Palasin syysruskan punaisen laukun luokse, sovittelin sitä uudestaan käsivarrelleni. Totesin että väri ei riidellyt vanhan vaaleanvihertävän syystakkini kanssa, kuvittelin miten se pirtsakoittaisikaan muita, tummasävyisiä takkejani, joten päinvastoin kuin olin suunnitellut, minun ei ehkä tarvitsisi hankkia uutta takkia lainkaan! Päätin ostaa laukun, jonka hintakin oli kohtuullinen, ei siis todellakaan mikään monta sataa euroa maksava merkkilaukku. Kotiin palattuani tutustuin siihen tarkemmin, löysin jokaiselle lokerolle käyttötarkoituksen, kaikki mukana kuljetettavat tarpeelliset tavarani löysivät oman paikkansa.
- Miks sullon kassi mukana? Pienempi lapsenlapsi oli kysynyt kun olimme istuneet katsomassa isonsiskon tanssinäytöstä. - Tämä mikään kassi ole, vaan Jouni-merkkinen olkalaukku, sihahdin hänelle. Hän halusi nähdä mitä kaikkea siellä on. Kaikkea mitä nainen tarvitsee, kuiskasin, mutta hän ei antanut periksi ennen kuin tanssinumeroiden välillä olin esitellyt laukkuni sisällön.
Otti aikansa ennen kuin uusi laukku alkoi tuntua omalta. En löytänyt painonapin vastakappaletta kuin etsinnän jälkeen. Jos vedin vetoketjun kiinni, painonapin saattoi jättää auki, mutta vetoketjun ees taas vatuloiminen olisi ollut hankalaa. Jos taas jättäisin molemmat auki, miten helppoa varkaan olisikaan vaikkapa kauppatorin tungoksessa siepata lompakko laukustani. En yleensä levittele torilla lompakkoani, vaan taskussani on pieni kolikkokukkaro ostoksia varten, silti. Ja miten paljon helpommin siepattavissa kädessä kannettava laukku olisikaan kuin olalla tai kainalossa kuljetettava, pohdiskelin ensimmäisellä uuden laukun kanssa tekemälläni kaupunkireissulla. Voi toki tämänkin laukun mytätä kainaloon ilman että kiinnittäisi olkahihnaa, mutta eniten edukseen se on joko kädessä tai käsivarrella, samaan tapaan kuin lehtikuvissa julkkisnaiset kanniskelevat isoja merkkilaukkujaan.
Nyt olen jo tottunut laukkuuni, suorastaan rakastan sitä enkä haluaisi lähteä mihinkään ilman uutta syysruskan punertavaa laukkuani. En enää ajattele, suljenko vetuketjun, nepparin vai molemmat, en purista sen kahvoista kaikin voimin kiinni siltä varalta että joku yrittää siepata sen. Enkä halua siihen olkahihnaa, olenhan vuosikymmenten ajan kannatellut oikealla olkapäälläni mitä erilaisimpia laukkuja niin että kropppanikin lienee vääntynyt toispuoliseksi. Eläkeläisjärjestön tilaisuudessa laitoin laukun toisella puolellani olleelle tyhjälle tuolille. Tuskinpa siihen kukaan kiinnitti mitään huomiota, mutta semmoinen ihme tapahtui, että ekakerran voitin arpajaisissa! Punaisen pöytäkynttilän. Harmi vain että laukku on hiukka liian iso teatteriin, konserttiin tms., joten sinne on otettava vanha musta "Jounikassi" ainakin siihen asti kunnes olen vaihtanut senkin pirtsakamman väriseen.
