Pääsiäistä!

Toivottavasti sirpaleet tuovat onnea. Tarkoin varjelluista, kirjoituspöydän laatikossa munakennossa säilyttämistäni viidestä unkarilaisesta munasta on enää jäljellä neljä. Halusin ottaa niistä tämän jutun yhteyteen kuvan, minkä jälkeen ripustin punaisen ja ruskeapohjaisen munan unkarilaiseen kannuun asettamieni pajunkissojen piristeeksi, loput kolme aioin laittaa kennoon takaisin. Niin enkös vain riehaantunut vaihtamaan ruskeapohjaisen iloisemman väriseen sinikukkaiseen sillä seurauksella että ruskea muna lipsahti lattialle!

Alun alkaen munia oli enemmän, mutta olen lahjoittanut niitä pois. Onneksi punainen muna, johon on kauniilla käsialalla, millimetrin korkuisin kirjaimin kirjoitettu pääsiäistervehdys ja jota olen varjellut kuin silmäterääni, on vielä ehjä. Unkarissa on munamuseo, ehkä useampikin, joissa esitellään näitä toinen toistaan taitavammin maalattuja, "juhla-asuun puettuja maailmankaikkeuden vertauskuvia." Maalattuja munia on tuotettu sieltä myös kotikaupungissani keväisin pidettäville kansainvälisille markkinoille ja hyvin ovat tehneet kauppansa. Jotkut käyttävät niitä myös joulukuusen koristeina.

Tästä pääsinkin aasinsiltaa pitkin jouluun. Monen mielestä pääsiäinen on iloisempi juhla kuin joulu. Ainakaan siihen ei liity yhtä suuria odotuksia. Oma pääsiäisenviettoni on vuosien myötä muuttunut aina vain ennalta arvaamattomammaksi. Olen kehitellyt elämäntavan, jonka mukaan mieliteko tulee täyttää heti eikä huomenna, koska huomenna saatan olla jo vainaja ja sekin ilo jää kokematta! Niinpä ostin jo pari päivää sitten kauden ensimmäisen mämmituokkosen. Lehdissä esitellään miten mämmin voi tuunata kauniimman näköiseksi ja maittavamman makuiseksi. Mämmi mämminä kerman ja sokerin kanssa on minun makuuni.

Mutta mitä ihmettä, sekö ei nyt maistukaan yhtä taivaalliselta kuin ennen? Sainko siitä jopa vatsanväänteitä? Jos olisin tuon tiennyt, olisin makustellut menneiden vuosien mämmimuistoja ja jättänyt  ostamatta. Pashaa en aio tehdä, kaupan pikkupurkkipasha on ihan kelvollista. Enkä leivo rahkapiirakkaa, mutta lohipiiraan aion tehdä.

Ohje on Pirkkalehdestä vuodelta 1990, jolloin kaikissa piirasohjeissa ei vielä ollut juustoa. Piiraan pohja, jota kypsennetätän uunissa ensin 10-15 minuuttia, valmistetaan voista, vehnäjauhoista, vedestä ja kananmunasta. Lohiviipaleet puolikypsän pohjan päälle, tuoretta tilliä ja päällimmäiseksi pakastepinaatti-kerma-kananmuna seos, ripaus suolaa ja pippuria. Valmiin piiraan päälle voi kiepauttaa muutaman lohirullan koristeeksi. Lampaanlihaa en hanki, en osaisi tuunata siitä villasukan makua pois kuitenkaan. Sen tilalle sopii vaikkapa "aurinkomureke." Jauhelihataikinan sisään piilotetaan kovaksi keitettyjä kananmunia, kun valmiin murekkeen leikkaa siivuiksi, keskellä munankeltuainen helottaa kuin pieni aurinko! Ympärille salaatinlehtiä, keitettyjä vihanneksia tms. Tai mureke murekkeena ja munat munina, tai ei mureketta ollenkaan vaan jotain ihan muuta! Kahvipöytään voi tuunata pikaleivokset kun kauhoo kermavaahtoa kääretorttupalojen päälle, heittää pari munanmuotoista värikästä karkkia tai pakastemarjaa koristeeksi ja hunnuttaa koko komeuden suklaalevyn kyljestä juustohöylällä siivutetuilla kepeillä kiehkuroilla.

