Miten vietät juhannusta?

Lähestytään taas niitä aikoja, jolloin on valmistauduttava vastaamaan kysymykseen: - Mites vietät juhannusta?

Yrittämällä pysyä hengissä. Vastasi muuan vanha mies, joka ärsyyntyi siitä että häneltä tuommoista edes kysyttiin, sillä pitihän kaikkien tietää, että hänen juhlansa ja arkensa olivat jo pitkään kuluneet pääosin sängyn pohjalla maaten.

Omiin varhaisimpiin juhannusmuistoihini liittyvät juhannuskoivut kotimökin rappujen molemmin puolin. Miten suloista olikaan istua auringon lämmittämällä rappusella tuoksuvien nuorten koivujen katveessa, maistella äidin tekemää simaa. Tuvan pöydällä valkoinen liina, luonnonkukkia maljakossa. Se oli siinä, kesän korkein hetki, juhla ja juhannusilta! Edessä koko elämä, tuntematon tulevaisuus ja tulevien kesien valoisat yöt.

Eräänä juhannusaattona lähdimme vanhempiemme kauhuksi serkkuni kanssa soutamaan läheiseen saareen, johon olimme nähneet joidenkin poikien leiriytyneen telttoineen. Soutelimme saaren ympäri, huutelimme poikien kanssa toisillemme ja palasimme kotirantaan, mutta sekin oli jo meille viisitoistavuotiaille seikkailu. Muutamaa vuotta myöhemmin Vesivehmaan Jenkkapirtillä tapaamani nuoruuden ihastus kutsui minut vanhempiensa mökille juhannuksen viettoon. Hänen poikakaverinsa, jonka olin tavannut aikaisemmin, oli kutsuttu mukaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Jännitin hiukan etukäteen sitä tyttöä, mutta jännitykset katosivat sitä mukaa mitä kauemmin jouduimme odottelemaan poikia saunareissultaan. He olivat juoneet siellä itsensä humalaan ja me kaksi kilttiä tyttöä, jotka emme olleet lähteneet saunaan etteivät meikki ja tupeeraukset olisi kärsineet, emmekä ottaneet viinaa ettemme olisi tulleet juovuksiin, saimme seurata lopun yötä, miten pojat toikkaroivat alastomina rantakallioilla, laulaa hoilasivat, kuseksivat ja oksentelivat siellä. Että semmoinen juhannus.

Oman perheen kanssa vietetyistä juhannuksista voisi kirjoittaa jatkoromaanin. Että miten aattoaamuna ani varhain lähdettiin ajamaan itä-Suomeen tätini mökille. Ensin oli miehen kanssa kinattu siitä, otetaanko matkalle eväät vai käydäänkö baarissa kahvilla. Minä, joka rakastin eväsretkiä, vein yleensä voiton vetoamalla siihen miten paljon baaria halvemmaksi omat eväät tulisivat. Perillä meitä odotti ihanalla paikalla ollut, mutta meidän perheelle aivan liian pieni mökkeröinen, jossa varsinkin sadesäällä oli yhden jos toisenkin kärsivällisyys koetuksella. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina haluttiin lähteä ennen paluuruuhkaa kotimatkalle. Mutta niin oli moni muukin lähtenyt ja jossain vaiheessa autojono eteni etanan vauhdilla eteen päin. Kuumalla ilmalla autoropposemme moottori "alkoi keittää" ja jos vesikanisteri oli unohtunut auton perästä, ei muuta kuin ojien pohjilta vettä etsimään ja menoksi taas! Kaupungin juhannuskokolla on tullut värjöteltyä muutaman kerran. Eräänä juhannusyönä kokolta tultua istuimme poikani kanssa kotimme läheisellä kalliolla katselemassa, miten kantosiipialus Tehi kiiti juhannusyön risteilylle kohti Päijännettä.

Yhden juhannuksen olen viettänyt Unkarissa. He, jotka itse eivät vietä juhannusta lainkaan, olivat järjestäneet meille suomalaisvierailleen ikimuistoisen "juhannus napi kirándulásin", juhannuspäivän retken, joka huipentui illallisiin ja kokkojuhlaan vanhassa maalaiskartanossa. Ainakin yhden juhannuksen olen viettänyt kotona oman itseni seurassa enkä muista sen olleen mitenkään huono kokemus. Parina viime juhannuksena olen ollut lähiomaisteni luona pihajuhlissa. Tarkoittaa sitä, että yksi touhuaa terassin räystään alle sateelta suojaan nostetun grillin äärellä, toiset odottavat vilusta väristen vesi kielellä tuloksia, minkä jälkeen siirrytään sisätiloihin syömään ja ottamaan lasi viiniä. Myöhemmin illalla on pitänyt palata taksilla kotiin, koska viiniä ottanut sukulaismies ei ole arvannut lähteä auton rattiin ja koska paikallisbussit ovat lopettaneet liikkennöimisen aattona pian puolen päivän jälkeen ja koska en ole ajanut polkupyörällä pariin kymmeneen vuoteen. Eikä muuten ole pyörääkään.

