivulta kohdan "palautus" ja lähettelin siihen kiukkuisia viestejä siitä, miksi 48 tunnin käsittelyajasta ei ilmoiteta e n n e n ohjelman uudistamista, vaan vasta tilausvahvistuksessa? Ja miksi nämä huijausviestit? Tietenkään sieltä ei vastattu, tokkopa edes lukevat niitä. Eniten minua huolestutti se, että jos hakkeri vie rakkaat rahani. - Muistatko sitä onnellista aikaa, jolloin rahat haettiin pankista? Kysyin puhelimessa Rautarouvalta, joka vasta totuttelee nettipankin käyttöön.
Tiistaiaamuna soitin tietokonefirmaan, jossa olin ennenkin asioinut. Sieltä arveltiin, että ohjelma ei nyt vain jostain syystä aktivoidu ja että he voisivat katsoa konetta. Pakkasin läppärin kantolaukkuun ja aioin kävellä parin kolmen kilometrin matkan, mutta kun laukku tuntuikin yllättävän painavalta, jäin odottamaan bussia. Ja nyt, vasta tämän piiit-kän esipuheen jälkeen pääsen otsikon lupaamaan "Originelliin".
Hän, keski-ikäinen siistin näköinen mies ilmestyi bussipysäkille, poltteli tupakkaa ja alkoi keräillä maahan heiteltyjä natsoja. - En minä sen vuoksi näitä kerää että ajattelisin teidän ne heitelleen, hän sanoi. - En ole eläissäni polttanut kuin yhden tupakan ja siitäkin on jo aikaa, totesin, kerroin vieväni tietokonetta korjaamolle. Hän sanoi, että hänellä ei ole tietokonetta, eikä tule koskaan olemaankaan, ei pankkiautomaattikorttia, hän hakee rahansa pankista. Olin lähes melkein kateellinen hänelle. - Eikä minulla ole puhelintakaan, hän jatkoi. Mutta paikallisen bussiliikenteen rajoittamattomaan käyttöön oikeuttava, kuukausittain uusittava näyttökortti hänellä oli! Hänkö siis hoitelee asiansa ja ihmissuhteensa (mikäli hänellä sellaisia on) ajamalla bussilla paikan päälle? En ehtinyt kysyä kun auto tuli.
Tietokonefirmassa henkilökunta oli edellisestä käynnistäni huomattavasti lisääntynyt, asiakkaitakin oli melkoisesti. Minua palvellut miellyttävä nuori mies arveli 48 tunnin määräajan tarkoittavan arkipäiviä, seikka jota itsekin olin ounastellut. Hän vahvisti myös että saamieni huijausviestien englanninkielisissä osioissakaan ei ollut mitään, mikä minun olisi pitänyt noteerata, kehotti odottamaan vielä pari päivää ja neuvoi, mihin minun tulisi syöttää myöhemmin saapuvan sähköpostiviestin yhteydessä mahdollissti tuleva koodinumero ohjelman aktivointia varten. Hän kertoi, että netistä ladattava ilmainen viruksentorjuntaohjelma ajaa saman asian. Niinpä. Juuri sen vuoksi olin antanut edellisen ohjelma-ajan umpeutua, koska tuttavani piti tulla lataamaan sellainen ilmainen ohjelma, mutta kun hän ei olisi päässytkään heti, en halunnut koneeni olevan suojaamattomana siihen asti. Nyt se joutui olemaan vieläkin kauemmin! Ilokseni tietokonefirman kaveri ei ottanut palvelustaan maksua ja kotiin kävely raikkaassa talvisäässä (laukku ei enää tuntunut yhtä painavalta kuin aamulla) teki terää.
Keskiviikkoaamuna se tärkeä viesti viimein tuli, mutta ei siitä mitään koodinumeroa löytynyt. Onneksi sitä ei tarvittukaan, vaan ohjelma aktivoitui yhdellä "uudista nyt" klikkauksella ja jokaisen aikaisemman räikeän punaisen hälyn "riskialtis!" tilalla on nyt rauhallisen vihreällä kirjoitettu "suojattu" ilmoitus. Rahojani ei oltu viety eikä mitään muutakaan häippää ollut koneelleni sen uhattuna ollessa tapahtunut. Huomasin myös, että muutaman päivän poissaolo netistä teki hyvää. Olin kuin eri ihminen, jotenkin kokonaisempi, elämä tuntui aidommalta kuin netissä roikkuessa. "Some" (sosiaalinen media) syö ihmistä, ihmisyyttä. Ainakin sen käyttö tulisi voida/osata mitoittaa itselle sopivaksi. Jos vielä sattuisin tapaamaan "originellin" uudestaan (olen nähnyt hänet bussissa ennenkin), jatkaisin juttua siitä mihin nyt jäätiin.
