Apua, olenko tullut vanhaksi?

- Saanko auttaa? Nuori mies tarjoaa kättään portaiden alapäässä. - Ei... ei kiitos, pääsen kyllä. Mene sinä vain edeltä, soperran vastaukseksi ja hän, joka ikänsä puolesta voisi olla lapsenlapseni, harppoo musiikkikoulun jyrkät portaat kaksi askelmaa kerrallaan ylös. Yläkerran aulassa tuttu rouva odottelee matinean alkua. Siitähän se olisi riemu ratkennut jos olisin tulla tupsahtanut  rappusista käsi kädessä tuon nuoren miehen kanssa! Tiedä vaikka paikalla ollut ilmaisjakelulehden toimittaja olisi räpsäissyt meistä kuvan ja rengastanut jommankumman kahvipaketin saajaksi seuraavan viikon lehteen.

 - Ne tarjoavat nyt apua kun televisiossa on meneillään se kampanja, tuttavani toteaa kun mainitsen  hänelle saamastani tarjouksesta. - Ihan hyvä asia, mutta että minulle? Että näytänkö minä muka niin vanhalta ja huonokuntoiselta että...? Tuttavani alkaa puhua muista asioista, mutta pieni vino hymy paljastaa vastauksen. Hämyisessä rappukäytävässä poika tuskin oli nähnyt potkukelkan jälkiä naamallani, mutta oli ilmeisesti päätellyt minut apua tarvitsevaksi vanhukseksi kun selkä kumarassa olin kopsutellut lunta jaloistani. Ryhti ja jalkaterien asento, ne kun muistaisi aina pitää ojennuksessa ja kävellä pitkin vauhdikkain vedoin eikä töpötellä varovaisin tipun askelin jalat levällään! 

- Ihan pirteältähän sinä näytät, kotikadulla vastaan tullut puolituttu nuorehko nainen toteaa. Miltäs minun sitten pitäisi näyttää? Naisella on ollut jo vuosien ajan tapana ilmeisesti ihan silkkaa ystävällisyyttään tiedustella vointiani aivan kuin olisin joku haudan partaalla hoippuva mummo, mikä ilmeisesti hänen mielestään olenkin. Mutta nyt tunnen itseni nuoreksi ja onnelliseksi, olen saanut lääkäriltä hyviä uutisia; poskestani poistetusta luomesta ei löytynyt mitään jatkotoimenpiteitä aiheuttavaa! - Ihan pirteältähän sinäkin näytät, huomautan naiselle ja kiiruhdan bussipysäkille kevyin varpain.

- Voinko saattaa teidät kadun yli? Nuori tyttö kysyy ystävällisesti  hymyillen. - Miksi? - No kun on noin vilkas liikenne ja ajotie voi olla liukas, tyttö selittää. - Mutta kun minä en ole menossa kadun yli,  kivahdan. - Olen menossa tuohon ruokakauppaan ja sieltä tämän kadun puoleiselle bussipysäkille niin että kiitos vaan. Että näin siinä käy, mummot ja papat pillastuvat kun heitä yrittää auttaa, arvaan tytön ajattelevan. Ruokakaupan kassalla minulta  palaa lopullisesti pinna kun liuta arviolta ysiluokkalaisia poikia rientää auttamaan ostosteni pakkaamisessa. Huidon viininpunaisella vuittonlaukullani (se mitä vuittonia ole, vaan Anttilan alesta ostettu kassi), menettekös siitä, hus hus! Haluan pakata ostokseni, sujauttaa siivelliset tai siivettömät pikkuhousunsuojani kassiini ihan itse! Muistan paikallislehdessä olleen kuvan naisesta, joka oli ilahtuneena ottanut nuorten tarjoaman ostosten pakkausavun vastaan ja omaatuntoani alkaa soimata, mutta pojat ovat jo siirtyneet tarjoamaan apuaan toisille asiakkaille. Puuttuu vain että vastapäätä asuva, minua huomattavasti nuorempi  herrahenkilö alkaa soitella ovikelloani ja tiedustella vointiani ja minun on joka aamu pukeuduttava ja kammattava hänen tiedustelukäyntiään varten! Mutta hän pysyttelee kotikolossaan kuten tähänkin asti. Tervehditään kun satutaan samaan aikaan rappuun, ehkä vaihdetaan pari sanaa säästä, joskus jostain taloyhtiön asiasta. Vuosia sitten ehdottamistani sinunkaupoista huolimatta hän teitittelee minua edelleen, (onneksi ei sentään hänettele.)

