Tule syyskuu!

"Onko tälle mitään selitystä, että lämmin sää vaan jatkuu? Uutisankkuri kysyi meteorologilta. On, elokuussa on kesä!"

Päivän Näppis tämän päivän Etelä-Suomen sanomissa. Postasin sen faceen, mutta silkkaa vaatimattomuuttani jätin kertomatta, kenen lähettämä ko. näppis oli. Niin että jotain minultakin sentään vielä julkaistaan! Nuori meteorologi ei tosin vastannut noin näppärästi, vaikka mieli varmaan teki, vaan selitteli ilmavirtauksia tms.

Lumoavan lämpimät elokuun päivät jatkuvat, mutta iltatuulessa on syksyn sävel. Kesä on kiihkeydessään vaativaa aikaa, syksy tyyntynyt ja levollinen kuin vanha nainen. Kohta ei tarvitse - eikä tarkene - istua parvekkeella, kuljeskella puistoissa, rannoilla kesää kokemassa, vaan voi kaikessa rauhassa virittäytyä sisähommiin, minkä nyt välillä piipahtaa ulkona syksyistä luontoa ihailemassa.

"Syksy oli aina ollut hänelle vakavaa ja työteliästä aikaa, syksyllä hän oli kirjoittanut parhaat runonsakin, ne joista itse eniten piti. Kesällä jokin osa hänestä nukkui tai oli poissa. Sielu oli kuin lintu, joka kävi ruumiin ulkopuolella, lensi puusta puuhun, metsästä metsään. Syksyllä sielu tuli takaisin ja katsoi häntä, itseään silmiin." ( Lainaus Jaan Kaplinskin kirjasta "Sama joki.")

Kun kevään heräämisen, haltioitumisen aika oli ohi, kesä liukui tasaisena vihreänä nauhana. Väriläikkinä olivat tapaamiset läheisteni kanssa, parit nuoruudenystävien synttärit, iltapäivä entisten eestin kielen opiskelijoiden seurassa. Eesti keelt emme räägineet, suomeksi sujui paremmin ja hauskaa oli! Retket mm. Urajärvelle ja Asikkalaan, edellisessä jutussa kertomani höyryjunamatka Heinolaan.

- Mikä häikäisevän valkoinen teltta tuolla mäen kumpareella on? Ihmettelen Heinolan satamapuiston polkua kävellessämme.- Morsian, seuralaiseni sanoo. Niinpäs onkin! Kodan muotoisen teltan yläaukosta kohoaa valkoisen korsetin verhoama vyötärö, paljaat olkapäät ja kaula, tumma nutturakampaus, kasvojen vaalea soikio. Kädessään morsian pitelee kukkakimppua, toisella kädellään hän asettelee laajahelmaisen pukunsa päällä olevia ohuita kangashetaleita, kohentaa asentoaan. Kahden mustiin pukeutuneen miehen kamerat räpsyvät kilpaa. Varmasti mukana oli myös sulhanen, mutta olin niin häikäistynyt morsiamen kauneudesta että en huomannut häntä. Ajatukset kiirivät omaan nuoruuteeni. - Olen kerran, kauan sitten pelännyt tällä samalla joella pienessä pikaveneessä, sanon kun istumme puiston penkillä, katselemme sataman venerivistöjä. Pelkäsinkö silloin vai onko pelon tunne liittynyt muistikuviini myöhemmin, en ole varma.

- Mummi, sulla on takki nurin päin! Seuralaiseni kikattaa kun alkaa ripotella vettä ja meille tulee kiire lähteä puistosta pois. Niinpäs onkin, kiiltävä vuoripuoli päällimmäsenä. Ähellän takin toisin päin ja mennään. Olemme ostaneet höyryjunaan vain menolipun ja palaamme illansuussa vakiobussilla kotiin. Bussi pysähtyy joka pysäkillä, kiertää ureheiluopiston kautta. Seuralaiseni nukkuu, pää kopsahtelee auton ikkunaan. - Laita pää tähän mummin olkapäälle, kuiskaan. Hän laittaa. Hipaisen kädelläni hänen hiuksiaan. Nuttu nurin, onni oikein, ajattelen.