Jaa, se polttamani savuke. Kuusikymmenluvulla eräs herrahenkilö, minua vanhempi työtoverini lupasi, että jos poltan yhden tupakan, saan täytekakun. Minähän poltin! Puhaltelin, yskin vedet silmissä ja vedin savua henkeen, mutta loppuun asti se paloi ja mies kävi ostamassa lupaamansa komean Oululaisen kermakakun.
perjantai 18. tammikuuta 2013
Kuin joku toinen
Eihän tässä näin pitänyt käydä, nainen ajatteli samalla kun mittasi juhlamokkaa keittimeen. Sinustahan piti tulla kirjailija, joka tälläkin hetkellä kiitäisi pendoliinilla kaukaisen kaupungin matineaan esiintymään, kirjoittamaan nimmareita uunituoreeseen teokseensa. Tai kuvataitelija tai ehkä kuvittaja, nykyajan Martta Wendelin, tai muotipiirtäjä. Siitäkin sinä nuorena haaveilit. Mutta täällä sinä vain nyhjäät nukkumalähiön keittiössä tukka hapsottaen, tätivainaan rispaantunut vanha aamunuttu päällä, pohdit, kumman laittaisit voileivälle alimmaiseksi, juusto- vaiko kinkkusiivun, entä niiden päälle kurkkua vaiko paprikaa? Lohduttaudut muistikirjasi välistä löytämälläsi Emil Cioranin ajatuksella:
"Lahjakkuus" on ihmisen varmin keino pilata kaikki, väärentää asiat ja pettää itseään. Todellinen olemassaolo kuuluu vain niille, joita luonto ei ole rasittanut millään lahjalla! Samoin olisi vaikea kuvitella valheellisempaa maailmaa kuin kirjallisuusmaailma tai ihmistä, joka olisi enemmän vailla todellisuutta kuin kirjailija."
Oli niin tai näin, kirjailijuuteen on kautta aikojen liittynyt lumoa, gloriaa, jota muiden taiteenalojen edustajiin harvemmin yhdistetään tai se on ainakin erilaista. Mutta yrityksistäsi huolimatta sinusta ei tullut kirjailijaa, ei taiteilijaa, sen sijaan sinusta tuli - joitakin lyhyitä notkahduksia lukuunottamatta - elämäänsä tyytyväinen vanha nainen, jopa onnellinen sellainen! Mutta miten monta kynnystä senkin olotilan saavuttamiseen on pitänytkään ylittää, miten monta iloa iloita, surua surra ja itkua itkeä! Miten monta ennakkoluuloa, sekä omia että toisten, on pitänyt osoittaa erheellisiksi.
Huomata, että aiemmin kauhulla ajattelemasi ikääntyminen ei ole ollutkaan niin kauheaa kuin olit luullut, päinvastoin, kun olit - minä syntymäpäivänäsi se sitten tapahtuikaan - hyväksynyt sen tosiasian että olet vanha eikä sinun tarvitse hävetä tai peitellä sitä, maailmasi avartui. Koit saapuneesi aukiolle, jonka yllä taivas kohosi korkeana ja seininä siinsivät kaukaiset metsät. Olit haudannut vanhempasi, lastesi isän. Lapsesi tulivat omillaan toimeen, lapsenlapsesi eivät enää tarvinneet hoitajaa. "Mitä kerrot lapsenlapsillesi?" Anais Nin´in päiväkirjassa joku kysyy ja toinen vastaa: "Minä kuuntelen heitä."
Olit vapautunut kirjallisista tavoitteistasi, olit vapautunut muistakin pyrkimyksistäsi elämään hetkeä tässä ja nyt! Nautit voidessasi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, syöt silmilläsi, makustelet mielessäsi toisten maalaamien taulujen tunnelmia, kuuntelet toisten säveltämää, esittämää musiikkia. Ellei sinua ja sinun kaltaisiasi olisi, keille he esiintyisivät? Naistenlehti, jonka tilaajiin olet - lyhyitä taukoja lukuunottamatta - kuulunut neljäkymmentä vuotta, kolahtaa postiluukusta. Olet aikoja sitten ikääntynyt lehden kohderyhmän ulkopuolelle, mutta sitä selatessasi, lukiessasi tunnet nuortuvasi, olet hetken aikaa joku toinen. Olet mukana maailman menossa, tunnet että jotain (kivaa) tapahtuu sinullekin vielä... Sen rinnalle ja vastapainoksi päätät taas tilata kirjallisuuslehti Parnasson.
"Ihminen on vapaa vasta sitten kun hän on vapautunut seksuaalisuudestaan", on Krishnamurti sanonut. Ei pidä paikkaansa! Että siitä muka vanhetessaan vapautuisi, tai että edes pitäisi vapautua. Jos tulisi mieleisesi mies, joka merkitsisi sinut katseellaan, oivoi, sinähän alkaisit hehkua, levittäisit kuin ruusu terälehtesi! Mutta onneksi niin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Onneksi siksi, että se sekoittaisi pääsi ja maailmasi, et pystyisi keskittymään mihinkään muuhun kuin rakastuneena olemiseen. Kuvittelisit miehelle ominaisuudet ja pettyisit jos/kun hän olisikin toisenlainen, ei ei sitä kokemusta sinulle enää! Eri asia jos osaisit suhtautua rakastumiseen kiitollisena ja tyynen rauhallisesti niin kuin hyvään ruokaan, josta nauttii silloin kun on nälkä, mutta ei ajattele sitä jatkuvasti. Niinhän sinä suhtaudut rakkaudessasi lapsiisi ja lapsenlapsiisikin.
