Olettamuksia

- Katot sä Putousta? Pienempi lapsenlapsi tiedustelee. - No en! Ohjelmasta näkemieni välähdysten perusteella olin ilman muuta olettanut sen "munamiehineen" kuuluvan sietokykyni rajojen ulkopuolelle kuten moni muukin valmiiksi naurettu tv-ohjelma.  Lauantai-iltaisin minulla on ollut tapana kuunnella radiota, koska  tv:n ohjelmatarjonnasta päättävät henkilöt jostain kumman syystä olettavat katsojien kaipaavan lauantai-iltoihinsa vain ja ainoastaan joko  hillitöntä (pakko)naurua tai sarjamurhaajien aiheuttamia pelon ja vilun väristyksiä. Viikko sitten lauantaina Rautarouva soitti, juteltiin niitä näitä kunnes hänelle tuli kiire lopettaa puhelu: - Putous alkaa! - Katsot sä sitä? Ihmettelin. Kertoi katsovansa aina. Pitäisköhän minunkin...

Ohjelma oli parempi kuin olin olettanut. Tai sanotaan että se ei ollut niin huono kuin olin otaksunut. Kyseessä oli avausjakso, jossa näyttelijät esittelivät uudet sketsihahmot. Patologin "avaa sydämesi mulle"-tyylisten repliikkien aikana kuulin naurahduksen, joka ei tullut tv:n taustajoukoista. Minä nauroin! Outoa, lauantai-iltana! Silloinhan on tapana korkeintaan hymyillä jollekin "Lauantain toivottomien" mieleen nostattamalle kaukaiselle muistolle. Patologin lisäksi Putouksen elämäntapaohjaaja ja Imatralta tullut "Antsku" menettelivät, mutta muut hahmot tuntuivat liian yliammutuilta. Kysyin lapsenlapselta, mistä hahmosta hän oli pitänyt eniten. - Kaikki olivat hyviä, oli diplomaattinen vastaus.   Iloisena siitä että olin rikkonut rajoja, pystynyt luopumaan vanhoista olettamuksistani ja liittymään Putousta katsovien nuorekkaaseen joukkoon, aloin odottaa seuraavaa lauantaita.  Mummoikäiselläkin kun on nykymaailmassa tasan kaksi vaihtoehtoa: olla menossa mukana tai pudota kyydistä.

Viikolla katselin paria sarjaa, elokuvan, uutisia sekä asiaohjelmia. Ville Haapasalon Jäämeren-seikkailut Teema-kanavalla kiehtovat. Taitoluistelun EM-kisat Budapestista hivelivät silmää. Ilo ja hämmennys 15-vuotiaan tytön kasvoilla hänen voitettuaan ensimmäisissä aikuisten kisoissaan kultamitalin! Ja nuoren miehen pettymyksen sekainen hämmästys; miten tässä nyt näin kävi? Huippuunsa hiottu, harjoituksissa nappiin mennyt suoritus hajosi kilpailutilanteessa heti alussa tapahtuneeseen kompurointiin. Ehkä tuomaristo olisi yhden pyllähdyksen vielä antanut anteeksi, mutta kun mikään ei mennyt kohdalleen! Olympialaisten osallistumispaikoista käydään kovaa taistelua. Siinä monet olettamukset, otaksunnat ja ounastelut menevät uusiksi. Urheilu on suurten tunteiden juhlaa. Tässä tuli nyt mentyä jo sunnuntain puolelle, taitoluistelukilpailut nimittäin päättyivät vasta silloin.  

Lauantai-iltana olin hyvissä ajoin ennen Putouksen alkua asettunut teeveen ääreen saunajuomaa siemailemaan ja mikrossa lämmittämiäni nakkeja napostelemaan, vain todetakseni että Putous ei sittenkään ole mun juttuni. Liikaa melua ja naurun hohotusta. En saanut "Antskun" ja imatralaisen baariyleisön välillä mahdollisesti käydystä keskustelusta mitään selvää, koska kikkarapäinen naishahmo sönkötti koko ajan Antskulle jotain. Juorutoimittajan repliikkejä ei ehkä ollut ymmärrettäviksi tarkoitettukaan, mutta yleisöön nekin tuntuivat uppoavan. Ja  kun eräs sketsihahmo kaiveli housujensa sisältöä ja nuuhkaisi sen jälkeen sormeaan, se se vasta riemullista olikin! No, porukka on pestattu sinne nauramaan vaikka oikeasti ei naurattaisikaan. Olen itsekin vuosia sitten ollut "Sainks mä"-nimisen tv-jutun naurujoukoissa mukana. Ja kerran Tuttu juttu-shown katsomossa. Istuin eturivissä mairean näköisenä kun sen sijaan vierellä istunut matkaseurani oli luonnollisen näköinen oma itsensä. Mairea ilmeeni johtui siitä, että oletin luonnollisen perusilmeeni näyttävän   ikävystyneeltä, ehkä jopa vihaiselta. Putouksen  sympaattisesta juontajasta ja parista kolmesta hauskasta oivalluksesta huolimatta suljin telkkarin surullisin mielin. Halvat ovat kansan huvit, ajattelin. Vai olenko minä vain kaavoihini kangistunut kalkkis, tosikko, jonka on paras katsella taivaskanavalta Gafé Raamattua? (Televisiostako ei muka tule lauantai-iltaisin katsottavaa?)

