Miksi ihmeessä kännykässäni eräiden toimintojen on oltava salatiedettä jonka vain kaukana kaupungin toisella laidalla asuva lapsenlapsi hallitsee? Ja miksi en keväällä hänen käännettyään kellon kesäaikaan, kirjoittanut kalenteriini yksityiskohtaisempaa ohjetta kuin: "Asetukset kautta päivä ja aika"? Asetuksista avautuvasta näyttö-asetukset kohdasta päivän ja ajan kaiken järjen mukaan luulisi löytyvän, vaan kun ei löydy!
Koko sunnuntaiaamu on mennyt sitä rakkinetta räplätessä. Lähetin asian johdosta sähköpostiviestin lapsenlapselle (nykytrendien mukaan ei enää suositella mainittavaksi onko kyseessä poika- vai tyttölapsi!) eli eiköhän asia lähiaikoina hoitune. Ellei, sitten on vain muistettava että kännykkäni kello on tunnin edellä, parempi olla sovitussa tapaamisessa tunti etuajassa kuin päinvastoin.
Tässä kohtaa muistuu taas mieleeni, miten aikoinaan Savon-tädin kanssa syksyisenä sunnuntaiaamuna kirkon eteisessä hiuksia kammatessamme ihmettelimme paikalle sattuneelle suntiolle, että missäs kaikki muut ovat? - Kyllä niitä tunnin piästä alakaa tulla muitaki, oli vastaus. Sitä naurua ja riemun remakkaa kun kuljimme kotiin takaisin! - Lähdetäänkö me sinne kirkkoon? Kysäisin tunnin kuluttua tädiltäni. - Vastahan myö siellä käytiin, hän totesi ja käänsi sängyn päällä kylkeään. Kirkkoajan mentyä lähdimme paikalliseen ravintolaan lounaalle.
Lapsenlapselta kilahti sähköpostiini vastaus: "Katon asiaa kun tulen." Lyhyt ja ytimekäs kuten aina. Koskas tulet? Kysyin. Hienoissa älypuhelimissa ajanvaihto sujuu automaattisesti ja vanhassa hiirenharmaassa nokialaisessanikin se oli helppo hoitaa manuaalisesti, mutta tässä, nokialainen muuten tämäkin, moni muukin toiminto on tehty turhan mutkikkaaksi. Mutta en ole ainoa, lehtitietojen mukaan jotkut joutuvat viemään kellonsa käännettäviksi kellosepän liikkeeseen. "En lähipäivinä varmaankaan." Lapsenlapsi vastaa. - Siis, mitä? Olin kuvitellut hänen tulevan tänään. Tosin hän vasta torstaina oli ollut luonani, olisinpa hoksannut vaihdattaa kännykän kellon talviaikaan jo silloin!
Onneksi herätyskelloni, eteisen ja keittiön kellot oli helppo kääntää, kännykkä viettäköön vielä toistaiseksi kesää kuten parvekeamppelin pelakuu, joka hehkuu vielä hetken kesäisessä loistossaan. Lähipäivinä siirrän sen pakkasia pakoon keittiön ikkunalle kukkimaan. Vuodenaikojen vaihteluihin emme voi vaikuttaa, mutta eikö olisi jo aika luopua jokakeväisestä ja syksyisestä kellon viisareiden kääntelystä ja jättää tämä talviaika pysyvästi voimaan?
Entä syksyaika? Tällä kertaa mukavaa ja mielenkiintoista. Lokakuun alussa vietettiin kotikaupunkini ja Unkarin Pécsin ystävyyskaupunkisuhteen 60-vuotispäiviä. Olin juhlimassa kolmena iltana peräkkäin. Keskiviikkona 5.10. oli kirjallisuusluento, jossa tekstinäytteet luki Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi valittu Jussi Lankoski. Torstaina Sibeliustalolla sinfoniakonsertti, kapellimestari ja viulusolisti olivat unkarilaisia kuten suurin osa illan musiikistakin oli tunnetuimpien unkarilaisten säveltäjien tuotantoa. Konsertin päälle jatkot joille en enää mennyt vaan tulin kotiin nukkumaan. Jos olisin mennyt, olisiko pankkikorttinikaan kadonnut kuten turhan aikaisen kotiin paluun tiimellyksessä tapahtui? Maksoin kortilla taksimatkan, luulin laittaneeni kortin koteloon kuten tavallista. Mutta kun tunnin parin leppoisan kotona oleskelun jälkeen vilkaisin koteloa, se oli tyhjä! Ei löytynyt taskuista, ei laukun lokeroista.
Äkkiä takki päälle ja etupihalle taskulampun kanssa korttia etsimään! Ei löytynyt. Soitin taksikeskukseen, josta otettiin yhteyttä minut kotiin tuoneeseen taksinkuljettajaan. Korttia ei löytynyt autostakaan. Onneksi kaiken panikoinnin keskellä hoksasin soittaa kännykkään tallentamaani numeroon ja kuolettaa kortin. Sen jälkeen kipaisin vielä pihalle lamppu kourassa katselemaan, turhaan. Olisiko se sittenkin luiskahtanut taksin tuolin ja selkänojan väliseen rakoseen, josta kuski ei hoksannut sitä etsiä vai ehtikö joku pihalla liikkunut öinen kulkija napata sen mukaansa? Kortin etupuolella oli nimeni painettuna, takana nimikirjoitus. Kukaan ei ole ilmoittautunut löytäjäksi.
Unkariviikon pääjuhla oli perjantaina 7 päivä lokakuuta Ristinkirkossa. Viulutaituri Barnabás Kelemen sielläkin soittamassa, säestäjänään pianisti Virva Garam. Viulisti Mervi Myllyoja, Lahden Mieskuoro, Uusi-Lahti kamariorkesteri sekä Ristinkirkon urkuri Pauli Pietiläinen esiintyivät, kummankin ystävyyskaupunginjohtajan puhe sekä entisen suurlähettilään juhlapuhe ym. kuuluivat illan ohjelmaan. Väliaikakahveilla tapasin tuttuja, joiden kanssa ei oltu nähty vuosikymmeniin. Tunnistimme sentään vielä toisemme.
Ja pari viikkoa sitten olivat perinteiset lapsenlasten ideoimat ja äitinsä taustatuella toteuttamat hurmaavat Halloween-juhlat, sattuneesta syystä hiukan etuajassa. Olivat keksineet pari uutta leikkiäkin, joita me vanhat ja nuoret yhdessä leikimme. Olin pukeutunut Puolukaksi, menomatkalla päätinkin olla Punahilkka. Sutta en illan mittaan kohdannut, mutta kotimatkalla kadotin myssyni. Erinäisten etsintöjen jälkeen se löytyi minut kotiin tuoneen ystäväpariskunnan auton takapenkiltä.
Nyt on uusi pankkikortti kotelossa ja vuosikaudet päätäni lämmittänyt jo hiukka kulahtaneen näköinen myssy kotona naulakon päällä. Kun vielä saan kännykän talviaikaan, voinkin alkaa valmistautua tämän syyskauden odotetuimpaan juhlaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Siihen asti arki olkoon juhlaa. Parvekkeen kukka-amppelin tilalla kynttilälyhty.