Olet saanut viettää värikkään nuoruuden. "Nuoruus tuikkiva. Tulin sieltä kuin kurssilta uupuneena." Sanoo Toivo Laakso runossaan. Sait elää kuohuvan keski-iän. Olet saanut nähdä maailmaa ja tiedät, että tässä iässä parituntinen ystävän/ystävien seurassa kahvikupin ääressä voi olla virkistävämpi kokemus kuin ruhjuaminen painavien laukkujen kanssa maailmalla. Näin on hyvä. Päätät laittaa kinkkusiivun alimmaiseksi, juuston sen päälle ja siivuttaa juustohöylällä kasan tuoretta kurkkua päällimmäiseksi. Kahvi on muhinut keittimessä sopivan vahvuiseksi, kaadat sen lempimukiisi, lorautat sekaan kevytkermaa ja istahdat mustaan nahkaiseen tv-tuoliin, jonka kiepautat niin että kahvia juodessasi voit katsella kuusten latvoja, ihailla pakkasaamun hennonpunertavaa taivasta. Saat elää lähes täysin aikatauluttamatonta elämää, josta et ole tilivelvollinen kenellekään! Jos/kun jossain vaiheessa kyllästyt siihen, kuvittelet olevasi joku toinen, pukeudut kuin joku toinen ja lähdet liikenteeseen. Mutta et tänään. Pakkasmittari näyttää 25 astetta, joten ei tarvitse lähteä edes lenkille, pakkopulla vällillä sekin, välillä suuri nautinto.
"Lahjakkuus" on ihmisen varmin keino pilata kaikki, väärentää asiat ja pettää itseään. Todellinen olemassaolo kuuluu vain niille, joita luonto ei ole rasittanut millään lahjalla! Samoin olisi vaikea kuvitella valheellisempaa maailmaa kuin kirjallisuusmaailma tai ihmistä, joka olisi enemmän vailla todellisuutta kuin kirjailija."
Oli niin tai näin, kirjailijuuteen on kautta aikojen liittynyt lumoa, gloriaa, jota muiden taiteenalojen edustajiin harvemmin yhdistetään tai se on ainakin erilaista. Mutta yrityksistäsi huolimatta sinusta ei tullut kirjailijaa, ei taiteilijaa, sen sijaan sinusta tuli - joitakin lyhyitä notkahduksia lukuunottamatta - elämäänsä tyytyväinen vanha nainen, jopa onnellinen sellainen! Mutta miten monta kynnystä senkin olotilan saavuttamiseen on pitänytkään ylittää, miten monta iloa iloita, surua surra ja itkua itkeä! Miten monta ennakkoluuloa, sekä omia että toisten, on pitänyt osoittaa erheellisiksi.
Huomata, että aiemmin kauhulla ajattelemasi ikääntyminen ei ole ollutkaan niin kauheaa kuin olit luullut, päinvastoin, kun olit - minä syntymäpäivänäsi se sitten tapahtuikaan - hyväksynyt sen tosiasian että olet vanha eikä sinun tarvitse hävetä tai peitellä sitä, maailmasi avartui. Koit saapuneesi aukiolle, jonka yllä taivas kohosi korkeana ja seininä siinsivät kaukaiset metsät. Olit haudannut vanhempasi, lastesi isän. Lapsesi tulivat omillaan toimeen, lapsenlapsesi eivät enää tarvinneet hoitajaa. "Mitä kerrot lapsenlapsillesi?" Anais Nin´in päiväkirjassa joku kysyy ja toinen vastaa: "Minä kuuntelen heitä."
Olit vapautunut kirjallisista tavoitteistasi, olit vapautunut muistakin pyrkimyksistäsi elämään hetkeä tässä ja nyt! Nautit voidessasi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, syöt silmilläsi, makustelet mielessäsi toisten maalaamien taulujen tunnelmia, kuuntelet toisten säveltämää, esittämää musiikkia. Ellei sinua ja sinun kaltaisiasi olisi, keille he esiintyisivät? Naistenlehti, jonka tilaajiin olet - lyhyitä taukoja lukuunottamatta - kuulunut neljäkymmentä vuotta, kolahtaa postiluukusta. Olet aikoja sitten ikääntynyt lehden kohderyhmän ulkopuolelle, mutta sitä selatessasi, lukiessasi tunnet nuortuvasi, olet hetken aikaa joku toinen. Olet mukana maailman menossa, tunnet että jotain (kivaa) tapahtuu sinullekin vielä... Sen rinnalle ja vastapainoksi päätät taas tilata kirjallisuuslehti Parnasson.
