Kirkastunein katsein

(Ystävän pyynnöstä palautan tämän vuosi sitten kirjoittamani, sittemmin poistamani kaihileikkauskuvauksen tänne takaisin.)      


- Kaihileikkaus ei mielestäni ole niin nopea ja mitätön toimenpide kuin eräät sen läpikäyneet ovat antaneet ymmärtää, sanon sairaanhoitajalle, joka on teipannut leikatun silmäni päälle kevyen läpinäkyvän muovikilven. - Parin päivän perästä se yleensä alkaa tuntua siltä, hän toteaa. Pikkupöydällä on tarjolla mehua ja keksejä. Yksityisillä klinikoilla tarjotaan kuulemma konjakkia.

Kuten aikaisemmassa blogijutussani olin kertonut, menin maaliskuussa naapurin rouvan ylistämälle erikoissilmälääkärille laseja uusimaan, mutta hän passittikin minut suoraa päätä kaihileikkausjonoon, arveli jonotusajan olevan puolisen vuotta. Jonot olivat kuitenkin lyhentyneet niin että sain kutsun esitutkimukseen jo toukokuun alussa. Nuoria erikoistuvia   lääkäreitä kiiruhti klinikan käytävillä valkotakin liepeet liehuen.  Eräs heistä tutki silmäni ja arveli että hän myös leikkaisi sen. Olin salaa toivonut että kokeneempi erikoislääkäri suorittaisi toimenpiteen, mutta kun kotiin palattuani googletin kyseisen nuoren lääkärin tietoja, kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Hän oli vuosi sitten saanut huomattavan apurahan viherkaihin eli glaugooman uudenlaisen hoitomuodon tutkimusta varten. Kyllä hän minun  harmaakaihini osaisi hoitaa! 

Leikkaus oli 16 päivä kesäkuuta. Joku oli kertonut oman leikkauksensa kestäneen vaivaiset kymmenen minuuttia. Keskussairaalan silmäklinikan kotisivuilla keskimääräisen ajan kerrotaan olevan puoli tuntia, esilääkitys eli silmän puuduttaminen tipoilla tapahtuu sitä ennen. Hoitaja kertoi, että silmän rakenteesta riippuen leikkaus saattaa kuitenkin kestää jopa pari tuntia, mutta voihan olla että jotkut ovat todellakin selvinneet siitä kymmenessä minuutissa. Minulla meni reilu puoli tuntia. Selin makuulla pää hiukan alas päin, asento jossa kotioloissa melko varmasti saisin huimauskohtauksen. Niinpä huimausten pelossa en pystynyt täysin nauttimaan siitä upeasta värimaailmasta, minkä potilas operoitavalla silmällä toimenpiteen aikana näkee. Hohtavaa turkoosia, oranssin hehkua, sinisintä sineä, purppuraa vaihtuvina muodostelmina, ohutta kultapitsinauhaa... Välillä värit etenevät, läikkyvät silmään lorautettavan veden läpi. Lyhyt väritön tumma kohta, olisiko silloin kun sumentunut mykiö on saatu poistettua ja tekomykiö tuodaan "kapselissa ultraäänen avulla" tilalle.

- Mites siellä hupun alla voidaan? Kuulen nuoren lääkärin rauhallisen äänen. Jossain vaiheessa näen hänen hahmonsa varjokuvana vihreän kaapuni läpi. Hän on kehottanut sanomaan jos alkaa huimata tai yskittää. Vakuutan voivani ihan hyvin, vaikka välillä olo tuntuukin hiukan tukalalta. - Nyt voi tuntua vähän  venytystä, hän hetken kuluttua sanoo. En tunne mitään. - Ei saa liikutella käsiä! Hoitaja huomauttaa. Sitten lääkäri toteaa että aletaan olla jo loppuvaiheessa. Ja hups, valmista tuli! Huppu poistetaan päältäni, minut kammetaan leikkaustuolista pystyyn. Toimenpide on ollut täysin kivuton ja ihme ja kumma, ei ole huimannut, vaikka erikoislääkärin maaliskuussa mainitsemaa rentouttvavaa lääkitystä ei oltu annettukaan enkä itsekään ollut hoksannut sitä pyytää. - Toimenpide onnistui hyvin, nuori lääkäri toteaa. Hän on jo esitutkimuksessa kertonut hänellä olevan tapana kutsua potilas vielä leikkausta seuraavana aamuna näyttämään operoitua silmää, kysynyt sopiiko se minulle. Sopii.

