Kahville!

Punainen kahvipannu pulputtaa hellalla, jääkaappi hurisee. Hetki sitten uunista otetut pikkupullat jäähtyvät pellavapyyhkeen alla.  Pöydän toisessa päässä emäntä naputtaa punaista matkakirjoituskonetta, huiskaisee välillä pöydälle pyrkivää kissaa kauemmaksi. Pienen lasikuvun alla pulppuileva kahvi muuttuu hetki hetkeltä tummemmaksi, huumaava tuoksu leviää keittiöön. Kissa hypähtää syliin.

Muistikuva on ajalta, jolloin kuvittelin että minusta tulee kirjailija. Voiko olla onnellisempaa olotilaa kuin pullakahvit luomistyön lomassa! Mutta näytelmään kahvittelukohtauksia ei sopinut kirjoittaa eikä tuoda näyttämölle kotieläimiä, ei nyt kissaa ainakaan. Niin oli draamakursseilla opetettu. Tosin telkkarin sarjanäytelmissä kuten Heikissä ja Kaijassa, Rintamäkeläisissä yms. alvariinsa istuttiin keittiön pöydän ääressä, ryystettiin kahvia ja rupateltiin. Ja vielä tänä päivänäkin Lahden kaupunginteatterin Evakkotytössä yleisö joutuu katsomaan näyttämöllä tapahtuvaa kahvin tai mitä lie sota-ajan kahvinkorvikkeen kittaamista kyllästymiseen asti! 

No, kirjailijaa minusta ei tullut kuin yhden näytäntökauden ajaksi, mutta kirjoittamisen hurma ja kirous, aina tilanteesta riippuen, on ollut  olennainen osa elämääni läpi vuosikymmenten. Kuten kahvin juontikin. Pulputtava pannu on vaihtunut kahvinkeittimeksi.   Unkarista ostamani expressokeitin jota joku kutsui "mutteripannuksi" on ajat sitten joutanut kaapin perälle, juhlamokkani valmistuu kuopuksen lahjoittamalla mocca masterilla, joskus kahvilaan poiketessani saatan tilata capuccinon.

Kaikilla kahvin juojilla lienee omat rituaalinsa. Joku kertoo aamukahvin meinanneen mennä väärään kurkkuun kun on lukenut  lehdestä jonkin uutisen. Olen lähes kateellinen heille, jotka onnistuvat yhdistämään nämä kaksi eri toimintoa, kahvin juonnin ja lehden lukemisen, mikäs sen kodikkaampaa! Yksin ollessani juon aamukahvini joko mukista tai Kerman saven isohkosta ruskeasta kupista tv-tuolissa istuen, taivaan pilviä ja puiden latvoja tuijotellen, lintujen ja oravien pyrähtelyjä seuraten. En avaa televisiota tai radiota, haluan kuulla omat ajatukseni. Se on  aamuhartauteni, joka saattaa venyä yli puolituntiseksi. Onnellinen tai ainakin toiveikas tuokio, onhan edessä uusi päivä kuin puhdas kirjoittamaton lehti.  Olen tehnyt kaksi voileipää, joista toisen syön kahvin kanssa, toisen laitan jääkaappiin myöhemmin syötäväksi. Kasvovoimistelu ja pään kiertoliikkeet päättävät aamukahvituokioni. Vasta sen jälkeen luen lehden. Ehkä olen silmäillyt sitä jo kahvia odotellessani.

Päiväkahvituokio joko keittiön tuolilla istuskellen, ulos luontoon katsellen tai kello viidentoista uutisia, myös selko- ja saamenkielisä seuraten.  Jos olen tullut lenkiltä tai kaupungilta nälkäisenä kotiin, saatan  laittaa kasinkertaisen annoksen kahvia tippumaan. Pöydän  ääressä kahvittelen vain silloin kun minulla on kahviseuraa! Ja silloin katetaan kupit pöytään. Kuvan punaruusukuppi on mieheni Minda-mummolta Kanadasta, siniruusukuppi joko häneltä tai hänen tyttäreltään, mutta nämä eivät ole käytössä kuin ehkä aniharvoin, säilytän niitä vitriinissä lasioven takana. Mindalla oli tapana kattaa jokaiselle vieraalle erilainen kaunis kahvikuppi. Hänen tyttärensä teeastiasto oli henkäyksen ohutta englantilaista posliinia. Minun hän ei antanut niitä tiskata ja hyvä niin, olisin pelkästä jännityksestä saattanut pudottaa ne käsistäni tai kolhia tiskialtaan reunaan. Hänen luonaan oli tarjolla sekä teetä että kahvia. Itse juon joskus vihreää teetä rauhoittuakseni tai jos olen kylmissäni ja nuhainen. Teeseremonia on oma taiteenlajinsa, johon kahvin ystävänä en ole koskaan lähemmin perehtynyt. Ehkä pitäisi.

Kiehtovia kahvi- ja teehetkiä kaikille!