Tässä vaiheessa lienee aika paljastaa, että edellä kertomani kohtaukset, ensimmäistä musiikkikoulun rappukäytävässä sattunutta tapausta lukuun ottamatta ovat  mielikuvitukseni, kieroutuneen  huumorini tuotosta kaikki! Mutta saattaisivat olla tottakin. Televisiokampanjan herättämässä hetkellisessä auttamisen innossaan nuorten voi olla vaikea hahmottaa, kuka oikeasti tarvitsee apua kuka ei, varsinkin kun ne todelliset avun tarvitsijat, he jotka siitä eniten iloitsisivat, ovat katseilta piilossa neljän seinän sisällä, kuka missäkin palvelu- tai hoivalaitoksessa tai omassa kodissaan. En katsonut kyseisen kampanjan kaikkia osia, mutta ne mitä katsoin, olivat ajatuksia herättäviä, olkoonkin että pelkkä hyvä tahto, iloinen hymy ja kauniit ajatukset eivät riitä silloin kun tarvitaan tekoja. Mutta onneksi on vielä ihmisiä, jotka pyyteettömästi auttavat yksin eläviä avun tarvitsijoita. Marizan kirjoitti taannoin samasta aihepiiristä omassa blogissaan.

"Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori." (Helena Anhava, runot 1971-1990. Otava 1990)  Muistan valkotukkaisen, kumaraan painuneen Elvi-tädin, joka miehensä ja poikansa kanssa aikoinaan vieraili perheemme luona. Elvi-täti pysähtyi eteisen peilin eteen, katsoi kuvaansa ja totesi: "Mun tukka on ihan kamala!" Saatoin melkein nähdä nuoren tytön, joka hän kerran oli ollut, kurkistavan sieltä ryppyjen takaa kuin veden alta, huudahtavan nuo samat sanat. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä, eivät ne mihinkään katoa, vaan ovat ikäkerrostumien alla tallella kaikki. Elvi-täti oli vuosiltaan vanha, mutta mieleltään nuori. Samoin kuin Linnan kutsuilla suomalaiset hurmannut 102-vuotias Hannes Hynönen ja monet monet muut. Myöhemmin Elvi-täti sairastui, makasi dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla, ei tuntenut häntä katsomaan tullutta miestään, poikaansa, ei muistanut koskaan naimisissa olleensakaan! Eli nuoruusmuistoissaan.

Vaikka tällä hetkellä olen toimintakykyinen, tulevaisuus pelottaa. Jos jonakin päivänä oikeasti tarvitsen apua rapuissa, katua ylittäessä, ostoksia pakatessa eikä ole ketään, kehen turvautua,  silloin vitsit ovat vähissä. Tai makaan kotini lattialle tuupertuneena eikä kukaan kuule avunhuutojani, tai ei reagoi niihin, minulla ei ole turvaranneketta, kännykkä on toisessa huoneessa... Läheistenikin elämäntilanteet saattavat muuttua eivätkä hekään ehkä enää voisi olla  auttamassa, välittämässä kuten tähän asti sairastuttuani ovat olleet. Voi vain toivoa, että television välittämiskampanjasta olisi jäänyt edes pienen pieniä ituja elämään, kasvamaan nuorten  mielissä aidoksi muista ihmisistä välittämisen, auttamisen haluksi. Vapaaehtoiseen apuun ei kuitenkaan voi koskaan täysin turvata, vaan yhteiskunnassa rahan ja voiton tavoittelun tilalla tai ainakin niiden rinnalla olisi päämääränä oltava ihmisarvoisen kohtelun, hoidon järjestäminen kaikille apua tarvitseville. Toiveajattelua?  Siltä se ikävä kyllä, tämänhetkisen suuntauksen mukaan yhä enemmän tuntuu.  