Höyryjunalla Heinolaan

Elokuinen lauantaiaamu maailman kauneimman hiihtostadionin edustalla. Arviolta parisataa henkeä tähyilee odottavan näköisinä rautatieasemalle päin. Suurin osa lapsiperheitä, osa Päijät-Hämeen perukoilta asti tulleita, muutama iäkkäämpi rouva sekä pari harmaata herraa joukossa. Ja sieltä se jo saapuukin!  Hitaasti mutta varmasti takimmaisen vaunun punertava peräseinä lähestyy Salpausselän seisaketta, paikkaa, johon diplomaattikuntaa ja muita kutsuvieraita pääkaupungista kuljettaneet kisajunat aikoinaan saapuivat. Ikkunaton "härkävaunu" herättää hilpeyttä, keitähän varten lieneekään? Oliko siinä vielä toinenkin umpivaunu ja vasta sen jälkeen matkustajavaunujen rivi, koko kolonnaa työntänyt muhkea Ukko-Pekka höyryveturi viimeisenä. Viimein letka pysähtyy ja rynnimme rappusille. Lähetän myötätunnon ajatuksen heille, jotka ovat joutuneet kipuamaan näitä rappuja kapsäkkiensä kanssa. Onneksi minulla on vain olkalaukku ja kun otan kaiteista tukevasti kiinni, nousu onnistuu ja sinertävä ovenripa - kuin lapsuuden kamarissa - painuu alas ensi yrittämällä.

Seisova, ummehtunut ilma lyö heti vaunun ovella vastaan. Onneksi on viileä sää, auringon porottaessa kattoon voisi olla tosi tukalaa. Tummanpunaisella sametilla päällystetyt muhkuraisen pehmeät tuolit, pöytä välissä. Toisella seinustalla isommat pöydät, leveämmät istuimet. Pöytien yläpuolella seinään kiinnitettynä kaksi lasikupuista lamppua, ikkunoissa kulahtaneen näköiset samettiverhot. Kukkakuvioinen kokolattiamatto. Menneen maailman tuntu. Muistan lukeneeni rautatieharrastajien nettisivustoilta, että käytössä on toisen luokan vaunut, lapsuuteni aikaisia puupenkkejä tuskin nähnee enää muualla kuin vanhoissa  suomalaisissa elokuvissa. Istun selkä menosuuntaan päin. Juna nytkähtää liikkeelle. Pidä huivista kiinni, nyt mennään! Huikkaan matkatoverilleni.

Asemalta tulee muutama matkustaja lisää. Nyt vauhti ylittää jo kävelyvauhdin ja kiihtyy edelleen. Ihmettelemmekin, miten 37 km:n matkaan saadaan kulumaan tunti neljäkymmentä minuuttia. Se selviää pian. Konduktööri, joka vaunuun saapuessaan ei kailota seuraavan aseman nimeä kuten ennen muinoin, kertoo että Ahtialan asemalla juna seisoo puoli tuntia. Miksi ihmeessä?  Aikaisemmilla vuoroilla siellä on ollut asemakahvio ja viihdeohjelmaa, nyt junassa on kahvilavaunu eikä ohjelmanesittäjiä enää ole. Rautatieharrastajia seisoskelee asemalla keltaiset liivit päällä, osa matkustajista menee tutustumaan asemaan, me pysymme sisällä. Kiertelen muissa vaunuissa. Muistan miten pelottavalta pienenä tuntui kun oli ylitettävä vaunujen väliset natisevat liitoskohdat. Kahvilavaunussa kauppa käy, tarjolla on kääretorttua ja muita menneen ajan henkeen sopivia herkkuja. En osta mitään. Kurkistan vessan ovesta, vilkaisen pönttöön, jonka reiästä näkyy kappale rautatiekiskoa ja sen viereistä ruohikkoa. Palaan paikalleni. - Vielä kaksikymmentä minuuttia tällä asemalla, matkatoverini toteaa, kaivaa muistikirjan laukustaan. Hän haluaa kertoa pari viikkoa sitten  päättyneen ulkomaanmatkansa kokemuksista. Kulta, kuuntelen enemmän kuin mielelläni! Teen välikysymyksiä, ehkä liikaakin.   