Aioin tuunata parvekelaatikonkin, heittää kulahtaneen näköiset kanervat pois ja työntää multaan muutaman muovinarsissin, mutta kanervat olivat jäätyneet niin tiukasti kiinni, että paras odottaa ilmojen lämpenemistä ja jään sulamista. Ohranjyvät, jotka kylvin multaan yli viikko sitten, eivät ole vieläkään osoittaneet itämisen merkkejä, mutta keittiön pöydällä komeillut ruukkunarsissi on jo ylikukkinut roskiin heitettävä hapsiainen, on kai hankittava tilalle toinen. Vuosi sitten rairuohon siemenistä kehkeytyi ainoastaan pari vihertävää ruohonkarvaa, joita astian laidoille asettamani kananpojat katselivat kummissaan. Mutta kun pääsiäinen oli ohi, yhdessä yössä mullasta kahahti kauniin vihreä ruohikko! Kortteja lähetän kolme. Itse olen jo saanut yhden, toista tuskin tulee, pääsiäiskortteja ei enää lähetellä kuten ennen. Pääsiäisyön ortodoksisen jumalanpalveluksen katsonen telkkarista. Sen päätteeksi kirkkokansa syö punaisiksi värjätyistä munista, pashasta ja muista herkuista koostuvan, pitkän paaston päättävän pääsiäisaterian. Tosin minä lienen jo siinä vaiheessa unten mailla.

Siispä ei muuta kuin suunnittelemaan kukin oman näköistämme, vallitsevaan tilanteeseen sopivaa tai sopimatonta, tuunattua tai tuunaamatonta tipurikasta pääsiäistä!

Kolmiodraama

Olin aikonut käydä katsomassa Niskavuoren naiset Lahden kaupunginteatterissa keväämmällä, jolloin ei olisi lunta ja liukasta, mutta kun oma tytär pyysi mukaansa, lähdin jo nyt. Sovimme tapaavamme teatterin aulassa ennen näytelmän alkua. Olin paikalla hyvissä ajoin, mutta jos olin kuvitellut vaihtavani kengät, kampaavani tukan kaikessa rauhassa, erehdyin. Paikalla oli jo linja-autolasteittain väkeä ja puheensorina ja hälinä sen mukainen. Kun näin, millaisissa tallukoissa eräät muut mummot siellä astelivat, jätin minäkin kengät vaihtamatta. Tyttären saavuttua väliaikatarjoilujen varausjono oli jo sen verran lyhentynyt, että ehdimme tilata leivoskahvit ennen kuin rynnimme paikoillemme viidennelletoista tuoliriville. Katsomo oli puoliksi tyhjä, tyttären mielestä puoliksi täysi, jopa enemmänkin. Hän kertoi saman verran katsojia olleen myös Hair-musikaalin esityksessä.

Musiikkinäytelmänä kyseistä Niskavuoren naiset esitystäkin mainostetaan, mutta musiikin osuus oli luultua vähäisempi. Onneksi, sillä suuri osa laulujen sanoista hukkui taustamusiikkiin. Olin nähnyt näytelmän elokuvana monet kerrat ja teatterissakin joskus, mutta ensi kerran Martan, petetyn naisen kohtalo nousi mielessäni etualalle. Johtuiko siitä, että näytelmän Martta oli inhimillisempi kuin vanhojen elokuvien riivinraudat, joiden luota miehen voi olettaakin häipyvän vai oliko tässä sovituksessa alleviivattu Martan taustaa enemmän kuin niissä?