Tulevaisuuden visioistani huolimatta oikein hyvää loppuvuotta ja Onnellista uutta, alkavaa kaikille!

Joulupukin kuiskaukset

Kuvittelin oman paikkakunnan kirjailijoiden uutuuksien olevan näyttävästi esillä kirjakaupassa, vaan eivätpä olleet. Kassoilla oli jonoa, myyjiä ei näkynyt, pitkähkön haeskelun jälkeen löysin etsimäni kirjan hyllyltä lattianrajasta. Kyseinen kirjailija on sentään ehdolla valtakunnallisessa kilpailussa ja toinen, jonka kirjoja ei myöskään ollut esittelyissä, oli yksi nuoriso-Finlandian ehdokkaista. Esittelypöydillä ja vitriineissä komeilivat tunnetummat nimet, kirjat, joista ja joiden tekijöistä on koko syksy kohkattu valtakunnallisissa medioissa, varmat myyntimenestykset.

Kirjakaupasta lähdettyäni etsiskelin postilaatikkoa, johon voisin pudottaa joulukorttikuoreni, vaan en nähnyt ainuttakaan.  Aikaisempina vuosina niitä on sentään ollut katujen varsilla. Toriparkkityömaan toisella puolella olisi ollut laatikko, johon pudotetut kortit saavat jouluseimileiman, mutta en halunnut kävellä sinne asti, kauppakeskus Trion postitoimisto olisi lähempänä ja minulla oli Trioon muutakin asiaa. Postilaatikkoa ei tosin sielläkään ollut, virkailijoille oli vuoronumerot, jonoa jokaisella. Näin jonkun naisen jättävän joulukorttikuorensa oviaukon vieressä olleeseen tyhjään pahvilaatikkoon, tein samoin, ja minun jälkeeni moni muukin jätti korttikuorensa siihen niin että pian niitä oli siinä melkoinen keko, joten eivätköhän ne siitäkin kulkeutune lajittelukeskukseen. Samassa kerroksessa on terveyskioski. Poskestani oli puolitoista viikkoa sitten poistettu luomi, aikomus oli nyt otattaa tikit pois, mutta terveyskioskissa oli meneillään flunssarokotukset, kaikki muut toimenpiteet tulisi hoidattaa terveyskeskuksessa. Tuskinpa sinne ilman ajanvarausta kannattaisi mennä, joten päätin pitää tikit ensi viikkoon asti, lupailivat silloin hoitaa asian kyseisessä kioskissa. Samalla voisin katsastaa joulukylän, jota parhaillaan pystytettiin Lanun aukiolle ja joka puolivalmisteisenakin näytti varsin houkettelevalta. Käväisin Lidlissä ostamassa kuorrutettuja kanaleikkeitä ja tummaa suklaata ja tulin kotiin.

Istahdin koneen ääreen aikomuksenani kirjoittaa blogijuttu. Mutta en ehtinyt alkulausetta pitemmälle kun jo tukahdutetuksi luulemani vaatimus itse tehdystä lanttulaatikosta nosti mielen uumenista päätään. Että mitä ihmettä tämä nyt on? Eikö kaupan laatikko muka kelpaa? Kyllä se vuosi sitten kelpasi eikä joulu siihen kaadu vaikkei tarjolla olisi laatikon laatikkoa, puhuttelin itseäni. Mutta vaatimus vain kasvamistaan kasvoi eikä auttanut muu kuin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä lanttuja ostamaan! Joskus olen ostanut torilta, pyytänyt myyjää pilkkomaan ne pieniksi, mutta kun torikin vielä toistaiseksi on missä on, ostin lähikaupasta kolme lantunpäätä sisältävän pussin ja kermapurkin. Lanttulaatikkoni ohje on 60-luvun Pirkka-lehdestä eikä siihen taatusti käytetä kevyttuotteita.