"Ihminen on vapaa vasta sitten kun hän on vapautunut seksuaalisuudestaan", on Krishnamurti sanonut. Ei pidä paikkaansa! Että siitä muka vanhetessaan vapautuisi, tai että edes pitäisi vapautua. Jos tulisi mieleisesi mies, joka merkitsisi sinut katseellaan, oivoi, sinähän alkaisit hehkua, levittäisit kuin ruusu terälehtesi! Mutta onneksi niin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Onneksi siksi, että se sekoittaisi pääsi ja maailmasi, et pystyisi keskittymään mihinkään muuhun kuin rakastuneena olemiseen. Kuvittelisit miehelle ominaisuudet ja pettyisit jos/kun hän olisikin toisenlainen, ei ei sitä kokemusta sinulle enää! Eri asia jos osaisit suhtautua rakastumiseen kiitollisena ja tyynen rauhallisesti niin kuin hyvään ruokaan, josta nauttii silloin kun on nälkä, mutta ei ajattele sitä jatkuvasti. Niinhän sinä suhtaudut rakkaudessasi lapsiisi ja lapsenlapsiisikin.
Olet saanut viettää värikkään nuoruuden. "Nuoruus tuikkiva. Tulin sieltä kuin kurssilta uupuneena." Sanoo Toivo Laakso runossaan. Sait elää kuohuvan keski-iän. Olet saanut nähdä maailmaa ja tiedät, että tässä iässä parituntinen ystävän/ystävien seurassa kahvikupin ääressä voi olla virkistävämpi kokemus kuin ruhjuaminen painavien laukkujen kanssa maailmalla. Näin on hyvä. Päätät laittaa kinkkusiivun alimmaiseksi, juuston sen päälle ja siivuttaa juustohöylällä kasan tuoretta kurkkua päällimmäiseksi. Kahvi on muhinut keittimessä sopivan vahvuiseksi, kaadat sen lempimukiisi, lorautat sekaan kevytkermaa ja istahdat mustaan nahkaiseen tv-tuoliin, jonka kiepautat niin että kahvia juodessasi voit katsella kuusten latvoja, ihailla pakkasaamun hennonpunertavaa taivasta. Saat elää lähes täysin aikatauluttamatonta elämää, josta et ole tilivelvollinen kenellekään! Jos/kun jossain vaiheessa kyllästyt siihen, kuvittelet olevasi joku toinen, pukeudut kuin joku toinen ja lähdet liikenteeseen. Mutta et tänään. Pakkasmittari näyttää 25 astetta, joten ei tarvitse lähteä edes lenkille, pakkopulla vällillä sekin, välillä suuri nautinto.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Koiruuksia
- Miks se on irrallaan? Parahdan kun kolmannen kerroksen iso punaruskea Vilmakoira tulee rapussa vastaan ja tapansa mukaan alkaa hutalehdella ympärilläni kun uupuneena olen palaamassa lenkiltä kotiin. Onneksi saan asetettua kävelysauvat aidaksi itseni ja koiran väliin niin ettei se pääse hyppimään minua vasten. - Se kiskaisi itsensä irti, Vilman emäntä selittää, tulee kaiteesta pidellen rappuja alas, ottaa koiran kiinni, pahoittelee minulle, koirapelkoiselle asiaa. Vallattoman Vilman lisäksi tässä rapussa asuu kaksi tummaturkkista pikkukoiraa sekä yksi iso musta, pulleahko "vanha herra", joka kulkee kiltisti taluttajansa hihnassa, ei reagoi vastaantulijoihin, mitä nyt joskus saattaa murahtaa tervehdyksen parvekkeeltaan.
Edellisellä viikolla olin nähnyt unta, että Vilmakoira oli pihalla hyökännyt päälleni ja olin jäänyt makaamaan liikkumattomana sen alle siinä toivossa että se luulisi minua kuolleeksi eikä tekisi mitään pahaa. Olin rähissyt Vilman omistajille, mukavalle vanhalle pariskunnalle, uhannut heitä poliisilla ellei koiraa pidetä kiinni. Onneksi vain unessa. Todellisuudessa Vilma ei juoksentele pihalla irrallaan, mutta kovilla emäntäparka näytti olleen sen kanssa silloin kun irlanninterrieri (?) Vilma oli otettu heille edellisen, ilmeisesti vanhuuttaan kuolleen koiran jälkeen ja sitä oli alettu kouluttaa tottelemaan taluttajaansa. Joskus näytti siltä että Vilma vie ja emäntä vikisee hihnan päässä. Nyt he kävelevät yhdessä sopuisasti, mutta minkäs Vilma luonteelleen voi, sille että se ilmeisesti ihan vain hyvän hyvyyttään haluaa tutustua ihmisiin, toivoo heidän leikkivän ja ilakoivan kanssaan. Ketään en ole kuullut sen puraisseen saati kaataneen maahan. Lapsuudenkodissani oli koira, pörröturkkinen pystykorva Ressu eikä kenellekään ollut tullut mieleenkään pelätä sitä. Olen kertonutkin Vilman emännälle, mistä koirapelkoni juontaa. Unkarista 1980-luvulta.