Tämän tulevan juhannuksen varalle on tehty suunnitelmia koko kevään ajan, mutta niistä enemmän sitten kun näen, toteutuivatko ne ja jos niin millä tavoin. En ole enää vuosiin kysynyt tuttaviltani, miten he aikovat viettää juhannusta, ainoastaan toivottanut oikein hyvää sellaista!

Nyt meni hermo...

...ja sen kyllä huomaa, vai miten ne laulun sanat menevätkään? Olen aamusta asti kuunnellut automaattivastaajan kirkasäänistä nuorta miestä: "Tervetuloa! (iloisesti huudahtaen) Paikallisten Sanomien asiakaspalveluun! Jos asianne liittyy tilausasioihin, painakaa yksi, jos ilmoitusasioihin, painakaa kaksi..." Samalla kun painan ykköstä, hän latelee miten vaivattomasti asiat hoituisivat netin kautta (kaikilla oletetaan olevan nettiyhteys) ja verkon kautta (kalaverkonko?) voitte myös jättää yhteydenottopyynnön, minkä jälkeen hän kertoo kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan varattuja, mutta teitä kyllä palveltaisiin mahdollisimman pian. Sitten hän sanoo iloisesti "kiitos" ja palohälyttimen kaltainen kimakka ääni alkaa ujeltaa suoraan tärykalvooni! Pakko pidellä lankapuhelimen luuria kymmenen sentin päässä korvasta siihen asti kunnes kuulen puhelimen soivan jossakin kaukana ja sydämeni sykähtää: vihdoinkin!

Mitä vielä. Nuori miesääni ilmoittaa kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan edelleen varattuja mutta teitä palvellaan ja laplaplaa... minkä jälkeen korviin koskeva ujellus alkaa taas, keskeytyy, jossakin soi puhelin, sydämeni hypähtää, mutta siellä kaukana puhelin ei ehdi soida toista kertaa kun miesääni ilmestyy etualalle kertomaan että kaikki asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Luovutan. Yritän puolen tunnin kuluttua uudestaan, samat litaniat taas! Päätän lähettää kyseisen lehden näppituntumapalstalle viestin, joka maksaa minulle 1,10 euroa ja jota ne eivät tietenkään julkaise, mutta silti: Muistelen kaiholla aikaa, jolloin lehtenne asiakaspalveluun saattoi soittaa ilman että tarvitsi puolta tuntia kuunnella automaattivastaajan jorinoita. Yritän vielä kerran soittaa asiakaspalveluun, samat litaniat, samat odottelut! Latelen kaikki "huonot sanat" (poikani aikoinaan kirosanoista käyttämä ilmaisu) mitä muistan. Naputtelen näppituntumaan toisen kännykkäviestin: Lehtenne asiakaspelvelussa automaattivastaaja vakuuttaa tunnista toiseen kaikkien olevan varattuja, onkohan siellä yhtään asiakaspavelijaa edes paikalla?

Lähden lenkille ja kauppaan.

Palattuani yritän soittaa asiakaspalveluun. "Tervetuloa!" Iloisesti huudahtaen. Painan ykkösen, odotan, pitelen luuria korvasta kaukana, kuulen kaukaisen puhelimen soittoäänen, ei, yhä edelleen nuori miesääni tunkee etualalle ilmoittamaan kaikkien olevan varattuja. Kiroan, suljen puhelimen, irvistän verenpainemittarille joka nököttää keittiön pöydällä palveluvalmiina. Ei, ei nyt. Osaan kuvitella lukemat ilman mittauksiakin. Menen parvekkeelle syömään jäätelön, rauhoittumaan, mutta aurinko porottaa sinne niin kuumasti ettei siellä jaksa kauan alla. Palaan eteisen lipaston päällä olevan näppäinpuhelimen luo, nostan luurin, naputtelen paikallisten sanomien asiakaspalvenumeron, hengitän syvään, kuuntelen rauhallisesti samat litaniat kuin ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Kestän urhoollisesti korvia repivän ujelluksen, jossain kaukana soi puhelin...