Enpä minä niille lantuille veitsilläni mitään mahtanut, mutta nokkela neuvot keksii! Aikani pähkäiltyäni sain suurella työllä ja vaivalla ne  kuorittua ja laitoin kokonaisina kiehumaan. Vaikka monikaan asia ei ole enää kuten ennen, jouluinen lantun tuoksu on entisenlaisensa! Kun ne olivat hiukan pehmenneet, palastelin veitsellä pienemmiksi ja jatkoin keittämistä. Samalla kuuntelin Hannu Lehtosen leppeän lämpimällä äänellä laulamia vanhoja tuttuja joululauluja, joukossa jokunen uusikin. S-kaupan asiakkailleen lahjoittamalla levyllä myös laulujen sovitukset, samoin kuin säestys ja hienot välisoitot ovat tunnettujen tekijöiden käsialaa. Lanttulaatikkoa valmistaessa ja jälkiä siivotessa menikin  koko ilta ja menin väsyneenä mutta onnellisena nukkumaan.

Lanttulaatikon myötä muutkin joulusuunnitelmani menivät uusiksi tai paremminkin; minulla ei ole suunnitelmia lainkaan. Joulu saa muodostua mieleisekseen, katson mitä minäkin päivänä sen eteen  mieleni tekee tehdä. Eläköön valinnan vapaus! Leivonko pipareita ja jos, niin niitäkö perinteisiä, suuritöisiä mausteisia joulupiparkakkuja vai joulupukin kuiskauksia vaiko molempia vai en kumpiakaan? Ei ole ilmojen haltijakaan osannut päättää, onko maiseman oltava musta vai valkoinen. Eilisen vesisateen ja pimeyden jälkeen tänä aamuna luonto hohtaa valkoisena ja lisää lunta tulee koko ajan. Lumipeite lienee kuitenkin väliaikainen, sillä ensi viikolle on taas luvattu lämpöasteita. Mutta joulu tulee, ikkunan alla amaryllis availee kukkanuppujaan! 

Siltä varalta että joku toinenkin haluaisi leipoa joulupukin kuiskauksia, (olin kirjoittaa kiusauksia, voivat ne toki niitäkin olla) liitän jostakin lehdestä joskus löytämäni ohjeen tähän perään.


Joulupukin kuiskaukset (60 kpl)


200 g voita, 1 dl sokeria, 1 muna, 1 prk (160/90g) punaisia kirsikoita, 4 ja 1/2 dl vehnäjauhoja, 1 dl kookoshiutaleita, puolitoista teelusikallista leivinjauhetta. Reunoille kookoshiutaleita.


Valuta kirsikat hyvin ja imeytä niiden pinnasta kosteus talouspaperiin. Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna hyvin vatkaten. Hienonna kirsikat ja lisää ne taikinaan. Sekoita jauhot, kookoshiutaleet ja leivinjauhe keskenään. Lisää seos taikinaan ja sekoita tasaiseksi. Ripottele pöydälle hieman kookoshiutaleita ja pyöräytä niiden päällä taikinasta paksu, noin 30 sentin pituinen pötkö. Lisää pöydälle kookoshiutaleita vähän kerrallaan. Pyörittele taikinapötköä niin että hiutaleet tarttuvat siihen kauttaaltaan. Kääri taikina kelmuun ja anna jähmettyä pakastimessa 15 minuuttia tai jääkaapissa 1-2 tuntia. Leikkaa jähmettynyt taikina noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Aseta ne pellille leivinpaperin päälle, jätä niiden väliin hieman tilaa. Paista 200-asteisessa uunissa 7-10 minuuttia. Anna jäähtyä ritilällä. Säilytä jääkaapissa tai pakastimessa, josta pikkuleipiä voi ottaa sopivan määrän kahvipöytään. 


Olen leiponut kerran, olivat hyviä ja pehmeitä. Nyt väsähdin jo tätä ohjetta kirjoittaessani!
Onneksi illalla pääsen Musiikkimaahan nuorten muusikon alkujen esityksiä kuuntelemaan.

Hyvää, oman itsenne näköistä joulua jokaiselle, joko kuiskausten tai kiusausten kera tai ilman!