On leppeän lämmin elokuun yö, kuljemme Juditin (nimi muutettu) talon pimeän pihan poikki, hän edellä matkalaukkuani raahaten, minä perästä puutarhan kukkien, kypsien hedelmien tuoksua nuuhkien. Äkkiä talon ovi kolahtaa ja hevosen kokoinen musta otus syöksyy nurkan takaa suoraa päätä päälleni! Onneksi saan kädelläni seinästä tukea samalla kun koira etutassut olkapäilläni nuuhkii ja nuoleskelee naamaani, polkee takajaloillaan varpaitani. Olen kauhusta kankea, yritän huutaa mutta ääntä ei tule. - Hän vain iloitsee kun sinä tulit, Judit lohduttaa. Samassa talon isäntä ilmestyy pyjama päällä rappusille, Judit rähisemään hänelle siitä että hän on jättänyt ulko-oven lukitsematta ja koira on päässyt pelästyttämään suomalaisvieraan. Koira viedään sisälle. Seinärappaus on nirhannut käteni verinaarmuille, bleiserini tasku repsottaa ratkenneena, itkettää.
Koiran peti on lasiverannalla. Yöllä minun on mentävä vessaan. Pytyllä istuessani kuulen oven käyvän, hipsuttavat askeleet eteisen lattialla... Onneksi vessan ovi on sisäpuolelta säpissä, mutta oven läpi kuulen koiran läähätyksen. Huudan Juditia. Hän ilmestyy kuin pelastava enkeli vaaleassa yöpaidassaan, vie koiran pois. Huoneeni on viihtyisä ja helteelläkin ihanan viileä. Aamulla pihapuun lehtien varjot värähtelevät pitsiverhon takana, päivästä on tulossa aurinkoinen. Heristän kuuloani, merkillinen mussutus lattian rajassa. Koira! Se tonkii auki jääneen matkalaukkuni sisältöä, erityisen kiinnostunut se näyttää olevan terveyssidepaketista, yksi side lojuu lattialla kauempana. Huudan Juditia. Mitään ei kuulu. Muistan Juditin kertoneen, että hänellä on tapana hakea läheisestä leipomosta tuoreita sämpylöitä aamiaispöytään. Miksei ottanut koiraa mukaansa, ajattelen. Päätän esittää nukkuvaa siihen asti kunnes hän palaa. Ulko-oven kolahdus ja koira luikkii emäntänsä luokse. Juditin mies on jo lähtenyt töihin. Ehdotan, että koira laitettaisiin vierailuni ajaksi kiinni. - Hän ei ole tottunut siihen, Judit sanoo. Ilokseni talon isäntä toteuttaa toiveeni, panee koiran kiinni jonkinlaiseen pihalla olevaan vaijeriin. Mutta iloni loppuu lyhyeen, alkaa mieletön itku ja valitus, koira ulvoo kuin susi kuutamolla, ohikulkijat pysähtyvät portin taakse ihmettelemään. Se on pakko päästää vapaaksi, minkä jälkeen se kiitää onnessaan pitkin pihaa, syöksyy milloin minkäkin hedelmäpuun alta esiin, hypähtää minua vasten, nuolaisee naamaani, jatkaa lentoaan. Jos olisin tottunut koiriin, luultavasti osaisin yhtyä sen iloon, mutta nyt pelkään saavani sydärin ennen kuin kymmenen päivän pituinen kielikurssimatka on ohitse.
Niinpä en olekaan uskoa silmiäni kun näen saman otuksen parin päivän päästä Balatonilla, jossa se kulkee Juditin rinnalla palkintoseppele kaulallaan. "Hän" on voittanut näyttelyssä ensimmäisen palkinnon ja käyttäytyy kuten palkintokoiran tuleekin. Ei liehu eikä kohella, antaa kiltisti sitoa itsensä rannan puuhun. - Mitä merkkiä, tarkoitan rotua se on? Kysyn Juditilta. - Doberman, hän sanoo ylpeänä. Siinä vaiheessa minä olen jo muuttanut Juditin talosta yliopiston asuntolaan parin muun siellä asuneen suomalaisnaisen luokse. -Täällä on kutjake joka talossa, toinen naisista toteaa. (Koira on unkariksi "kutya", kutja,)
Kolme vuotta myöhemmin vietämme Juditin kanssa aurinkoisen kesäpäivän Budapestissa. Eräällä sillalla hän pysähtyy, tuijottaa veteen. - Minulla on ollut hyvin suruisa talvi, hän huokaa silmät kyynelissä. Hänen koiransa on kuollut. Pihaportti oli unohtunut auki ja koira oli juossut kadulle suoraan auton alle. En osaa surra koiran kuolemaa, vaikka esitänkin surunvalitteluni. - Mutta minulla on nyt toinen, nuori (uusi) koira, hänkin on hyvin okos, (viisas), Judit sanoo ja hymyilee jälleen. Nyt ystäväni Judit, hänen miehensä, koiransa sekä lukuisat kissansa ovat jo autuaammilla asuinmailla.