Gafé Raamatussa on miellyttävä haastattelija ja aihepiiristä ja haastateltavasta riippuen keskustelu joko kiinnostaa tai ei. Esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliitosta käyty keskustelu oli mielenkiintoinen. - Ja tuleehan lauantaisin ennen Midsomerin murhia "Avara luontokin," joku huomauttaa. Useimmat luonto-ohjelmat ovatkin hyviä, mutta siinä vaiheessa kun lähikuvissa aletaan esitellä raatoa, jonka ympärille korpit kokoontuvat haaskalle, on pakko sulkea toosa. Ja lottoarvontakin menetti mielenkiintonsa sen jälkeen kun se toiselle kanavalle siirron myötä viihteellistettiin turhan monimutkaiseksi. Katsonkin lottorivin sunnuntaiaamuisin netistä. Sukulaismies, joka käy aikaisin nukkumaan, soittaa sunnuntaisoittonsa aamuyhdeksältä  ja saa samalla lottoarvonnan tulokset. Hän muistaa omat numeronsa ulkoa, joten pystyy seuraamaan tilannetta sitä mukaa kuin luettelen niitä. Enkä väitä ettenkö syrjäsilmällä saattaisi vilkuilla Putousta edelleen sen mahdollisesti sisältämän muutaman hilpeän oivalluksen vuoksi. Sen, kuka sketsihahmoista milläkin viikolla putoaa pois, voi lukea iltapäivälehtien lööpeistä muiden maailmanpolttavien uutisten ohella.

Edellisessä blogijutussani tuskailin, että kun mikään viime aikoina lukemani kirja ei ole sytyttänyt. Nyt lainasin kirjastosta oman paikkakunnan kirjailijan Timo Sandbergin v. 2012  julkaiseman dekkarin "Vainooja." Sepä imaisikin heti mukaansa! Olen kuitenkin vielä niin alussa että yksityiskohtaisempi arvio myöhemmin. Rautarouva kertoi päättäneensä lukea kaikkien oman paikkakunnan kirjailijoiden teokset voidakseen vertailla niitä toisiinsa. Rautarouvalla virtaa riittää!

JK. Luin Timo Sandbergin rikosromaanin "Vainooja" loppuun, pidin! Aikomus lukea hänen aikaisemmat kirjansakin.   

Sitä on nyt ilmassa

Melkein säikähdin kun ikkunan takana ilmassa alkoi leijailla jotain valkoista. Yläkerran asukasko siellä tyhjensi ryynipussiaan vai mitä tämä nyt oikein on?  LUNTA! Tai ehkä vielä pelkkää räntää, joka maahan päästyään sulaa ja siihen ennustetut pakkasasteet päälle, niin pääkallokeli on valmis. Onneksi eilen sulan maan aikaan panin "Klingen" laukkuun ja lenkkeilin lähikirjastoon, tuli ulkoiltua tämänkin päivän edestä.   

Olin lainannut Matti Klingen paksun, pienipränttisen "Kadonnutta aikaa löytämässä"  joitakin viikkoja sitten, luullut sitä päiväkirjaksi, mutta se olikin kooste aikaisempien vuosikymmenten päiväkirjoista, mikä oli hieman laimentanut intoani. Saadakseni käsityksen  sivistyneistön elämästä ("sivistyneistö" vaikea ääntää kun heiluvat hampaani  kolkahtavat s-kirjainten kohdalla yhteen!) päätin kuitenkin lukea kirjan talvikuukausien aikana loppuun. Mutta lainan uusiminenpa ei onnistunutkaan, varausjonossa oli pitkä lista nimiä! "Klingellä on nyt kysyntää", kirjastovirkailija totesi. Johtuisiko  ennen joulua paikallislehdessä olleesta professori Klingen haastattelusta sekä ko. lehden kolumnistin hehkuttamista päiväkirjoista? Palautin sen keskenlukuisena kirjastoon. Toisen varatun kirjan, Hirvisaaren "Me, keisarinnan" lainausaikaa on jäljellä 10 päivää. Siinä ajassa saanen kahlattua sen loppuun. Kaikki kunnia kirjailijan historian tuntemukselle, hänen tekemälleen valtavalle taustatyölle ja kertojanlahjoilleen, joitakin kiintoisia jaksoja lukuunottamatta kirja ei minua puhuttele.