Matka jatkuu. Ukko-Pekka posottelee jo melkoista vauhtia, vislaa aina tasoylikäytävälle tultaessa. Vaunut vatkaavat sivusuunnassa eestaas. Välillä löyhähtää pahaa hajua, olisiko veturin höyryä. Puuttuu vain keitetyn kananmunan tympeä tuoksu, kun puupenkeillä istuneet levittelivät matkaeväitään ja saattoivat tarjota kanssamatkustajillekin, ryypätä pullosta maitoa päälle. Onko sulla huono olo? Kysyn matkatoveriltani. Kuulemma ei. Minulla on. Revin kapean yläikkunan auki. Vain yksi matkustaja on hiukan aikaisemmin tehnyt samoin, onneksi kukaan ei valita vedosta kuten linja-autoissa aikoinaan tapahtui. Kyllä Suomessa asumatonta korpea riittää, toteamme kun tuuheat, vielä kauniin vihreät metsät vilistävät ohi. Seuraava pysähdys Vierumäellä, jossa viivytään muutama minuutti. Myllyojalla ei pysähdytä lainkaan. Ja sitten saavutaankin jo  Kymijoen ylittävälle rautatiesillalle. Olin unohtanut, mitkä huikaisevat näkymät sieltä korkealta avautuvatkaan! Ja samassa ne ovat ohi.

Heinolan asemalla odotellaan kunnes junamiehet ovat avanneet matkan ajaksi lukitut vaunujen ovet.  Ovatko tämän puolen rappuset korkeammat kuin ne mistä junaan noustiin, ajattelen kun en tiedä, pitäisikö alimmalta askelmalta hypätä kuten matkatoverini on tehnyt? Hän odottelee minua parin metrin päässä  olevan asemalaiturin betonireunustalla. Hänellä on pillifarkut ja tennarit, teepaidan päällä hiukan lyhyempi huppari, tuulessa liehuvat pitkät hiukset. Eivätkö asemalaiturit ennen olleet lähempänä junan rappusia, muistelen samalla kun toinen jalka edellä kurkotan maahan, selkäni ei ehkä olisi tykännyt hyppäämisestä. Reidessä vihlaisee ilkeästi, mutta onneksi pystyn kävelemään.

Mihin Ukko-Pekka katosi? Ihmettelemme kun emme enää näe veturia junan kummassakaan päässä. - Tuollahan se menee! Matkatoverini huomauttaa kun olemme jo kadulla menossa kohti kaupungin keskustaa. Veturi painaa vimmattua vauhtia yksinään kuin karkuun päässyt vauhko hevonen! On se vaan komean näköinen! Olisiko meneillään veturin kääntymisoperaatio? Juna lähtee nimittäin puolen tunnin kuluttua takaisin, mutta me  olemme ostaneet vain menolipun emmekä vielä tiedä, palaammeko höyryjunan iltavuorolla vai bussilla kotiin.

Ensimmäiseksi on aikomus etsiä hyvä ruokapaikka, seuralaiseni hiplaa jo älypuhelintaan sellaisen löytääkseen. Vasta sen jälkeen alkaa seikkailu kaupungissa, johon minulla liittyy sekä romanttisia että vähemmän romanttisia nuoruusmuistoja, mutta joista, yllättävää kyllä, mikään ei enää kosketa! Ei millään lailla. Jotka tuntuvat ainoastaan kylmääviltä ja yhdentekeviltä kuin jokin kaukainen kuulakkaan kolea loppukesän päivä. Hiukan surullista mutta samalla helpottavaa. "Ainoa mikä ON, on tämä hetki..." Vai miten siinä laulussa sanotaankaan?