Olen ehkä kertonut kohtaamisestani unkarilaiskoiran kanssa jossain edellisessä blogijutussani, mutta koska se aina ison irrallaan kulkevan koiran kohdatessani palautuu mieleeni, kerroin uudestaan. Järjestetäänköhän koirapelkoisille kursseja kuten esimerkiksi lentopelkoisille on alettu järjestää? Mutta vaikka sellaisen kurssin kävisinkin, suhtautuisin edelleen varauksella koiranomistajien hokemaan "ei se tee mitään." Kiltti koirakin saattaa saada raivarin. Niin ainakin tapahtui eräälle kiltille "ei se tee mitään" lassie-koiralle, joka jonkin kapulanhakuleikin yhteydessä suuttui isäntäänsä niin että kaatoi tämän pihan asvaltille ja pahoinpiteli sairaalakuntoon. Eikä koiraa aina ole kokoon katsomista. Huoneeseen lyllertävä kiltin näköinen pieni koira katsoo vierasta niin ystävällisesti että tämä ojentaa kätensä silittääkseen sitä. Seurauksena puremahaava ranteessa, ensiapupoliklinikka reissu jäykkäkouristupiikkiä varten ja käsi paketissa kotiin kuten eräälle matkatoverilleni kävi. Mutta koirien keskellä täällä vain on asuttava ja elettävä. Onneksi tämän rapun koiruuksista kukaan ei haukunnallaan häiritse muita asukkaita, mitä nyt "vanha herra" saattaa ohi mennessään murahtaa tyytymättömyyttään (vai tyytyväisyyttään?) kun omistaja vasta joskus puolen yön maissa kotiin palattuaan vie sitä iltapissille.
Edellisellä viikolla olin nähnyt unta, että Vilmakoira oli pihalla hyökännyt päälleni ja olin jäänyt makaamaan liikkumattomana sen alle siinä toivossa että se luulisi minua kuolleeksi eikä tekisi mitään pahaa. Olin rähissyt Vilman omistajille, mukavalle vanhalle pariskunnalle, uhannut heitä poliisilla ellei koiraa pidetä kiinni. Onneksi vain unessa. Todellisuudessa Vilma ei juoksentele pihalla irrallaan, mutta kovilla emäntäparka näytti olleen sen kanssa silloin kun irlanninterrieri (?) Vilma oli otettu heille edellisen, ilmeisesti vanhuuttaan kuolleen koiran jälkeen ja sitä oli alettu kouluttaa tottelemaan taluttajaansa. Joskus näytti siltä että Vilma vie ja emäntä vikisee hihnan päässä. Nyt he kävelevät yhdessä sopuisasti, mutta minkäs Vilma luonteelleen voi, sille että se ilmeisesti ihan vain hyvän hyvyyttään haluaa tutustua ihmisiin, toivoo heidän leikkivän ja ilakoivan kanssaan. Ketään en ole kuullut sen puraisseen saati kaataneen maahan. Lapsuudenkodissani oli koira, pörröturkkinen pystykorva Ressu eikä kenellekään ollut tullut mieleenkään pelätä sitä. Olen kertonutkin Vilman emännälle, mistä koirapelkoni juontaa. Unkarista 1980-luvulta.
On leppeän lämmin elokuun yö, kuljemme Juditin (nimi muutettu) talon pimeän pihan poikki, hän edellä matkalaukkuani raahaten, minä perästä puutarhan kukkien, kypsien hedelmien tuoksua nuuhkien. Äkkiä talon ovi kolahtaa ja hevosen kokoinen musta otus syöksyy nurkan takaa suoraa päätä päälleni! Onneksi saan kädelläni seinästä tukea samalla kun koira etutassut olkapäilläni nuuhkii ja nuoleskelee naamaani, polkee takajaloillaan varpaitani. Olen kauhusta kankea, yritän huutaa mutta ääntä ei tule. - Hän vain iloitsee kun sinä tulit, Judit lohduttaa. Samassa talon isäntä ilmestyy pyjama päällä rappusille, Judit rähisemään hänelle siitä että hän on jättänyt ulko-oven lukitsematta ja koira on päässyt pelästyttämään suomalaisvieraan. Koira viedään sisälle. Seinärappaus on nirhannut käteni verinaarmuille, bleiserini tasku repsottaa ratkenneena, itkettää.