Mutta siinä missä keisarinnan tarina pitkästyttää, eilen kirjastosta mukaan tarttunut Laura Paloheimon "Klaukkala" lennättää lukijaa iloisesti eteenpäin, välillä turhankin vauhdikkaasti. Kaltaiselleni omiin luutuneisiin ilmaisuihini piintyneelle kirjoittajalle Klaukkalan kaltainen nykypäivään sijoittuva vetävästi kirjoitettu kielellinen iloittelu tekee kuitenkin hyvää. Pidin myös ex- mäkihyppääjän ex-vaimon Veera Niemisen kirjoittamasta "Avioliittostimulaattorista."  Outi Pakkasen "Rakastajan" koin joitakin hänen aikaisempia teoksiaan vaisumpana. Pakkasen kirjoissa kiehtoo moderni kodikkuus, jostain hänen kirjastaan löytyneen ohjeen mukaan valmistin jouluksi kylmäsavulohi-tuorejuusto alkupaloja. Toinen eilisellä kirjastoreissulla löytämäni oli Merette Mazzarellan "Hyvä kosketus", johon tartun vasta Keisarinnan ja Klaukkalan jälkeen. Viihteen vastapainoksi kaipaan kirjoista syvällisyyttä, eräänlaista pyhyyden kokemusta, jota en aikoihin ole löytänyt. Viime aikojen puhuttelevin lukukokemukseni on  sukulaisen sukulaisen kirjoittama muistelmateos. Hyvin kirjoitettu ja jäsennelty elämäntarina, ehyt kokonaisuus. Omakustanne, jota hän oli painattanut ainoastaan parikymmentä kappaletta, mutta joka voisi ihan hyvin olla  kirjakaupoissa ja kirjastoissa kaiken kansan saatavilla. "Jokainen elämä on laulun (kirjan!) arvoinen."

Peruutin varauslistallani olleen Finlandia-voittajan, Riikka Pelon "Jokapäiväinen elämämme" sen jälkeen kun olin jostain arviosta lukenut, että kirjan kauniskielinen, runollinen alkuosa  muuttuu lopussa hirvittävien väkivaltaisuuksien kuvaukseksi. Varmaan ne kuuluvat ko. ajankuvaan, mutta en välitä lukea raakuuksista varsinkaan jos niitä kuvataan sivukaupalla. Edellinen Finlandia- palkittu Ulla-Leena Lundbergin "Jää" oli kiehtova lukukokemus sen jälkeen kun teksti junnaavan alun jälkeen kohosi kauniisti siivilleen. Tosin sekin jonkun arvostelijan mielestä muistutti liikaa "Myrskyluodon Maijaa" yms.

Ehdin eilen muutaman kilometrin kirjastolenkiltäni sopivasti kotiin klo 15 uutisille. "Oddasat" kiehtoo pohjoisine  maisemakuvineen, aihepiireineen ja nuoren mantelisilmäisen uutisankkurin kauniisti ääntämä saamenkieli hivelee korvaa, vaikken ymmärrä siitä sanaakaan. Uutisten jälkeen nukuin kunnon päikkärit ja loppuilta ikään kuin kimalteli ja moni mahdottomalta tuntunut asia alkoi taas tuntua mahdolliselta. Ulkoilu oli tehnyt  tehtävänsä. Tämä tietskan ääressä istuminen sen sijaan alkaa taas tuntua pahalta, joten ylös, ulos ja lenkille! Lumisade on lakannut, tiet ovat sulat ja kosteat, mittari näyttää yhtä lämpöastetta. Ei ole liukasta, vielä...

Sattumia

Ensin poksahti kylppäristä ja eteisestä lamppu ja puoli asuntoa meni pimeäksi. Liukkaankelin lempikengistäni puhkesi pohja, sitten  katkesi hammas.