Martta, joka Niskavuoren Aarneen rakastuttuaan oli luopunut kaupunkilaiselämästään, opinnoistaan, tulevaisuuden suunnitelmistaan ja muuttanut nuoreksi emännäksi Niskavuorelle, oli tuonut tullessaan rahaa, jolla melkein perikatoon joutunut Niskavuori oli taas nostettu jaloilleen. Samoin oli vanhaemäntäkin aikoinaan tuonut tuohta tullessaan ja samoin kuin hän, joutui Marttakin varsin pian katsomaan läpi sormiensa aviomiehen mielitekoja piikatyttöjen hameiden alle. Mutta piialle voi tapahtuneen vahingon maksaa rahana ja lähettää hänet pois, vaan antaas olla kun kylään lehahtaa "perhonen!" Koululle valittu uusi opettajaneiti on nuori ja nätti ja ihan professori sen ja sen tytär!

Kylän miehet iskevät silmänsä häneen heti, Niskavuoren Aarne muiden mukana, mutta Martta uskoo edelleen olevansa etusijalla miehensä mielessä. Onhan heillä kaksi lasta, he ovat onnellinen pieni perhe. Varsin pian Aarnen suksenjäljet kuitenkin johtavat opettajaneidin ikkunan alle ja tapahtumat alkavat edetä lumivyöryn lailla. Martta ei koe olevansa ainoastaan petetty vaimo, vaan kaikin tavoin vanhakantainen ryijyjen tekijä, ristipistojen ompelija. Mitä muuta hän syrjäisessä maalaiskylässä sitten olisi voinut tehdä ja harrastaa kuin liittyä paikallisten naisten ompeluseuroihin? Sehän oli suorastaan hänen velvollisuutensa maalaistalon nuorena emäntänä. Aarnelle lasta odottavan opettajaneidin puhtoiset puolustuspuheet, hänen, uuden ajan modernin naisen vakuuttelut oikean suuren rakkauden ihmeellisyydestä, kevätmyrskystä joka pyyhkii tieltään kaiken, ensin vanhanemännän, sitten koulun johtokunnan edessä tuntuivat lähinnä irvokkailta.

Minulle näytelmä ei merkinnyt taide-elämystä, mutta ajattelemisen aihetta se antoi ja se onkin taiteen tarkoitus. Ensinnäkin hämmästelin omia asenteitani. Onko minusta, jonka omaan henkilöhistoriaankin sisältyy yhtä sun toista, tullut näin konservatiivinen? Suvaitsematon tiukkapipo, joka tuomitsee suuren rakkauden? Ei, ei se sitä ole, sillä niinhän se on aina ollut ja tulee aina olemaan, että jo ensisilmäyksellä saattaa käydä niin kuin Aarnelle ja opettajaneidille kävi, että turvassa ei ole kukaan... Että onnellisinkin perhe saattaa hajota. Sitä minä kotiin palattuani pohdiskelin, että miten hauras onni oikein on. Miten ihmiset enää uskaltavat sitoutua lainkaan?

Näytelmän loppukohtaus, jossa Aarne ja opettajaneiti poistuvat yhdessä Niskavuorelta ja lapset itkevät "isä, isä", ei sen sijaan tehnyt samanlaista vaikutusta kuten se entisaikoina olisi ilmeisesti tehnyt. Tämän päivän lapsi toteaa, että kas vaan, iskä on taas vaihtanut naista tai tyyppi, joka ilmestyi aamaispöytään, on kait äiskän uusi ukko. Rakkaus on tuhoava voima. Joissakin tapauksissa myös uutta luova voima, joissakin ei.

Aiheetonta

Ruoka-aikojen rytmittämän, kahvihetkien täydentämän värikkään viikon jälkeen talvilomavieraani pakkasi laukkunsa ja lähti takaisin sorvin ääreen. Haikailtuani lopun päivää kotoisaksi kokemani perhetunteen perään, nukuttuani melkein kellon ympäri asetuin taas omaan yksineläjän olotilaani, asettauduin koneen ääreen blogijuttua kirjoittamaan, vaan kuinkas kävikään; en tiedä mistä kirjoittaisin!