Kesävieraalleni on onneksi alkanut loma ja hän odottelee minua leikkaussalin oven takana. Saattajan tai siis noutajan tarpeellisuudestakin on liikkeellä monenlaista juttua. Sairaalan ohjeissa suositellaan saattajaa. Joku oli kertonut että leikkauksen jälkeen potilasta ei lasketa pois ellei ole noutajaa. Ilmeisesti sekin tieto on jo vanhentunutta, koska kukaan ei kysynyt, onko minulla noutaja. Useimmilla näkyy olevan, mutta muuan nainen kertoi tulleensa polkupyörällä, harkinneensa lähtisikö sillä takaisinkin, mutta kolea tuulinen sää ei ehkä tekisi leikatulle silmälle hyvää, vaikka sen päällä olisikin kilpi. Autolla ajoa ei suositella, vaikka mistä sitäkään tietää vaikka joku...

Kilpi on pidettävä silmän päällä seuraavaan aamuun. Sen läpi näkymät ovat vielä hiukan sumuiset mutta alkavat kirkastua kun kotona otan pienen konjakin. Ilmeisesti olisivat kirkastuneet muutenkin.  Seuraavana aamuna kesävieras jää tiskaamaan kun lähden taksilla poliklinikalle silmää näyttämään. Hoitaja poistaa kilven ja tuo sen  pestynä, koteloon pakattuna minulle takaisin. Se pitää kiinnittää ihoteipillä silmän päälle yöksi seuraavan viikon ajan. Hämmästyn miten nuorelta toimenpiteen suorittanut lääkäri nyt näyttääkään! Hän sanoo kaiken olevan hyvin, mutta koska silmässä näkyy hienoista hiertymää, minun tulee viikon ajan laittaa siihen silmätippoja kuusi kertaa päivässä, sen jälkeen neljä kertaa päivässä neljän viikon ajan. Ja koska toinen silmä operoidaan heinäkuun lopulla, tämä kesä meneekin silmätippojen kanssa läträtessä, ajattelen. Pieni harmi kirkastuneen katseen rinnalla.

- Ovatko tään taulun kehykset sun mielestä harmaat vai oliivinvihreät? Kysyn kesävieraaltani.  - No harmaat ne eivät ainakaan ole, ehkä vähän vihertävät, hän vastaa. Kuljen taulun luota toisen luokse, ihmettelen, ihastelen niiden värejä. Entäs parvekkeen orvokit! Hohtavan sinisiä, leikkaamattomalla silmällä katsottuna likaisen lilanvärisiä. Kesäiset maisemat näyttävät joko tahmean kellertäviltä tai hohtavan puhtailta siitä riippuen, kummalla silmällä niitä katselen. Lääkäri oli kertonut värien ensi alkuun voivan näyttää ehkä normaalia kirkkaammilta, mutta ajan mittaan tasaantuvan. Ihastelen värien kirkkautta, mutta peiliin katsoessani järkytyn. Ihan oikeasti en ollut tiennyt olevani sellainen ryppyreetta! Täysin meikittömänä, ilman naamarasvaa rypyt ehkä korostuvat, mutta silti... - Mikset sinäkään lohduta, että ethän sä nyt niin ryppyinen ole, tivaan kesävieraaltani. - Pitäisköhän sun pyytää se vanha mykiö takaisin, hän vain hekottelee. Ja tytärkin toteaa, että sehän se vasta kamalaa olisi jos sä näyttäisit seitsentoistakesäiseltä. Ei siis auta kuin odotella siskojeni lempeämpiä kommentteja ja ajatella, että mitä rypyistä, pääasia että mieli on kevyt ja iloinen. Ensimmäinen leikkaus on onnellisesti ohitse. Kunnioitus ja kiitollisuus lääketiedettä ja hoitoalan ammattilaisia kohtaan on vain entisestään kasvanut. Äitini  serkku joutui aikoinaan kaihileikkauksen jälkeen pötköttämään sairaalassa kokonaisen viikon. 