Huoltoyhtiön nuori mukava kaveri tuli vaihtamaan sulakkeen niin nopeasti että aivan kuin olisi ollut oven takana odottamassa hälytystäni. Arvelin hänen tuoneen uuden sulakkeen tullessaan, mutta hän vain avasi korkealla eteisen ovenpielessä  olevan pienen kaapin oven ja nosti yhden alas painuneen vipusen yläasentoon ja katso, valkeus tuli myös asuntoni pimentyneeseen osaan! Arveli minun osaavan seuraavalla kerralla suorittaa sulakkeen vaihdon itse.

Katkenneen hampaan korjaus sen sijaan vaatii järeämpiä toimia. Että mikä ihmeen päähänpisto oli muussia tehdessä puraista raakaa perunanpalaa niin voimallisesti että kahden etummaisen hampaan vierestä kuului riksahdus ja hammas jäi roikkumaan ikenen riekaleen varaan! Siitä hammaslääkäri seuraavana päivänä nappasi sen pois, kehotti keskustelemaan  hammasteknikon kanssa, kumpi olisi järkevämpi vaihtoehto,   osa- vai kokoproteesi. Kokemuksesta tiedän että järkevin vaihtoehto ei aina ole paras. Jo vuosi sitten kirjoitin blogissani, että hampaat heiluen uuteen vuoteen! Ne heiluvat edelleen, vaan eivät putoile. Halusin osaproteesin eli uuden hampaan katkenneen tilalle.  

Hammasteknikon luokse mennessäni yllättäen kadulla tuli vastaan hyvä tuttavani, ystävätär, jonka kanssa emme olleet tavanneet ainakaan kymmeneen  vuoteen!  Punaisessa takissaan hän oli kuin raikas tuulahdus siinä sateisen harmaalla kadulla. Ja koska teknikko ei heti vastannut summerin soittooni - oli kai ruokatunnilla - meille jäi aikaa päivittää tuoreimmat kuulumiset ja sopia että soitellaan  ja tavataan.

Hammasteknikko oli ystävällinen, mukava mies,  mutta proteesiasiassa kanssani eri mieltä, eli loputkin ylähampaat pois ja tekarit tilalle! Toisaalta oli kanssani samaa mieltä siitä, että niin kauan kuin ihminen pystyy syömään omilla hampaillaan, kokoproteesi ei ole hyvä valinta, vaikka onkin  hymyillessä hyvän näköinen. No mikä tässä nyt enää niin leveästi hymyilyttäisi, huokaisin, mutta en minä mikään harvahammas "kassi-almakaan" haluaisi silti olla. Puolisen tuntia siellä teknikon luona meni, mutta  ilokseni hän ei veloittanut mitään. - Enhän minä mitään tehnytkään, totesi vain. 

Kotiin palattuani löysin puhelinluettelon keltaisilta sivuilta esteettistä hammashoitoa mainostavan lääkärin. Siis sinne! Muistin että ko. luettelon keltaisilta sivuilta olin vuosia sitten löytänyt ortopedin, (ihanan rauhallisen, sympaattisen näköisen miehen!) jonka antamilla hoito-ohjeilla selkä- ja lonkkakipuni olivat parantuneet. Mutta nyt ei ollut yhtä hyvä tuuri. Kokoproteesia tämäkin lääkäri suositteli, mutta sanoi voivansa kyllä laittaa katkenneen tilalle väliaikaisen hampaan, joka kiinnitettäisiin viereisiin hampaisiin. Hinta olisi noin puolet kokoproteesin hinnasta. Maksaisin vielä senkin, mutta eniten  huolestuttaa että miten viereinen moneen kertaan korjattu hammas kestäisi kiinnityksen aiheuttaman rasituksen. Hammasimplantista emme edes keskustelleet ja ymmärsin esteettisellä hammashoidolla tarkoitettavankin lähinnä hampaiden oikomista yms. Hammasremonttini on siis niin sanotusti "vaiheessa" edelleen.  Hymyilen vain hyvin vienosti ja puhun niin että puuttuvaa hammasta ei huomaa.

Tänään kävin näyttämässä kenkiäni suutarille. Pohjaa ei voi enää korjata, koska se on kauttaaltaan murtunut. Uusia pohjia niihin päällisiin ei enää kannata laittaa. Kyseiset Luhtakengät ovat palvelleet minua monta monta talvea. Sanoin haluavani heittää kengät omaan enkä heidän roskikseensa. Sitä ennen aion nimittäin tehdä niillä vielä muutaman lähikauppareissun, loppuviikoksi lienee tulossa liukkaita kelejä. Kadulla sattumalta tapaamani ystävätär on tulossa iltapäiväkahville luokseni. Meillä on paljon yhteisiä matka- ym. muistoja. Ellei hampaani olisi sattunut katkeamaan, olisimmeko me enää koskaan edes tavanneet toisiamme?