Edellisessä tarinassani keskityin kadonneen naurun metsästykseen, nyt minulta, joka jokin aika sitten suorastaan pulppusin jutun aiheita, ovat kaikki kadoksissa! Radiosta tulee klassista tauotta; hiljaista rauhallista musiikkia, pianojuoksutuksissa luontokuvia, kevätpuron solinaa, iloisia, kepeitä tunnelmia, melankoliaa, surua, kuvia kuvia...

Ikkunan takana metsikössä paksulti lunta, parin päivän takaisen vesisateen jälkeen lähes 20 astetta pakkasta! Aamuaurinko posotti niin helakasti säleverhon takaa että luulin unohtaneeni illalla kaikki valot päälle. Mutta ei musiikkikuvista kuten ei säätilastakaan ole nyt jutun aiheeksi asti. Vanha hyvä neuvo kuuluukin, että silloin kun juttu ei luista, on paras lukea toisten kirjoittamia tarinoita siinä toivossa että oma luovuuskin samalla aktivoituisi, ehkä vielä parempi keino olisi keskittyä jonkin arkiaskareen suorittamiseen.

Siis, mikähän se nyt olisi? Pakastimen laitoin jo sulamaan, silitettävää pyykkiä on niin vähän, että sen vuoksi ei kannata lautaa levittää eikä rautaa kuumentaa. Lapsenlapsen synttäreille lähtiessä olin sotkenut puuterilla pyhähousuni, vaihtanut mustat juhlahousut jalkaani, joille oli sitten roiskahtanut käsivoidetta, yhtä vaikeasti puhdistettavia tahroja molemmat. Koska seuraava vaihtoehto olisi ollut toppahousut, lähdin läntillisillä. Nyt molemmat pöksyt on pesty, mutta vain toiset kaipaisivat silitystä, joten odottakoot. Pyykkikori pursuaa nimittäin pestäviä vaatteita, mutta ei nyt ihan vielä... Ja siivouksetkin ovat kesken. Talvilomalaisen hakkaamista ja tuulettamista matoista osa odottaa vielä kääröllä, osan olen jo levittänyt puhtaiksi pesemilleni lattioille ja oivoi, miten hyvältä ja raikkaalta heti näytti ja tuoksuikaan! Jos mattoja käyttäisi tämän tästä ulkona, niiden tuomaan raikkauteenkin varmaan tottuisi ja turtuisi, mutta näin ollen muutaman kerran vuodessa toteutettuna sen kyllä huomaa ja tuntee! Keittiön lattian aion kuitenkin pestä vasta sen jälkeen kun olen vaihtanut kukille mullat. Milloin se tapahtuu, on toinen juttu. Multapussi on kuitenkin jo valmiina odottamassa. Ja joko niitä krassin siemeniä voisi/pitäisi laittaa multaan itämään?

Aikatauluttamattoman elämän, niin kiehtovaa kuin se toisaalta onkin, varjopuoleksi helposti muodostuu rytmittömyys, tilanne, jossa mikään tekeminen ei ota tulta, jossa kaiken voi siirtää aikaan "sitten kun..." Ehkä nyt kuitenkin otan itseäni niskasta kiinni ja laitan kakkoskahvit tippumaan. Kahvin kanssa otan palan omenapiirakkaa. Eilen pakastinta tyhjentäessäni otin Laalin ohjeiden mukaan syksyllä pakastamani omenasiivut sulamaan ja valmistin pakastimesta löytämääni murotaikinapohjaan piiraan ja hyvää tuli! Ehkä sitten löytyy jonkinlainen rytmi tähänkin päivään. Lenkille ainakin aion lähteä sitten kun... Eli viimeistään iltapäivällä, jolloin pakkasmittari näyttänee alle kymmentä astetta ja aurinko paistanee niin kuin se vain maaliskuulla voi paistaa, kevättä enteillen.