JK. Sama lääkäri leikkasi kuukautta myöhemmin myös toisen silmäni. Sekin toimenpide onnistui erinomaisesti. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen näkymät olivat ensin olleet hiukan sumuisat, toisen silmän näkö kirkastui heti operoinnin jälkeen. Ulos päin silmässä ei näkynyt leikkaushaavaa tai muutakaan muutosta, parin millimetrin pituinen viilto, jonka kautta toimenpide suoritetaan, tehdään silmäluomen taakse  näkymättömiin. Pystyin lukemaan entisillä silmälaseillani siihen asti kunnes syys-kesällä jälkitarkastuksen yhteydessä sain uudet lasit  ja kehotuksen käydä lääkärin tarkastuksessa kun kaksi vuotta leikkauksista on kulunut. Nyt niistä on kulunut vuosi eikä mitään ongelmia ole ilmennyt. Silmä on helposti tulehtuva, joten poliklinikan antamia leikkauksen jälkeisiä hoito-ohjeita on syytä noudattaa tunnollisesti. Muistelen kuulleeni, että tilastojen mukaan yksi tuhannesta kaihileikkauksesta epäonnistuu, mutta lienee korjattavissa sekin.

Keskussairaalan silmäpolilla leikkaus maksoi 96 euroa per silmä. Yksityisillä klinikoilla  huomattavasti enemmän.

Peräkonttikirppiksellä

Autoja, autoja takaluukut ammollaan kuin valaskalan kidat! Vieri vieressä rantabulevardin molemmin puolin satama-aukiolta aina pikku-Veskulle asti. Jos olin kuvitellut että peräkonttikirppiksellä tavaraa myydään takakontista suoraan kuten puolukoita syksyn markkinoilla, erehdyin. Auki repsottavien takaluukkujen edessä oli yksi tai useampi pikkupöytä, osa tavaroista oli aseteltu erilaisten alustojen päälle tai suoraan nurmikolle. Myyntipaikkoja ei ollut voinut varata edeltä käsin, vaan autot oli päästetty satama-alueelle vasta hiukan ennen kello neljäätoista samalla kun oli kerätty kymmenen euron paikkamaksu. Nyt kello lähenee neljää. Vastaantulijoita väistellen yritän löytää tutun auton ja myyjät. Aion juuri kääntyä takaisin kun hupsista - siinähän sinä oletkin!

Farkkushortseihin ja toppiin sonnustautunut teinitär hymyili myyntipöydän takana iloisesti, toinen myyjä, nuorehko sukulaismies oli lähtenyt syömään. Pyöreällä puutarhapöydällä oli pinoittain pieniksi jääneitä tai muuten käytöstä poistettuja mekkoja, hameita, toppiksia, shortseja, farkkuja, paitoja. Viereisellä pikkupöydällä cd-levyjä ja videoita, koruja sekä erilaisia härpäkkeitä, joista läheskään kaikista en edes tiennyt, mitä ne olivat, sekä minun kissamukini. Kolmannella pöydällä poikien vaatteita, maassa värikkään kankaan päällä leluja, vierellä kenkiä, myös kuusikymmenluvulla ostamani siniset, kullanväristen solkien somistamat avokkaat sekä mustat, melkein tuliterät korkokengät, joita en enää voinut käyttää. Sadetakkeja, saappaita, urheiluvälineitä, pyöräilykypärä, verkkoaidan vieressä nurmikolla värikäs lasten teltta, ja aidan takana kimalteli aurinkoinen Vesijärven selkä! Parempaa myyntipaikkaa ei olisi voinut löytää, sää ei olisi voinut tämän suosiollisempi olla.