Koiran peti on lasiverannalla. Yöllä minun on mentävä vessaan. Pytyllä istuessani kuulen oven käyvän, hipsuttavat askeleet eteisen lattialla... Onneksi vessan ovi on sisäpuolelta säpissä, mutta oven läpi kuulen koiran läähätyksen. Huudan Juditia. Hän ilmestyy kuin pelastava enkeli vaaleassa yöpaidassaan, vie koiran pois. Huoneeni on viihtyisä ja helteelläkin ihanan viileä. Aamulla pihapuun lehtien varjot värähtelevät pitsiverhon takana, päivästä on tulossa aurinkoinen. Heristän kuuloani, merkillinen mussutus lattian rajassa. Koira! Se tonkii auki jääneen matkalaukkuni sisältöä, erityisen kiinnostunut se näyttää olevan terveyssidepaketista, yksi side lojuu lattialla kauempana. Huudan Juditia. Mitään ei kuulu. Muistan Juditin kertoneen, että hänellä on tapana hakea läheisestä leipomosta tuoreita sämpylöitä aamiaispöytään. Miksei ottanut koiraa mukaansa, ajattelen. Päätän esittää nukkuvaa siihen asti kunnes hän palaa. Ulko-oven kolahdus ja koira luikkii emäntänsä luokse. Juditin mies on jo lähtenyt töihin. Ehdotan, että koira laitettaisiin vierailuni ajaksi kiinni. - Hän ei ole tottunut siihen, Judit sanoo. Ilokseni talon isäntä toteuttaa toiveeni, panee koiran kiinni jonkinlaiseen pihalla olevaan vaijeriin. Mutta iloni loppuu lyhyeen, alkaa mieletön itku ja valitus, koira ulvoo kuin susi kuutamolla, ohikulkijat pysähtyvät portin taakse ihmettelemään. Se on pakko päästää vapaaksi, minkä jälkeen se kiitää onnessaan pitkin pihaa, syöksyy milloin minkäkin hedelmäpuun alta esiin, hypähtää minua vasten, nuolaisee naamaani, jatkaa lentoaan. Jos olisin tottunut koiriin, luultavasti osaisin yhtyä sen iloon, mutta nyt pelkään saavani sydärin ennen kuin kymmenen päivän pituinen kielikurssimatka on ohitse.
Niinpä en olekaan uskoa silmiäni kun näen saman otuksen parin päivän päästä Balatonilla, jossa se kulkee Juditin rinnalla palkintoseppele kaulallaan. "Hän" on voittanut näyttelyssä ensimmäisen palkinnon ja käyttäytyy kuten palkintokoiran tuleekin. Ei liehu eikä kohella, antaa kiltisti sitoa itsensä rannan puuhun. - Mitä merkkiä, tarkoitan rotua se on? Kysyn Juditilta. - Doberman, hän sanoo ylpeänä. Siinä vaiheessa minä olen jo muuttanut Juditin talosta yliopiston asuntolaan parin muun siellä asuneen suomalaisnaisen luokse. -Täällä on kutjake joka talossa, toinen naisista toteaa. (Koira on unkariksi "kutya", kutja,)
Kolme vuotta myöhemmin vietämme Juditin kanssa aurinkoisen kesäpäivän Budapestissa. Eräällä sillalla hän pysähtyy, tuijottaa veteen. - Minulla on ollut hyvin suruisa talvi, hän huokaa silmät kyynelissä. Hänen koiransa on kuollut. Pihaportti oli unohtunut auki ja koira oli juossut kadulle suoraan auton alle. En osaa surra koiran kuolemaa, vaikka esitänkin surunvalitteluni. - Mutta minulla on nyt toinen, nuori (uusi) koira, hänkin on hyvin okos, (viisas), Judit sanoo ja hymyilee jälleen. Nyt ystäväni Judit, hänen miehensä, koiransa sekä lukuisat kissansa ovat jo autuaammilla asuinmailla.