Mitä ihmettä? Se saa soida vielä toisen kerran ja naisääni vastaa! Mutta vaikka hän sanoo nimensä, varmistan silti että onko siellä todellakin ihan oikea, elävä ihminen? Hän vakuuttaa olevansa. Valitan hänelle miten koko aamupäivän olen saanut kuunnella vastaajan ääntä ja miten hirveästi se on mahtanut tulla minulle maksamaankaan, johon hän vain toteaa suloisesti että joskus meillä todellakin on ruuhkaa. Ei, en ole peruuttamassa tilaustani, päinvastoin. Tilasin sukulaisperheeseen joululahjaksi paikalliset sanomat puoleksi vuodeksi, nyt kyseinen tarjoustilaus on mennyt umpeen ja olen odotellut uutta tarjousta, turhaan. Nainen kertoo heillä olevan neljän kuukauden edullisen tarjouksen. Käy ilmi että sen hinta olisi melkoisesti korkeampi kuin aikaisempi puolen vuoden tilaus oli ollut! Mutta kun ilmenee, että olen itse kestotilaaja, saankin puolen vuoden tilauksen täsmälleen samaan hintaan kuin edellinenkin oli ollut. Voiko lähettää jo huomenna? Nainen kysyy. Kyllä, tänään ei taida enää ehtiä? Ei.

Ajattelen kauhulla joulukuun alkua, jolloin tämä sama koettelemus olisi taas edessä. Sukulaisperheessä aikuiset eivät oikeastaan välittäisi koko lehdestä, mutta lapset tykkäävät. Juuri lukemaan oppinut pienempi lukee mieluummin paikallisia sanomia kuin lasten lehtiä tai kirjoja. Ja minä tilaan. Tällä kerralla heille kaikille yhteiseksi nimipäivälahjaksi.

Jos olisin runoilija

Jos olisin runoilija
kirjoittaisin runon
minä olen puuseppä
kirjoitan runon

Tämä elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kirjoittamani haikuruno syntyi eräässä kirjoittajaseminaarissa lähes neljäkymmentä vuotta sitten. "Runolle ryhtyäkseen" ei siis tarvitse olla runoilija, ei kirjailija kirjoittaakseen tarinoita. Aikoinaan kirjailijaksi miellettiinkin henkilö, jonka kirja/kirjat olivat "oikean kustantajan" julkaisemia, nykyään se on paljolti kirjoittajan omassa harkinnassa, kutsuuko itseään kirjailijaksi vai ei. Sukulaismies ihmettelikin, miten paljon tässä maassa onkaan kirjailijoita kun televisiossa haastateltujen henkilöiden nimen perässä lähes poikkeuksetta on maininta "kirjailija", joillakin tosin varsinaisen ammattinimikkeen perässä. Toisaalta edesmennyt kirjailija Erno Paasilinna on sanonut: "Jokainen joka on kirjoittanut 20 vuotta, on kirjailija vaikka häneltä ei olisi julkaistu yhtään teosta." Oli niin tai näin, kirjailijuuteen liittyy gloriaa, tarinan sisällä olemisen tenhoa ja tunnelmaa. Julkisuuden valokeilassa paistattelemisen hehkua, jonka kääntöpuolena monen kohdalla on kielteisten kritiikkien ja tuulesta temmattujen lööppiotsikoiden synnyttämä häpeä, kaipuu takaisin tuntemattomuuteen.

Siellä, julkisuuden tuulilta suojassa me harrastajat saamme olla, kirjoittaa miten ja milloin itselle sopii. Sukeltaa sisälle tarinaan, kirjoittaa pitkää tai lyhyttä proosaa, ryhtyä runolle tai sepitellä repliikkejä, dialogia. Lehdille tarjottavissa tarinoissa on otettava huomioon kyseisen lehden edustama arvomaailma, kohderyhmä, jolle lehti on suunnattu eikä sittenkään ole varmaa, meneekö juttu läpi vai ei, tänne omaan blogiin kirjoittaessa on kaikista em. rajoituksista vapaa! Miten hyvin te kaksi tarmokasta naista teittekään kun perustitte tämän yhteisön, sillä minulta ainakin oma erillinen "blogiasema" olisi jäänyt toteuttamatta.

Harmi vain, että en vieläkään voi surffailla Samakasan sivustoilla kuten en netissä ylipäätäänkään lukemassa ja kommailemassa niin paljon kuin tahtoisin. Tietokoneen ääressä ajoittain tuntemani huonovointisuus kiusaa edelleen, tosin ei siinä määrin kuin vielä vuosi sitten. Syksyllä ilmestyy
ko. aiheesta kirja Kun säteily satuttaa.