Teinitär teki kauppaa tasaiseen tahtiin. Varsinainen myyntipiikki oli ollut heti kahden jälkeen. Omista, pieniin muovikoreihin ja pahvilaatikoihin asettelemistani tavaroista oli mennyt ainoastaan muutama Anna-lehti sekä pari kolme kotimaisten nykykirjailijoiden teosta. Sukulaismies tuli syömästä. Joku nainen katseli lasten telttaa eikä aikaakaan kun sukulaismies pääsi kokoamaan sen hänelle mukaan. En kuullut, minkä verran hän siitä veloitti. Tuotteita ei oltu ehditty edeltä käsin hinnoitella, vaan hinta "sävellettiin" myyntitilanteessa. Olin tosin maininnut ohjehinnan joillekin tavaroilleni, mutta varsin pian huomasin että yläkanttiin. Teinittären äiti tuli töistä ja he lähtivät laivaravintolaan syömään. - Ole sinä siellä vaatepöytien takana, sukulaismies sanoi, seisoskeli itse taaempana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä mistäkin tuotteesta olisi sopiva pyytää, toisaalta kukaan ei kysynytkään minulta mitään, sukulaismies sen sijaan näkyi silloin tällöin saavan jotain kaupaksi.

Kansaa vaeltaa myyntipöytien välisellä bulevardilla edes takaisin, esittelyssä koko kesämuodin kirjo! Mustavalkoinen raitakuosi on tämän kesän hitti. Mutta näkyy siellä jokunen hempeä kukkamekkokin, tunikoita, pitkiä mustia halkiohelmaisia hellemekkoja, vartalon myötäisiä mustia trikoita, shortseja, paljaita sääriä, korkeakorkoisia sandaaleja, ballerinoja. Polvipituisista kesämekoista ja pohkeen peittävistä paksuista legginseistä koostuvia viritelmiä ei juurikaan näy, vaikka kadulla ne ovat hellepäivänäkin yllättävän yleisiä. Miehillä kutakuinkin toistensa kaltaista vaatetta päällä. Ilmeisesti jossain oli pärekoreja myytävänä, koska monella oli sellainen mukanaan, kaksi naista raahasi isoa maitotonkkaa. Vastapäisen autonluukun reunalla auringossa istui kaksi iloisen näköistä lihavaa leidiä ruskettuneet käsivarret paljaina, edessään erilaisten kippojen ja kuppien välittäminä monen sukupolven elämäntarinat. Viereisen myyjän vauvanvaatesäkillä kävi kuhina kun äidit etsivät pienokaisilleen nätin näköistä päälle pantavaa. Isompia lasten ja aikuisten vaatteita oli rekillä henkareissa, mutta ne eivät herättäneet yhtä suurta mielenkiintoa. 

Pari nuorta naista pysähtyi hypistelemään mekkoja ja tunikoita, joita levittelin nähtäviksi samalla kun mietin kuumeisesti, mitä niille osaisi "säveltää" hinnaksi, mutta ne osoittautuivat heille liian pieniksi joten kaupat jäivät tekemättä. Joku tyttö poimi pöydältä keltaisen, hopeanvärisiä helyjä sisältäneen läpinäkyvän pikkupussukan, sormuksia, korvakoruja vai mitä mahtoivat ollakaan? - Paljollako? Ehdin kysäistä sukulaismieheltä kun tyttö jo meni menojaan, uusia mielenkiinnon kohteita etsimään.