Olen ehkä kertonut kohtaamisestani unkarilaiskoiran kanssa jossain edellisessä blogijutussani, mutta koska se aina ison irrallaan kulkevan koiran kohdatessani palautuu mieleeni, kerroin uudestaan. Järjestetäänköhän koirapelkoisille kursseja kuten esimerkiksi lentopelkoisille on alettu järjestää? Mutta vaikka sellaisen kurssin kävisinkin, suhtautuisin edelleen varauksella koiranomistajien hokemaan "ei se tee mitään." Kiltti koirakin saattaa saada raivarin. Niin ainakin tapahtui eräälle kiltille "ei se tee mitään" lassie-koiralle, joka jonkin kapulanhakuleikin yhteydessä suuttui isäntäänsä niin että kaatoi tämän pihan asvaltille ja pahoinpiteli sairaalakuntoon. Eikä koiraa aina ole kokoon katsomista. Huoneeseen lyllertävä kiltin näköinen pieni koira katsoo vierasta niin ystävällisesti että tämä ojentaa kätensä silittääkseen sitä. Seurauksena puremahaava ranteessa, ensiapupoliklinikka reissu jäykkäkouristupiikkiä varten ja käsi paketissa kotiin kuten eräälle matkatoverilleni kävi. Mutta koirien keskellä täällä vain on asuttava ja elettävä. Onneksi tämän rapun koiruuksista kukaan ei haukunnallaan häiritse muita asukkaita, mitä nyt "vanha herra" saattaa ohi mennessään murahtaa tyytymättömyyttään (vai tyytyväisyyttään?) kun omistaja vasta joskus puolen yön maissa kotiin palattuaan vie sitä iltapissille.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Vuosi vanha vaipui hautaan
Ja nyt ei muuta kuin hampaat heiluen uuteen vuoteen! Mielleyhtymä tulee siitä kun kuulin hammaslääkärin toteavan joka toisen hampaani kohdalla: "heiluu." Ja juuri korjaamansa etuhampaan hän arveli voivan lohjeta kun puraisen jotakin. Mutta näillä eväillä, siis hampailla, on nyt vain on elettävä ja pureskeltava. Kun mainitsin meidän pula-ajan lasten huonohampaisuudesta, lääkäri arveli seuraavien huonohampaisten tulevan tämän päivän "sipsisukupolvesta."
Mutta se hampaista. "Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen, ihmissydän puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen, oi jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama... " äitini aikoinaan laulama virsi on viime päivinä soinut mielessäni. Ja sekin tuntui hyvältä kun presidentti uudenvuoden puheensa lopussa toivotti Jumalan siunasta. (Luin juuri erään ex-päätoimittajan blogista, että hän ei pitänyt ko. toivotusta sopivana koko kansan presidentiltä. Totta, että kansassa on paljon niitä, joilla ei mitään jumalaa ole tai joilla on eri jumala kuin valtaväestöllä. Itse näkisin ko. toivotuksen laajemmin: toivotettiin sen jumalan, korkeamman voiman, kohtalon, sattuman jne. johdatusta mikä meillä kullakin on. Siunauksellisuutta, turvallisuuden tunnetta.)
Olin viettänyt joulunpyhät läheisteni kanssa, niinpä vuodenvaihde soljahti oman itseni seurassa. Vuosikymmenten varrella on tullut niin monet ilotulitukset ihailtua, että en enää rynnännyt parvekkeelle rakettien räiskettä katselemaan, ikkunalaseja helisyttävä pauke taustalla kuuntelin radiosta tunnin pituisen "jazz live" ohjelman, jossa vanhoja iskelmiä oli "tuunattu" hauskasti jatsahtaviksi. Televisiokonsertissa esiintyi mm. takavuosien hurmaava tangokuningas Amadeus, mutta eikö hän enää ollut entisessä terässään vai oliko tangojakin "tuunattu" uuteen malliin? Hänen äänensä kohtalokkaan surumielinen sointi kyllä tenhosi kuten ennenkin. Teemalta tulleen "Jättiläisen" olin hiljattain nähnyt ja toinen, James Deanin varsinainen läpimurto "Nuori kapinallinen" alkoi kovin myöhään, joten päätin viettää iltaa radion seurassa, kuunnella klassista musiikkia ja otteita Lappeenrannan laulukilpailuista. Senaatintorin uudenvuoden vastaanotosta yksi vilkaisu oli nimittäin riittänyt; jonkinlaisissa taikurin asuissa koheltanut juontajapari; ei kiitos! Radiossa Eino Leinon "Hymyilevä Apollo" hieman ennen puolta yötä oli lähes yhtä koskettava kuin ennenkin, mutta kello kahdentoista lyöntien jälkeen kuuluttaja toivotti hyvää uutta vuotta, ei muuta. Ei maammelaulua, ei "Jumala ompi linnamme..." Siirryttiin suoraa päätä yöklassisiin.
Vuoden vaihtumisella on kuitenkin puhdistava vaikutus. Pöytäpäivyrin muistiinpanojen tuhrimat lehdet heitään pois, asetetaan telineeseen tulevien päivien piukka pino, vielä kirjoittamattomat puhtaat sivut. Työelämässä. Nykyisin otan käyttöön uuden pikkukalenterin, laitan seinälle upeilla luontokuvilla varustetun, lahjaksi saamani päivyrin. Fyysisen kunnon huolehtimisen ohella toivon alkavan vuoden aikana osaavani tehdä valintoja, etsiä elämyksiä, jotka hoitaisivat myös psyykkistä kuntoani, rikastuttaisivat henkisesti niin että sieluni huoneet olisivat sisältä valaistut. Silloin kaikki ulkoinenkin tuntuisi, näyttäisi kauniimmalta, värit syvemmiltä, mieli puhtaammalta.
Nyt lähden ostamaan glögin lämmittämisessä piloille polttamani kattilan tilalle uuden, vien ylimääräisen seinäpäivyrini sukulaismiehelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)