Miten ihmeessä minä, joka aikoinaan olin työskennellyt kahdenkin yrityksen myyntikonttorissa ja ollut monet kerrat myyjänä kansainvälisillä markkinoilla ym., olin peräkonttikirppiksellä näin avuton? Mutta markkinoilla tuotteet olivat olleet edeltä käsin hinnoiteltuja, kullakin osastolla ainoastaan tiettyyn ystävyysmaahan liittyvää tavaraa. Nyt unkarilaiskipponi, käsin kirjailtu kangaspäällysteinen rasia ja puusta valmistettu musta kynttilänjalka punaisine pallokynttilöineen eivät näyttäneet ainakaan tätä asiakaskuntaa kiinnostavan. Oiva Toikan lasinen oranssisävyinen kynttilänjalka ja vati oli kehotettu jättämään kotiin samoin kuin ne Pentikin, Sarpanevan, Wirkkalan, Arabian astiat, lasilinnut ym. joilla pankki kahdeksankymmentäluvulla oli hemmotellut henkilökuntaansa, vain hiukan ennen kuin yhdeksänkymmentä luvun alussa alkoi antaa potkuja persuksille! Mikäli aioin kaupata niitä, ei kuulemma kirppareilla, vaan netissä, minulle sanottiin, mutta ainakin toistaiseksi pidän ne itselläni. Sataman peräkonttikirppiksellä sen sijaan olin kuvitellut iloisesti esitteleväni, miten kiehtovan aseteleman kolmesta unkarilaisesta seinälautasesta saisikaan. Pah, kuka tänä päivänä laittaisi sellaisia asetelmia seinilleen! Ellei sitten mökille tai johonkin retrohenkiseen vanhaan taloon. Unkarilaisia vinyylilevyjäni nuoret eivät olleet edes huolineet mukaansa, ei niitä levykauppiaskaan ollut huolinut, vaikka vinyylilevyillä onkin nyt kysyntää, mutta sen tyyppinen musiikki ei kuulemma menisi heillä kaupaksi. Olin myös kuvitellut että pitkälettinen bulgarialainen, ja vihreäsävyinen eestiläinen puunukkeni suorastaan revittäisiin käsistä. Olin jostain lukenut neukkuaikaisen eestiläisnuken olevan jopa keräilytavaraa ja miettinyt pääni puhki, paljollako siitä raatsisi luopua. Joku rouva sitä katseli, kutsui kauempana odottaneen miehensäkin katsomaan, kysyi mihin tarkoitukseen se on ja olisiko sille poikanukkea kaveriksi. Ei ollut. En ehtinyt kertoa nuken historiasta ja sen mahdollisesta keräilyarvosta mitään kun he olivat jo menneet. Tunsin itseni kaikin tavoin junasta jääneeksi menneen maailman edustajaksi samalla kun sukulaismies näkyi myyneen lelun, jonka rattaissa istunut pikkupoika painoi hellästi rintaansa vasten. Iso valkoinen ja ruskea nalleni eivät kiinnostaneet ketään. Mutta sitten eteeni pysähtyi kaksi rouvaa.

- Minä haluan pelastaa nämä, toinen sanoi, piteli kädessään dinosaurusten seasta löytämäänsä kolmea pikkusormen pituista vaaleanruskeaa nallekarhua. - Paljonko? - Euro viisikymmentäsenttiä yhteensä, sanoin. Hän kaivoi laukustaan hiukan isomman valkoisen nallen. - Tämä maksoi ainoastaan  kolmekymmentä senttiä! - Mutta mitä pienempi, sitä enemmän sen suunnittelu ja valmistus vaatii sorminäppäryyttä, keksin sanoa. Ihan niin kuin mitä pienempi kello, sitä korkeampi hinta, ainakin ennen vanhaan oli, ajattelin, en sanonut. Nainen osti nallet! Toinen kuului taivastelevan ystävänsä pikkunallukoihin kohdistuvaa "pelastusintoa."

Äiti teini-ikäisen tyttärensä ja pikkupojan kanssa katseli lehtiä, josko niistä olisi mökille luettavaa. - Tämän kesän numeroita kaikki, kaksikymmentä senttiä kappale, mutta koska niitä näkyy olevan jäljellä kuusi, saatte ne eurolla kaikki, sanoin. He ostivat vielä kolme lasten lehteä ja nainen antoi minulle kahden euron kolikon. - Neljäkymmentä senttiä takaisin, hän huomautti. En heti löytänyt kolikkopussukan uumenista vaihtorahaa, jolloin hän päätti ostaa vielä kaksi lastenlehteä lisää niin että vaihtorahaa ei tarvittu lainkaan. Joku katseli merkkihajuvesipakkausta, jonka hinnaksi teinitär oli sanonut viisitoista euroa, toinen hypisteli lankakerän näköistä palloa, joka oli kuin entisajan kissanlelu, mutta se se ei ilmeisesti ollut vaan - mikä? Onneksi teinitär tuli syömästä ja minun pestini päättyi.

Ennen kotiin lähtöä kahvittelin sataman makasiinin aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa hyvällä mielellä, yhtä kokemusta rikkaampana. Kuulin että myöhemmin illalla jokin kipponi ja pieni seinäreliefi oli löytänyt ostajan. Kirppis päättyi iltakahdeksalta, sitä ennen autorintamasta olisi varmaan ollut vaikea poistuakaan. 

Jaa, se kissanleluksi luulemani? No se oli semmoinen pallo, jonka ympärille oli kieputettu (hius) ponnareita 40 kappaletta!